Read synchronized with  Chinese  English  German  Italian  Spanisch 
Kaksi kaupunkia.  Charles Dickens
Luku 14. NELJÄSTOISTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kutominen päättyy.

Samaan aikaan kuin nuo viisikymmentäkaksi odottivat kohtaloansa, piti rouva Defarge turmiotatietävää neuvottelua Koston ja Jaakko kolmannen kanssa, joka kuului vallankumoukselliseen valamiehistöön. Rouva Defarge ei keskustellut viinipuodissa näiden kätyriensä kanssa, vaan puunsahaajan, entisen tientekijän, majassa. Puunsahaaja ei itse ottanut osaa neuvotteluun, vaan odotti syrjempänä kuten alempi orja, joka ei saanut puhua, ennenkuin häneltä kysyttiin, tai sanoa mielipidettään, ennenkuin häntä siihen kehoitettiin.

"Mutta Defargemme", sanoi Jaakko kolmas, "on epäilemättä kunnon tasavaltalainen? Mitä?"

"Ei ole Ranskassa parempaa", vakuutti puhelias Kosto kimakalla äänellään.

"Hiljaa, pikku Kosto", sanoi rouva Defarge ja pani hiukan otsaansa rypistäen kätensä ystävänsä huulille, "ja, kuuntele mitä sanon. Mieheni, kansalainen, on kunnon tasavaltalainen ja reima mies, hän ansaitsee tasavallan kiitollisuutta ja luottamusta. Mutta miehelläni on heikkoutensa ja hän on kyllin heikko tunteakseen sääliä tuota tohtoria kohtaan."

"Se on suuri vahinko", vaakui Jaakko kolmas ja puisti epäilevästi päätään hänen julmien sormiensa hapuillessa ahnaan suun ympärillä, "se ei ole ihan omiaan hyvälle kansalaiselle, se on valitettava asianhaara."

"Katsokaa", sanoi rouva, "minä en välitä vähääkään siitä tohtorista. Minusta nähden hän pitäköön päänsä tai menettäköön sen; se on minulle yhdentekevää. Mutta Evrémondet ovat hävitettävät ja vaimon ja lapsen pitää seurata miestä ja isää."

"Rouva Darnaylla on kaunis pää siihen tarkotukseen", vaakui Jaakko kolmas. "Olen nähnyt siellä sinisiä silmiä ja kultaisia kutria ja ne olivat viehättäviä Simsonin niitä näyttäessä." Niin peto kuin hän olikin, puhui hän kuin hekkumoitsija.

Rouva Defarge katsoi alas eteensä ja tuumi hiukan.

"Lapsella myöskin", muistutti Jaakko kolmas miettiväisenä ja nauttien omista sanoistaan, "on kultainen tukka ja siniset silmät. Ja meillä on harvoin lapsia siellä. Mikä ihana näky."

"Sanalla sanoen", sanoi rouva Defarge ja heräsi ajatuksistaan, "en voi luottaa mieheeni siinä asiassa. Eilisillasta asti tunnen etten voi uskoa hänelle suunnitelmieni yksityisseikkoja, tunnen myöskin, että jos viivyttelen on pelättävä että hän varoittaa heitä, jotta he pääsevät pakoon."

"Se ei saa tapahtua", vaakui Jaakko kolmas, "ei kukaan saa päästä pakoon. Meillä ei ole puoliakaan siitä määrästä, joka olisi suotavaa. Meillä pitäisi olla kuusi tiuvia päivässä."

"Sanalla sanoen", jatkoi rouva Defarge, "miehelläni ei ole syytä tuon perheen täydelliseen hävittämiseen eikä minulla ole syytä osottaa sääliä tuota tohtoria kohtaan. Minun täytyy siis toimia omin päin. Tulkaa tänne, pikku kansalainen."

Puunsahaaja, joka pelkäsi häntä ja kuoleman kammosta palveli häntä, astui esiin käsi punasella lakillaan.

"Pikku kansalainen, oletteko valmis todistamaan vielä tänä päivänä sitä merkkien antamista", sanoi rouva Defarge ankarasti.

"Jo, miksikä en?" virkkoi puunsahaaja. "Joka päivä, vaikka missä ilmassa, kolmen ja neljän välillä, aina hän teki merkkejä ja joskus oli hänellä tyttö mukana, väliin ei. Tiedän, mitä tiedän. Olen nähnyt sen omin silmin."

