Read synchronized with  Chinese  English  German  Italian  Spanisch 
Kaksi kaupunkia.  Charles Dickens
Luku 11. YHDESTOISTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Hämärä.

Viattoman ja kuolemaan tuomitun miehen onneton vaimo vaipui alas tuomion julistettua, ikäänkuin häntä olisi kohdannut kuolettava isku. Mutta hän ei äännähtänytkään ja niin voimakas oli se ääni hänessä, joka sanoi että hänen ennen kaikkia tuli tukea miestänsä onnettomuudessa eikä sitä lisätä, että se äkkiä oikasi hänet suoraksi tämänkin iskun jälkeen.

Koska tuomarin piti ottaa osaa yleiseen mielenosotukseen kaupungilla, keskeytettiin istunto. Melu ja vilkas liike salin tyhjentyessä ei ollut vielä loppunut, kun Lucy nousi ja ojensi kätensä miestänsä vastaan kasvojen kuvastaessa vain rakkautta ja lohdutusta.

"Jos saisin koskettaa häntä! Jos saisin syleillä häntä ainoan kerran!
Oi, kansalaiset, jos teillä olisi niin paljon sääliä meitä kohtaan!"

Jälellä oli enää vain yksi vanginvartija ja kaksi niistä neljästä, jotka olivat hänet vanginneet edellisenä iltana ja Barsad. Kaikki muu väki oli kiiruhtanut katsomaan mielenosotusta. Barsad sanoi toisille: "antakaa heidän syleillä toisiaan, sehän on silmänräpäyksen työ". He suostuivat ääneti ja veivät hänen penkkien ohi korotetulle paikalle, josta hän nojautumalla yli aitauksen saattoi sulkea vaimonsa syliinsä.

"Hyvästi, armaani! Viimeinen siunaus sinulle, rakkaani. Tapaamme jälleen toisemme siellä missä uupuneet saavat levähtää."

Ne olivat hänen miehensä sanat vaimolleen, sulkiessaan hänet syliinsä.

"Voin tämän kantaa, rakas Charles. Olen saanut voimaa korkeudesta, älä sure minun tähteni. Viimeinen siunaus lapsellemme!"

"Lähetän sen hänelle sinun kauttasi. Suutelen häntä sinun kauttasi.
Sanon hänelle hyvästi sinun kauttasi!"

"Mieheni! Ei, silmänräpäys!" Mies tahtoi irrottautua vaimostaan. "Emme ole kauvan erillämme. Tunnen että tämä vähitellen murtaa sydämeni, mutta olen täyttävä velvollisuuteni niin kauvan kuin voin ja kun jätän hänet, on Jumala lähettävä hänelle ystäviä, niinkuin Hän teki minullekin."

Hänen isänsä oli seurannut häntä ja olisi langennut polvilleen heidän eteensä, ellei Darnay olisi ojentanut kättänsä ja estänyt häntä siitä huudahtaen:

"Ei, ei! Mitä olisitte tehnyt, että polvistuisitte meidän edessämme. Tiedämme nyt minkä taistelun olette muinoin kestänyt. Tiedämme nyt, mitä te kestitte, kun te epäilitte minun syntyperääni ja kun saitte sen tietää. Tiedämme nyt, mitä luonnollista vastenmielisyyttä vastaan te taistelitte ja minkä voititte tyttärenne tähden. Me teitä kiitämme sydämestämme kaikella rakkaudellamme ja kunnioituksellamme. Taivas olkoon kanssanne!"

Vastaukseksi isä repi valkeata tukkaansa ja väänteli käsiään huudahtaen tuskallisesti.

"Ei saata olla toisin", sanoi vanki. "Kaikki on yhteisesti vaikuttanut tällaisen lopun. Aivan turha koetus täyttää äiti parkani tehtävää saattoi teidät ensiksi onnettomaan yhteyteeni. Mitään hyvää ei voinut seurata niin paljosta pahasta, eikä onnellisempaa loppua niin onnettomalle alulle. Rohkaiskaa itsenne ja antakaa minulle anteeksi! Taivas teitä siunatkoon!"

Hän vietiin pois, hänen vaimonsa päästi hänet irti ja jäi seisomaan katsoen hänen jälkeensä kädet ristissä kuin rukouksessa ja loistavin kasvoin, joilla asui lohdutuksen hymyilykin. Kun hänen miehensä poistui vankien oven kautta, kääntyi Lucy, pani hellästi päänsä isänsä rinnalle, koetti puhua hänelle ja vaipui tiedottomana hänen jalkoihinsa.

Silloin astui Sydney Carton esiin pimeästä nurkasta, jossa hän oli koko ajan seisonut ja nosti hänet ylös. Ainoastaan hänen isänsä ja herra Lorry olivat saapuvilla. Cartonin käsivarsi vapisi nostaessaan häntä ja tukiessaan hänen päätään. Hänessä oli ilme, joka ei ollut ainoastaan sääliä, siinä oli ylpeyttäkin.

"Kannanko hänet vaunuihin? Hän ei ollenkaan paina käsivarrellani."

Hän kantoi hänen kepeästi portille ja laski hänet hellästi vaunuihin. Hänen isänsä ja heidän vanha ystävänsä nousivat niihin ja Carton istui kuskin viereen.

