Read synchronized with  Chinese  English  German  Italian  Spanisch 
Kaksi kaupunkia.  Charles Dickens
Luku 9. YHDEKSÄS LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Peli alkaa.

Sillävälin kun Sydney Carton ja vankilalammas olivat viereisessä pimeässä huoneessa, jossa he keskustelivat niin hiljaa, ettei hiiskaustakaan kuulunut, silmäili herra Lorry Jerryä mitä suurimmalla epäluulolla. Kunniallisen asiamiehen tapa vastata hänen katseisiinsa ei herättänyt luottamusta; hän vaihteli jalkaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut viisikymmentä sitä lajia ja kuin hän olisi tahtonut niitä kaikkia koetella, hän tarkasteli kynsiään hyvin epäilyttävällä tarkkaavaisuudella ja milloin vain herra Lorry sattui katsomaan häntä silmiin, sai hän omituisen köhäyskän, jonka vuoksi hänen välttämättä täytyi pitää kättä suun edessä, joka tapahtuu harvoin, jos milloinkaan, täysin avonaiselle luonteelle.

"Jerry", sanoi herra Lorry. "Tulkaa tänne."

Herra Cruncher tuli esiin sivuttain toinen olkapää edellä.

"Mitä muuta tointa olette harjottanut kuin sananviejän?"

Hiukan mietittyään, ja luoden tutkivan katseen esimieheensä, juolahti herra Cruncherin mieleen loistava vastaus:

"Maanviljelijän."

"Epäilen suuresti", sanoi herra Lorry ja uhkasi häntä sormellaan, "että olette käyttänyt Tellsonin suurta ja kunnioitettua toiminimeä kylttinänne harjoittaessanne häpeällistä ja laitonta tointa. Jos niin on asian laita, älkää odottako minulta apua palatessanne Englantiin, älkää odottako, että säilytän teidän salaisuutenne. Tellsonin pankkia ei petkuteta."

"Toivon, herra Lorry", puheli alakuloinen herra Cruncher, "että teidän kaltaisenne henkilö, jonka asioita olen saanut toimittaa vanhuuteni päiviin saakka, ajattelee päänsä ympäri, ennenkuin hän minua vahingoittaa, vaikka niin olisikin laita — en sano että niin on, mutta jos niin olisikin. Ja teidän tulee myöskin ottaa lukuun, että jos niin olisikin laita, ei asia ole vain yksipuolinen. Sillä on toinenkin puoli. Vielä tänä päivänäkin on olemassa lääketieteen tohtoreja, jotka ansaitsevat guineoita, missä kunniallinen asiamies ei ansaitse äyriäkään — ei äyriäkään! ei puolta äyriäkään — ei puolta äyriäkään! ei edes neljättä osaakaan — ja tallettavat rahaa kun roskaa Tellsonissa, räpäyttävät vain viekkaasti lääketieteellisiä silmiään asiamiehille astuessaan omiin ajoneuvoihinsa — niin sekin lienee Tellsonin puijaamista vai mitä? Silloinhan te hirttäisitte pikkuvarkaat ja vapautatte suuret. Niin sitten on vielä rouva Cruncher — ainakin ennen muinoin vanhassa Englannissa — ja jos hän olisi tilaisuudessa moksahtaisi hän maahan huomispäivänä asian vahingoksi ja niin juurta jaksain että kaikki menisi hunningolle, ihan hunningolle. Tohtorien rouvat sitä vastoin eivät moksahda. Eivätpä toki! Tai joskin he moksahtaisivat, moksahtaisivat he hankkiaksensa lisää potilaita. Ja ajatelkaa kaikkia hautausurakoitsijoita ja lukkareja ja haudankaivajia ja yövahteja (kaikkityyni ahneita ja rikokseen osallisia) — ei siinä paljon tienaisi, jos niin olisikin. Ja siitä vähästä, minkä ansaitsisi, ei olisi suurta iloa, herra Lorry. Siitä ei olisi mitään hyötyä vaikka asia olisikin niin, alituiseen toivoisi olevansa erillään siitä ammatista, jos vaan siitä pääsisi erilleen kun siihen kerran on ruvennut."

"Hyi", virkkoi herra Lorry kuitenkin hiukan suopeampana. "Minua ilettää nähdä teitä."