Puhuessaan teki hän kaikenlaisia liikkeitä ikäänkuin hän tietämättään olisi matkinut muutamia niistä eri merkeistä, joita hän ei ollut koskaan nähnyt.

"Selvästi salaliitto", sanoi Jaakko kolmas. "Selvä kuin päivä!"

"Eikö meidän tarvitse epäillä valamiehistöä?" kysyi rouva Defarge ja käänsi silmänsä häneen tuimasti hymyillen.

"Luottakaa isänmaalliseen valamiehistöön, rakas kansalainen. Vastaan tovereistani."

"Antakaa kun ajattelen", sanoi rouva Defarge ja tuumi taaskin. "No niin — voinko säästää tohtoria mieheni tähden? Minulla ei ole mitään tunnetta siinä suhteessa. Voinko säästää hänet?"

"Hän on aina laskettava yhdeksi pääksi", muistutti Jaakko kolmas matalalla äänellä. "Meillä ei todellakaan ole tarpeeksi päitä; olisi mielestäni vahinko."

"Hän viittoi samoin kuin tyttärensäkin, kun näin hänet", todisti rouva Defarge; "en voi puhua toisesta ilmaisematta toista; en saata vaieta jättäen koko asian tämän pikku kansalaisen huostaan. Sillä minäpä en ole mikään huono todistaja."

Kosto ja Jaakko kolmas vakuuttivat kilvan innolla, että hän oli ihailtavin ja erinomaisin todistaja mitä saattoi ajatella. Ettei hän jäisi alakynteen ylisti pikku kansalainen häntä taivaalliseksi todistajaksi.

"Hän vastatkoon puolestaan", sanoi rouva Defarge. "En voi häntä armahtaa. Te olette toimessa kello kolme, menettehän katsomaan kuinka tänään tuomitut mestataan. — Entä te?"

Kysymys tehtiin puunsahaajalle, joka kiireesti vastasi myöntämällä, hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja lisäsi että hän oli innokkain tasavaltalainen ja että hän totisesti olisi tasavaltalaisista onnettomin, jos jokin estäisi häntä polttamasta iltapäiväpiippuansa, katsellessaan kansallista parturiveitikkaa. Hän esitti tätä niin kaunopuheisesti, että olisi saattanut epäillä (ehkä nuo mustat silmät, joilla rouva Defarge halveksien häntä katseli, niin tekivätkin) että hän alituisesti hiukan pelkäsi omaa persoonallista turvallisuuttaan.

"Aion minäkin sinne", sanoi rouva. "Kun se on ohi — sanokaamme kello kahdeksan — niin tulkaa luokseni Saint-Antoineen ja me ilmiannamme nuo ihmiset minun osastolleni."

Halonhakkaaja sanoi olevansa ylpeä ja hyvillään saadessaan auttaa rouva kansalaista. Tämän katsoessa häneen, tuli hän hämilleen, karttoi sitä katsetta kuin pieni koira, meni halkojensa luo ja peitti hämmästyksensä sahan kahvan taa.

Rouva Defarge viittasi valamiestä ja Kostoa tulemaan lähemmä ovea, jossa hän selitti heille muut aikeensa seuraavasti:

"Nyt on hän luultavasti kotona ja odottaa miehensä kuolinhetkeä. Hän suree ja vaikeroi. Hän on sellaisessa mielentilassa, että hän epäilee tasavallan oikeutta. Hän on täynnä sääliä sen vihollisia kohtaan. Menen hänen luokseen."

"Mikä ihailtava nainen, mikä jumaloittava nainen!" huudahti Jaakko kolmas ihastuksissaan.

"Oi rakkaani", huudahti Kosto syleillen häntä.

"Ota sinä kutimeni", sanoi rouva Defarge ja pani sen auttajattarensa käteen, "ja pidä sitä valmiina minua varten tavallisella paikallani. Varaa tavallinen tuolini minulle, mene heti sinne, sillä sinne luultavasti keräytyy tänään enemmän väkeä kuin tavallisesti."

"Tottelen mielelläni päällikköni käskyjä", sanoi Kosto tulisesti ja suuteli häntä poskelle. "Ethän tule liian myöhään?"

