Read synchronized with  English  Romanian  Russian  Spanisch 
Prinssi ja kerjäläispoika.  Mark Twain
Luku 20. KAHDESKYMMENES LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Prinssi ja erakko.

Korkea pensasaita suojasi häntä nyt näkymästä taloon; ja siksi hän, mitä kauheimman pelon potkaisemana, juoksi minkä kintuista lähti metsään päin kauempana. Ei hän luonut silmäystäkään taaksepäin, ennenkun oli tullut metsikön suojaan. Siellä hän käännähti ja näki kaksi ihmismuotoa seuraavan etäällä. Siinä oli kylliksi; hän ei vartonut kunnes olisi tarkastanut heitä paremmin, vaan riensi eteenpäin eikä hiljentänyt askeleitaan, ennenkun umpimetsän hämärtävässä syvyydessä. Siellä vasta hän seisahtui, jotenkin varmana olevansa suojassa. Hän kuunteli tarkalleen, mutta hiljaisuus oli syvä ja juhlallinen — oikeinpa supisynkkä; se masensi hänen mieltänsä. Aika ajottain voi hänen korvansa tosin tavata yksinäisiä ääniä, mutta ne olit niin kaukaisia, niin luonnottomia ja salaperäisiä, että ne ei tuntunut tulevan tästä maailmasta, vaan ennemmin kuuluvan kuolleiden henkien huokauksilta ja haikeruuksilta. Niin nämä ääntiöt kävit hänelle vielä kolkommiksi kuin äännettömyys, jota ne keskeyttivät.

Hänen aikomuksensa oli ens' aluksi jäädä sinne, miss' oli, koko siksi päivää; mutta pian ahdisti kylmyys hänen hiestynyttä ruumistansa, ja hänen oli pakko lähteä liikkeelle pysyäkseen lämpimänä. Hän lähti menemään suorastaan metsän halki, toivoen pian tulevan jollekin tielle, mutta hän pettyi. Hän käveli kuitenkin yhä vain, mutta mitä kauvemmaksi hän tuli, sitä tiheämmäksi kävi metsä. Synkkyys alkoi käydä pimeydeksi, ja kuningas tunsi, että päivän määrä oli tullut. Kauhea oli ajatus, että hän tulisi viettämään yönsä moisessa kammottavassa paikassa. Hän sentähden koki jouduttaa askeleitansa, mutta teki ne vain sen kautta hitaammiksi, sillä hän ei voinut nähdä kylliksi valitakseen jalansijaa ymmärryksellä. Hän vain joka hetkessä kompastui puunjuuriin ja tarttui puskiin ja pensaisiin.

Kuinka iloiseksi hän sentähden meni, kun hänen silmäänsä aavistamatta kävi valon liekki! Hän lähestyi sitä varovasti seisahtuen usein ja kuunnellen. Valo tuli pienestä viheliäisestä mökistä, sen lasittomasta ikkunan-aukosta. Hän kuuli myöskin äänen nyt, ja häntä halutti juosta tiehensä ja piiloutua; mutta tästä tuumasta luopui hän heti, kun luopuikin, sillä olipa tämä ääni rukoilevaisen ihmisen ääni. Hän hiipi tuon ainoan ikkunan-aukon luo, kohosi varpailleen ja kurkisti sisään. Suojus oli pieni, lattiana paljas maa, joka oli kovaksi poljettu alituisesta käynnistä. Eräässä luukussa oli pehkuinen makuusija ja pari paikattua peittoa; sen lähellä sanko, kauha, malja ja kaksi, kolme pataa ja pannua. Siellä oli lyhyt penkki ja kolmijalkainen tuoli. Takassa oli vielä sammuneen tulen hiilokset. Pyhimysarkun edessä, jota yksi kynttilä valaisi, oli vanha mies polvillaan, ja eräällä puukirstulla sen vieressä oli avattu kirja ja ihmisen pääkallo. Mies oli suuri ja luinen, hänen partansa ja hiuksensa hyvin pitkät ja valkeat kuin lumi. Hän oli puettu lammasnahkoihin kiireestä kantapäihin.

"Pyhä erakko!" sanoi kuningas itsekseen; "olipa se onnen potkaus."

Erakko nousi polviltaan. Kuningas kolkutti oveen. Syvä ääni vastasi —

"Sisään! — mutta jätä synti ulkopuolelle, sillä maa, jolla seisoa saat, on pyhä!"