"Nöyrästi tahtoisin esittää, herra Lorry", jatkoi herra Cruncher, "jos niin olisikin, en kuitenkaan sano niin olevan…"

"Ei mitään verukkeita", sanoi herra Lorry.

"Ei suinkaan", vastasi herra Cruncher ikäänkuin ei mikään olisi ollut niin vierasta hänen ajatuksilleen ja tavoilleen — — "jonka en sano niin olevan — — nöyrästi tahtoisin esittää seuraavaa: jakkaralla, Temple Barissa, istuu poikani, joka jo alkaa olla aika mies, hän kävisi asioillanne ja toimittaisi teille pikku palveluksia, kunnes te paneutte pitkäksenne, jos niin haluatte. Jos nyt niin olisikin, jota en edelleenkään sano niin olevan (sillä en tahdo tehdä verukkeita) niin antakaa sen pojan pitää isänsä paikan, hoitaa äitiänsä, älkää häväiskö sen pojan isää, — älkää sitä tehkö — antakaa isän mennä säännölliseen kaivostyöhön ja hyvittää sitä, jota hän tahtoisi kaivamattomaksi — jos niin olisi — kaivamalla ne maahan hyvällä tahdolla ja vakuutuksella, että ne tulevaisuudessa varmasti makaavat paikoillaan. Tätä, herra Lorry", sanoi herra Cruncher, pyyhkien otsaansa hihallansa, ikäänkuin ilmaistakseen että hän nyt oli tullut esitelmänsä loppuun, "tahtoisin teille nöyrimmästi esittää, sir. Ihminen ei voi nähdä tätä kauheaa näytelmää ympärillämme, runneltuja päättömiä ihmisiä, niin, Herra Jumala, kääntämättä ajatuksensa toisiin asioihin. Ja nämät olisivat minun ajatuksiani, jos niin olisikin ja pyydän teitä muistamaan, että tämän olen sanonut hyvän asian vuoksi, vaikka olisin voinut vaijetakkin."

"Se on ainakin totta", sanoi herra Lorry. "Älkää puhuko nyt enempää. Onhan mahdollista, että vielä kerran saatan teitä puolustaa, jos sen ansaitsette ja osotatte katumusta teossa, ei vaan sanoissa. En tahdo kuulla enempää."

Herra Cruncher naputti otsaansa nyrkillään kun Sydney Carton ja urkkija tulivat ulos pimeästä huoneesta.

"Hyvästi, herra Barsad!" sanoi edellinen. "Nyt asiasta sovittuamme ei teillä ole mitään pelkäämistä minun puoleltani." Hän istuutui tuolille uunin ääreen vastapäätä herra Lorrya. Kun he jäivät kahden kesken, kysyi herra Lorry häneltä mitä hän oli aikaansaanut.

"En paljoa. Jos vangin kävisi huonosti, olen toimittanut niin, että varmasti pääsen hänen luokseen vielä kerran."

Herra Lorry näytti pettyneeltä.

"Siinä kaikki mitä sain aikaan", sanoi Carton. "Pyytämällä liikoja saattaisin tuon miehen hengen vaaraan ja niinkuin hän sanoi, ei hänelle voisi pahempaa tapahtua, joskin hän ilmiannettaisiin. Se on selvästi asian heikko kohta. Siitä se ei parane."

"Mutta jos käy huonosti tuomio-istuimen edessä", sanoi herra Lorry, "ei teidän pääsynne hänen puheilleen pelasta vankia."

"Sitä en ole koskaan sanonutkaan."

Herra Lorryn silmät siirtyivät vähitellen tuleen; osanotto hänen suosikkinsa kohtaloon ja uuden vangitsemisen katkera pettymys sai hänet vähitellen heltymään; hän oli jo vanha mies, viime aikoina huolien painama, ja kyyneleet vierivät hänen silmistään.

"Te olette hyvä ihminen ja uskollinen ystävä", sanoi Carton muuttuneella äänellä. "Suokaa anteeksi, että huomaan teidän surunne. Jos isäni itkisi, en saattaisi väliäpitämättömänä sitä katsella. Jos olisitte isäni en kunnioittaisi suruanne enempää. Mutta siitä onnettomuudesta olette toki vapaa."

Vaikka hän sanoi viimeiset sanansa entiseen huolettomaan tapaansa, oli kuitenkin sekä hänen äänessään että tavassaan tosi tunnetta ja kunnioitusta. Tämä oli herra Lorrylle, joka ei koskaan ollut nähnyt hänen parempaa puoltansa, aivan odottamatonta. Hän ojensi Cartonille kätensä, ja hän puristi sitä hiljaa.

