Read synchronized with  English  Romanian  Russian  Spanisch 
Prinssi ja kerjäläispoika.  Mark Twain
Luku 19. YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Prinssi talonpojissa.

Kun kuningas varhain aamulla heräsi, huomasi hän, että kostea, mutta kekseliäs rotta oli hiiviskellyt hänen päällensä yöllä ja valmistellut itselleen mukavan makuusijan hänen povessaan. Tullessaan häirityksi nyt, juoksi se matkoihinsa. Poika hymyili sanoen: "Sinä pieni, taitamaton raukka, miksi olet semmoinen pelkuri? Olenhan minä samallainen hylkyri kuin sinä. Olisihan se häpeä mulle, jos tekisin turvattomalle pahaa, kun itse olen yhtä turvaton. Sitä paitse olenhan sulle kiitollinen hyvästä enteestä; sillä kun kuningas on vajonnut niin syvälle että itse rotatkin käyttävät häntä makuusijanaan niin tämä kai tietää, että hänen onnensa on nousemassa, koska s'on selvää, ettei se enää voi aleta."

Nousten ylös lähti hän hinkalosta ja kuuli juur silloin lapsien puhuvan. Ladon ovi aukeni ja pari pikku tyttöä tuli sisään. Heti hänet nähtyänsä taukosit he puhumasta ja nauramasta ja seisahtuivat siihen paikkaan katsoen häntä suurella uteliaisuudella. Sitten kuiskasit he keskenään, sitten menivät he vähä lähemmäs ja seisoivat taas kurkistamaan, ja vähitellen kävit he vähän rohkeammiksi ja rupesit puhumaan hänestä ääneensä. Toinen sanoi —

"Hän näyttää hyvin sievältä."

Toinen lisäsi —

"Ja katso, kuinka kauniit hiukset."

"Mutta huonosti puettu hän on."

"Ja niin hän näyttää nääntyneeltä."

Pienet tytöt lähenivät yhä katsellen häntä arasti, mutta tarkasti kaikin puolin, kaikilta tahoilta, ikäänkuin hän olisi ollut joku elävä aivan uutta lajia; mutta he tekivät tämän samassa suurella varovaisuudella, ikäänkuin puoleksi peljäten, että hän oli joku elävä, joka saattoi purra, kun niin sopi. Viimein asettuivat he poikasen eteen ja pitäen varovaisuuden tähden toinen toistaan kädestä oikein ahmivat häntä viattomilla silmillään. Sitten toinen heistä kokosi kaiken rohkeutensa ja kysyi lapsellisen suorasti —

"Kuka sin' oot, poika?"

"Minä olen kuningas", kuului vakava vastaus.

Lapset säpsähtivät vähäsen, ja heidän silmänsä lensivät sepposelälleen ja pysyivät niin hetkisen aikaa. Sitten voitti taas uteliaisuus —

"Kuningas! Mikä kuningas?"

"Englannin kuningas."

Lapset tuijottivat toisiaan — sitten häntä — sitten taas toisiaan — kuin puusta pudonneet — sitten toinen sanoi —

"Kuulitko mitä hän sanoi, Margery? — hän sanoi olevansa kuningas.
Voiko s' olla totta?"

"Mitä muuta kuin totta, Prissy? Eihän hän voi valehtia? Katsos, Prissy, jos se ei olis totta, niin s' olis valhe. Sitä s' olis. Etkö sinäkin meinaa niin? Sillä kaikki, mikä ei ole totta, on kai valhetta. Niin minä ymmärrän asian."

Tämä oli vastustamaton todistus, ilman mitään reikää siellä tai täällä; eikä se jättänyt Prissyä epäilemään. Hän mietiskeli hetkisen, sitten pani kuninkaan kunnian sanan varaan tällä suoralla muistutuksella —

"Jos sinä oot todellakin kuningas, sitten uskon mä sinua."

