Read synchronized with  English  Romanian  Russian  Spanisch 
Prinssi ja kerjäläispoika.  Mark Twain
Luku 11. YHDESTOISTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Guildhall'issa.

Kuninkaallinen pursi, jota seurasi loistava venelaivasto, johti kulkunsa Thames-jokea alaspäin sen vilinän halki juhlallisesti valaistuja veneitä, joka joella vallitsi. Ilma oli täynnä soittoa; joen partaat loistivat tulta ja iloa; etäinen City lepäsi lievässä valoloisteessa lukemattomista ja näkymättömistä kokkotulista; sen ylitse kohosi taivasta kohden moni hoikka huippu, kirjaeltu säkenöivillä tulilla, jonka tähden se kaukaa katsoen oli jalokivillä koristetun keihään näköinen, pistettynä korkealle ilmaan; sitä mukaa kuin laivasto kulki eespäin, tervehdittiin sitä rannoilta loppumattomilla, remuavilla riemuhuudoilla ja tykkitulen lakkaamattomalla leimauksella ja pominalla.

Tom Cantylle, joka loikoi puoleksi haudattuna silkkityynyillänsä, olit nämät äänet ja tämä näytäntö sulaa ihmettä, sanomattoman suurenmoista ja ihailtavaa. Molemmille pienille ystäville hänen vieressään, prinsessa Elisabethille ja Lady Jane Grey'lle, ei ne olleet mitään.

Tultuansa Dowgateen, hinattiin laivasto Walbrookin kirkasta vettä myöten (joka väylä nyt kaksi sataa vuotta on ollut haudattuna taloryhmäin alle) Bucklesbury'iin saakka, talojen sivu ja siltain alta, jotka olit täynnään ilokkaita ihmisiä ja ilokkaita tulia, ja seisahtui viimein vesisäiliöön, jossa nyt on Barge Yard, Londonin vanhan Cityn keskipaikkaan.

Tom nousi maihin, ja hän ja hänen loistava seurueensa kulki Cheapsiden kautta ja teki sitten tuon lyhyen matkan Old Jewry'ä ja Basinghall Street'iä pitkin Guildhall'iin.

Tomin ja hänen pienet ladynsä vastaanotti tarpeellisilla juhlallisuuksilla Londonin lordmayori ja Cityn isät, puetut kultaketjuihin ja tulipunaisiin kaapuihin; jonka perästä kuninkaalliset vietiin loistavalle, kunniakatoksella varustetulle lavalle suuressa salissa; ja heidän edessään kulki airueet, huutaen julistusta ja kantaen valtikkaa ja Cityn miekkaa. Ne lordit ja ladyt, joiden tuli palvella Tomia ja hänen molempia pieniä ystäviänsä, asettuivat heidän tuoliensa taakse.

Alimpaan pöytään istui hoviväki ja muut aateliset vieraat sekä Cityn kunniaporvarit; alemmanarvoiset istuivat moniin eri pöytiin salin keskellä. Korkealta paikaltaan katselivat jättiläiset Gog; ja Magog, kaupungin vanhat suojelijat, näytelmää allansa silmillä, jotka jo aikoja sitten unohtuneissa miespolvissa olit tottuneet siihen. Sitten kuului toitotus ja eräs julistus luettiin, jonka perästä lihava kyökkiherra ilmestyi toiselle lavalle vasemmalla seinänvierustalla, ja häntä seurasi palvelijat kantaen mitä juhlallisimmasti paistettua kuninkaallista härkää, joka oli polttavan kuuma ja leikattavaksi valmis.

Ruokasiunauksen jälkeen nousi Tom (siihen opetettuna) seisomaan — ja hänen kanssaan koko seurakunta — ja hän joi komeasta kullatusta astiasta veljesmaljan prinsessa Elisabethin kanssa, jolta pikari meni lady Janelle ja sitten toisesta toiseen. Niin alkoi pidot.

