Read synchronized with  English  Romanian  Russian  Spanisch 
Prinssi ja kerjäläispoika.  Mark Twain
Luku 17. SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kuningas Hupsu Ensimmäinen.

Miles Hendon kiirehti eespäin siltaa Southwarkiin päin pitäen tarkasti silmällä, eikö näkyisi niitä, joita hän etsi, ja toivoen ja odottaen pian saavuttavansa heidät. Kuitenkin oli hän tässä pettynyt. Kyselemällä onnistui hän tosin seuraamaan heitä vähän matkaa Southwarkiin sisään, mutta silloin loppuivat kaikki jäljet, ja hän oli aivan ymmällään mitä nyt tehdä. Kuitenkin hän jatkoi etsiskelyään sinä päivänä minkä suinkin voi. Hämärän tullen oli hän uupuneena ja nälistyneenä ja hänen toivonsa maali yhtä kaukana kuin ennen; hän söi silloin illallisensa ravintolassa ja meni maata tehden sen päätöksen, että aamulla aikaisin alkaisi työ uudestaan ja koko kaupunki perin pohjin tulisi nuuskituksi. Maatessaan ja miettiessään hän kuitenkin äkkiarvaamatta tuli tuumineeksi näin: Poika on karkaava ryöväriltä, vale-isältään, jos mahdollista; onko hän palaava Londoniin ja etsivä entiset luolansa? Ei, sitä ei hän tee; päinvastoin välttänee hän joutumista petojen kynsiin jälleen. Mitä hän sitten tekee? Kun hällä ei koskaan ole ollut yhtään ystävää maailmassa tai mitään suojelijaa, kunnes tapasi tämän Miles Hendonin, niin hän tietysti kokee löytää tään ystävänsä jälleen, varsinkin jos hän siten pääsee lähestymästä Londonia ja vaaraa. Hän on karkaava Hendon Halliin, sen hän on tekevä, sillä hän tiesi, että Hendon oli menossa kotiinpäin ja että hän voi löytää hänet sieltä. Niin, se asia oli selvillä Hendonille — hän ei saanut hukata enemmän aikaa Southwarkissa, vaan lähteä matkalle Kentin kautta Monk Holmiin päin tutkiskellen maat ja metsät mennessään. Mutta palatkaamme nyt hävinneeseen pikku kuninkaaseen.

Ryöväri, jonka tarjoilija ravintolassa illalla näki yhdistyvän nuorukaiseen ja kuninkaaseen, ei yhdistynytkään heihin suoraa päätä, vaan pysytteli heidän kintereillään ja seurasi heitä. Hän ei hiiskunut sanaakaan. Vasen käsi oli hänellä siteessä ja vasemmassa silmässään iso, vihreä tilkku; hän ontui hiukan ja piti tammisauvaa nojakseen. Nuorukainen vei kuninkaan hyvin mutkaista tietä Southwarkin läpi ja tuli viimein suurelle maantielle kaupungin ulkopuolella. Kuningas oli nyt suuttunut ja sanoi tahtovansa jäädä tähän — oli muka Hendonin asia tulla hänen luokseen, eikä hänen käydä Hendonin. Hän ei aikonut kärsiä mokomaa häpeemättömyyttä; hän aikoi jäädä paikalleen. Nuorukainen sanoi —

"Aiotko todellakin jäädä tähän, ja sun ystäväsi makaa haavoitettuna tuolla metsässä. Niin jää sitten."

Kuninkaan käytös muuttui heti. Hän huudahti —

"Haavoitettuna? Ja kuka on uskaltanut? Mutta se on toinen asia. Vie minut sinne! Vie sinne! Lujemmin, hyvä mies! Onko sulla lyijyä jalassa? Haavoitettu? Onko hän? Jos tekijä olisi vaikka herttuan poika, saa hän katua tekonsa!"

