Read synchronized with  English  Romanian  Russian  Spanisch 
Prinssi ja kerjäläispoika.  Mark Twain
Luku 14. NELJÄSTOISTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

"Le roi est mort — vive le roi."

Päivän sarastaessa seuraavana aamuna heräsi Tom Canty raskaasta unestaan ja avasi silmänsä pimeässä. Hetkisen makasi hän hiljaa kokien saada selkoa epäselvistä aatoksistaan ja hämäristä muistoistaan, pusertaen niistä jonkunmoista ajatusta. Sitten hältä yhtäkkiä pääsi ihastunut, vaikka varovainen huudahus —

"Nyt näen sen, näen sen kaikki tyyni! Jumalan kiitos, olen viimeinkin hereillä! Hei, ilo! Hiiteen, suru! No, Nan! Bet! Potkaiskaa oljet pois ja rientäkää tänne, niin minä ajan uskomattomiin korviinne mitä hulluimman unen, minkä koskaan yön henget ovat keksineet ihmissielun kummaksi. No, Nan, sanon mä! Bet!"

Hämärä haamu ilmestyi hänen vuoteellensa ja ääni lausui —

"Mitä suvaitsette armollisesti käskeä?"

"Käskeä? — — — Voi minua, mä tunnen sinun äänesi! Sano — kuka olen minä?"

"Kuka? Totta puhuen olitte te eilen illalla Walesin prinssi; tänään olette te armollisin valtiaani Edward Englannin kuningas."

Tom hautasi päänsä tyynyihin mumisten valittavasti —

"Voi, se ei ollut siis mitään unta! Menkää levolle taas, hyvä sir — jättäkää minut yksin suruineni."

Tom nukahti taas, ja hetken päästä näki hän tämmöisen ihanan unen. Oli olevinaan kesä, ja hän oli leikkivinään sillä kauniilla niityllä, jota sanottiin Kunnon Miehen Kentäksi, kun eräs kääpiö, joka oli jalan pituinen, pitkä- ja punapartainen, kyttyräselkäinen, äkkiä ilmestyi ja sanoi: "Kaiva tämän kannon juurelta." Hän teki niin ja löysi kaksitoista kiiltävää uutta pennyä — ihmeellinen rikkaus! Mutta tämä ei kuitenkaan ollut seikassa parasta; kääpiö sanoi —

"Minä tunnen sinut. Sinä olet hyvä poika ja hyvin ansiokas. Sinun murheesi on loppuva, sillä palkintosi päivä on tullut. Kaiva tästä joka seitsemäs päivä, ja sinä löydät aina saman aarteen, kaksitoista kiiltävää uutta pennyrahaa. Älä kellekään kerro — pidä salaisuutena."

Sitten katosi kääpiö, ja Tom lensi Offal Court'iin saaliinensa sanoen itsekseen: "Joka ilta annan mä isälleni yhden pennyn; hän uskoo minun kerjänneeni sen, se ilahuttaa hänen sydäntään, ja minä en enää saa selkääni. Yhden pennyn saa joka viikko hyvä pappi, joka on opettanut minua. Äiti, Nan ja Bet saavat toiset neljä. Nyt hyvästi nälkä ja repaleet, nyt hyvästi pelko ja pöyhistys ja paha pitely!"

Unissaan saapui hän nyt surulliseen kotiinsa, aivan hengästyneenä, mutta silmät säihkyen kiitollisesta innostuksesta. Hän viskasi neljä kappaletta pennyrahoistaan äidin syliin huudahtaen —

"Ne on sinulle! — kaikki tyyni, jok' ainoa! — Sinulle ja Betille ja
Nanille — ja n' on rehellisesti saatu, ei kerjätty eikä varastettu!"

Onnellinen, hämmästynyt äiti painoi häntä rinnoilleen, huudahtaen —

"On jo kulunut päivää — eikö teidän majesteettinne suvaitse nousta?"

Oi, tämä ei ollut se vastaus, jota hän oli odottanut. Unelma oli haihtunut hajallensa — hän oli vati valveilla.