"Olen siellä ennen alkamista."

"Ja ennenkuin rattaat tulevat. Ole siellä kaikella muotoa, sieluni lemmitty, ennenkuin rattaat tulevat!" huusi Kosto hänen jälkeensä, sillä hän oli jo päässyt vähän matkan päähän kadulle.

Rouva Defarge viittasi kädellään osotteeksi, että hän oli kuullut ja että hän aivan varmaan tulisi ajoissa ja kulki jo loassa ohi kulman, jonka vankilamuuri muodosti. Kosto ja valamies katsoivat hänen jälkeensä hänen edetessään ja ylistivät hänen kaunista vartaloansa ja suurenmoisia henkisiä lahjojaan.

Siihen aikaan painoi aika moneen naiseen kamalan ja rumentavan leiman, mutta ei kukaan heistä ollut niin hirvittävä, kuin tämä julkea nainen, joka nyt katuja kulki. Luonteeltaan oli hän rohkea ja luja, teräväjärkinen, neuvokas, päättäväinen ja hänen kauneutensa oli sitä laatua että se tuntui antavan omistajattarelleen vaan lujuutta ja tulisuutta ja saattavan muut vaistomaisesti tunnustamaan nämät ominaisuudet. Nämät levottomat ajat olisivat missä olosuhteissa tahansa nostaneet hänet korkealle. Mutta koska häneen lapsuudesta asti oli pinttynyt kalvava sorrontunne ja juurtunut viha erästä kansanluokkaa kohtaan, olivat olosuhteet tehneet hänestä naarastiikerin. Hän oli aivan sääliä vailla. Jos hänessä joskus olisikin asunut tämä hyve, oli se nyt hänestä kokonaan hävinnyt.

Hänestä ei ollut mitään jos viaton mies kuoli esi-isiensä syntien tähden, hän ei nähnyt häntä, vaan heitä. Hänestä ei merkinnyt mitään jos hänen vaimonsa jäi leskeksi ja tytär orvoksi, tämä oli riittämätön rangaistus, sillä he olivat hänen luonnollisia vihollisiaan ja hänen saaliinsa, ja niinmuodoin heillä ei ollut oikeutta elämiseen. Vedota häneen oli toivotonta, sillä hänellä ei ollut säälin tunnetta ei itseäänkään kohtaan. Jos hän olisi kaatunut kadulle niissä monissa kahakoissa, joihin hän otti osaa, hän ei olisi säälinyt itseään, ja jos hänet olisi tuomittu piiluttavaksi huomenna, olisi hän mennyt, eikä hänen sielussaan olisi asunut hellempää tunnetta, vain raivokas halu vaihtaa paikkaa ihmisen kanssa, joka hänet sinne lähetti. Sellainen sydän sykki rouva Defargen karkean puvun alla. Kuinka huolimattomasti hän sitä kantoikin, koristi se häntä kuitenkin jonkinlaisella daimoonisella kauneudella ja hänen tumma tukkansa näytti upealta karkean punasen päähineen alla. Hänellä oli poveen kätkettynä ladattu pistooli. Vyössään oli hänellä terävä tikari. Siten varustettuna ja astuen luonteensa mukaisilla varmoilla askelilla ja naisen notkealla joustavuudella, joka lapsuudessaan oli tottunut kulkemaan avojaloin ja -säärin ruskealla rantahiekalla, kulki rouva Defarge pitkin katuja.

Edellisenä iltana suunnitellessa lähtöä matkavaunuissa, jotka tällä hetkellä odottivat matkustajamääränsä täyttymistä, oli neiti Prossin mukaan ottaminen saattanut herra Lorrylle suurta päänvaivaa. Oli tärkeätä että vaunujen liiallista sälyttämistä vältettiin, mutta vielä tärkeämpää oli että aikaa, joka meni vaunujen ja matkustajien tarkastamiseen, lyhennettiin mahdollisimman mukaan, koska heidän pelastuksensa ehkä riippui muutamien sekuntien säästämisestä siellä ja täällä. Hän ehdotti viimein asiaa tunnollisesti punnittuaan että neiti Pross ja Jerry, jotka olivat esteettömiä lähtemään kaupungista, matkustaisivat sieltä kello kolme kepeimmillä ajoneuvoilla, mitä siihen aikaan tunnettiin. Koska heillä ei ollut mitään matkatavaroita eikä kuormaa, saavuttaisivat he pian vaunut, ajaisivat niistä sivu, tilaisivat edeltäkäsin hevosia ja suuresti helpottaisivat vaunujen kulkua yön kalleina hetkinä, jolloin viivytystä oli pahimmin peljättävä.