Metsä oli vielä hyvän matkan päässä, mutta tie sinne kuljettiin pian. Nuorukainen katseli nyt ympärilleen ja äkkäsi maahan pistetyn oksan, johon oli pikkuinen repale ripustettu. Sitten mentiin metsän sisään, ja nuorukainen etsiskeli samallaisia oksia, joita löytyikin aina tavan takaa. Ne oli selvästi merkkiä, jotka johtivat haluttuun paikkaan. Viimein tulit he avonaiselle paikalle, jossa oli hajanaisia jätteitä talonpojan talosta ja lähellä niitä mätä ja ränstynyt lato. Täällä ei ollut elävän merkkiäkään, ja täysi tyhjyys vallitsi. Nuorukainen astui latoon, ja kuningas seurasi häntä kintereillä. Ei ketään sielläkään! Kuningas ampui hämmästyneen ja epäilevän silmäyksen nuorukaiseen ja kysyi —

"Missä hän on?"

Ivallinen irvinauru oli ainoa vastaus.

Kuningas raivostui hetkeksi; hän sieppasi puuhalon ja oli karkaamaisillaan nuorukaisen kimppuun, kun toinen ivanauru koski hänen korvaansa. Se lähti tuosta ontuvasta rosvosta, joka jonkun matkan päässä oli heitä seurannut. Kuningas kääntyi sinneppäin ja sanoi suutuksissaan —

"Kuka olet sinä? Mitä on sulla täällä tekemistä?"

"Jätä nuo hulluudet", sanoi mies, "ja tule järkiis. Minun valepukuni ei ole niin hyvä, ettet tuntis omaa isääsi sen alla."

"Sinä et ole mun isäni. En tunne sinua. Minä olen kuningas. Jos sinä olet kätkenyt palvelijani, niin luo hänet eteeni. Muuten saat sinä maistaa mitä olet tehnyt."

John Canty vastasi ankarin äänin —

"Selvää on, että olet hullu, ja minä en mielelläni rankaise sinua; mutta jos sinä ärsytät minua, niin mun täytyy. Sun lorusi ei tee vahinkoa täällä, kun ei ole korvia, jotka kuuntelisit noita hullutuksia; mutta kuitenkin on hyvä, jos harjotat kieltäs varovaisuuteen, ettei se tee meille mitään vahinkoa, kun muutamme majaa. Minä tekaisin murhan enkä voinut jäädä kotiin — etkä sinäkään jää, koska sinut tarvitaan täällä. Minä oon muuttanut nimeni, muutamista syistä; s' on nyt Hobbs — John Hobbs; sinä oot Jack — muista se. Ja nyt, puhu suus puhtaaks. Missä on äitis? Missä sisares? He eivät tulleet määräpaikkaan — tiedätkö sä, mihin he ovat joutuneet?"

Kuningas vastasi hyvin myrryisenä —

"Älä vaivaa minua umpipuheillas. Mun äitini on kuollut; sisareni ovat palatsissa."

Nuorukainen oli purskahtamaisillaan ramanauruun, ja kuningas olisi karannut hänen päällensä, mutta Canty — eli Hobbs, kuten nyt hänen nimensä oli — kävi väliin ja sanoi —

"Hiljaa, Hugo, älä ärsytä häntä. Hänen järkensä on pimitetty, ja sun tapas harmittaa häntä. Istu maahan, Jack, ja älä ole milläskään; pian saat vähän syödäkses!"

Hobbs ja Hugo rupesivat keskenään haastelemaan matalalla äänellä, ja kuningas poistui niin kauvas kuin suinkin heidän epämiellyttävästä seurastaan. Hän peräytyi hämärässä ladon perimmäiseen nurkkaan, jossa hän tapasi maan peitettynä oljilla jalan syvältä. Tähän pani hän makaamaan, veti oljet yllensä sänkytäkin sijasta ja oli pian vaipuneena ajatuksiinsa. Hällä oli paljon suruja, mutta pienemmät melkein unohtuivat hältä tuon suurimman surun tieltä, hänen isänsä kuoleman. Muulle maailmalle toi Henrik VIII:n nimi väristystä ja luuloittelun ihmissudesta, jonka sieraimista sinkoili hävitystä ja jonka käpälä jakoi kauhistusta ja kuolemaa; mutta tälle pojalle saattoi sama nimi ainoastaan mielihyvän tunteita, ja sen herättämä kuva oli täynnään lempeyttä ja hellyyttä. Hän kutsui sielunsa silmän eteen pitkän jonon rakkaita kohtauksia isänsä ja itsensä välillä ja viipyi lellitellen niissä, ja hänen hillitsemättömät kyyneleensä todistivat, kuinka tosi ja täysi oli se suru, joka vaivasi hänen sydäntään. Pitkän iltapäivän kuluessa väsähtyi poika murheisiinsa ja vaipui vähitellen levolliseen ja virkistävään uneen.