"Mutta palataksemme Darnay parkaan", sanoi Carton, "niin älkää kertoko tästä keskustelusta ja toimenpiteestä hänen vaimolleen. Se ei auta häntä tapaamaan miestään. Hän saattaisi luulla, että siten hankittiin hänen miehelleen keino pahimmassa tapauksessa välttää tuomiota."

Herra Lorry ei tullut tätä ajatelleeksi ja hän katsahti pikaisesti
Cartoniin nähdäkseen, oliko se todellakin hänen tarkotuksensa.
Siitäpä näytti, hän siirsi katseensa Cartonista ja kaikki oli hänelle
selvänä.

"Hänen mieleensä tulisi tuhansia ajatuksia", sanoi Carton, "ja jokainen niistä vain lisäisi hänen levottomuuttaan. Älkää puhuko hänelle minusta. Niinkuin sanoin teille heti tänne tullessa, on parasta, etten häntä tapaa. Voin siitä huolimatta tarjota apuani ja tehdä jokaisen pienen palveluksen, joka vain on vallassani. Menettehän hänen luokseen? Hän lienee hyvin lohduton tänä iltana."

"Menen heti paikalla."

"Se ilahuttaa minua. Hän on niin kiintynyt teihin ja luottaa niin varmasti teihin. Miltä hän näyttää?"

"Levottomalta ja onnettomalta, mutta kaunis hän on."

"Oi!"

Se oli pitkä, valittava ääni kuin huokaus, melkeinpä nyyhkytys. Se veti herra Lorryn silmät Cartonin kasvoihin, jotka olivat tuleen päin kääntyneet. Valonvälähdys tai varjo (vanha herra ei voinut sanoa kumpiko) liikkui hänen kasvoillaan yhtä nopeasti kuin vaihtelevat valaistukset mäen rinteellä aurinkoisena myrskypäivänä ja hän kohotti jalkansa työntääkseen takasin putoamassa olevan palavan halon. Hän oli puettu valkeaan ratsunuttuun ja kaulussaappaihin, sen ajan tapaan, ja kun tuli valaisi niiden valkeita pintoja, näytti hän hyvin kalpealta pitkine ruskeine hiuksineen, jotka epäjärjestyksessä riippuivat hänen hartioillaan. Hänen väliäpitämättömyytensä tulesta oli niin suuri että herra Lorry häntä siitä huomautti; hänen saappaansa polki vielä hehkuvata kekälettä, joka oli murskaantunut sen painosta.

"Unohdin sen", sanoi hän.

Herra Lorryn katse kääntyi taaskin hänen kasvoihinsa. Kun hän havaitsi riutuneen ilmeen, joka rumensi itsessään kauniita piirteitä ja kun hänellä vielä oli vankien kasvojen ilme tuoreessa muistissa, tuli se hänelle selvästi mieleen.

"Tehtävänne täällä alkavat siis lähetä loppuaan sir", sanoi Carton ja kääntyi Lorryn puoleen.

"Niin, kuten aioin sanoa teille eilen illalla Lucyn tullessa niin odottamatta, olen vihdoin toimittanut kaikki mitä täällä voin toimittaa. Toivoin saavani jättää heidät täydellisesti turvattuina ja sitten lähteä Pariisista. Minulla on jo passi. Olen valmis matkustamaan."

Molemmat vaikenivat.

"Teillä on pitkä elämä takananne sir", sanoi Carton ajatuksissaan.

"Tämä on seitsemäskymmenes kahdeksas vuoteni."

"Olette ollut hyödyllinen koko elinaikanne, alinomaa toiminut, ja olette nauttinut luottamusta ja kunnioitusta."

"Olen ollut asiamies siitä asti kun mieheksi tulin. Niin, saatan sanoa että jo poikana olin asiamies."

"Katsokaa minkä sijan te täytätte seitsemänkymmenen kahdeksan vuotisena. Kuinka moni kaipaakaan teitä kun paikkanne on tyhjä."

"Yksinäinen vanhapoika", vastasi herra Lorry pudistaen päätään. "Ei kukaan itke minua."

"Kuinka voitte niin sanoa? Eikö hän surisi teitä? Entäs hänen lapsensa?"