"Minä olen todellakin kuningas."

Tällä lauseella oli asia ratkaistu. Hänen majesteettinsa kuninkuus oli ilman sen enemmittä mutkitta omaksuttu, ja molemmat pienet tytöt alkoivat kysyä häneltä, kuinka hän oli joutunut siihen tilaan, missä hän oli, ja kuinka hän oli niin epäkuninkaallisesti puettu ja minnekkä hän oli menossa ja kaikista muista hänen asioistaan. Oli se suuri huojennus pojalle saada purkaa surujansa täällä, jossa niitä ei voitu pilkata tai epäillä. Senpä tähden hän kertoikin tapahtumansa tunteellisuudella unhottaen nälkänsäkin hetkeksi, ja hänen kertomustaan kuuntelit nuoret, pienet piiat herttaisimmalla ja syvimmällä suosiollisuudella. Mutta kun hän oli ehtinyt kaikkein viimeisiin kokemuksiinsa ja he saivat tietää, kuinka kauvan hän oli ollut ilman syömättä, niin katkaisit he paikalla hänen puheensa siihen ja juoksit taloon noutamaan hälle vähän syömistä.

Kuningas oli nyt onnellinen ja iloinen ja tuumasi itsekseen: "Kun minä jälleen olen kotonani, niin tulen olemaan hyvä pienille lapsille ja muistamaan, kuinka nämä uskoit minua ja luotit minuun onnettomuuden päivinä; samalla kun ne, jotka olit iäkkäämmät ja pidit itseänsä viisaampina, ivasit minua ja pitivät minua petturina."

Lasten äiti oli ystävällinen kuninkaalle ja hänen osanottonsa suuri; sillä pojan hyljätty tila ja sekoava pää, kuten vaimokin luuli, liikutti kuitenkin hänen naisellista sydäntään. Hän oli leski ja jotenkin köyhä; ja kyllä hän oli kylliksi kokenut maailmaa, ollaksensa kova kovaonnisille. Hän luuli sekoavan poika paran karanneen ystäviltänsä tai vartioiltaan; hän koki siis saada selkoa siitä, mistä pieni piltti oli tullut, jotta hän vastedes voisi ryhtyä toimiin saattaaksensa hänet takaisin. Mutta vaimon kaikki osoitukset lähimpiin kaupunkeihin ja kyliin ja kaikki hänen kyselmänsä samaan suuntaan olit peräti turhat — pojan kasvojen ilmeet ja hänen vastauksensa myös ilmaisivat, että asiat, joista puhuttiin, olit hänelle peräti oudot. Poika puhui vakaasti ja selvästi hovin kaikista asioista ja oikein runneltui surusta, kun puhe koski kuollulta kuningasta, "hänen isäänsä". Mutta jos puhuttiin muista aineista, ei hän välittänyt mistään, vaan oli vaiti.

Vaimo oli todellakin ymmällään, mutt' ei jättänyt vieläkään asiaa sillensä. Työskennellen kyökissä koetti hän saada pojan paulaan ja ilmaisemaan salaisuutensa. Hän puheli nautaeläimistä — poika ei näkynyt ymmärtävän; sitten hän puhui lampaista ja tulos oli sama — hänen luulonsa, että poika oli ollut paimenpoikana, oli erehdys; hän puhui mylläreistä ja kankureista, kattilanpaikkureista, sepistä, kaupasta ja kaikenlaisista kauppamiehistä, hulluinhuoneista ja vankiloista, hyväntekeväisyyslaitoksista, mutta se oli turhaa, hän ei tullut mihinkään. Hän ei kuitenkaan masentunut, sillä hän arvasi, että poika oli ainakin ollut jonkummoinen palvelija. Niin, vaimo luuli olevansa oikealla jäljellä nyt — poika oli varmaankin pikäntti. Niinpä hän siis kääntyi sinnepäin. Mutta tulos ei ollut rohkaiseva. Lattian lakaiseminen näkyi häntä väsyttävän; valkean tekeminen uuniin oli hänelle vastenmielistä; peseminen ja harjaaminen ei innostuttanut häntä. Sitten tuo hyvä vaimo koki, vähällä toivolla tosin ja enemmän ikäänkuin muodon vuoksi, jalolla keittokonstilla. Hänen ihmeekseen ja ilokseen loisti kuninkaan kasvot kerrassaan! No, vihdoinkin oli vaimo osunut oikeaan, tuumasi hän, ja oikein iloinen hän olikin sukkeluudestaan ja hienotunteisuudestaan, jolla hän oli perille päässyt.