Hän avasi silmänsä — rikkaasti puettu Ensimmäinen Sänkykamarin Lordi oli polvillaan hänen vuoteensa vieressä. Ilo tuosta pettelevästä unennäöstä haihtui pois — poika parka huomasi yhä olevansa vanki ja kuningas. Huone oli täynnään hovimiehiä, puettuina purppuramantteleihin — surun väriin —, ja kuninkaan aatelisia palvelijoita. Tom nousi istualle sängyssä ja katseli raskaista silkkiverhoista tätä hienoa seuraa.

Pukemisen tärkeä toimitus alkoi, ja hovimies toisensa perään polvistui ja suoritti kunniaterveisensä ja ilmaisi pienelle kuninkaalle surunsa hänen kärsimänsä kovan vahingon johdosta, sitä mukaa kuin puettiin hänen päällensä. Siunatuksi aluksi otti esille paidan Päivystävä Ylitallimestari, joka ojensi sen Hirvikoirain Ensimmäiselle Lordille, joka ojensi sen Sänkykamarin Toiselle Aatelismiehelle, joka ojensi sen Windsor'in Metsäin Päätarkastajalle, joka ojensi sen Kolmannelle Ylimmäiselle Kamarijunkkarille, joka ojensi sen Kuninkaalliselle herttuakunta Lancaster'in Kanslerille, joka ojensi sen Vaatevaraston Ylitarkastajalle, joka ojensi sen Norroy'lle, Ensimmäiselle Sota-airueelle, joka ojensi sen Tower'in Konnetabelille, joka ojensi sen Ylimmäiselle Talouden Hoitajalle, joka ojensi sen Perinnölliselle Ruokaliinanpitäjälle, joka ojensi sen Ylimmäiselle Englannin Amiraalille, joka ojensi sen Canterbury'n Arkkipiispalle, joka ojensi sen Ensimmäiselle Sänkykamarin Lordille, joka otti ja puki Tomin päälle mitä vielä oli jälellä mainitusta paidasta. Pieni hämmästynyt poika parka, hänen mielestään koko luo toimitus muistutti vesisangon kulkemista kädestä käteen tulipalossa.

Jokainen pukukappale sai vuorostaan kärsiä tämän hitaan ja juhlallisen juoksun. Seuraus oli, että Tom kovasti väsyi juhlamenoon, väsyi niin, että hän melkein tunsi purskuavaa riemastusta, kun viho viimeinkin näki pitkäin silkkipöksynsä alkavan matkansa jonon läpi ja siitä tiesi, että toimitus lähestyi loppuansa. Mutta hän riemastui ennen aikojaan. Ensimmäinen Sänkykamarin Lordi vastaanotti housut ja oli juuri pistämäisillään Tomin sääret niihin, kun äkillinen punastus peitti lordin kasvot, ja hän sukkelasti työnsi pukimet takaisin Canterburyn Arkkipiispan käsiin ja kuiskasi peljästys silmissään: "Katsokaa my lord!" osoittaen samassa jotakin, joka kuului housuihin. Arkkipiispa kalpeni, sitten punastui ja ojensi housut Ylimmäiselle Amiraalille kuiskaten: "Katsokaa my lord!" Amiraali ojensi housut Perinnölliselle Ruokaliinan Pitäjälle ja kähisi kuin henkitoreissaan: "Katsokaa, my lord!" Housut kävi sillä lailla takaisin jonossa, Ylimmäiselle Talouden Hoitajalle, Toweri Konnetabelille, Norroy'lle, Ensimmäiselle Sota-airueelle, Vaatevaraston Ylitarkastajalle, Kuninkaalliselle herttuakunta Lancaster'in Kanslerille, Kolmannelle Ylimmäiselle Kamarijunkkarille, Windsor'in Metsäin Päätarkastajalle, Sänkykamarin Toiselle Aatelismiehelle, Hirvikoirain Ensimmäiselle Lordille — ja housuja saattoi pitkin jonoa peljästynyt kuiskaus: "Katsokaa! katsokaa!" — kunnes ne viimein saapui Päivystävän Ylitallimestarin käsiin, joka hetkisen, kasvot kalman kalpeina, tuijotti siihen, mikä oli ollut syynä koko tähän kauhistukseen, ja sitten käheällä äänellä kuiskasi: "Hyvä Jumala, kun on yksi pistin katkennut selkäsoljesta!" — "Tower'iin Kuninkaan Housujen Pää-Säilyttäjä!" jonka jälkeen hän nojasi Hirvikoirain Ensimmäisen Lordin olkapäille toipuakseen jälleen, sillaikaa kun uudet housut ilman mitään vaillinaista soljenpistintä tuotiin.