"Niin, Jumalan kiitos. En oikein tarkottanut mitä sanoin."

"Se on jotain mistä Jumalaa kiittää, eikö totta?"

"On toki."

"Jos teidän tänä iltana täydellä todella tulisi sanoa yksinäiselle sydämellenne: — En ole saavuttanut yhdenkään inhimillisen olennon rakkautta, uskollisuutta, kiitollisuutta tai kunnioitusta, en ole voittanut rakasta sijaa kenenkään sydämessä, en ole tehnyt mitään hyvää, enkä hyödyllistä, että minua muistettaisiin, olisi ne seitsemänkymmentä kahdeksan vuottanne yhtä monta raskasta kirousta hartioillanne, eikö totta?"

"Olette oikeassa herra Carton, niin luulisin olevan."

Sydney käänsi taas katseensa tuleen ja sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen.

"Tahtoisin kysyä teiltä onko teistä kauvan siitä kun olitte lapsi? Tuntuvatko teistä päivät jolloin istuitte äitinne polvella, hyvin kaukaisilta?"

Joutuen hänkin hellän tunnelman valtaan vastasi herra Lorry:

"Parikymmentä vuotta sitten tuntui minusta siltä, mutta ei nyt. Sillä mitä enemmän lähenen loppuani, liikun kehässä, joka yhä lähenee alkua. Se näkyy olevan yksi kuljettavan tien armeliaita tasotuksia ja valmistuksia. Sydämeni valtaavat monet jo kauvan sitten unohtuneet muistot nuoresta, kauniista äidistäni ja minä näin vanha, ja niistä päivistä, jolloin se mitä kutsumme maailmaksi ei ollut niin todellinen minulle, eivätkä virheeni niin pinttyneet."

"Käsitän sen tunteen", huudahti Carton äkkiä lievästi punastuen.

"Ja oletteko tullut paremmaksi sen kautta?"

"Niin toivon."

Carton lopetti nyt keskustelun ja nousi auttaakseen herra Lorryn ylle päällystakin. "Mutta te", sanoi tämä palaten äskeiseen aineeseen, "te olette nuori."

"Niin olen", sanoi Carton. "Vanha en ole, mutta nuoruuteni tie ei koskaan kulkenut vanhuuteen. Kylliksi jo minusta."

"Minusta myöskin", sanoi herra Lorry. "Aiotteko mennä ulos?"

"Seuraan teitä hänen portilleen. Tunnette levottomat kulkulaistapani. Jos harhailisin kaduilla kauvan älkää olko levoton, tulen takasin aamulla. Menettekö oikeuteen huomenna?"

"Menen, valitettavasti."

"Tulen minäkin sinne. Mutta ainoastaan joukon jatkona. Urkkijani saa toimittaa minulle paikan. Tarttukaa käsivarteeni."

Herra Lorry teki niin ja he menivät portaita alas ulos kadulle. Hetkisen kuluttua tulivat he herra Lorryn määräpaikkaan. Sinne jätti Carton hänet, mutta pysähtyi jonkun matkan päähän ja kun portti oli suljettu, palasi hän sen luo ja kosketti sitä. Hän oli kuullut että Lucy kävi vankilan luona, joka päivä. "Hän tuli ulos tästä", sanoi hän ja katsoi ympärilleen, "kääntyi tänne päin, hänen jalkansa ovat varmaan usein polkeneet näitä kiviä. Tahdon seurata hänen jälkiään."

Kello oli kymmenen illalla, kun hän seisoi La Force vankilan edustalla, jossa Lucy oli seisonut satoja kertoja. Pieni puunsahaaja, joka oli sulkenut puotinsa, seisoi ovella polttaen piippuaan.

"Hyvää iltaa, kansalainen", sanoi Sydney Carton ja pysähtyi ohikulkiessaan, sillä mies katseli häntä tutkivasti.

"Hyvää iltaa, kansalainen."

"Kuinka on tasavallan laita?"

"Tarkotatte guillotiinia. Hyvin vaan. Kuusikymmentäkolme tänään. Pääsemme pian sataan. Simson miehineen valittaa, että he joskus ovat menehtyä väsymyksestä. Ha, ha, ha! Hän on lystikäs tuo Simson, on parturia!"

"Käyttekö usein katsomassa kun hän — —"

"Leikkaa? Aina. Joka päivä. Se on parturia! Oletteko nähnyt häntä toimessa?"