Kuningas astui sisään ja seisahtui. Erakko heitti hohtavat, levottomat silmänsä häneen ja sanoi —

"Ken olet sinä?"

"Minä olen kuningas", kuului vastaus, niin rauhallisesti yksinkertainen.

"Terve tulemaa!" huusi iloisesti erakko. Sitten hommasi hän kuumeen kiireellä huoneessa ja alinomaa sanoen: "terve tulemaa, terve tulemaa" asetti penkin takan eteen; viskasi sitten muutamia risuja liedelle ja rupesi viimein mittailemaan lattiaa pitkillä, levottomilla askeleilla.

"Terve tulemaa! Monet ovat käyneet pyhäkössä täällä, mutta he ei ole olleet arvollisia, ja sentähden ovat, kun ovatkin he saaneet palata takaisin. Mutta kuningas, joka heittää kruununsa menemään ja halveksii toimensa turhaa loistoa ja pukee ruumiinsa repaleisiin, uhratakseen elämänsä pyhyydelle ja lihan kuolettamiselle — hän on arvollinen, hän on terve tullut! — täällä on hän asuva kaiket päivänsä kunnes kuolema tulee." Kuningas kiirehti katkaisemaan hänen puheensa ja selittämään hänelle, miten asiat oli, mutta erakko ei ottanut niitä korviin, tuskinpa kuulikaan häntä, vaan jatkoi jaaritustaan korotetulla äänellä ja lisätyllä innolla. "Ja täällä olet sä, kun oletkin, rauhassa. Ei kenkään oo löytävä pakopaikkaasi, ei kenkään tule sinua häiritsemään anomuksilla, että muka muuttaisit takaisin siihen tyhjään ja tyhmään elämään, jonka Jumala on saanut sinut hylkäämään. Täällä sä rukoilet, täällä sä luet Raamattua, täällä sä mietit tämän maailman turhuutta ja tyhmyyttä ja tulevan elämän autuutta. Sinä saat elää leivänkuorista ja kasveista ja joka päivä kurittaa ruumistasi ruoskalla, jotta sielusi puhdistuisi. Sinä saat pukea ihollesi jouhipaidan, saat juodaksesi vettä vain ja olla rauhassa, niin, aivan täydelleen rauhassa. Jos joku tulee sinua hakemaan, niin hän on palaava pilkattuna takaisin; hän ei oo sinua löytävä, hän ei oo sinua vaivaava."

Vanhus käveli vielä edestakaisin lattialla, herkesi puhumasta ääneensä ja mumisi vain itsekseen. Kuningas käytti tätä tilaisuutta selittääkseen asiansa, ja hän tekikin sen oikein kaunopuheliaisuudella, jota toi hänen kielelleen levottomuus ja pelko. Mutta erakko jatkoi mumisemistaan eikä ottanut hänen sanojansa kuuleviin korviin. Ja yhä vain mutisten lähestyi vanhus kuningasta ja sanoi painavasti —

"Uskonpa sulle salaisuuden!"

Hän kumartui vähän sanoakseen tarkoituksensa, mutta pidätti jälleen ja asettui kuuntelevaan asentoon. Hetkisen perästä meni hän, astuen varpaillaan, ikkunan-aukolle ja kurkisti ulos hämärään, tuli sitten, varpaillaan astuen yhä, taas sieltä takaisin ja kuiskasi, suu vasten kuninkaan korvaa —

"Minä olen pääenkeli!"

Kuningas säikähti kovasti ja sanoi itsekseen: "Jumala suokoon, että taas olisin ryövärien parissa! Sillä katso, nyt olen minä vankina hullulla." Hänen pelkonsa yltyi ja kiivastui hänen kasvoissaan. Matalalla ja kiihtyvällä äänellä erakko jatkoi —