Mutta kaikella on loppunsa tässä maailmassa, ja siten Tom Cantykin kerran pääsi nousemaan. Erityinen virkamies kaasi vettä, erityinen virkamies toimitti pesemisen, erityinen virkamies piti varalla käsiliinan, ja vähitellen Tom oli läpäissyt koko puhdistuksen taipaleen ja oli valmiina kuninkaallisen Tukankähertäjän tempuille. Kun hän viimeinkin sukelsi esiin tämän herran kourista, oli hän mitä miellyttävin ilmestys ja nätti kuin tyttö, manttelissaan ja purppurasatiinisissa polvihousuissaan ja hatussaan, jossa purppuratöyhtö leijahteli. Nyt hän juhlatamineissaan lähti liikkeelle aamiaishuoneeseen päin, suoraan läpi kokoontuneen hoviväen; ja sitä mukaa kuin hän eteni, väistyi tämä syrjälle jättäen hälle tietä ja polvistuen.

Aamiaisen perästä saattoivat hänet kuninkaallisessa juhlakulussa hänen suurupseerinsa ja hänen henkivartiansa, joissa oli viisikymmentä aatelista eläkkeenkantajaa kullatut tapparakirveet käsissä, — saattoivat hänet valtaistuinsaliin, jossa hän nyt alkoi käsitellä valtioasioita. Hänen "setänsä" lord Hertford asettui valtaistuimen viereen, avustaaksensa kuninkaallista vast'alkajaa viisailla neuvoilla.

Se virkakunta mainehikkaita miehiä, jonka kuningas vainaja oli asettanut testamenttinsa toimeenpanijaksi, tuli nyt esiin pyytämään Tomin vahvistusta muutamiin tekemiinsä päätöksiin — tyhjä muoto, vaan ei kuitenkaan aivan tyhjä, sillä mitään protektoria eli turvaisäntää ei ollut. Canterbury'n Arkkipiispa luki kertomuksen siitä päätöksestä, jonka testamentin toimeenpanijat olit tehneet mainion majesteettivainajan hautajaismenoista, ja lopetti mainitsemalla näiden toimeenpanijani nimet, jotka olit: Canterbury'n arkkipiispa; Englannin lordkansleri; William St. John'in lordi; John Russelin lordi; Edward Hertford'in kreivi; John Lisle'n viscounti; Cuthbert Durham'in piispa —

Tom ei kuunnellut — aikaisempi pykälä asiakirjassa pani hänet ymmälle.
Sen johdosta kääntyi hän lord Hertfordin puoleen ja kuiskasi —

"Minä päivänä he sanoivat hautauksen tapahtuvan?"

"Tulevan kuun kuudentenatoista, armollinen valtias."

"Se on sulaa hulluutta. Pysyykö hän koossa niin kauvan?"

Poika parka, hän oli vielä liian tuore kuninkaallisiin tapoihin. Hän oli tottunut näkemään Offal Court'in hyljättyjä kuolleita sysättävän pois aivan toisenlaisella sukevuudella. Lord Hertford sai kuitenkin hänen mielensä lauhtumaan parilla sanalla.

Eräs valtiosihteeri toi esiin Neuvostolta säädöksen, jossa ulkomaisten lähettiläiden vastaanotto määrättiin kello yhdeksitoista seuraavana päivänä, ja pyysi siihen kuninkaan vahvistusta.