Hyvän ajan perästä — hän ei tiennyt kuinka pitkän — heräsivät hänen aistimensa puoleksi tuntoon, ja hän lepäsi silmät ummessa, ihmetellen missä hän oli ja mitä oli tapahtunut; hän kuuli meluavaa ääntä läheltä ja sateen ikävää pärinätä katolle. Lämmin tunne tyytyväisyyttä valtasi hänet, mutta tämä tunne katosi seuraavassa hetkessä — melun ja rähinän ja irstaan irvinaurun kautta. Se vaikutti ilkeästi häneen, ja hän nosti päätään nähdäksensä mistä tämä häiriö tuli. Ruma ja inhoittava näky kohtasi hänen silmänsä. Kirkas tuli paloi keskellä lattiaa, toisessa päässä latoa; ja sen ympärillä, punaisen liekin valossa, mateli ja loikoi mitä kirjavin joukkio hurjaa roistoväkeä ja ryövärejä molempaa sukupuolta, josta hän koskaan oli lukenut tai uneksinut. Siinä oli väkeviä, karaistuja miehiä, ruskeita, ahavoittuneita, pitkätukkaisia ja puettuja haaveellisiin repaleisiin; siinä oli puolikasvuisia nuorukaisia ränstyneine kasvojen piirteineen ja samaan malliin puettuja; siinä oli sokeita kerjäläisiä side tai laastari silmillä; raajarikkoja puujalkoineen ja kainalosauvoineen; kurjia olentoja, joiden mätähaavat näkyivät riepujen välistä; siinä oli konnamaiselta näyttävä kulkukauppias tavarapakkoineen; teroittaja, kattilanpaikkuri ja puoskari heidän ammattiinsa kuuluvine kaluilleen; muutamat naisista olit puolikasvuisia, toiset vasta kypsyneitä, toiset taas olit vanhoja, kurttuisia akkoja, mutta kaikki olit rähiseviä, julkeita ja rietassuisia; ja kaikki olit likaisia ja siivottomia; siinä oli kolme kapalolasta, joilla oli haavoja kasvoissa; siinä pari nälistynyttä koiraa, joiden kaulassa oli rihmat; ne olit harjoitetut sokeiden talutukseen.

Yö oli tullut, joukko oli juur lopettanut syömingit ja alkanut juomingit; ilokannu kävi suusta suuhun. Yleinen huuto kuului —

"Laula! Lepakon ja Nopsakengän laulu!"

Yksi sokeista miehistä nousi pystyyn ja viskasi pois ne laastarilaput, jotka peittivät hänen oivalliset silmänsä, ja sen juhlallisen kuulutuksen, joka kertoi syyt hänen onnettomuuteensa. Nopsakenkä potki pois puujalkansa ja kävi, terveillä ja reippailla raajoillaan, toisen lurjuksen viereen. Sitten he virittivät juomalaulun varkaiden kielellä, ja koko joukkue säesti kaikin voimin viimeisen säkeen loppua. Kun sitten päästiin viimeiseen värssyyn, oli puolijuopunut ihastus noussut niin korkealle, että jokikinen yhtyi laulamaan värssyn alusta asti, ja siitä nousi melu semmoinen, että katotkin tärisivät.