Keskiyön aikaan oli juhla korkeimmillaan. Silloin oli eräs noita kuvailevia näytelmiä, joita niin innokkaasti ihailtiin vanhoina päivinä. Kertomuksen kekkeristä antaa kummallisella kielellään eräs sen ajan kronikoitsija, joka ne näki omin silmin:

"Kun tilaa oli tehty, astui sisään eräs parooni ja eräs kreivi, jotka Turkin tavan mukaan oli puettu pitkiin kauhtanoihin, kullalla jauhoitettuihin. Päässään oli heillä tulipunaiset samettihatut, ja he olit vyötetyt kahdella miekalla, jotka riippuivat pitkissä kullatuissa nuorissa. Lähinnä heidän perästään tuli toinen parooni ja toinen kreivi kahdessa pitkässä keltaisessa satiinikaapussa, jotka oli reunustettu valkoisella satiinilla, ja jokaisessa kaarrossa valkoista oli kaarto tulipunaista satiinia Venäjän tavan mukaan; heillä oli harmaat turkkilakit päissään ja kummallakin kirves kädessään ja jalassa kengät, joiden jalanpituiset kärjet oli kierretty ylöspäin. Ja heidän perästään tuli ritari, sitten lordi Yliamiraali ja hänen kanssaan viisi aatelismiestä, puettuna punaiseen samettiin, joka oli leikattu kaarteelle sekä edestä että takaa solisluuhun saakka ja rinnalla punottu hopeaketjuilla; tämän yllä kantoivat he lyhyitä vaippoja punaisesta silkistä ja päässään hattuja fasaanisulilla. Nämä oli puettu Preussin tapaan. Tulisoitonkantajat, noin sata luvultaan, olit puetut punaiseen ja viheriään satiiniin ja heillä oli, kuten Moorilaisilla, mustat kasvot. Sitten tuli valepukuinen mörkö. Sitten lemmenlaulajat, jotka niinikään olit valepuvussa ja tanssivat; ja lordit ja ladyt tanssivat myöskin hurjasti, että heitä oli sangen hupaista katsella."

Ja samalla kun Tom korkealta paikaltaan kummastellen katseli tätä "villiä" tanssia ja ihasteli koreita pukuja, jotka pyörivät kuin värit kaunolasissa, ja iloisien tanssijain kiepottavia liikkeitä, — samalla seisoi pieni repaleinen, mutta oikea Wales'in prinssi julistamassa oikeuksiaan ja kärsimäänsä vääryyttä; hän paljasteli pettäjän ja vaati, että Guildhall'in portit avattaisiin hälle! Väkijoukolla oli hirveän hauskaa tästä välitapauksesta, ja ihmiset tuuppivat toisiaan ja kohoittivat niskojaan kuin kurki nähdäkseen pientä metelöitsijää. Tuosta rupesivat he jo pilkkaamaan häntä ja pitämään häntä narrinaan, ärsyttääkseen häntä vielä tulisempaan ja vielä huvittavampaan raivoon. Harmin kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän piti paikkansa ja uhmasi roistoväkeä oikein kuninkaallisesti. Uutta ivaa ja pilkkaa tuli, ja sepä sai hänet lopuksi huudahtamaan —

"Sanon sen teille vieläkin, te sivistymättömät roistot, minä olen Wales'in prinssi! Ja jos olenkin hyljättynä ja ilman ystävää tässä, ilman ketään, joka puolustaisi minua tai auttaisi minua hädässä, niin minä en kuitenkaan aio luopua paikastani, vaan puolustaa sitä!"

"Prinssi tai et, s' on mulle yhdentekevää, sinä oot kuitenkin kelpo poika, etkä enää ilman ystävää myös. Täss' oon minä ja vahvistan sanas; ja muista mitä mä sanon, että sull' olisi voinut olla huonompi ystävä kuin Miles Hendon, eikä sun olisi tarvinnut vaivata sääriäs hakemalla häntä. Anna nyt pienen leipäläpes levätä, poikaseni. Minä puhun näiden kurjain katurottain kieltä kuin oisin syntynyt heistä."