Tom kysyi silmillään lord Hertford'ilta, joka kuiskasi —

"Teidän majesteettinne antakoon armollisen suostumuksensa. He tulevat lausumaan heidän kuninkaallisten herrainsa myötätuntoisuuden sen syvän onnettomuuden johdosta, joka on kohdannut teidän armoanne ja Englannin valtakuntaa."

Tom teki mitä pyydettiin. Toinen sihteeri rupesi lukemaan silmäystä kuningas vainajan hovinpidon kustannuksiin, jotka nousivat 28,000 puntaan viimeksi kuluneina kuutena kuukautena — summa niin suuri, että se pani Tomin läähättämään. Hän läähätti vielä enemmän kuullessaan, että 20,000 puntaa näistä rahoista vielä oli maksamatta;[7] ja vieläkin yltyi hänen läähätyksensä, kun ilmeni, että kuninkaan aarreaitta oli typö tyhjä ja hänen kaksitoista sataa palvelijaansa hyvin huolestuneina vaillinaisuudesta heille tulevissa palkoissa. Tom ryhtyi puhumaan vilkkaalla ymmärryksellä —

"Tällä laillahan menee meillä päin seinään kaikki tyyni, se on selvää. Ei, näin ei käy laatuun. Hyödyllistä ja tuiki tarpeellistakin on, että pidetään tästä lähin tarkempaa taloutta ja lasketaan palvelijat vapaiksi, varsinkin kun heistä ei ole mitään hyötyä. He vain hidastuttavat kaikki tyyni ja kiusaavat palveluksilla, jotka rasittavat ihmistä ja panevat hänet häpeämään ja ovat sopimattomat kaikille muille kuin nukelle, joll'ei ole aivoja eikä käsiä auttamaan itseään. Mulle muistuu mieleen eräs pikkuinen talo, joka on kalatorin varrella, Billingsgate-kadulla — —"

Aika nipistys Tomin käsivarteen pidätti yhtäkkiä hänen sujuvan kielensä ja sai hänen kasvonsa punastumaan, mutta ei mikään näkyvä hämmästys läsnäolevissa osoittanut, että tämä oudon outo puhe oli tullut huomatuksi eli herättänyt levottomuutta.

Eräs sihteeri luki nyt ilmoituksen, että kuningasvainaja jo eläessään oli aikonut koroittaa Hertford'in kreivin herttuaksi ja hänen veljensä, sir Tuomas Seymour'in, päärin arvoon ja myös antaa Hertford'in pojalle kreivin arvonimen niinkuin myöskin senkaltaisilla arvoilla muistaa hovin muita suuria palvelijoita. Neuvosto oli päättänyt pitää istunnon helmikuun 16 päivänä, näiden arvonimien antamiseksi ja vahvistamiseksi. Koska kuningas vainaja ei kuitenkaan ollut kirjallisesti vahvistanut mitään tiloja näiden arvonimien kannattamiseksi, niin Neuvosto, joka tunsi hänen yksityiset toivomuksensa tässä kohden, oli katsonut soveliaaksi jakaa Seymour'ille "500 puntaa maata" ja Hertford'in pojalle "800 puntaa maata ja 300 puntaa ensimmäisistä piispantaloista, kuin joutuisivat joutilaiksi" — jos näet nykyinen majesteetti siihen suostuisi.[8]

Tom oli jupisemaisillaan julki jotakin, kuinka tarpeellista muka oli maksaa ensin pois kuningasvainajan velat, ennenkun tuhlattaisiin kaikki nuo rahat; mutta kevyt kosketus käsivarteen aprikoivan Hertford'in puolelta pelasti hänet tästä malttamattomuudesta. Hän antoi sentähden kuninkaallisen suostumuksensa puhumatta yhtään halkaistua sanaa, mutta suurella sisällisellä tyytymättömyydellä. Hänen istuessaan hetkisen tuumailemassa, kuinka huolettomasti hän nyt suoritti moisia merkillisiä ja loistavia ihmetöitä, johtui hänen mieleensä myöskin tää ajatus: miksikä ei nyt samalla tehdä äitiänsä Offal Court'in herttuattareksi ja antaa hänelle maatilaa? Mutta surullinen ajatus pyyhkäisi pois tämän tuuman: olihan hän ainoastaan nimeksi kuningas, nämä vakavat, kokeneet vanhukset ja suuret miehet hänen herrojaan; heille oli hänen äitinsä ainoastaan sairaan mielen luoma. He yksinkertaisesti vain kuuntelisivat hänen tuumiaan epäuskoisella korvalla ja lähettäisivät sitten noutamaan tohtoria.