"Näen sun tuntevas mitä ilmaa täällä on. Sun kasvoissas on kammo! Ei kenkään voi olla täss' ilmassa tuntematta sitä, sillä ompa se ilma juur taivahan säätä. Sinne menen mä ja palaan tänne silmänräpäyksessä. Enkelit taivaasta, jotka lähetettiin alas antamaan mulle tään kunnioitettavan aseman, — tekivät minut, kun tekivätkin, juur tällä paikalla pääenkeliksi viisi vuotta sitten. Heidän läsnäolonsa täyttivät tään paikan sanomattomalla kirkkaudella. Ja he notkistivat polvensa minulle, kuuletko kuningas? — minulle, sillä minä olin suurempi heitä. Minä olen vaeltanut taivahan tuvissa ja keskustellut patriarkkain kanssa. Koske mun käteeni — älä pelkää — koske siihen vain. Kas niin — nyt sä oot koskenut kättä, joka on likistänyt Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin. Sillä minä oon vaeltanut taivaan valtakunnan saleissa, minä oon nähnyt Jumaluuden kasvoista kasvoihin!" Hän pysähtyi puheessaan, antaaksensa sanoilleen enemmän painoa. Sitten hänen kasvonsa yhtäkkiä muuttui, hän hypähti ylös taasen ja sanoi raivokkaalla vihalla: "Niin, minä oon pääenkeli, ainoastaan pääenkeli! — minä jok' oikeastaan olisin paavi! s'on toden totta. Minulle kerrottiin se taivaasta kaksikymmentä vuotta sitten. Oi, minä olin tulla paaviksi! Ja mä olisin tullut paaviksi, sillä taivas oli niin sanonut — mutta kuningas lakkautti mun uskokuntani, ja minä, tuntematon munkki, ilman ystävittä, olin viskattuna mieron tielle, ja multa oli riistetty mahtava kutsumukseni!" Nyt alkoi hän taas mumista ja nyrkitä otsaansa mitättömässä raivossa, väliin laskien suustaan mitä myrkyllisimpiä kirouksia, väliin huutaen: "Minkätähden olen minä ainoastaan pääenkeli — minä, jok' olisin ollut paavi."

Niin, jatkoi hän noin kokonaisen tunnin ajan, kun pieni kuningas sillaikaa istui kärsimässä. Sitten yhtäkkiä vanhuksen raivo lohkeni, ja hän kävi kerrassaan lempeän lempeäksi. Hänen äänensä pehmeni, hän tuli ulos sumustaan ja rupesi juttelemaan niin luonnollisella tavalla ja niin ihmisystävällisesti, että täydelleen voitti kuninkaan sydämen. Vanha pyhimys muutteli pojan lähemmäs ahjoa ja teki hänelle mukavan sijan; paranteli tottuneella, ketterällä kädellä hänen mustelmiaan ja haavojaan ja kävi sitten valmistamaan, keittelemään illallista — koko ajan rattoisasti pakisten pojan kanssa ja taputellen vuoroin hänen poskiansa ja päälakiaan niin ystävällisesti, että vähässä ajassa kaikkinainen pelko ja yrmeys, jonka pääenkeli oli herättänyt, muuttui kunnioitukseksi ja lämmöksi miestä kohtaan.

Tätä onnellista asiain tilaa kesti niin kauvan kuin illallista syötiin. Sitten, rukouksen jälkeen pyhäkön edessä, vei erakko pojan makaamaan erääseen läheiseen suojukseen ja pani patjoja hälle niin herttaisesti ja rakastavaisesti kuin konsanaan äiti lapselleen; ja sitten jätti hän poikasen ja istui taasen takan eteen, jossa alkoi kohennella valkeaa hajamielisellä tavalla, joka oli tarkoitusta vailla. Hetkisen päästä herkesi erakko siitä, taputteli sormilla otsaansa monet kerrat, ikäänkuin kokisi saattaa muistiin jotakin, joka oli lentänyt pois. Silminnähtävästi se ei luonnistunut. Silloin hän yhtäkkiä nousi kuin nuoli, sänttäsi vieraansa suojukseen ja sanoi —

"Olethan sinä kuningas?"

"Olen", kuului uninen vastaus.

"Mikä kuningas?"

"Englannin kuningas."

"Englannin kuningas? Sitten on Henrik kuollut!"

"Oi, niin on surullinen laita. Minä olen hänen poikansa."

Pimeä pilvi pimitti erakon otsaa, ja hän pui laihaa nyrkkiänsä, kosto silmissään. Niin seisoi hän hetkisen, hengitti hätäisesti ja nielasi kerta toisensa perään. Sitten sanoi hän syvällä äänellä —

"Tiedätkö, että s'oli hän, joka ajoi meidät kodittomana ulos maailmaan?"

