Read synchronized with  English  Romanian  Russian  Spanisch 
Prinssi ja kerjäläispoika.  Mark Twain
Luku 13. KOLMASTOISTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Prinssin katoaminen.

Uupumuksen uneliaisuus valloitti nyt molemmat kumppanit. Kuningas sanoi —

"Vetäkää yltäni nämä repaleet" — tarkoittaen vaatteitaan.

Hendon riisui repaleet pojan päältä sanomatta mitään, pani peitteitä hänen ylleen, katseli sitten ympärilleen huoneessa ja lausui surunvoittoisesti itsekseen: "Hän on ottanut vuoteeni taas, kuten ennen — totta tosiaan, mitä minä nyt teen?" Pikku kuningas huomasi hänen ällistyksensä ja hälvensi sen yhdellä sanalla. Hän sanoi näet uneliaasti —

"Tuossa" ja osoitti oven edustaa. Minuutin perästä hän oli unohtanut huolensa sikeään uneen.

"Rakas lapsi, kunpahan olisi syntynyt kuninkaaksi!" mumisi Hendon kummastellen; "hän näyttää osaansa ihmeen hyvin."

Sitten hän ojensihe maata lattialle oven eteen, kuninkaan viittauksesta vartioimaan sitä, ja sanoi lohdullisesti —

"Olen asunut huonommasti koko seitsemän vuotta. Kiittämätön olisin
Luojalle, jos etsisin puutteita tästä."

Hän vaipui uneen päivän hämärtäessä. Puolipäivän aikaan heräsi hän, paljasti peitteistä tiedottoman ja tunnottoman holhottinsa kappale kerrassaan — ja otti hänen mittansa nuoralla. Kuningas heräsi, juur hänen täytettyään toimensa, valitteli vilua ja kysyi mitä hän teki.

"S' on tehty nyt, valtiaani," sanoi Hendon. "Mulla on pikkuisen toimittamista täällä vieressä, mutta tulen kohta takaisin. Nukkukaa te vielä — teille se on tarpeen. Kas niin — antakaa mun peittää päänne myös — sen pikemmin lämpenette."

Kuningas oli jo palannut unelmien valtakuntaan, ennenkun tämä puhe oli päättynyt. Miles hiipi hiljaa ulos ja hiipi yhtä hiljaa takaisin kolmen- tai neljänkymmenen minuutin perästä, tuoden muassaan täydellisen, tosin vähän käytetyn pojan-puvun huokeasta ja hieman kuluneesta kankaasta; mutta hyvin siisti ja vuoden ajalle sopiva se oli. Hän istui alas ja rupesi tutkistelemaan ostoksiaan mumisten itsekseen —

"Täysi kukkaro olisi sallinut parempaa lajia, mutta kun ei ole täyttä kukkaroa, täytyy tyytyä siihen, niitä laihempi sallii —

    "Oli vaimo kaupungissa,
    Meidän kaupun — —

"Hän liikkui, luulen mä — mun täytyy laulaa vähän hiljemmällä äänellä; ei saa häiritä hänen untansa, kun tää päivä on hänen kestettävänään ja hän on niin uupunut, poika parka — — — Tämä nuttu — se on hyvä kyllä — pistelmä sinne ja pistelmä tänne panee sen pian kuntoon. Tämä toinen on parempi, vaikka yhtäkaikki pari pistelmää ei olisi sillekään haitaksi — — — Nämä on sangen hyvät ja terveelliset ja pitää hänen pienet jalkansa lämpiminä ja kuivina — varmaankin jotain uutta ja kummallista hänelle, joka epäilemättä on tottunut käymään avojaloin sekä talvella että kesällä — — — Kunpahan lanka olisi leipää, kun sitä saa vuoden tarpeeksi parilla pennillä! Ja semmoinen oivallinen silmäneula kun annettiin kaupan päälle! Nyt menee multa pirusti aikaa saada lanka neulan silmään." Ja niin menikin. Hän teki niinkuin miesväki aina tekee ja luultavasti on tekevä viimeiseen päivään asti — - piti neulaa paikallaan ja koki pistää lankaa silmän läpi, mikä on päinvastoin naisten tapaa. Kerta toisensa perään ampui hän väärään, milloin toiselle puolelle neulan silmää, milloin toiselle; välistä taas neulan vartta vastaan; mutta hän oli maltillinen, koska hän sotamiehenä ennen oli monasti tähän tottunut. Viimein onnistui hän kuitenkin, otti ne vaatteet, jotka olit odottaneet häntä, polvelleen ja ryhtyi työhön.

"Ravintola on maksettu — aamiainen myös, jok' on tulossa — ja onpa vielä kylliksi rahaa parin aasin ostoon ja niihin pieniin maksuihin, jotka menee matkalla kahtena tai kolmena päivänä, tästä Hendon Hall'in iloihin —

"Hän lempi miest — — —

"Tuhat tulimmaista! Pistin neulan kynteni alle!… No, vähät siitä — ei s'ollut ensimmäinen kerta — mutt' eipä liioin lystiäkään… Me saadaan hauskaa siellä, ystäväiseni, s'on vissi se. Siellä sun murheesi menevät ja raskas sekamielesi myös —

    "Hän lempi miestään armaasti,
    Mutt' toinen lempi — —

"Kuinka oivalliset pitkät pistot!" — hän piti kädellään ylhäällä vaatteita ja katseli niitä ihmetellen — "ne näyttävät niin juhlallisilta ja majesteetillisilta, että ne tekee räätälin pienet pistelmät kovin kurjiksi ja kömpelöiksi —

    "Hän lempi miestään armaasti,
    Mutt' toinen lempi häntä — —

"Tosiaankin, s' on tehty — hyvin tehtyä työtä, ja näppärästi tehty! Nyt minä hänet herätän, puen hänen yllensä, kaadan vettä hänelle, ruokin häntä, ja sitten me riennämme ravintolaan Southwark'in torille ja — tehkää hyvin, valtiaani, ja nouskaa ylös! — hän ei vastaa — kuulkaa valtiaani! — totisesti täytyy mun saastuttaa hänen pyhää persoonaansa pienellä kosketuksella, kun hän nukkuu niin sikeästi, Mitä!"