"En koskaan."

"Menkää häntä katsomaan, kun hän on täydessä puuhassa. Ajatelkaa, kansalainen kuudenkymmenenkolmen leikkaaminen ei kestänyt kahta piipullistakaan. Kunniasanani kautta."

Tuon virnistävän pienen miehen ojentaissa piippuaan, jota hän paraikaa poltteli, selittääkseen kuinka hän oli mitannut pyövelin ajon, tunsi Carton niin valtavan halun iskeä hänet kuoliaaksi että hän kääntyi pois.

"Mutta ettehän ole englantilainen", sanoi puunsahaaja, "vaikka olette englantilaiseen tapaan puettu?"

"Olen, niinkin", sanoi Carton, jälleen pysähtyen ja vastaten yli olkansa.

"Te puhutte kuin ranskalainen ainakin."

"Olen opiskellut täällä kauvan."

"Oi, oikea ranskalainen. Hyvää yötä, englantilainen."

"Hyvää yötä, kansalainen."

"Menkää katsomaan sitä lystiä veitikkaa", huusi pikku mies hänen jälkeensä. "Ja ottakaa piippu mukaanne."

Sydney ei mennyt kauvas näkyviltä ennenkuin hän pysähtyi keskelle katua tuikkivan lyhdyn alle ja kirjoitti lyijykynällä paperipalalle. Sitten hän lähti astumaan varmoin askelin kuin olisi tie hänelle hyvin tuttu, pitkin synkkiä, likaisia katuja — tavallista paljon likaisempia, sillä näinä kauhun päivinä ei pääkatujakaan puhdistettu — ja pysähtyi rohdoskaupan eteen, jota omistaja juuri oli sulkemassa. Pieni, pimeä, mutkikas kauppahuoneisto, joka sijaitsi kiemurtelevan, mäkisen kadun varrella ja jonka omisti pieni, tumma, kumara mies.

Tervehdittyään tätä kansalaista, meni hän hänen tiskinsä luo ja pani paperipalasen hänen eteensä.

"Hm", sanoi rohdoskauppias viheltäen sen luettuaan. "Hi! hi! hi!"

Sydney Carton ei välittänyt hänestä ja rohdoskauppias sanoi:

"Teitäkö varten kansalainen?"

"Minua varten."

"Pidätte kai ne tarkasti erillään, kansalainen? Tiedätte, kai, miten käy, jos ne sekoitetaan?"

"Tiedän."

Kauppias valmisti useita pieniä paketteja ja ojensi ne hänelle. Hän pisti ne yksitellen sisätakkinsa povitaskuun, maksoi ne ja lähti rauhallisena kaupasta.

"Ei ole muuta tehtävää", sanoi hän katsellen kuuta, "ennen huomista.
En saata nukkua."

Ääni, jolla hän lausui nämät sanat nopeasti kiitävien pilvien alla, ei ollut väliäpitämätön eikä myöskään uhmaava. Se ilmaisi väsyneen ihmisen tyyntä päättäväisyyttä, ihmisen, joka oli vaeltanut, taistellut ja eksynyt, mutta lopulta löytänyt oikean tien ja näki sen päättyvän.

Aikoja sitten, kun hänen aikaisemmat kilpailijansa katsoivat häntä hyvin lupaavaksi nuoreksi mieheksi, oli hän seurannut isäänsä hautaan. Hänen äitinsä kuoli useita vuosia ennen. Isänsä haudalla lausutut juhlalliset sanat, tulivat hänelle mieleen hänen kulkiessaan pimeitä katuja tummien varjojen keskellä, kuun ja pilvien liidellessä korkealla hänen päänsä päällä: "Minä olen ylösnousemus ja elämä, sanoo Herra; joka uskoo minuun, hän elää ehkä hän olisi kuollut ja jokainen joka elää ja uskoo minun päälleni, ei hänen pidä kuoleman ijankaikkisesti".

Yksinäisenä, yön aikana tässä kaupungissa, jota piilu hallitsi, hyvin ymmärrettävän surun herätessä hänen sydämessään niiden kuudenkymmenenkolmen tähden, jotka sinä päivänä olivat kuoleman uhrit ja huomispäivän ynnä monen muun päivän uhrien tähden, jotka nyt vankilassa tuomiotaan odottivat, olisi se ajatusketju, joka oli tuonut esiin nämät sanat helposti ollut löydettävissä, kuin vanha ruostunut laivan ankkuri syvyydestä. Mutta hän ei sitä etsinyt, toisti vaan sanat ja kulki eteenpäin.