Puhuja oli jonkinmoinen Don Caesar de Bazan vaatteissa, katseessa ja ryhdissä. Hän oli pitkä, vahva ja jäntevä. Hänen költerinsä ja housunsa olit arvokkaasta aineesta, mutta kulunneet ja nukkavierut, ja niiden kultaiset reunanuorat oli surullisesti tahrautuneet; hänen kauluksensa oli kurtistunut ja rikkinäinen; höyhentöyhtö hänen rällähatussaan oli poikki ja näytti likaiselta eikä herättänyt kunnioitusta; hänen vyötäisillään riippui pitkä pistomiekka ruosteisessa rautahuotrassa; hänen korskea ryhtinsä leimasi hänet heti kierteleväksi sotaraakiksi. Tämän haaveellisen kummituksen puhe vaikutti kuulijoissa naurun ja irvistelyn räjähyksen. Joku joukosta huusi: "Kas siinä toinen prinssi!" "Piä suus, kenties on hän vaarallinen." "Voi kuinka hän mulkoilee — ka hänen silmiään!" "Ottakaa poika hältä pois — hevoslampeen hänen pentunsa!"

Heti paikalla mies joukosta kävi käsiksi prinssiin, tämän autuaallisen ajatuksen toteuttamiseksi; mutta yhtä nopeasti lensi vieraan miekka tupestaan ja hyökkääjä vaipui maahan hyvin suunnatusta iskusta sen litteäpuolella. Huusi nyt, kun huusikin, pari tusinaa ääntä: "tappakaa se koira! tappakaa! tappakaa!" ja rahvas tuuppi soturin päälle, joka vetäysi erästä muuria vasten ja alkoi kuin hullu sivaltaa ympärilleen pitkällä aseellansa. Hänen uhrejansa sätkytteli jo sinne ja tänne, mutta rahvasta valui heidän kaatuneitten ruumistensa yli ja syöksähti vihan vimmalla sankaria vastaan. Hänen päivänsä olit päättymäisillään, hänen perikatonsa lähenemäisillään, kun yhtäkkiä kuului torvien toitotus ja ääni huusi: "Tie auki kuninkaan lähettiläälle!" ja joukko ratsastajia laukkasi rahvasta vastaan, joka pakeni paikalta minkä jalat jaksoi. Urhoollinen vieras sieppasi prinssin syliinsä ja oli pian turvassa vaarasta ja väkijoukosta.

Palatkaamme nyt Guildhall'iin. Yhtäkkiä kaikui juhlien ja juominkien remuavan riemun ylitse merkkitorven kirkas toitotus. Paikalla tuli hiiren hiljaisuus; sitten yksinäinen ääni — tuon kuninkaan lähettilään ääni alkoi pillittää julistusta, jota väkijoukko korvat pystyssä kuulteli.

Loppusanat, juhlallisesti lausutut, oli —

"Kuningas on kuollut!"

Kuten yhteisestä päätöksestä kallistui kaikkien päät rinnoille. Hetkisen aikaa oltiin niin; mutta sitten pantiin miehissä polvilleen, kädet kurotettiin Tomia kohti ja valtava riemuhuuto nousi, joka näytti jyskyttävän kartanoa —

"Kauvan eläköön kuningas!"

Tom raukan sokaistut silmät vaelsivat väräjävinä tämän tärisyttävän näytelmän ylitse ja seisahtuivat viimein polvistuneihin prinsessoihin hänen vieressään, hetkiseksi, sitten taasen Hertfordin kreiviin. Hänen kasvoillaan heijasti äkillinen aije. Matalalla äänellä lausui hän lord Hertfordin korvaan —

"Sanokaa mulle uskollisesti, totuuden ja kunnian kautta! Jos minä nyt lausuisin käskyn, jota ei kellään muulla kuin kuninkaalla olisi oikeutta lausua, tulisiko semmoinen käsky noudatetuksi? eikö kenkään nousisi minua vastustamaan?"

"Ei, ei kenkään näissä valtakunnissa; vaan teidän persoonassanne, minun hallitsijani, on Englannin majesteetin valta. Te olette kuningas — teidän sananne on lakia."

Tom vastasi kuuluvalla, vakavalla äänellä ja silmät säihkyen —

"Sitten on, tästä päivästä lähtien, kuninkaan laki oleva laupeuden laki eikä koskaan enää hirmuvallan laki. Ylös polviltanne ja rientäkää Toweriin ja ilmoittakaa kuninkaan käsky: Norfolkin kreivi ei ole kuoleva!"[4]

Nämä sanat otettiin onkeen ja vietiin innollisesti suusta suuhun tuossa suuressa salissa, ja kun Hertford riensi pois sieltä, niin toinen ihastushuuto remahti —

"Hirmuvalta on loppunut! Kauvan eläköön Edward, Englannin kuningas!"