Äitelä työ kului hitaasti. Anomuksia luettiin ja julistuksia ja patentteja ja kaikellaisia pitkäpiimäisiä, toistelevaisia ja väsyttäviä papereita pakistiin valtion asioissa. Ja lopuksi huokaili Tom hyvin haikeasti ja mumisi itsekseen: "Mitä syntiä olin sitten minä tehnyt, kun laupias Jumala otti minut pois kedoilta ja vapaasta ilmasta ja auringon paisteesta ja salpasi minut tänne ja teki minusta kuninkaan, kiduttaakseen minua näin?" Tuosta tuo niin rasitettu pikkuinen pää parka noikkasi hetkisen ja kaatui sitten yhtäkkiä kallelleen hänen hartioilleen; ja valtakunnan asiain meno joutui pysähdyksiin, kun puuttui tuo tarpeellinen toimitusmies, joll' oli vahvistava valta. Hiljaisuus hiipi tuon lepäävän lapsen ympärille, ja kuningaskunnan viisaat lakkasit laskemasta neuvojaan.

Aamupäivällä oli Tomilla, vartiainsa Hertford'in ja St. Johnin suostumuksella, hupaisa hetki yhdessä lady Elisabethin ja pikkuisen lady Jane Grey'n kanssa, vaikka tosin prinsessojen mielet olit masentuneet kovasta iskusta, joka oli kohdannut kuninkaallista huonekuntaa. Ja tämän visiitin lopussa hänen "vanhempi sisarensa" — sittemmin historian tunnettu "verinen Maria" — jäähdytti häntä juhlallisella puhelulla, jolla hänen silmissään oli ainoastaan yksi ansio, sen lyhyys. Hällä oli nyt muutama hetkinen itseään varten, ja sill'aikaa päästettiin hänen luokseen heikollainen poika, noin kahdentoista vuoden vanha, jonka puku — költeri, housut ja kaikki tyyni — oli musta, jos luetaan pois lumivalkoinen jäykkä kaulus ja pitsit lanteilla. Mitään muuta surun merkkiä hällä ei ollut kuin punainen nuora hartialla. Tämä poika astui esiin hyvin epäröivästi, pää kumarassa ja paljaana, ja lankesi polvilleen Tomin eteen. Tom istui hiljaa hetkisen ja katseli häntä vakaasti. Sanoi sitten —

"Nous' ylös, poika. Kuka sä olet? Mitä sä tahdot?"

Poika nousi ja seisoi siinä miellyttävä levollisuus ryhdissään, mutta huolen ilme kasvoissaan. Hän sanoi —

"Varmasti te muistatte minua, herra. Minä olen teidän piiska-poikanne."

"Minun piiska-poikani?"

"Sama poika, teidän armonne. Olen Humphrey — Humphrey Marlow."

Tom käsitti tässä olevan jotain, josta hänen vartiansa olisi pitänyt ilmoittaa hälle. Asema oli arka luonnoltaan. Mitä hän tekisi? — Olettaako tuntevansa pojan ja sitten joka kerta hänen haastaessaan ilmaista, ettei hän ikinä ollut kuullut piiska-pojasta tuon enempää? Ei, se ei käynyt laatuun. Tulipa aate hänen avukseen. Tämmöisiä tapauksia saattaisi näet, tulla hyvinkin usein, kun tärkeät asiat vetäisivät Hertford'in ja St. John'in hänen luotaan, heidän ollessaan jäseninä testamentin toimeenpanijain komiteassa. Siispä kenties olisi hyvä tehdä itseään varten suunnitelma, miten kohdata semmoisten odottamattomain tapausten vaatimuksia. Niinpä kyllä, sehän olisi varsin viisasta — hän tekisi kokeen tämän pojan kanssa ja näkisi sitten, millaisen menestyksen hän saavuttaisi. Siispä hän pyyhkäisi kädellään otsaansa kerran kaksi, ikäänkuin hämillään, ja sanoi sitten kohta —