Koska neiti Pross näki tämän ehdotuksen mukaan voivansa olla tosi hyödyksi näissä vaarallisissa oloissa, suostui hän siihen ilolla. Hän ja Jerry olivat nähneet vaunujen lähtevän sieltä, olivat tienneet kenen Solomon sinne toi, olivat olleet kymmenen minuuttia tuskallisessa jännityksessä ja olivat nyt lopettaneet valmistuksensa seuratakseen vaunuja, samaan aikaan kuin rouva Defarge katuja kulkien yhä läheni muuten tyhjää asuntoa, jossa he olivat neuvotelleet.

"No, mitä ajattelette nyt, herra Cruncher?" sanoi neiti Pross, joka oli niin levoton että hän tuskin saattoi puhua, liikkua tai elää. "Ajatelkaa, jos emme lähtisikään tästä talosta? Yhdet vaunut ovat jo lähteneet täältä ja se saattaisi herättää epäluuloa."

"Mielipiteeni neiti", vastasi herra Cruncher, "on, että te olette oikeassa ja että minä jään teidän luoksenne, olittepa te sitten oikeassa eli ette."

"Pääni on niin sekasin pelosta ja toivosta rakkaitten ystäviemme tähden", sanoi neiti Pross kiihkeästi itkien, "etten voi tehdä mitään suunnitelmaa. Voitteko te keksiä jotain, rakas hyvä herra Cruncher?"

"Tulevaisuuteen nähden, neiti", vastasi herra Cruncher, "toivon että voin. Mutta siunattu vanha pääni ei keksi mitään nykyhetkeä varten. Tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, neiti, että otatte huomioon kaksi lupausta, jotka toivon voivani tehdä tänä vaikeana hetkenä?"

"Otan, otan, Jumalan tähden", huudahti neiti Pross yhä valtavasti itkien, "tehkää ne heti ja vapautukaa niistä heti, niin olette kelpo mies!"

"Ensiksikin", sanoi herra Cruncher, koko ruumiiltaan vapisten ja puhuen tuhkanharmain ja juhlallisin kasvoin, "jos nämät ihmisraukat onnellisesti ja hyvin pääsevät tästä pulasta, en enää koskaan tee sitä, en koskaan?"

"Olen aivan varma siitä, herra Cruncher", vastasi neiti Pross, "ettette koskaan enää tee sitä, mitä ikinä se lieneekin ja pyydän teitä, ettette pidä välttämättömänä lähemmin selittää mitä se on."

"En, neiti", vastasi Jerry, "en sano sitä teille. Toiseksi, jos nämät ihmisraukat suoriutuvat onnellisesti ja hyvin tästä, en enää koskaan sekaannu rouva Cruncherin moksahtamisiin, en koskaan!"

"Mikä kotoinen asia tämä lieneekin", sanoi neiti Pross, joka koetteli pyyhkiä silmiään ja tyyntyä, "en epäile olevan parasta, että rouva Cruncher hoitaa sen asian aivan omin päin. — Oi poloiset lemmikkini!"

"Menenpä niinkin pitkälle, neiti", jatkoi herra Cruncher, osottaen huolestuttavaa taipumusta jatkamiseen, ikäänkuin hän olisi seisonut saarnastuolissa, "ja voitte kernaasti painaa sanani mieleenne ja viedä ne perille rouva Cruncherille — että mielipiteeni hänen moksahtamisistaan ovat muuttuneet ja että toivon kaikesta sydämestäni, että rouva Cruncher jatkaisi moksahtamistaan tällä hetkellä."

"Niin, niin, niin, toivon hänen sitä tekevän", huudahti ymmälle joutunut neiti Pross, "ja toivon, että se vastaa hänen toiveitaan."