Heidän tultua portille, jossa hän muutamia tuntia sitten oli seisonut pimeässä laskien mille rosoisille katukiville hänen jalkansa oli mahtanut astua, nosti hän hänet vaunuista ja kantoi hänet portaita ylös heidän huoneeseensa. Siellä hän laski hänet sohvalle, jossa hänen lapsensa ja neiti Pross itkivät hänen rinnallaan.

"Älkää herättäkö häntä", kuiskasi Carton viimemainitulle, "hänelle on parempi näin, älkää saattako häntä tietoisuuteen, hänen ollessa näin tainnuksissa."

"Oi Carton, Carton, rakas Carton!" huusi pikku Lucy tuskan valtaamana — nousten ja kiihkeästi häntä syleillen. "Nyt olette täällä, luulen teidän tekevän jotain äidin avuksi ja isän pelastamiseksi. Katsokaa häntä, rakas Carton! Voitteko te, joka pidätte hänestä yhtä paljon kuin mekin, nähdä häntä tuossa tilassa?"

Hän kumartui lapsen yli ja painoi hänen kukoistavan poskensa kasvojaan vasten. Sitten hän siirsi hänen tainnuksissa olevaa äitiänsä.

"Saanko", hän keskeytti, "saanko suudella häntä ennenkuin menen?"

He muistivat sittemmin hänen sopertaneen muutamia sanoja kumartuessaan ja huulillaan koskettaessaan makaavan kasvoja. Tyttö, joka seisoi häntä lähinnä, kertoi ne sitten ja kertoi ne lastensa lapsilleen tultuaan kauniiksi vanhaksi rouvaksi, että hän oli kuullut hänen sanovan: "elämä, jota rakastat".

Tultuaan viereiseen huoneeseen kääntyi hän herra Lorryn ja tohtori
Manetten puoleen, jotka häntä seurasivat ja sanoi viimemainitulle:

"Vielä eilen oli teillä tohtori Manette paljon vaikutusvaltaa; koettakaa edes sitä vielä käyttää. Tuomarit ja kaikki vallanpitäjät ovat teille hyvin myötätuntoisia ja kiitollisia palveluksestanne, eikö niin?"

"Ei mitään Charlesta koskevaa salattu minulta. Minulle vakuutettiin vahvasti että hänet pelastaisin; ja sen tein." Hän lausui tämän vastauksen hyvin hitaasti ja suuresti liikutettuna.

"Koettakaa uudestaan. Aika huomisiltaan on lyhyt, mutta koettakaa."

"Aion koettaa, en lepää, hetkeäkään."

"Sepä hyvä, tiedän teidän ennenkin osottaneen lujuutta ja tarmoa suurissa asioissa, — vaikka ei koskaan", lisäsi hän hymyillen ja huokaillen, "näin suuressa asiassa."

"Menen heti paikalla", sanoi tohtori Manette, "yleisen syyttäjän ja oikeuden puheenjohtajan luo ja menen muidenkin luo, joita on parasta olla mainitsematta. Minä kirjoitan myös — ei sittenkään, on katujuhla, eikä ketään tapaa ennen pimeätä."

"Totta on. No, paraimmassa tapauksessakin se on epätoivoinen koe, eikä se pahene, vaikka siirtyisikin pimeän tuloon. Tahtoisin mielelläni tietää, kuinka teille onnistuu; mutta huomatkaa, en toivo mitään. Koska luulette, Manette, saavanne puhutella niitä pelottavia vallanpitäjiä?"

"Toivoakseni kohta pimeän tultua. Parin tunnin perästä."

"Tulee pimeä kohta kello neljältä. Pankaamme varalta lisää tunti tai pari. — Jos menen herra Lorryn luo kello yhdeksän, saanko silloin tietää mitä olette saanut aikaan joko ystävältämme tai teiltä itseltänne?"

"Saatte."

"Jospa onnistuisitte!"

Herra Lorry seurasi Sydneytä ovelle, pani kätensä hänen olalleen juuri kun hän oli menossa ja sai hänet kääntymään.

"Minulla ei ole toivoa", sanoi herra Lorry hiljaa ja surullisesti kuiskaten.

"Ei minullakaan."

"Jos yksi näistä miehistä tai kaikkikin tahtoisivat häntä armahtaa — joka olisi rohkea edellytys, sillä mitä heille on hänen tai muidenkaan henki? — epäilen heidän uskaltavan häntä armahtaa äskeisen metelin jälkeen."

"Niinpä minäkin arvelen. Siinä melussa kuulin mestauspiilun ääntä."

Herra Lorry nojasi käsivarttansa ovenpieleen pää käsivartta vasten.

"Älkää joutuko epätoivoon", sanoi Carton lempeästi, "älkää surko. Minä kehotin tohtori Manettea tähän, koska tunsin että siitä oli kerran tuleva lohdutusta Darnayn vaimolle. Muutoin saattaisi hän ajatella: 'hänen elämänsä uhrattiin turhaan ja hävitettiin', se saattaisi kalvaa häntä."

"Niin, niin", vastasi herra Lorry ja pyyhki silmiään, "olette oikeassa. Mutta hän kuolee, todellista toivoa ei ole."

"Niin hän kuolee, ei ole todellista toivoa", toisti Carton ja meni varmoin askelin portaita alas.