Puhelua jatkettiin, ei kuitenkaan varkaiden murteella, sillä tätä käytettiin vain silloin, kun ystävälliset korvat sattui kuulemaan. Sen kestäessä kävi ilmi, että "John Hobbs" ei ollutkaan niin aivan uusi sakissa, vaan että hän päinvastoin menneinä päivinä oli kuulunut siihen. Hänen viimeinen historiansa pyydettiin kuulla, ja kun hän sanoi, että hän "tapaturmassa" oli tappanut miehen, niin siihenkös yleisesti tyydyttiin. Kun hän lisäsi, että se mies oli pappi, niin hälle vielä yleisemmästi käsiä taputettiin, ja hänen piti juoda jokaisen kanssa erikseen. Vanhat tutut tervehtivät häntä iloisesti ja nuoremmat ylpeilivät, kun saivat ravistaa hänen kättänsä. Hältä kysyttiin, missä hän oli viipynyt niin monta kuukautta. Hän vastasi —

"Londoni on parempi kuin maaseutu ja varmempi myös, näinä viime vuosina; lait on tulleet niin ankariksi ja niitä valvotaan niin visusti. Ja jos ei mulle olis tapahtunut tuo onnettomuus, niin olisin minä jäänyt Londoniin. Minä olinkin päättänyt jäädä enkä koskaan enää astua maantielle — mutta sattumus teki siitä päätöksestä lopun."

Hän kysyi kuinka monta henkeä oli liittokunnassa nyt. Päämies eli pääroisto vastasi —

"Viiskolmatta vahvaa nyrkkiä, valmiit murtoon, näpistykseen, petokseen ja kerjäämiseen; sitä paitsi lapsia, tyttöjä, ja muuta vaimoväkeä.[11] Enin osa on täällä, ja muut on matkalla itäänpäin, talviretkellä. Mekin lähetään huomisaamuna perästä."

"Minä en näe Pahkaa kunniakkaassa joukossa. Missä hän lienee tällä haavaa?"

"Poika raukka, hänen ruokanaan on tulikivi nyt, joka lienee liian lämmintä hänen hienolle maulleen. Hänet tapettiin eräässä kahakassa mennyt vuonna mehtumaarian aikana."

"Surullista kuulla, sillä Pahka oli kelpo mies ja uljas mies."

"Sitä hän oli, kun olikin. Musta Bess, hänen siippansa, on luonamme vieläkin, vaikka tällä haavaa matkalla itäänpäin; hän on korea naamaltaan, nätti varrellaan ja käyttää itseään niin, että hän kelpaa esikuvaksi muillekin. Kukaan ei voi hänestä sanoa, että hän olis ollut päissään enemmän kuin neljä päivää viikossa."

"Hän oli aina moitteeton — muistan sen hyvin — oli hyvä nassikka ja kaiken kiitoksen oma. Hänen äitinsä oli enemmän vapaamielinen eikä pitänyt lukua saivarruksista; hän oli ikävä ja hänen hoivansa hankala, mutta mieltä päässä oli hällä enemmän kuin ihmisillä tavallisesti on."

"Me kaotimme hänet juur sentähden. Hänen taitonsa katsella kämmeniä taikka muu ennustaminen ja povaaminen hankki hälle lopulta noita-akan nimen ja maineen. Laki paisti hänet kuoliaaksi hiljaisella tulella. Se liikutti minut jonkunmoiseen pehmeyteen, kun näin hänen rohkean tapansa käydä kuolemaan — hän kirosi, näet, ja haukkui pahanpäiväiseksi koko joukkion, joka töllisteli häntä, kun liekit ja roihut leimusit hänen naamaansa ja ottivat hänen harvoihin hiuksiinsa ja kiertelit hänen vanhan, harmaan päänsä — kirosi heitä, sanoinko? hän kirosi ja sadatteli heitä niin, että vaikka eläisitkin tuhatvuotiseksi, et ikinä kuulis semmoista mestaria sa'attelemaan. Oi, hänen konstinsa kuoli hänen kanssaan. Moni nahjus on kokeva häntä matkia, mutta tyhmällä tavalla, jost' ei tuu mitään."