Hän veti pois peitteen — poika oli kadonnut!

Hän tuijotti ympärilleen hetkisen ällistyksissään. Sitten vasta huomasi
hän, että holhottinsa repaleiset vaatteet myöskin olit kadoksissa.
Silloin hän rajuamaan ja metelöimään ja huutamaan ravintolan isäntää.
Tässä hetkessä astui sisään palvelija, kantaen aamiaista.

"Tunnusta, sinä saatanan sikiö, taikka viimeinen hetkes on käsissä!" pauhasi sotilas ja teki niin hurjan harppauksen palvelijaa kohti, että tämä hetkeksi kadotti kielensä käytön pelosta ja hämmästyksestä. "Miss' on poika?"

Peloissaan ja väräjävin äänin teki mies mitä vaadittiin.

"Te olitte tuskin menneet paikalta, teidän ylhäisyytenne, kun eräs nuorukainen tuli juosten ja sanoi että s'oli teidän ylhäisyytenne tahto, että poika tuli teidän luoksenne heti sillan päähän Southwarkin puolelle. Minä toin nuorukaisen tänne ja kun hän herätti pojan ja toimitti asiansa, niin poika vähän mutisi, kun oli herätetty hänet 'niin aikaisin', kuten hän sanoi; mutta poika pani ryysyt päälleen ja seuras nuorukaista sanoen vain, että s'olis ollut sopivampaa, jos teidän ylhäisyytenne olis tullut itse eikä lähettänyt vierasta — ja sitten — —"

"Ja sitten sinä olet pöllö! — pöllö, jota helposti voi pettää! Menköön koko sukukuntasi hirteen! Mutta kenties ei mitään vahinkoa ole tullut. Kenties ei pojalle ole tahdottu mitään pahaa. Minä menen noutamaan häntä. Laita pöytä kuntoon. Mutta ootappas! Sänkypeite oli pantu niin, kuin joku makaisi sen alla — oliko se sattumuksesta?"

"Sitä en tiedä, hyvä ylhäisyytenne. Näin nuorukaisen töhrivän sitä — hänen ku tuli poikaa hakemaan."

"Tuhat tulimmaista! Sen hän teki minua pettääkseen — voittaakseen aikaa. Kuules nyt! Oliko tämä nuorukainen yksin?"

"Aivan yksin, teidän ylhäisyytenne."

"Onko se vissiä?"

"On, teidän ylhäisyytenne."

"Älä nyt hätäile laisinkaan — mieti asiaa, mieti tarkoin, mies."

Hetkisen aprikoituaan, palvelija sanoi —

"Kun hän tuli, ei ollut kukaan hänen muassaan; mutta mä muistan, että juur kun nuo kaks sekaantuivat väkijoukkoon sillalla, niin eräs hyvin roistomainen mies sukelsi esiin läheisyydestä, ja juur kun kun sai heidät kiinni — —"

"Niin mitä silloin? — puhu suus' puhtaaks!" jyrisi malttamaton
Hendon keskeyttäen.

"Juur silloin nuoli väkijoukko heidät, ja min' en nähnyt enää mitään, varsinkin kun isäntäni kutsui minua. Hän oli aivan raivoissaan, koska oli unohtunut paisti, minkä notarius oli tilannut, vaikka minä voin ottaa kaikki pyhimykset todistajiksi, että se, että syytetään minua tästä hairauksesta, on yhtä väärää kuin jos syytettäisiin luomatonta lasta niistä synneistä, jotka — —"

"Mene matkoihis, pöllö! Sinun lorus tekee minut hulluksi. Seis! mihin sun on kiire? Etkö voi vartoa? Lähtivätkö he Southwark'iin päin?"

"Juur niin, teidän ylhäisyytenne — sillä kuten vasta sanoin tuosta siunatusta paistista, ei luomaton lapsi oo syyttömämpi kuin — —"

"No, joko taas? Ja yhä lörpötyksiä! Mene tiehes taikka mä kuristan sinut!" Palvelija meni. Hendon seurasi häntä, juoksi hänen ohitsensa, sänttäsi rappusia alas kaksi astinta kerrassaan jyristen: "S'on se katala konna, joka väitti häntä pojakseen. Minä olen kadottanut sinut, mun pieni mielivikainen herra raukkani — s'oli katkeraa minun ajatella — ja olin ruvennut pitämään sinusta niin kovasti! Ei! tuhat kertaa ei, sä et ole kadonnut! Et ole kadonnut, sillä mä haen joka sopen tässä maassa, kunnes löydän sun jälleen. Laps raukka, tuolla on hänen aamiaisensa — ja minun myös, mutt' ei oo mulla nälkää nyt — rotat saakoot sen — riennä, riennä! siinä tunnussana!" Kun hän äkkiä raivasi itselleen tietä hälisevän väkijoukon läpi sillalla, sanoi hän useasti itsekseen tarttuen kiinni siihen ajatukseen, ikäänkuin siitä olisi hänelle erityistä huvia: "Tuo hyvä poika, hän murisi vähän, mutta hän meni, — hän meni kuitenkin, sillä hän luuli, että Miles Hendon sitä pyysi — kenenkään toisen tähden ei hän olisi sitä tehnyt, s'on vissi se."