"Jumala varjelkoon", jatkoi herra Cruncher hitaammin ja juhlallisemmin ja yhä suuremmalla taipumuksella jatkaa ja pitkittää, "minkään, jota koskaan olen sanonut tai tehnyt pilaamasta sydämellisiä onnentoivotuksiani noille ihmispolosille nyt! Jumala paratkoon emmekö kaikki moksahtaisi maahan (jos siitä jollakin lailla olisi hyötyä) saattaaksemme heidät tästä onnettomasta pulmasta. Jumala paratkoon, neiti! Niin sen sanon, Jumala paratkoon!" Se oli herra Cruncherin loppulause kauvan, mutta turhaan koetettuaan keksiä jotain parempaa.

Ja yhä jatkoi rouva Defarge matkaansa katuja pitkin ja tuli yhä lähemmäksi.

"Jos koskaan palaamme isänmaahamme", sanoi neiti Pross, "voitte luottaa siihen, että kerron rouva Cruncherille niin paljon kuin muistan ja ymmärrän siitä mitä nyt niin liikuttavasti olette puhunut ja joka tapauksessa voitte olla varma, että todistan teidän ottaneen asian oikein toden kannalta tänä kauheana hetkenä. Mutta tuumikaamme nyt kaikella muotoa! Kunnioitettava herra Cruncher, tuumikaamme!"

Yhä jatkoi rouva Defarge kulkuaan katuja pitkin ja tuli yhä lähemmäksi.

"Jos te menisitte edeltäpäin", sanoi neiti Pross, "ja pidättäisitte hevosia ja vaunuja tulemasta tänne ja odottaisitte minua jossakin, eikö olisi parasta niin?"

Herra Cruncherin mielestä se oli ehkä parasta niin.

"Missä voisitte minua odottaa?" kysyi neiti Pross.

Herra Cruncher oli niin pyörällä päästään ettei hän voinut muistaa mitään muuta paikkaa kuin Temple Barin. Valitettavasti, Temple Bar oli satojen peninkulmien päässä, ja rouva Defarge oli nyt jo ehtinyt hyvin lähelle.

"Tuomiokirkon portilla", sanoi neiti Pross. "Olisiko hyvin suuri mutka ottaa minut tuomiokirkon suuren portin luota, molempien tornien välistä?"

"Ei, neiti", vastasi herra Cruncher.

"Olkaa sitten niin erinomaisen kiltti ja menkää heti postiin ja tehkää se muutos."

"Nähkääs, epäilen", sanoi herra Cruncher viipyen ja pudistaen päätään, "jättää teitä. Emme tiedä, mitä saattaa tapahtua!"

"Ei, sen Jumala tietää", vastasi neiti Pross, "mutta älkää olko levoton minun puolestani. Noutakaa minut tuomiokirkon luota kello kolme tai niillä tienoin, niin olen varma että se on parempi kuin jos lähtisimme täältä. Siitä olen vakuutettu. No, niin, Jumala olkoon kanssamme, Cruncher! — Älkää ajatelko minua, vaan niitä ihmisiä, jotka ehkä ovat riippuvaisia meistä!"

Tämä puhe ja neiti Prossin molemmat kädet, jotka rukoilevalla tuskalla tarttuivat hänen käsiinsä, ratkaisivat herra Cruncherin päätöksen. Parilla rohkaisevalla nyökäyksellä meni hän heti toimittamaan muutokset ja jätti neiti Prossin tulemaan jälestäpäin ehdotuksensa mukaan.

Oli suuri helpotus neiti Prossille, että hän oli keksinyt varokeinon, jota jo oltiin käytäntöön panemassa. Välttämättömyys pukeutua niin, ettei hänen ulkomuotonsa herättäisi mitään erityistä huomiota kaduilla, huojensi häntä myöskin. Hän katsoi kelloaan ja se oli kaksikymmentä yli kahden. Hänellä ei ollut aikaa viivytellä, vaan hänen täytyi heti valmistautua.

Ylenmääräisessä huumauksessaan pelkäsi neiti Pross yksinäisyyttä tyhjissä huoneissa ja kuvitteli, että häneen joku tirkisteli kaikista avonaisista ovista. Hän otti maljan kylmää vettä ja alkoi pestä silmiään, jotka olivat turvoksissa ja punaset. Tuon kuumeentapaisen pelkonsa ahdistamana ei hän saattanut pitää silmiään minuuttiakaan yhtä mittaa suljettuina, vaan keskeytti valelemistaan tuon tuostakin ja katseli ympärilleen tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei kukaan vakoillut häntä. Tuollaisen väliajan kestäessä säpsähti hän ja huudahti, sillä hän näki olennon seisovan huoneessa.