Hänen väsynyt kielensä sai nyt viimeinkin levätä, sillä kuningas, joka oli näpistävän nälän ja niiden hyvähajuisten höyryjen omana, jotka lähtivät pärskyvistä pannuista ja padoista, kuningas laski nyt kielensä liikkeelle ja kertoi kertomistaan muutamista oikein herkkuisista ruokalajeista, niin että vaimo kolmen minuutin mentyä sanoi itsekseen: "No, todellakin olin oikeassa — hän on autellut kyökissä!" Sitten poika pani selville ruokalistansa ja puhui siitä semmoisella tarkkuudella ja harrastuksella, että tuo hyvä vaimo taas sanoi itsekseen; "Hyvä Jumala, kuinka hän tunteekaan niin monia ruokalajeja ja niin hienoja sitten? Niitä hän ei oo oppinut muualla kuin rikkaiden ja ylhäisten luona. Aha, nyt mä tiedän! Niin kurja ja rääsyinen kun hän onkin, on hän varmaankin palvellut jossain palatsissa ennenkun hänen järkensä meni menoaan; niin, hän on, kun onkin, ollut itse kuninkaan palatsissa! Tahdonpa koettaa häntä."

Innostuneena kokemaan älykkyyttänsä käski hän pojan hetkeksi katsomaan keittoa — lisäten, että hän kernaasti saisi laittaa ruokalajin tai parikin, jos niin tahtoi, — ja pyörähti sitten ulos kyökistä antaen omille lapsilleen merkin tulemaan perästä. Kuningas mumisi —

"Toinen Englannin kuningas on saanut toimittaakseen samallaisen työn, menneinä aikoina — se ei siis ole minunkaan arvoani vastaan, että minäkin ryhdyn toimeen, minkä Alfred suuri aikoinaan nöyrtyi tekemään. Mutta minäpä koen tehdä tehtäväni paremmin kuin hän, sillä hän antoi kakkujen palaa."

Tarkoitus oli hyvä, mutta kyky ei ollut yhtä hyvä; sillä kuningas, aivan kuin tuo muinainen, vaipui pian omiin ajatuksiinsa omista aimo asioistaan, ja seuraus oli sama — ruoka paloi pahoin kyllä. Vaimo palasi juur hyvään aikaan pelastaaksensa aamiaisen täydellisestä tuhosta, ja hän herätti kuninkaan unelmistaan reippailla ja hyväntahtoisilla kielenpieksemisillä. Mutta sitten nähdessään, kuinka suruissaan poika oli pilaamastaan luottamuksesta, vaimokin heltyi ja oli hälle ylenmäärin hyvä ja lempeä.