Päämies huokaili, toiset huokailivat myötätunnosta. Yleinen alakuloisuus valtasi koko lauman hetkeksi, sillä jopa paatuneetkin hylkiöt, kuten nämä, eivät ole ihan vailla tunnetta, vaan pystyvät pysymättömästi oivaltamaan haaksirikon ja suremaan sitä joskus ja erittäin soveliaissa tiloissa kuten tässä nyt mainitussa, jolloin äly ja viisaus katoaa jättämättä mitään perillistä. Kuitenkin syvä kulaus kannusta miehestä mieheen ja naisesta naiseen palautti jälleen surevien henget.

"Onko muitakin ystävistä tavannut paha onni?" kysyi Hobbs.

"On — muutamia. Erittäinkin vastatulleita — kuten pieniä mäkitupalaisia, jotka oli saatettu onnettomiksi ja mätätty nälkäisinä maailmalle, sitten kun heidän tupansa oli tehty lammaslääväksi ja pieni turpeensa karsinaksi. He kerjäsit, — ruoskittiin pyövelinrattailla, paljaina vyötäreistä ylös, kunnes veri räiskyi. Sitten sidottiin he'iät häpeäpaaluun; sitten he kerjäsit taas, ruoskittiin uudestaan, ja toinen korva heiltä hakattiin. Sitten he kerjäsit kolmas kerta — köyhät saatanat, mikä oli heillä neuvona? — ja poltettiin poskelle hehkuvalla rau'alla ja myytiin orjiksi. He karkasit tiehensä, kaapattiin kiinni ja hirtettiin. Se on lyhyt juttu ja pian kerrottu. Toiset meistä on päässyt vähemmällä. Tulkaa tänne, Yokel, Burns ja Hodge — näyttäkää kunniamerkkinne!"

Nämä nousit ylös ja vetivät pois vähä rievuistaan paljastaen selkänsä, jotka olit ristin rastin kaunistettu sitkeillä, vanhoilla päärmeillä ruoskaniskujen jälkeen. Toinen pyyhkäsi hiukset pois ja näytti sen paikan, niissä hänen vasempi korvansa kerran maailmassa oli ollut; toinen osoitti poltinmerkkiä hartiassaan — V-kirjainta — ja typistettyä korvaansa. Kolmas sanoi —

"Minä olen Yokel, kerran maanmies ja onnellinen, rakastavine vaimoineni ja lapsineni — nyt olen mä vähän toista maata ammatilta ja ololta. Vaimo ja lapset on olleet ja menneet; kenties ovat ne taivaassa, kenties sillä toisella taholla, mutta hyvä Jumala olkoon kiitetty, he ei toki enää oo Englannissa! Mun hyvä, vanha ja rehellinen äitini koki ansaita leipänsä sairaanhoitajana; yks potilas kuoli, tohtorit ei tienneet syytä, ja äitini poltettiin noita-akkana. Lapseni saivat katsoa päältä ja ulvoa. Englannin laki! — nostakaa kuppinne ja juokaa sen kunniaksi! — juokaa tuolle laupiaalle Englannin laille, joka pelasti hänet elämästä Englannin helvetissä! Kiitoksia, toverit, kaikki yhteensä ja jokainen erikseen. Minä kerjäsin! talosta taloon, — minä ja vaimoni — laahaten muassa nälkäiset lapset, mutta s' oli rikos olla nälissään Englannissa — ja niin meiät ruoskittiin ja piiskattiin kolmen kaupungin halki. Juokaa kerta vielä laupiaalle Englannin laille! — sillä sen ruoska joi pohjaan Maryni veren, ja hänen siunattu pelastuksensa tuli pian. Hän lepääpi nyt tuolla, Herran pellolla, lukittuna kaikelta pahalta ja vaaralta! Ja lapset — no, kun minua ruoskittiin kaupungista kaupunkiin, sillaikaa he kuolivat. Juokaa, pojat — tippanen vielä vain tippanen pikku lapsi paroille, jotka ei koskaan tehnyt kärpäsellekään pahaa. Minä kerjäsin taas — kerjäsin leipäpalaa, sidottiin häpeäpaaluun ja menetin toisen korvani — katsokaahan tynkää tässä. Kerjäsin taaskin, ja tässä on toinen tynkä muistuttamassa minua siitä korvasta. Ja kuitenkin kerjäsin minä jälleen ja myytiin nyt orjaksi — tässä poskellani tämän pilkun alla, jos sen pesisin pois, näkisitte tuon punaisen S:än, jonka poltinrauta on siihen jättänyt. Orja! Tokkohan käsitätte tuon sanan! Englantilainen orja! — semmoinen on mies, joka seisoo eessänne. Olen karannut herraltani, ja jos saavat minut käsiinsä — taivahan kirous sille maalle, jonka laki on sen keksinyt! — niin hirtetään minä!"