Malja putosi laattiaan ja särkyi ja vesi juoksi rouva Defargen jalkoihin. Omituisia ja kamalia teitä ja suuren verenvuodatuksen kautta olivat nämät jalat tulleet tuon veden yhteyteen.

Rouva Defarge katseli häntä kylmästi ja sanoi:

"Missä on Evrémonden vaimo?"

Salamana lensi neiti Prossin ajatuksien läpi, että kaikki ovet olivat auki ja kertoivat paosta. Hänen ensimmäinen tekonsa oli niitten sulkeminen. Huoneessa oli niitä neljä ja hän sulki ne kaikki. Sitten asettui hän sen huoneen oven eteen, jossa Lucy oli asunut.

Rouva Defargen tummat silmät seurasivat hänen nopeita liikkeitään ja katselivat häntä yhä hänen lopetettuaan. Neiti Pross ei ollut kaunis, vuodet eivät olleet kesyttäneet hänen rajua luonnettaan, eivätkä pehmittäneet hänen jolsaa ulkomuotoaan, mutta hänkin oli päättäväinen nainen omalla tavallaan ja hän mittasi rouva Defargea silmillään.

"Ulkomuodostasi päättäen voisit olla Luciferin vaimo", sopersi neiti Pross itsekseen. "Mutta minua et siltä saa taipumaan, olen englantilaisnainen."

Rouva Defarge katseli häntä halveksien, mutta halveksimiseen liittyi aavistus, että he kaksi nyt taistelivat kovan taistelun. Hän näki edessään karkean, luisevan, jäntevän naisen, kuten herra Lorry monta vuotta sitten oli hänessä nähnyt lujakätisen naisen. Hän tiesi vallan hyvin että neiti Pross oli perheen uskollinen ystävä; neiti Pross tiesi vallan hyvin, että rouva Defarge oli perheen pahansuopa vihollinen.

"Matkallani tuonne", sanoi rouva Defarge osottaen turmiollista paikkaa, "jossa he varaavat minulle tuolini ja kutimeni, tahdoin tervehtiä häntä ohimennessäni. Haluan tavata häntä."

"Tiedän, että aikeesi ovat pahat", sanoi neiti Pross, "ja voit olla varma, että vastustan niitä."

Kumpikin puhui omaa kieltään, ei kumpikaan toistaan ymmärtänyt, mutta molemmat olivat hyvin valppaat ja kiihkeät kasvonilmeistä pääsemään selville mitä käsittämättömät sanat merkitsivät.

"Häntä ei hyödytä, että hän tällä hetkellä minulta kätkeytyy", sanoi rouva Defarge. "Kunnon isänmaanystävät ymmärtävät mitä se merkitsee. Sallikaa minun tavata häntä. Menkää hänelle sanomaan, että tahdon tavata häntä, kuuletteko?"

"Jos silmäsi olisivat ruuvimeisseliä", vastasi neiti Pross, "ja minä olisin englantilainen imperiaalisänky, eivät ne voisi saada minusta naulaakaan irti. Ei, sinä ilkeä ulkomaalainen nainen, pidän kyllä puoleni."

Rouva Defarge ei uutterasti voinut seurata näitä omituisia huomautuksia yksityisseikkoja myöten, mutta hän ymmärsi niin paljon että hän huomasi itseään ylenkatsottavan.

"Kaistapäinen imisä!" virkkoi rouva Defarge rypistäen otsaansa. "En paljon piittaa vastauksestasi. Tahdon tavata häntä. Joko sanokaa hänelle, että pyydän tavata häntä tai menkää pois edestäni ja antakaa minun mennä sisään hänen luokseen." Samassa hän teki vihastuneen liikkeen oikealla käsivarrellaan.

"En koskaan uskonut", sanoi neiti Pross, "että haluaisin ymmärtää tyhmää kieltäsi, mutta tahtoisin antaa kaiken omaisuuteni, vaatteetkin päältäni, tietääkseni, epäiletkö totuutta tai kulkevatko ajatuksesi sinnepäinkään."

