Read synchronized with  English  Romanian  Russian  Spanisch 
Prinssi ja kerjäläispoika.  Mark Twain
Luku 10. KYMMENES LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Prinssin vastukset.

Jätimme John Cantyn vetämään todellista prinssiä mukanaan Offal Courtiin. Meluisa ja riemukas joukko häntä seurasi kantapäissä. Ainoastaan yksi oli koko laumassa, joka uskalsi puolustavan sanan vanki paran hyväksi, ja hänestä ei kukaan huolinut: tuskimpa häntä kuulikaan kukaan; niin kova oli melu. Prinssi taisteli taistelemistaan vapautensa puolesta ja riehui kärsimäänsä kohtelua vastaan, kunnes John Canty menetti viimeisenkin malttinsa ja äkillisessä raivossa siemautti tammisen sauvansa prinssin pään yli. Pojan ainoa puolustaja sänttäsi esiin pidättämään miehen kättä, ja isku kohtasi hänen omaan ranteeseensa. Canty ärjäsi —

"Mitä sinun tähän tulee? Mitä? Tuossa saat vaivastasi"

Tammisauva sattui välittäjän päähän. Huokaus kuului, ja himmeä möhkäle vaipui maahan rahvaan jaloissa ja makasi seuraavassa hetkessä siinä yksinään pimeässä. — Joukko ahdisti ahdistamistaan eikä antanut tämän pienen välikohtauksen häiritä huviaan.

Kohta sen jälkeen oli prinssi John Cantyn asunnossa, ja sen ovi oli suljettu katselijoilta. Pullon suuhun pistetyn talikynttilän valossa koetti hän eroittaa rajapiirteet tuosta inhoittavasta luolasta ja asukkaista siinä. Kaksi likasta tyttöä ja eräs keski-ikäinen vaimo istuivat kyyristyneinä seinää vasten loukossa, näöltään eläimiä, jotka olit tottuneet raakaan kohteluun, ja odottaen ja peljäten sitä nytkin. Toisesta loukosta tirkisteli kuihtunut vanha noita-akka harmaissa siirohiuksissa ja pahanilkisillä silmillä. John Canty sanoi akalle —

"Ootahan! Tääll' on jotain hirveän hauskaa. Älähän nyt pilaa juttua, ennenkun oot saanut hauskuutes siitä; sitten voit koukistaa kourasi miten tahot. — Tuu tänne, klupu. Haastappas se hulluus vielä kerta, jollet oo sitä unohtanut. Sano nimes. Kuka oot sä?"

Tämä ajoi veren vielä kerran solvaistun prinssin poskille, ja hän heitti vakavan ja närkästyneen silmäyksen miehen kasvoihin, sanoen —

"Se on huonoa kasvatusta semmoisessa kuin sinä, että käsket minua puhumaan. Minä sanon sinulle nyt, kuten jo sanoin ennen, että olen Edward, Wales'in prinssi, enkä kukaan muu."

Tämä ihmeen rohkea vastaus naulasi noita-akan jalat lattiaan ja melkein sai hänet hengittämästä. Hän tuijotti prinssiin tylsällä hämmästyksellä, joka taas huvitti hänen renttumaista poikaansa siihen määrään, että tämä purskahti remuavaan nauruun. Mutta sitä vastoin oli vaikutus Tom Cantyn äitiin ja sisariin peräti toinen. Heidän pelkonsa ruumiillisesta rääkkäyksestä väistyi kerrassaan toisenkaltaisen murheen tieltä. He juoksivat esiin, suru ja kauhu kasvoissaan, huudahtaen —

"Oi, Tom raukka, poika raukka!"

Äiti lensi polvilleen prinssin edessä, pani kätensä hänen hartioilleen ja katsoi kovasti surren hänen kasvoihinsa läpi nousevain kyyneleiden. Sanoi sitten —

"Voi, poikani raukka! Tuo höperö lukeminen on siis viimein tehnyt surullisen tehtävänsä ja vienyt jälkesi. Oi, miksi oot niin ykspäisesti puuttunut siihen, vaikka minä oon varoittanut sinua? Sinä oot murtanut äitisi sydämmen."