"Huomaan nyt muistavani sinua hiukan, mutta mun mieleni on raskas ja surun hämmentämä — —"

"Voi, rakas herra parkani!" huudahti piiskapoika säälien, lisäten sitten itsekseen: "Totta tosiaankin onkin niin, kuin he sanovat — hänen järkensä on mennyttä kalua — voi, sitä sielu parkaa! Mutta hitto periköön minut, kuinka oon saattanut sen unohtaa! Sanoivathan, ellei sovi olla näkevinään, että mitään on hullusti hänen kanssaan."

"Merkillistä on, kuinka mun muistini on näinä päivinä pettänyt minua," sanoi Tom. "Mutt' älä ole siitä milläsikään — mä paranen pian — pieni langanpätkä on usein kylliksi yhdistämään minut jälleen asioihin ja nimiin, jotka on luistanut multa tiehensä. (Eikä ainoastaan niihin, vaan totta tosiaan semmoisiinkin, joista en ikinä ole kuullut sanaakaan, kuten tää poika on näkevä.) Sano mulle asiasi."

"Asia ei ole kovin tärkeä, valtiaani, mutta tahdon kuitenkin siihen koskea, jos teidän armonne siihen suostuu. Kaksi päivää on kulunut siitä, kun teidän majesteettinne teki kolme virhettä Kreikan kielessä — aamupäivätunnilla — muistatteko sen?"

"Kyllä — luulen muistavani. (Siin' ei ole paljo valhetta — jos olisin puuttunut Kreikkaan ensinkään, niin en olisi jäänyt kolmeen virheeseen, vaan kyllä niitä olisi multa tullut neljäkymmentäkin.) Niin, muistuneepa mieleen nyt — mutta jatka sinä."

"— — Opettaja, äkästyneenä laiskasta ja huolimattomasta työstä, kuten hän sitä nimitti, lupasi antaa minulle aika selkäsaunan — ja — —"

"Antaa sinulle selkäsaunan!" huudahti Tom, hämmästyneenä niin, että menetti malttinsa. "Minkä tähden hän löylyttäisi sinua minun virheistäni?"

"Voi, kuinka teidän armonne muisti pettääkin taas. Hänhän aina löylyttääkin minua, kun teidän armonne tekee virheitä oppitunneilla."

"S' on tosi — minä unhotin. Sinä annat mulle opetusta yksityisesti — jos minä sitten teen virheitä, niin hän arvaa, että sinä olet hoitanut virkaasi laimeasti, ja — —"

"Voi, mun valtiaani, mitä laskettekaan? Minä, nöyrin ja alhaisin palvelijanne, minäkö uskaltaisin antaa teille opetusta?"

"Mutta missä sitten on sun vikasi? Mikä arvoitus on tämä? Oonko minä siis todellakin käynyt hulluksi, vai oletko sinä? Selitä se asia puhu suus' puhtaaks."

"Mutta, hyvä majesteetti, tässähän ei ole mitään, joka kaipaa selitystä. Eihän kukaan saa lyödä pyhää Walesin prinssiä; sentähden kun hän erehtyy, niin minä otan selkääni. Sehän on toimeni, ja siitä saan minä maksun".[9]

Tom tuijotti levolliselta näyttävään poikaan ja sanoi itsekseen: "Mutta tämäpä on mitä kummallisin asia, — mitä merkillisin, mitä erinomaisin seikka maailmassa. Kumma vain, ettei he myöskin ole hyyränneet eri poikaa, jota kammattaisiin ja puettaisiin minun sijastani — taivas suokoon, ett' olisivat sen tehneet! — Jospa he tämän tekisivät, niin minä ottaisin itse löylytykset ja kiittäisin vielä Jumalaa vaihtokaupasta." Sitten sanoi hän ääneensä —

"Ja olet kenties saanut selkääsi ystävä parka, kuten sulle luvattiin."