Ei kumpikaan kääntänyt sekunniksikaan silmiään toisesta. Rouva Defarge ei ollut liikahtanut hitustakaan paikaltaan missä neiti Pross hänet ensin näki, mutta nyt hän otti askeleen eteenpäin.

"Olen englantilainen", sanoi neiti Pross, "olen pois suunniltani. En välitä itsestäni kahden pencen vertaakaan. Tiedän, että mitä kauvemmin pidän teitä täällä, sitä enemmän toivoa on lintuneidilläni pelastua. En jätä päähäsi töyhtöäkään mustasta tukastasi, jos kosket minua sormellakaan."

Niin puhui neiti Pross pudistaen päätään ja silmät salamoivina jokaisen pikaisen lauseen välillä ja jokainen pikainen lause sanottuna yhdessä hengenvedossa. Niin puhui neiti Pross, joka ei koskaan eläessään ollut ketään lyönyt.

Mutta hänen rakkautensa oli tuota järisyttävää laatua, joka pusertaa vastustamatta kyyneleitä silmiin. Se oli rohkeutta, jota rouva Defarge niin vähän ymmärsi, että hän piti sitä heikkoutena. — "Hahaa!" nauroi hän, "sinä hupakko rukka. Mitä sinä mahdat, käännyn tuon tohtorin puoleen." Hän korotti äänensä ja huusi:

"Kansalainen tohtori! Evrémonden vaimo! Evrémonden lapsi! Kuka tahansa muu, kuin tämä kurja hupakko, vastatkaa kansalaiselle Defargelle!"

Ehkä se oli tätä seuraava hiljaisuus tai ehkäpä jotain neiti Prossin kasvojenilmeessä, ehkäpä äkillinen kaikista ulkonaisista vaikutuksista riippumaton aavistus, joka kuiskasi rouva Defargelle, että he olivat poissa. Hän avasi äkkiä kolme ovea ja katsoi sisään.

"Kaikki huoneet ovat epäjärjestyksessä, on pakattu kiireessä, kaikenlaista rojua on laattialla sikin sokin. Ei ole ketään tuolla takananne olevassa huoneessa. Antakaas minun katsoa."

"En koskaan", sanoi neiti Pross, joka ymmärsi hänen pyyntönsä yhtä hyvin kuin rouva Defarge ymmärsi vastauksen.

"Elleivät he ole tuossa huoneessa, ovat he poissa ja heitä voidaan ajaa takaa ja palauttaa", sanoi rouva Defarge itsekseen.

"Olemme yksin aution pihan varrella olevassa korkeassa talossa, ei ole luultavaa että kukaan meitä kuulee ja rukoilen ruumiillista voimaa pitääkseni sinua kiinni täällä, koska joka hetki, jonka olet täällä, on sadantuhannen guinean arvoinen lemmitylleni", sanoi neiti Pross.

Rouva Defarge meni ovea kohti. Mutta äkillisen mielijohteen vaikutuksesta tarttui neiti Pross molemmin käsin häntä vyötäisistä ja piti häntä kiinni. Turhaan ponnisti rouva Defarge vastaan ja koetti päästä häntä lyömään; rakkauden voimakkaalla itsepintaisuudella, joka aina on voimakkaampi vihaa, piti neiti Pross hänestä kiinni, nostipa hänet painiskelun kestäessä ylös laattialtakin. Rouva Defargen molemmat kädet löivät ja kynsivät hänen kasvojaan, mutta neiti Pross kumartui, piti häntä vyötäisistä ja tarttui häneen lujemmin kuin hukkuva nainen.

Kohta lakkasivat rouva Defargen kädet lyömästä ja kopeloivat sen sijaan vyötäisiä, jotka olivat ruuvipenkissä.

"Se on käsivarteni alla", sanoi neiti Pross tukahutetulla äänellä; "et saa sitä käsiisi. Olen sinua väkevämpi, kiitos taivaan. Pidän sinusta kiinni kunnes jompikumpi meistä pyörtyy tai kuolee."

Rouva Defarge tapaili jotain rinnaltaan. Neiti Pross näki sen, huomasi mitä hän tapaili, löi sitä niin, että siitä lähti salama ja pamaus, ja hän seisoi yksin savun sokaisemana.