Prinssi katsoi häntä kasvoihin ja sanoi lempeästi —

"Poikasi voi hyvin eikä ole menettänyt järkeänsä, hyvä vaimo. Älä ole milläsikään, saata minut palatsiin, jossa hän on, ja kuningas, mun isäni, antaa heti hänet takaisin sinulle."

"Kuningas, sun isäs! Oh, lapseni! Peruuta sanat, jotka voivat saattaa kuoleman sinulle ja häviön kaikille niille, jotka ovat sinua lähinnä. Ravista pois tämä hirveä uni. Hae muistiparkaas, joka on mennyt menoaan. Katso minuun. Enkö ole sun äitis, joka on sinut synnyttänyt ja rakastaa sinua?"

Prinssi ravisti päätänsä ja sanoi vastahakoisesti —

"Jumala tietää, etten mielelläni tahdo pahoittaa sun sydäntäsi, mutta minä en todellakaan ole nähnyt sinun kasvojasi ennen."

Vaimo vaipui alas istuvaan asemaan lattialle ja puhkesi, peittäen silmänsä käsillään, sydäntä särkeviin nyyhkytyksiin ja voivotuksiin.

"Antaa pelin jatkua!" huusi Canty. "Mitä? Nan! — mitä? Hei! Onko teillä ihmistapoja, lutkat? Aiotteko te seisoa prinssin eessä? Alas polvillenne, viheliäiset hylyt, ja näyttäkää kunniaa hänelle!"

Hän remahti tämän sanottuaan uuteen romonauruun. Tytöt alkoivat arasti rukoilla veljensä puolesta, ja Nan sanoi —

"Anna hänen vain mennä maata, isä, lepo ja uni kyllä parantaa hänen mielivikansa. Anna hänen mennä, mä pyydän sinua."

"Tee se, isä, hän on väsyneempi kuin tavallista. Huomenna saa hän kyllä voimansa jälleen ja kerjääpi ahkerasti eikä palaa tyhjin käsin kotiin."

Tämä muistutus jäähdytti isän iloisuuden ja johti hänen ajatuksensa afääreihin. Hän kääntyi kiukuissaan prinssiin, sanoen —

"Huomenna täytyy meiän maksaa kaks pennies'tä tämän hökkelin omistajalle; kaks pennies'tä, kuulkaa, — kaikki nämä rahat puolvuoden hyyrystä, muuten saamme me mennä. Näytä nyt mit' oot saanut laiskalla kerjuullasi."

Prinssi sanoi —

"Älä solvaise minua likaisilla asioillasi. Sanon sinulle vielä, minä olen kuninkaan poika."

Aika läimäys Cantyn leveästä kämmenestä prinssin olkapäähän lennätti hänet horjuvana Cantyn emännän käsivarsiin, joka painoi häntä rintaansa vasten ja suojellen häntä omalla ruumiillaan, turvasi häntä iskuista ja mäiskähyksistä. Peljästyneet tytöt törmäsi lakaisin loukkoonsa, mutta isoäiti törmäsi toimellisesti esiin auttamaan poikaansa. Prinssi tempasi itsensä irti Cantyn emännästä, huudahtaen —

"Teidän ei tule kärsiä minun edestäni, hyvä rouva. Antaa näiden sikojen täyttää tahtonsa minuun yksinään."

Tämä puhe raivostutti siat siihen määrään, että he hukkaamatta aikaa kävit hänen kimppuunsa. Pitäen poikaa välissään pieksivät he häntä oikein perinpohjaisesti ja suomivat sitten tyttöjen ja heidän äitinsä selkänahkaa, nämä kun olit osoittaneet sääliä uhriin.