Eräs terävä ääni kuului hämärästä —

"Eipä hirtetäkään! — tänä iltana on tuo laki kumottu!"

Kaikki kääntyivät ja näkivät pienen kuninkaan haaveellisen muodon äkkiä lähestyvän. Kun hän oli tullut valoon ja selvästi näkyviin, niin seurasi yleinen pamahdus kysymyksiä ja ihmettelyä —

"Kuka se on? Mitä tämä tietää?"

"Ken oot sinä, pieni pentele?"

Poika seisoi joutumatta hämilleen keskellä noita ihmetteleviä ja kyseleviä silmiä ja vastasi, ruhtinaallisessa ryhdissä seisten —

"Minä olen Edvard, Englannin kuningas."

Oikein rämäkäs naurun purskaus seurasi, ja siinä oli sekä ivaa että iloa oivallisesta pilapuheesta. Kuningas tunsi pistoksen sydämmessään.

Hän sanoi hyvin jyrkästi —

"Te sivistymättömät maankiertäjät, tällä laillako te kiitätte kuninkaallisesta hyvästä, jonka olen teille luvannut?"

Hän puhui vieläkin katkeralla äänellä ja kiihkeitä liikenteitä tehden, mutta kaikki hävisi naurun ja ivahuutojen huilakkaan. "John Hobbs" teki useita yrityksiä saadaksensa suunvuoroa rähinästä, ja viimein hän onnistuikin sanoen —

"Toverit, hän on poikani, hän on väärä päästään, hän on hupi hullu — älkää kuulko häntä — hän on olevinaan kuningas."

"Minä olen kuningas," sanoi Edvard kääntyen hänen puoleensa, "ja sinä saat aikanasi sen kokea vahingoksesi. Sinä olet tunnustanut olevasi murhaaja; hirsipuussa olet sä heiluva siitä."

"Sinäkö tahot pettää minut? — sinäkö? Mun nyrkkini on sinut nylkevä — —"

"Vait!" sanoi Päämies astuen väliin pelastaaksensa kuninkaan ja antaen painoa tälle yritykselleen lyömällä Hobbs'en maahan nyrkillään, "etkö sä kunnioita Kuninkaita etkä Päämiehiä? Jos sinä häpäset minun läsnäoloani vielä kerran sillä lailla, niin minä itse ripustan sinut hirsipuuhun." Sitten sanoi hän majesteetille: "Sinä et saa enää lausua uhkauksia tovereilleni, poika, ja sinun täytyy pitää suutas, puhumatta pahaa heistä miss'ikinä ollaankin. Ole kuningas, jos se sun hullua tuultas lystää, mutta älä saata sillä selkkauksia. Peruuta nimi, jonka annoit meille — s'on kavallusta; me olemme tosin huononpuolisia ihmisiä muutamissa vähäpätöisissä suhteissa, mutta ei kukaan meistä ole niin huono, ett' olis kavaltaja kuningastaan vastaan. Tässä asiassa olemme me hyviä ja lainkuuliaisia syämmeltämme. Katso nyt, puhunko mä totta. Nyt kaikki yhteen ääneen: 'Kauan eläköön Edvard, Englannin kuningas!'"

"Kauvan eläköön Edvard, Englannin kuningas!"