Sydney Carton meni jälleen Seinen yli valoisammille kaduille ja katseli juhlallisella hartaudella valaistuja ikkunoita, joissa ihmiset olivat nukkumaan menossa hetkiseksi unohtaakseen kauhut ympärillään; hän katseli käyttämättömien kirkkojen torneja, kirkkoja joissa ei enää rukouksia luettu, sillä niinpitkällä olivat jo vallankumoukselliset joukot itsehäviön tiellä, vuosikausia toteltuaan papillisia roistoja, varkaita ja hekkumoitsijoita; hän katseli kaukaisia kalmistoja, jotka kuten porteille oli kirjoitettu, olivat ijäiselle levolle pyhitetyt; täysinäisiä vankiloita, niitä katuja, joita ne kuusikymmentä ajoivat kuolemaan, joka oli tullut niin tavalliseksi ja jokapäiväiseksi, ettei ainoatakaan kammottavaa juttua kummittelevista aaveista syntynyt kansan keskuudessa kaiken guillotiinityön vaikutuksesta; hän katseli elämää ja kuolemaa tässä kaupungissa, joka nyt valmistui lyhyeen yölliseen lepoon kesken raivojensa.

Harvoja vaunuja oli liikkeellä, sillä ne, jotka vaunuja käyttivät, joutuivat pian epäluulon alaisiksi. Aateli kätki päänsä punasiin myssyihin ja luntusti kömpelöissä kengissä. Mutta kaikki teatterit olivat kukkurallaan ja Cartonin mennessä ohi tulvi sieltä ilosta kansaa, joka lörpötellen meni kotiansa. Erään teatterin ulkopuolella seisoi pieni tyttö äitineen ja etsi tietä takasin kadun poikki. Carton kantoi lapsen ylitse ja ennenkuin ujo käsi ehti irtautua hänen kaulaltaan, pyysi hän lapselta suudelmaa.

"Minä olen ylösnousemus ja elämä, sanoo Herra; joka uskoo minuun, hän elää, ehkä hän olisi kuollut ja joka elää ja uskoo minun päälleni ei hänen pidä kuoleman ijankaikkisesti."

Nyt kun kadut olivat hiljaiset ja yö oli kulumassa, soivat nämät sanat ilmassa ja hänen askeleittensa kaiussa. Aivan tyyneenä ja rauhallisena toisti hän ne joskus itsekseen, siinä kulkiessaan, mutta hän kuuli ne aina korvissaan. Yö läheni loppuaan ja hänen seistessään sillalla kuunnellen vettä, joka loiski Ile de Paris'n muureja vastaan, ja katsellessaan talojen ja tuomiokirkon kuvakaunista ryhmitystä, joka kuutamossa kimmelsi, sarasti kylmä päivän valo katsellen taivaalta kuin kuolleen kasvot. Sitten yö kuineen ja tähtineen kalpeni ja kuoli ja hetken aikaa tuntui kuin olisi koko luomakunta jätetty kuoleman valtaan.

Mutta loistava aurinko nousi ja näytti pitkillä, kirkkailla säteillään tunkevan nämät sanat, tämän yön laulun, suoraan ja lämpimästi hänen sydämeensä. Ja kun hän kunnioittaen varjosti silmiään ja katseli säteitä, tuntui valosilta kaareilevan ilmassa hänen ja auringon välillä joen kimallellessa siellä alhaalla.

Voimakas virta, nopea, syvä ja varma oli aamun hiljaisuudessa kuin läheinen ystävä. Hän kulki virtaa pitkin kauvas taloista ja auringon valossa ja lämmössä nukkui hän rannalle. Kun hän heräsi ja nousi jälleen ylös, jäi hän siihen hetkeksi katselemaan pyörrettä, joka kierteli ja pyöri tarkotuksetta, kunnes virta nielasi sen ja kuletti ulos mereen. "Pyörre olen minäkin." Rahtilaiva, jonka purje oli haalea kuin kuihtunut lehti, luikui hänen ohitsensa ja katosi. Kun sen viimeinen jälki vedestä hävisi, päättyi rukouskin, joka oli tunkeutunut esiin hänen sydämestään, armeliaasta sääliväisyydestä kaikkia hänen virheraukkojaan ja hairahduksiaan kohtaan sanoilla: "Minä olen ylösnousemus ja elämä".