"Nukkumaan nyt kaikki tyyni", sanoi Canty. "Minä oon väsynyt tähän huvitukseen."

Kynttilä oli sammutettu ja perhekunta mennyt levolle. Niin pian kuin Canty herran ja hänen äitinsä kuorsaamiset osoittivat heidän nukkuvan, ryömivät nuoret tytöt sinne, missä prinssi makasi, ja peittivät hänet hellästi vilulta oljilla ja repaleilla; ja heidän äitinsä ryömi myöskin hänen tykönsä ja pyyhki hellästi hänen hiuksiansa ja itki häntä, kuiskaten kaiken aikaa katkonaisia lohdutuksen ja säälin sanoja hänen korvaansa. Äiti oli myöskin kätkenyt leipäpalasen hälle syödä, mutta pojan kärsimykset olit kokonaan vienyt hältä ruokahalun, — ainakin mitä tulee mustaan, mauttomaan kannikkaan. Ja prinssi oli liikutettu vaimon rohkeasta ja kallisarvoisesta puolustuksesta ja säälistä, ja hän kiitti vaimoa oikein hienoilla ja ruhtinaallisilla sanoilla ja käski hänen mennä nukkumaan ja unohtaa surunsa. Ja poika lisäsi, ettei kuningas, hänen isänsä, jättäisi vaimon uskollista hyvyyttä ja uhraavaisuutta palkitsematta. Tämä prinssin paluu "hulluuteensa" särki vaimon sydämmen taas, ja hän painoi poikaa painamistaan rintaansa vasten ja palasi sitten, uiden kyynelissään, jälleen vuoteellensa.

Vaimon siinä maatessa miettien ja murehtien, rupesi hänen mieleensä nousemaan semmoinen ajatus, että tässä kumminkin oli jotakin käsittämätöntä, tässä pojassa, jotakin, jota ei ollut Tom Cantyssä, hullussa tai terveessä. Hän ei voinut selittää sitä, hän ei voinut kertoa mitä se oli; mutta kuitenkin näkyi hänen terävä äidillinen vaistonsa tavanneen sen ja tajunneen sen. Mitäs, jos tämä poika todellakin, kun kaikki selveni, ei olisikaan hänen lapsensa? Voi, mitä hulluutta! Hän melkein hymyili aatokselleen, huolimatta huolistaan ja suruistaan. No ykskaikki, hän huomasi sen olevan aatoksen, joka ei tahtonut lähteä, vaan kummitteli hänessä kummittelemistaan. Se vainosi häntä, vaivasi häntä, se syöpyi häneen kiinni ja kieltäytyi menemästä tiehensä ja olemasta hänen tiedossaan. Viimein hän käsitti, ettei hän saisi mitään rauhaa ennenkuin oli keksinyt jonkun koetuksen, joka selvästi ja tarkasti todistaisi, oliko poika hänen lapsensa vai ei, ja sillä tavoin ajaisi nämä kiusaavat ja kalvavat epäilykset hiiteen. No niin, tämä oli epäilemättä oikea tie tuosta hankaluudesta; senpätähden hän viipymättä rupesi panemaan sielunvoimansa liikkeelle keksiäksensä tuon koetuksen. Mutta sepä juuri oli helpompi yritellä kuin saada toimeen. Hänen ajatuksissaan pyöri ympäri toinen ehdoitus toisensa perästä, mutta hän oli pakoitettu hylkäämään ne kaikki — ei mikään koetus ollut ehdottomasti varma, ehdottomasti täydellinen; ja mikään epätäydellinen taas ei voinut häntä tyydyttää. Silminnähtävästi hän oli kiduttanut päätänsä turhaan — näytti selvältä, että hänen täytyi jättää sikseen koko homma. Samalla kun tämä raskas ajatus kulki hänen mielensä läpi, kuuli hänen korvansa pojan säännöllisen hengityksen, ja hän tiesi siitä, että lapsi oli vaipunut uneen. Ja kun hän kuunteli sitä, keskeytti tasaisen hengityksen pelokas, säpsähtynyt huuto, jommoisen päästämme levotonta unta nähdessämme. Tämä satunnaisuus antoi hänelle aatoksen, joka oli samanarvoinen kuin hänen entiset vaivaloisesti keksityt koetuksensa yhteensä. Kerrassaan ryhtyi hän toimeen kuumeentapaisesti, mutta hiljaa, ja sytytti kynttilän, mumisten itsekseen: "Jos vain olisin nähnyt hänet silloin, olisin tietänyt! Siitä päivästä asti hänen pienuudessaan, kun ruuti poltti hänen kasvonsa, ei hän koskaan ole yhtäkkiä pelästynyt unestaan tai aatoksistaan, ilman että hän olisi pyyhkäissyt silmiään kädellänsä, niinkuin hän teki sinä päivänä; eikä niinkuin muut olisi tehneet, kätensä sisäpuolella, vaan aina ulkopuolella — olen sen nähnyt sata kertaa, eikä koskaan ole asia muuttunut tai pettänyt. Niin, pian olen sen tietävä?"