"Ei, teidän hyvä majesteettinne, minun rangaistukseni oli päätetty täksi päiväksi, ja se kenties jääpi nyt sikseen, koska se ei oikein sovi siihen murheen aikaan, jossa nyt eletään. Kuitenkaan en tiedä tästä mitään, ja niin olen siis rohjennut tulla tänne muistuttamaan teidän armoanne jalosta lupauksestanne, että ryhtyisitte toimiin minunkin avukseni."

"Opettajan luonako? Pelastaakseni sinut selkäsaunasta?"

"Voi, te muistatte siis sen?"

"Muistini paranee paranemistaan, kuten näet. Ole sinä rauhassa vain — sun selkäsi pääsee pöllytyksestä — minä pidän siitä huolen."

"Oi, kiitos, mun valtiaani!" huudahti poika ja pani taas polvilleen.
"Kenties olen rohjennut käydä liian pitkälle, ja kuitenkin — — —"

Nähdessään herra Humphreyn epäröivän, Tom rohkaisi häntä jatkamaan, sanoen olevansa "suopealla tuulella."

"Sitten puhun mä suuni puhtaaks, sillä asia painaa sydäntäni. Sittenkun te ette enää ole Wales'in prinssi, vaan kuningas itse, niin voitte te asettaa asiat ja seikat, niinkuin mielenne tekee, eikä kukaan voi nousta jupisemaan teitä vastaan. Sentähden ei olekkaan kohtuullista, että te kauvemmin kiusaatte itseänne kuivalla lukemisella, vaan että ennen poltatte kirjat ja käännätte mielenne vähemmän suututtaviin seikkoihin. Jos niin nyt käy, olen minä hukassa ja mun orpo sisareni samassa."

"Hukassa? Kuinka niin?"

"Minun selkäni on leipäni, armollinen herra! Jos minä jään työttömäksi, niin kuolen mä nälkään. Jos te lakkaatte lukemasta, on minun virkani mennyttä kalua, sillä te ette enää tarvitse piiskapoikaa. Älkää ajako minua pois!"

Tom oli liikutettu tästä haikeasta huolesta. Oikein jalomielisellä puuskalla, kuten kuninkaan tulee, haastoi hän —

"Älä huoli hätäillä enään, poikaseni. Sinun virkasi on jäävä pysyväiseksi sinussa ja sinun suvussasi ijankaikkiseen päivään asti." Sitten antoi hän pojalle lämpimän läimäyksen miekkansa litteällä puolella olkapäähän ja lausui: "Nous ylös, Humphrey Marlow, Englannin Kuninkaallisen Huonekunnan Perinnöllinen Yli-Piiska-poika! Hiiteen kaikki surut — minä rupeen taas lukemisiin ja harjoittelen niitä niin huonosti, että heidän täytyy oikeuden mukaan maksaa sinulle kolmenkertainen palkka. Siihen määrään sinun virkatoimesi lisääntyy."

Kiitollinen Humphrey vastasi innostuksen tulessa —

"Kiitokset sulimmat, jaloluontoinen herra! Tämä kuninkaan anteliaisuus
nousee yli kaiken sen, mitä unissanikaan koskaan olen nähnyt onnesta.
Nyt tulen minä totisesti onnen myyräksi kaikkina päivinäni, ja koko
Marlowin perhe mun jälkeeni."