Herra Lorry oli ulkona, kun hän palasi, ja helppoa oli arvata minne kunnon vanhus oli mennyt. Sydney Carton ei juonut muuta kuin vähän kahvia, söi vähän leipää ja kun hän oli peseytynyt ja muuttanut paitaa virkistyäkseen, lähti hän oikeuteen.

Siellä oli elämää ja hälinää, kun musta lammas — jota monet kauhistuneina karttoivat — — tunki hänet pimeään sopukkaan keskelle ihmisjoukkoa. Herra Lorry oli siellä, samoin tohtori Manette. Lucy oli siellä ja istui isänsä vieressä.

Kun hänen miehensä tuotiin sisään, katsoi Lucy häntä niin rohkaisevasti, niin suurella ihailevalla rakkaudella, osaaottavalla hellyydellä ja hänen tähtensä niin uljaana, että raikas veri syöksi hänen kasvoilleen, teki hänen katseensa kirkkaammaksi ja elähdytti hänen sydäntään. Jos joku silloin olisi pannut merkille Lucyn katseen vaikutusta Sydney Cartoniin, olisi hän huomannut sen vaikuttavan samaa.

Tässä väärässä oikeudessa ei ollut olemassa mitään oikeusjärjestystä, joka olisi syytetylle vakuuttanut, että otettiin huomioon järjellisiä syitä. Sellaista vallankumousta ei olisi voinut tapahtua, jos ei kaikkia lakia, muotoja ja menoja ensin olisi niin perin merkillisesti väärinkäytetty, että vallankumouksen itsemurhakosto sai ilmaisunsa niiden hajoittamisessa kaikille suunnille.

Kaikkien silmät kääntyivät valamiehistöön. Samat päättäväiset isänmaanystävät ja kelpo tasavaltalaiset kuin eilen ja sitä edellisenä päivänä ja huomenna ja ylihuomenna. Heidän joukossaan herätti erityisempää huomiota ahneen näköinen mies, jonka sormet lakkaamatta hapuilivat huulten ympärillä, mies, jonka näkemisestä katsojat näyttivät ihastuvan, verenhimoinen ihmissyöjä Jaakko kolmas Saint-Antoinesta. Koko valamiehistö oli koiralauma, joka oli hirveä tuomitsemassa.

Kaikkien silmät kääntyivät nyt viiteen tuomariin ja yleiseen syyttäjään. Suotuisa mieliala ei vallinnut sielläpäin tänään. Julma, säälimätön, murhanhaluinen, virallinen mieliala vallitsi siellä. Joka silmä etsi toista silmää, räpähytti hyväksyen sille ja päät nyökäyttivät toisilleen, ennenkuin nojautuivat eteenpäin jännityksessä.

"Charles Evrémonde, joka Darnayksi sanotaan. Eilen vapautettu. Syytetty ja vangittu uudestaan eilen. Haaste tehtiin hänelle edellisenä iltana. Epäilty ja syytetty tasavallan viholliseksi, ylimykseksi, tyrannisuvun jäseneksi, suvun, joka oli julistettu henkipatoksi syystä että perhe oli käyttänyt nyt lakkautettuja erioikeuksiaan sortaakseen alhaisesti kansaa. Charles Evrémonde, jota Darnayksi sanotaan, on tämän julistuksen nojalla kokonaan lain ulkopuolella."

Näin puhui yhtä harvoin, tai vieläkin harvemmin sanoin yleinen syyttäjä. Puheenjohtaja kysyi oliko syytetty ilmiannettu julkisesti tahi salassa.

"Julkisesti, herra puheenjohtaja."

"Kuka on ilmiantaja?"

"Kolme henkilöä. Ernest Defarge, viinikauppias Saint-Antoinessa."

"Hyvä."

"Thérèse Defarge, hänen vaimonsa."

"Hyvä."

"Alexandre Manette, lääkäri."

Äänekäs hälinä syntyi salissa ja sen kestäessä nähtiin tohtori
Manetten kalpeana ja vapisevana nousevan paikaltaan.