Tällä aikaa hän oli hiipinyt nukkuvan pojan luo, varjostaen kynttilää kädellään. Hän kumarsihe varovaisesti hänen ylitsensä, tuskin hengittäen tukahutetussa kiihtymyksessään, ja yhtäkkiä antoi hän kynttilän valon loistaa pojan kasvoihin ja survasi rystöksillään lattiaan ihan hänen korvansa juurella. Nukkujan silmät aukesit seppo selälleen — mutta hän ei tehnyt mitään erityistä liikettä käsillään.

Vaimo raukka kävi melkein auttamattomasti yllätyksen ja surun valtaan, mutta hän koki kuitenkin peittää liikutuksensa ja saattaa poikaa jälleen nukuksiin. Sitten hän ryömi takaisin ja tuumasi surullisesti itsekseen koetuksensa onnettomasta tuloksesta. Hän koki uskotella, että hänen Tominsa mielenvika oli karkoittanut tuon tavallisen liikkeen, mutta eipä hän voinutkaan sitä tehdä? "Ei," sanoi vaimo, "hänen kätensä eivät ole tulleet hulluiksi; ne eivät niin vähässä ajassa ole voineet unohtaa niin syöpynyttä tapaa. Oi, tämä on mulle raskas päivä!"

Ja kuitenkin oli toivo nyt yhtä uppiniskainen kuin epäilys oli ollut ennen; hän ei voinut millään mokomin hyväksyä koetuksen antamaa tuomiota. Hänen täytyi koettaa juttu uudestaan — sen pettäminen oli epäilemättä sattumus vain. Sentähden hän säikäytti poikasen unestaan vielä toisen ja kolmannen kerran, muutamilla väliajoilla — samoilla tuloksilla kuin ensi kerralla. Sitten hän laahusti vuoteellensa ja meni nukkumaan suruissa mielin, sanoen itsekseen: "Mutta minä en voi hänestä luopua — en, en voi, en voi — hän on, kun onkin, poikani."

Kun äiti parka oli lakannut häntä häiritsemästä, ja prinssin tuskat vähitellen olivat menettäneet kykynsä häntä kiusaamaan, ummisti painava väsymys viimeinkin hänen silmänsä, ja hän vaipui syvään ja virkistävään uneen. Tunti tunnilta kului, ja kuitenkin hän nukkui kuin kuollut. Sillä tavoin kului viisi tai kuusi tuntia. Sitten hänen horroksensa alkoi helpoittaa. Ja pian hän puoleksi nukkui, puoleksi oli valveilla. Hän mumisi —

"Sir William!"