Poika söi oikein sydämmen halulla vahvasta ateriasta ja tuli siitä oikein virkistyneeksi ja mieliinsä. Se oli ateria, joka omituisella muodollaan erkani monista muista, sillä kummallakin puolella oli säätyarvo heitetty loukkoon — eikä kumpikaan puolue aavistanut sitä uhria, minkä toinen kantoi. Leskivaimo oli aikonut syöttää nuorta maankuleksijaa ruoanjäännöksillä jossain loukossa, kuin muitakin mieronkiertäjiä tai koiria syötettiin; mutta hän oli nyt niin katuvainen antamistaan nuhteista, että hän teki voitavansa lieventääksensä niitä antaen pojan istua perhepöytään ja syödä yhdessä parempien kanssa, aivan samassa arvossa kuin nämä. Ja kuningas puolestaan katui niin, että oli, vaikka vastoin tahtoansa, pettänyt vaimon luottamuksen, sittenkun koko perhe oli ollut niin hyvä hänelle. Hän siis päätti rangaistukseksi itselleen nöyrtyä perheen omalle kannalle eikä pyytää, että vaimo lapsineen pysyisi seisomassa ja passaisi häntä, kun hän ottaisi koko heidän pöytänsä itseään varten, niinkuin oikeastaan hänen syntynsä korkeus vaati. Se tekee meille kuitenkin kaikille hyvää, että me joskus taivumme vähän alaspäin. Tämä hyvä vaimo oli kaiken päivää onnellinen siitä suosiollisuudesta itseään kohtaan, jota hän nyt tunsi, kun oli ollut niin suurisieluisesti alentuvainen maankuleksijalle; ja kuningas oli melkein samalla mielellä tavattomasta armostaan alhaiselle talonpoikaisvaimolle.

Aamiaisen loputtua käski emäntä kuningasta pesemään astiat. Tämä käsky oli ensimmältä vähän kitkerä, ja kuningas oli jo ruveta kapinoitsemaan, mutta sanoi sitten itsekseen: "Alfred suuri leipoi leipiä, ja hän olisi varmaankin myös pessyt astioita — senpätähden olkoon menneeksi!"

Hän teki työnsä kuitenkin hyvin huonosti, ja hänen omaksi harmikseen vielä, sillä puulusikkain ja lautasten pesu oli tuntunut hälle helpolta työltä. Se oli vähän väsyttävää ja tuskallista, mutta lopulta se kuitenkin meni. Hän rupesi ikävöimään päivätyöhönsä ja halusi matkoihinsa taas; mutta, miten olikaan, hän ei päässyt niin helposti tämän uutteran naisen seurasta. Milloin leskivaimo pani hänet toiseen, milloin toiseen pikkutyöhön, jotka hän suoritti jommoisestikin hyvin. Kerran pani emäntä hänet pikku tyttöjen kanssa kuorimaan talviomenoita; mutta työ kävi häneltä niin kömpelösti, että emäntä sen sijaan tuuppasi hänet suurta kyökkiveistä hiomaan. Sitten sai kuningas karstata villoja, kunnes viimein rupesi ajattelemaan, että hyvä kuningas Alfred oli luisunut aivan varjoon hänestä, kun oli kysymys jokapäiväisistä sankaritöistä, joista sai lukea kyllikseen historiakirjoissa ja kertomuksissa, ja että nyt oli aika luopua siitä. Ja kun sitten iltapäivällä leskivaimo antoi hänelle vakallisen kissanpoikia hukutettavaksi, niin luopui hän. Ainakin aikoi hän niin — sillä hän tunsi nyt selvästi, että johonkin paikkaan oli rajaviiva pantava, ja että se oli pantava juur tähän kissanpoikain hukuttamiseen, näkyi hänelle aivan luonnollisella —- kun yhtäkkiä ilmeni odottamaton näky. Tämä odottamaton näky oli John Canty — reppukauppiaan kantamus selässään — ja Hugo!

Kuningas tunsi nämä roistot, heidän lähestyessään sisäänkäytävää, ennenkun he saivat tilaisuuden nähdä häntä. Hän ei nyt hiiskunut mitään tuon rajaviivan vetämisestä, vaan otti vakkansa, joss' oli kissanpojat, ja hiipi ulos takaoven kautta, sanomatta sanaakaan. Kissanpoikaset jätti hän erääseen syrjärakennukseen ja juoksi tiehensä aika kyytiä ahdasta kujaa pitkin talon takana.