Tämä vastaus tuli moisella ukkosen jyrinällä kirjavasta laumasta, että rappeutunut rakennus vavahti. Pikku kuninkaan kasvot kirkastuivat hetkeksi ilosta, ja hän nyykäytti pehmeästi päätään ja sanoi ylpeällä yksinkertaisuudella —

"Minä kiitän teitä, hyvät ihmiset."

Tämä odottamaton tulos sai seurueen vääntämään vatsaansa naurusta. Kun ilohurmaus vähitellen oli asettunut, sanoi Päämies vakavasti ja varmasti, mutta kuitenkin hyvän luonnon lieventämällä äänellä —

"Oo vait siellä, se ei oo viisasta, eikä hyvä meille. Keksi jotain hupsua, jos sulle maittaa, mutta valitsehan joku toinen nimitys."

Eräs kattilanpaikkuri huusi —

"Hupsu Ensimmäinen, Hölmöjen kuningas!"

Tämä nimitys veteli kerrassaan, jokainen kurkku kaikui, ja ulvova remuhuuto halkasi ilman —

"Kauan eläköön Hupsu Ensimmäinen, Hölmöjen kuningas!" jota seurasi hoilotukset, kissannaukutukset ja naurunpurskaukset.

"Tuokaa hän tänne ja kruunataan hän!"

"Mantteli hänen päällensä!"

"Valtikka hänen käsiinsä!"

"Valtaistuin hänen allensa!"

Nämä ja kymmenittäin muita huudahuksia kuului yhdellä kertaa! Ja ennenkun pikkuinen uhri parka tuskin ennätti hengähtääkään, tuli hän kruunatuksi tinakattilalla, sai vanhan ränstyneen viltin mantteliksi ja tynnyrin valtaistuimeksi, ja valtikkana pistettiin hänen käteensä kattilanpaikkurin juotosrauta. Sitten heittivät kaikki tyyni polvilleen hänen ympärilleen ja puhkesivat ivallisiin valituksiin ja pilkallisiin armon anomuksiin, samalla kun pyyhkivät silmiänsä likaisilla ja retuisilla hihoilla ja vyöliinoilla —

"Ole armollinen meille, sä laupias kuningas!"

"Älä polje polvistuvia syöpäläisiäs, oi jalomielinen majesteetti!"

"Sääli orjias ja virkistä heitä kuninkaallisella potkulla!"

"Ilahuta meitä ja lämmitä meitä armos säteillä, sinä kuningasvallan säteilevä aurinko!"

"Pyhitä maapintaa koskemalla jalallas siihen, että me saisimme syyä rapakon ja tulisimme aateliksi."

"Suvaitse sylkeä meihin, oi sinä siunattu kuningas, että meiän lapsenlapset kertoisit sinun ruhtinaallisesta armostas ja olisit ylpeitä siitä ja onnellisia iankaikkisesta iankaikkiseen."

Iloinen kattilanpaikkuri keksi kuitenkin illan loistonumeron ja tuli kuuluisaksi. Polvistuen tahtoi hän suudella kuninkaan jalkaa ja sai silloin halveksivan potkun; jonka jälkeen hän kierteli laumassa kerjäten jotakin riepua, jonka muka saisi panna sen paikan yli naamassaan, johon majesteetin jalka oli koskenut, sanoen, että sen paikan täytyi säilyä tulemasta yhteyteen sivistymättömän ilman kanssa, ja että hän nyt loisi onnensa kiertelemällä maantiellä ja näyttelemällä sitä sadasta killingistä katsojaa kohti. Hänen pilansa tästä aineesta oli niin tavattoman hyvä, että hän tuli koko tuon syyhyisen joukon kateuden ja kunnioituksen alaiseksi.

Hävyn ja harmin kyynelet vuosivat pienen hallitsijan silmistä, ja sydämmessään ajatteli hän: "Jos olisin tehnyt heille kovimmin väärin, eivät he voisi olla julmempia — ja kuitenkaan en ole tarjonnut heille muuta kuin hyvää — ja tällä lailla siis palkitaan minua!"