Ja hetkisen perästä —

"Hoi, sir William Herbert! Tulkaa tänne ja kuulkaa, mikä merkillinen uni mitä koskaan — — — Sir William, ettekö kuule? Olin olevinani kerjäläinen! Hoi siellä! Vahtiväki! Sir William! Mitä! eikö ole täällä ainoaakaan kamariherraa palveluksessa? Odottakaa, kyllä saavat palkk — —"

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi kuiskaava ääni hänen lähellänsä. "Ketä sinä kutsut?"

"Sir William Herbertiä. Ken sinä olet?"

"Minä? Kukapa minä olisin muu kuin sisares Nan? Voi, Tom, olin sen unohtanut! Sinä et ole viisas — poika raukka, sinä et ole viisas; oi, etten koskaan olis herännyt sitä tietämään taasen! Mutta, mä pyydän, pidä nyt suus, muuten lyövät he meidät kaikki kuoliaaks!"

Hämmästynyt prinssi nousi istumaan vuoteelleen, mutta tuntuva muisto kangistavasta löylytyksestä sai hänet palaamaan täydellisesti itseensä, ja hän vaipui takaisin mädänneille oljilleen, surkeasti voivottaen ja valittaen —

"Voi! Sehän ei siis ollutkaan mitään unta!"

Kerrassaan koko se raskas suru ja kurjuus, jonka sikeä uni oli karkoittanut hänen muististaan, palasi jälleen ja hän huomasi, ettei hän enään ollut mikään hemmoteltu prinssi palatsissa, johon kokonainen kansa ihaellen katsoi, vaan keppikerjäläinen, hyljätty, puettu rääsyihin, vankina luolassa eläimiä varten, ja samaa laatua kuin roistoväki ja varkaat.

Kesken surullisia ajatuksiaan alkoi hän kuulla meluavaa hoilottamista
ja luikkaamista, luultavasti vain noin yhden tai parin talon takaa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä äkkäsi hän muutamia kovia iskuja oveen.
John Canty lakkasi kuorsaamasta ja sanoi —

"Kuka siellä koputtaa? Mitä tahot?"

Ääni ulkoa vastasi —

"Tiiätkö, kenehen sun kalikkas kävi eilen?"

"En, en tiiä enkä huoli tietää."

"Kukaties on pian toinen ääni kellossa. Jos tahot niskas säilyvän, on pako ainoo keinos. Mies on tällä hetkellä sieluntoreissa. S' on pappi, isä Andrew!"

"Jumal' avita!" huusi Canty. Hän herätti perheensä ja komensi käheällä äänellä: "Ylös joka sorkka ja paetkaa — tai jääkää tänne kuolemaan!"

Tuskin viisi minuuttia siitä oli Cantyn koko perhekunta kadulla ja pakosalla henkensä puolesta. John Canty piti prinssiä kiinni ranteesta ja kiirehti hänen kanssaan pois pimeää katua, antaen hänelle hiljaisella äänellä tämän varotuksen —

"Piä suus kiinni, sinä hullu narrinparta, äläkä haasta nimeäni. Minä otan kohta uuen, ettei lakikoirat saa vainua minusta. Suus kiinni, s' on sanottu!"

Muulle perheelle rähisi hän seuraavaa —

"Jos niin kävis, että me tullaan erotetuks, niin mennään jok'ainoa Londonin sillalle; niin pian kun joku on tullut viimeisen liinakauppiaan puotille sillalla, niin oottaa hän siinä kunnes kaikki muut saapuvat ja sitten paetaan me yhessä Southwarkiin."

Tähän hetkeen tuli seura yhtäkkiä pimeältä kujakadulta valkeuteen, eikä ainoastaan valkeuteen, vaan keskelle väkijoukkoa, joka lauloi, tanssi ja riemuitsi, sullottuna yhteen joen partaalle. Siellä oli pitkä jono ilotulituksia, ulottuen niin kauvas kuin silmä kantoi, ylös- ja alaspäin Thames-jokea. Londonin silta oli ilovalaistuksessa, Southwarkin silta niinikään. Koko joki salamoi leimauksista ja loisti värillisestä tulesta; ja lakkaamattomat ilotulen paukaukset täytti pilvet epäselvällä seoksella lauhenevaa loistetta ja tiheällä sateella lumoavia säkeniä, jotka melkein tekivät päivän yöstä. Kaikkialla nähtiin iloisia kemuilijoita; koko Londoni näkyi päässeen valloilleen.