"Puheenjohtaja, minä panen vastalauseeni ja ilmotan että tämä on väärennystä ja petosta. Tiedätte, että syytetty on vävyni. Tyttäreni ja hänen rakkaansa, ovat minulle elämääni kalliimmat. Kuka ja missä on se petollinen vehkeilijä, joka sanoo, että olen ilmiantanut vävyni."

"Kansalainen Manette, rauhoittukaa. Käyttäytymällä epäkunnioittavasti tuomioistuimen viranomaisia kohtaan asettaisitte itsenne lain yläpuolelle. Puhuessamme siitä mikä teille on elämää kalliimpaa, muistakaa ettei hyvänä kansalaisena mikään liene teille niin kallista kuin tasavalta."

Äänekkäät mieltymyshuudot säestivät tätä ojennusta. Puheenjohtaja soitti kelloansa ja ryhtyi uudestaan lämmöllä puhumaan.

"Jos tasavalta vaatisi teitä uhraamaan omaa lastanne olisi velvollisuutenne tehdä se uhraus. Kuunnelkaa mitä seuraa. Ja olkaa hiljaa sillaikaa!"

Rajuja hyvähuutoja kuului taas. Tohtori Manette istuutui, hän katseli ympärilleen ja hänen huulensa vapisivat; hänen tyttärensä siirtyi lähemmäksi häntä. Ahnas valamies hykersi käsiään ja vei kuten ainakin kätensä huulilleen.

Defarge kutsuttiin esiin kun melu salissa oli niin asettunut, että saatettiin kuulla hänen ääntänsä. Hän kertoi lyhyesti tarinan vankeudesta, miten hän poikana oli ollut tohtorin palveluksessa, vapautuksesta ja vangin tilasta kun hän vapautettiin ja annettiin hänen huostaansa. Sitten tapahtui seuraava lyhyt kuulustelu, sillä tuomioistuin oli sukkela käänteissään.

"Kansalainen, kunnostittehan itseänne Bastiljin valloituksessa?"

"Taisi niin olla."

Tässä kohden huusi kiihoittunut nainen kansanjoukosta: "te olitte parhaita isänmaanystäviä siellä. Miksette sano asian oikeata laitaa. Te olitte tykkimies sinä päivänä ja ensimmäisenä tunkeuduitte kirottuun linnoitukseen, kun se kaatui. Kansalaiset, puhun totta!"

Tämä oli Kosto, joka kuuntelijain osottaessa innokasta mieltymystä täten otti osaa toimitukseen. Puheenjohtaja soitti kelloa, mutta Kosto suosionosotuksista yhä vaan kiihtyneenä huusi: "viis minä kellosta", joka myöskin tuotti innokasta mieltymystä.

"Kertokaa, kansalainen, tuomioistuimelle mitä te sinä päivänä teitte
Bastiljissä?"

"Tiesin", sanoi Defarge heittäen silmäyksen vaimoonsa, joka seisoi portaitten alapuolella ja herkeämättä häntä katseli, "tiesin että vanki josta puhun, oli suljettu koppiin numero sataviisi, pohjoisessa tornissa. Kuulin sen häneltä itseltään. Hän ei tiennyt itselleen muuta nimitystä kuin sataviisi, pohjoinen torni, ollessaan huostassani ja ommellessaan kenkiä. Hoitaessani kanuunaani sinä päivänä, päätin tutkia sitä koppia, jos linnoitus kaatuisi. Se kaatui. Vanginvartijan opastamana läksin koppiin erään kansalaisen seurassa, joka nyt on valamiehistön jäsen. Tutkin sen tarkalleen. Eräässä aukossa uuninpiipussa, josta kivi oli otettu irti ja pantu sijalleen, löysin kirjoitetun paperin. Tässä se on. Olen tutkinut muutamia näytteitä tohtori Manetten käsialasta. Tämä on tohtori Manetten käsialaa. Jätän tämän tohtori Manetten käsialalla kirjoitetun paperin puheenjohtajan käsiin."

"Se luettakoon."

Haudan hiljaisuuden vallitessa — vanki katseli hellästi vaimoaan, joka siirsi katseensa hänestä vain levottomuudella tarkastaakseen isäänsä, tohtori Manetten katse oli lukijaan kiinnitetty, rouva Defarge ei ottanut silmiään vangista, Defarge katseli riemuitsevaa vaimoaan ja kaikki muut tarkastivat tohtoria, joka ei nähnyt ainoatakaan heistä — luettiin paperi, jonka sisällys oli seuraava.