Ei mitään vastausta. Vanhus kumartui ja tarkasteli pojan levollisia kasvoja ja kuunteli hänen tyyntä hengitystään. "Hän nukkuu — nukkuu sikeästi". Ja kolkko katsanto katosi sukkelasti ja antoi sijaa ilkeälle ilolle. Hymy lensi untanäkevän pojan kasvoille. Erakko mumisi: "Kas niin, hänen sydämmensä on onnellinen", ja niinpä vanhus taasen kääntyi. Hän hiipi edestakaisin huoneessa etsien jotakin. Välistä kuunteli hän, välistä käänsi hän päänsä ja heitti sukkelan silmäyksen makuusijoon päin, kaiken aikaa mumisten ja mutisten jotakin itsekseen. Viimein löysi hän mitä näkyi etsivän — vanhan ruostuneen lahtariveitsen ja tahkon. Sitten hän hiipi takaisin paikalleen takan edessä, istui pankolle ja rupesi hiljaa hiomaan veistä tahkoon yhä mumisten, mutisten ja mölisten. Tuuli huokaili yksinäisen huoneen ympärillä, ja yön salaperäiset äänet ähkyivät kaukana. Rohkeiden rottain ja hiirien kiiltävät silmät kurkistivat nurkistaan ja rei'istään vanhusta, mutta hän jatkoi askarettaan innollisesti, huolimatta heistä, välittämättä rahtuakaan semmoisista seikoista.

Pitkäin väliaikain perästä koetteli hän peukalollaan veitsen terää ja nyykäytti päätään tyytyväisenä. "Se teroittuu", sanoi hän; "niin, se teroittuu".

Hän ei huomannut ajan pakoa, vaan työskenteli työskentelemistään hautoen vain omia ajatuksiaan, jotka tuon tuostakin puhkesit puheeseen —

"Hänen isänsä teki meille paljon pahaa, niin, hän saattoi meidät perikatoon — ja hän on mennyt pois ijankaikkiseen tuleen! Niin, pois ijankaikkiseen tuleen! Hän pääsi meiltä pakoon — mutta se oli Jumalan tahto, niin, se oli Jumalan tahto, ja me emme saa nureksia. Mutta hän ei ole päässyt pakoon helvettiä! ei, hän ei ole päässyt pakoon helvettiä, ijankaikkista, säälimätöntä, hirmuista helvettiä — eikä sillä ole loppua ensinkään!"

Hän ähkyi äristen kiihtyneessä tilassaan, kaakottaen, nauraen toisinaan kuin kana, sitten hän taas puhkesi puhumaan. —

"Hänen isänsä se oli, joka teki tämän kaiken. Minä olen nyt ainoastaan pääenkeli — mutta joll'ei häntä olisi ollut, niin olisin mä ehkä paavi!"

Kuningas liikahti vähäsen. Erakko hiipi kuin kissa makuusijalle, pani polvilleen sen viereen ja kumartui makaavan muodon yli, veitsi kiiltäen kädessään. Poikanen liikahti taas, hänen silmänsä aukesit hetkiseksi, mutta niissä ei ollut mietiskelyn merkkiäkään, ne eivät nähneet mitään. Ja seuraavassa hetkessä osoitti hänen levollinen hengityksensä, että unensa oli sikeä kuin ennenkin.

Erakko vartosi hetken aikaa ja kuunteli pitäen yhä samaa asentoa ja tuskin hengittäen. Sitten hän antoi käsivartensa vaipua alas ja hiipi jälleen pois sanoen —

"Puoliyö on jo aikoja sitten mennyt — se on parasta, ettei hän pääse huutamaan, jos joku sattuisi kulkemaan tästä ohi tähän aikaan".

Hän hiipi ympäri suojuksessaan ottaen talteen milloin mitäkin, rievun siellä, nahkahihnan täällä. Sitten palasi hän takaisin ja onnistui, menetellen ankaralla varovaisuudella, sitomaan kuninkaan nilkat yhteen herättämättä häntä. Sen perästä koetti hän sitoa ranteet; hän teki useamman yrityksen pannakseen ne ristiin, mutta poika veti aina nukkuessaan toisen tahi toisen käden pois, juuri kuin side oli kiinnitettävä. Mutta viimein, kun pääenkeli jo oli joutua epätoivoon, poika pani itse kätensä ristiin, ja heti seuraavassa hetkessä ne oli sidottu yhteen. Sitten pantiin kääre nukkuvan pojan kaulaan ja kiedottiin hänen päänsä ympäri ja solmittiin kiinni —ja solmut vedettiin yhteen niin pehmeästi, niin tasaisesti ja niin taitavasti, että poikanen nukkui kaiken aikaa liikahtamattakaan.