John Canty lievensi sydämmensä hirveällä kirouksella ja komensi paluumatkaan; uunia se oli liian myöhään. Hänet ja hänen seuransa nielasi mehiläisparvena hyörivä ihmisjoukko, ja yhtäkkiä olit he erillänsä toisistaan. Tuskin muistimme, että prinssi kuului Cantyn seurueeseen; hänestä piti Canty kuitenkin yhä kiinni. Prinssin sydän sykki nyt ankarasti pakenemisen toivosta. Eräs roteva lossimies, melkoisesti väkevien vallassa, tuli jokseenkin tuimasti tuupatuksi kylkeen, Cantyn yrittäessä kyntää itselleen tietä joukon läpi; mies paiskasi ison kouransa Cantyn olkapäähän, sanoen —

"No, mihin niin kiire, ukko kulta? Käytkö sinä täällä lempo sielussas ja lika mielessäs, kun kaikki rehelliset ihmiset pitävät juhlaa?"

"Minun asiani on omani, ne ei tule sinuun," vastasi Canty raa'asti; "ota pois kätes ja anna mun mennä."

"Jos oot sillä tuulella, niin et pääse ohi, ennenkus oot juonut Walesin prinssin maljan; tiedä se," sanoi lossimies ja salpasi päättävästi hältä tien.

"Anna sitten maljas tänne ja tee se pian, pian, pian!"

Toisia kemuilijoita oli sillaikaa yhtynyt heihin. He huusivat —

"Veljesmalja, veljesmalja! Anna sen oikean roiston juoda veljesmalja, muuten hän heitetään ruoaksi kaloille."

Niin tuotiin siis suunnattoman suuri veljesmalja. Lossimies tarttui kiinni toiseen sen korvaan ja nosti toisella kädellä kuviteltua servietin kaistaletta, tarjosi sen sitten sopivan ja vanhan järjestyksen mukaan Cantylle, jonka tuli tarttua toisella kädellään maljan vastakkaiseen korvaan ja toisella nostaa sen kantta, sillä tavoin noudattaen vanhaa tapaa. Tämä seikka jätti tietysti prinssin käden vapaaksi sillä hetkellä. Hän ei hukannut aikaa, vaan sukelsi, kun sukelsikin, ympäröivien säärien metsään ja katosi. Seuraavassa silmänräpäyksessä olisi ollut melkein yhtä vaikea häntä löytää tästä aaltoilevasta elämänmerestä, kuin jos sen laineet olisit olleet Atlantin ja prinssi hukkuva viiden pennin lantti.

Hyvin pian hän käsitti tämän seikan ja tarttui heti omiin asioihinsa, huolimatta enää mitään Tom Cantysta. Pian hän myöskin käsitti toisen seikan. Sen näet, että erästä valheellista Walesin prinssiä hänen sijassaan juhlittiin kaupungissa. Hän teki helposti sen johtopäätöksen, että köyhä poika Tom Canty oli tahallisesti käyttänyt ihmeteltävän edullista tilaisuutta hyväkseen ja tullut vallananastajaksi.

Senpä tähden oli hänellä ainoastaan yksi suunta seilattavana — etsiä tie Guildhall'iin, antaa tiedoksi, kuka hän oli ja paljastaa petturi. Hän siis päätti mielessään, että Tomille suotaisiin kylliksi aikaa sielunsa valmistamiseen, jonka perästä hän hirtettäisiin, ruhjottaisiin ja teilattaisiin, kaikki tyyni niiden lakien ja menojen mukaan, joita siihen aikaan noudatettiin valtiopetoksissa.