Tämä kaikki tapahtui sekunnissa. Kun savu hälveni, jättäen jälkeensä kamalan hiljaisuuden, leijaili se ilmaan kuin raivoavan naisen sielu, jonka ruumis makasi hengettömänä laattialla.

Ensi silmänräpäyksessä meni neiti Pross ruumiin ohi niin kauvas kuin saattoi ja ryntäsi portaita myöten huutamaan hyödytöntä apua. Onneksi tuli hän niin hyvissä ajoin ajatelleeksi tekonsa seurauksia, että hän vaikeni ja kääntyi takasin. Oli hirveätä palata siitä ovesta, mutta hän meni sisään ja menipä vielä lähelle ruumistakin ottaakseen hattunsa ja muita tavaroita, joita hänen täytyi panna yllensä. Hän puki yllensä portaissa, suljettuaan ensin oven ja otettuaan avaimen suulta. Sitten hän istuutui muutamiksi hetkiksi portaisiin hengittämään ja itkemään, nousi sitten ja kiiruhti pois.

Onneksi oli hänellä huntu hatussaan, muuten hän tuskin olisi voinut kulkea kaduilla pysäyttämättä. Onneksi oli hänellä luonnostaankin niin omituinen ulkomuoto, ettei hän nyt näyttänyt yhtä rumalta kuin joku toinen nainen hänen sijassaan. Molemmat edut olivat hänelle tarpeen, sillä raatelevat sormet olivat jättäneet syviä jälkiä hänen kasvoihinsa ja hänen hiuksensa olivat revityt ja hänen pukunsa oli riistetty ja raastettu pahanpäiväisesti.

Kulkiessaan sillan yli heitti hän huoneen avaimen jokeen. Hän tuli tuomiokirkolle muutamia minuuttia ennen seuralaistaan ja odottaessaan siellä, ajatteli hän, että avain jo saattoi olla verkkoon tarttunut ja tunnettu, ovi saattoi olla avattu ja ruumis löydetty, hänet ehkä pysäytettäisiin kaupunginportilla, pantaisiin vankeuteen ja syytettäisiin murhasta! Kesken näitä levottomia ajatuksia tuli hänen seuralaisensa, antoi hänen nousta vaunuihin ja ajoi pois hänen kanssaan.

"Onko mitään hälinää kaduilla?" kysyi neiti Pross.

"Tavallista touhua", vastasi herra Cruncher ja näytti hämmästyvän kysymystä ja neiti Prossin ulkomuotoa.

"En kuule mitä sanotte", sanoi neiti Pross. "Mitä te sanotte?"

Turhaan toisti herra Cruncher sanansa; neiti Pross ei voinut kuulla häntä. "Minäpäs nyökäytän päätäni", ajatteli herra Cruncher kummissaan, "sen hän nyt ainakin näkee." Ja sen hän näki.

"Onko nyt mitään hälinää kaduilla?" kysyi neiti Pross uudelleen.

Herra Cruncher nyökäytti taaskin päätään.

"En kuule."

"Hän on tullut kuuroksi yhdessä tunnissa", sanoi herra Cruncher miettien ja hyvin pelästyksissään. "Mitä hänelle on tapahtunut?"

"Tuntuu", sanoi neiti Pross, "kuin olisi käynyt salama ja pamaus ja kuin se pamaus olisi viimeinen mitä kuulen tässä elämässä."

"Hän juonittelee, pahuus vieköön", sanoi herra Cruncher, yhä enemmän ja enemmän ihmeissään. "Mitä hän lienee juonut rohkaistakseen itseään? Hiljaa! Siinä kuuluu kamalien rattaiden kolina. Kuuletteko sitä, neiti?"

"En kuule mitään", sanoi neiti Pross, joka huomasi että hän puhui hänelle. "Oi, kunnon ystäväni, ensiksi kuului hirveä pamaus ja sitten syntyi syvä hiljaisuus ja se hiljaisuus tuntuu muuttumattomana jatkuvan eikä lopu elämäni aikana!"

"Jos ei hän kuule noiden kamalien rattaiden kolinaa nyt, kun ne ovat niin lähellä päämääräänsä", sanoi herra Cruncher katsoen taaksensa, "niin luulen, ettei hän milloinkaan tule kuulemaan muutakaan tässä maailmassa."

Eikä hän muuta kuullutkaan.