Tomilla oli kyllin ymmärrystä käsittämään, että tässä oli poika, joka voi tulla hänelle hyödyksi. Hän siis rohkaisi poikaa puhumaan, ja Humphrey oli ihastunut uskossaan, että hän auttoi Tomia "paranemaan"; sillä joka kerta kun hän oli palauttanut Tomin hämärään muistiin jonkun tapauksen Wales'in prinssin monenmoisista kokemuksista ja seikkailuista kuninkaallisessa kouluhuoneessa taikka muualla palatsissa, huomasi Humphrey, että Tom oli kykenevä "palauttamaan muistiinsa" tapauksen aivan selvästi. Tunnin kuluttua huomasi Tom olevansa hyvin lastattuna todellisilla tiedoilla henkilöistä ja asioista hovissa. Niin että hän päätti joka päivä ammentaa tietoja tästä lähteestä, ja tätä varten aikoi hän antaa käskyn, että Humphrey milloin hyvänsä päästettäisiin kuninkaan luo, jos nimittäin Englannin majesteetin puheilla ei sattuisi olemaan muuta väkeä. Humphrey oli tuskin laskettu ulos, ennenkuin lordi Hertford astui sisään, tuoden lisää rettelöitä Tomille.

Hän sanoi, että Neuvoston lordit, jotka pelkäsit, että mahdollisesti joku liioiteltu kertomus Kuninkaan muka turmeltuneesta terveydentilasta oli hiipinyt ulos ja kierteli kansassa, että nämä lordit pitivät viisaimpana ja paraimpana, että hänen majesteettinsa parin päivän päästä rupeisi syömään päivällistä julkisesti. Hänen terve ihonsa ja reippaat askeleensa, jota avustaisi tarkasti noudatettu tapojen maltti ja käytöksen levollisuus ja alentuvaisuus, silloin varmemmasti vaientaisivat yleisen valtasuonen — jos nimittäin pahat huhut olisit liikkeellä — kuin jos joku muu neuvo keksittäisiin.

Sen perästä jatkoi kreivi, hyvin hienotunteisesti, opetustaan Tomille niistä vanhoista tavoista, joita noudatettiin muutamissa juhlallisissa tiloissa — tuolla jotensakin ohuella valhemuodolla, että vain tahdottiin "palauttaa muistiin" hänelle asioita, jotka hän jo tunsi. Mutta hänen suureksi tyytyväisyydekseen kävi pian ilmi, että Tom töin tuskin tarvitsi mitään apua tällä alalla. Hän oli käyttänyt hyväkseen Humphreytä tässä kohden, sillä Humphrey oli ilmoittanut hälle, että muutaman päivän perästä hänen tuli alkaa julkisia päivällisiä, jonka uutisen hän oli kiristänyt nopeasiipiseltä hovin juoruttarelta. Tom kuitenkin piti nämä tositiedot itsekseen.

Nähden kuninkaallisen muistin siksi parantuneen, uskalsi kreivi vielä tehdä muutamia kokeita sillä, nähdäksensä, näköjään vähäpätöisten kysymysten kautta, kuinka pitkälle hänen parantumisensa oli käynyt. Tulos oli onnellinen, vaikka siellä täällä täpliä löytyi — täpliä, joissa Humphreyn jäljet ilmestyi, mutta ylimalkaan oli my lord suuresti tyytyväinen ja iloinen. Niin rohkaistuna hän totta todellaan oli, että hän lausui ja sanoi toivovalla äänellä —

"Nyt olen minä varma siitä, että jos teidän majesteettinne vain tahtoo vielä vähäsen ponnistaa muistiansa, niin tulee ongelma valtiosinetistäkin ratkaistuksi — tappio, jolla vielä eilen oli merkitystä, mutta joka tänään ei merkitse mitään, sittenkun sen virka-aika kului umpeen korkean valtiaamme elämän loppuun. Ehkä teidän armonne nyt tahtoo tehdä kokeen?"

Tom oli ällistyksissään — valtiosinetti oli jotakin hänelle peräti tuntematonta. Hetken mietittyään silmäili hän ylöspäin hyvin viatonna ja kysyi —

"Millaisella se näytti, my lord?"

Kreivi säpsähti, tuskin havaittavasti, ja mumisi itsekseen: "Voi, hänen järkensä on taas mennyt menoaan! — se oli typerästi multa tehty, kun koetin saada hänet jännittämään sitä." Sitten hän sievästi käänsi puheen toisille tolille, pyyhkäistäkseen tuon onnettoman sinetin Tomin mielestä — ja hän luonnistuikin helposti yrityksessään.