Read synchronized with  Chinese  English  German  Italian  Spanisch 
Kaksi kaupunkia.  Charles Dickens
Luku 7. SEITSEMÄS LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Koputus ovelle.

"Minä olen pelastanut hänet." Se ei ollut niitä unikuvia joita hän vielä usein näki, hän oli tosiaankin heidän luonaan. Mutta vielä vapisi hänen vaimonsa ja epävarma mutta synkkä pelko painoi häntä.

Koko ilma heidän ympärillään oli niin sakea ja pimeä, kansa niin intohimoisesti kostonhaluinen ja oikullinen, viattomia tuomittiin niin usein kuolemaan epämääräisten epäilyksien ja ilkeyden johdosta, ja hänen oli vaikea unhottaa että niin monta yhtä syytöntä kuin hänen miehensä, yhtä rakkaat toisille kuin hänen miehensä hänelle joka päivä saivat sen kohtalon omakseen, josta hän oli pelastunut, siksipä ei hänen sydämensä tuntunut niin keveältä kuin hänestä sen olisi pitänyt tuntua. Talvi-iltapäivän varjot alkoivat levetä, mutta vieläkin vyöryivät kamalat rattaat pitkin katuja. Lucyn ajatukset seurasivat niitä, etsien omaansa tuomittujen joukosta ja sitten painautui hän lähemmäksi miestään ja vapisi yhä enemmän.

Hänen isänsä koetti elvyttää häntä ja osotti niin suurta sääliväisyyttä ja oli niin yläpuolella tätä naisellista heikkoutta, että oli merkillistä häntä katsella. Ei mitään ullakkohuonetta enää, ohitse oli suutaroiminen, ohitse sataviisi pohjoinen torni. Hän oli täyttänyt tehtävän, jonka hän oli ottanut tehdäkseen, hän oli pelastanut Charlesin. He taisivat nyt kaikki turvautua häneen.

He elivät perin yksinkertaisesti, ei yksistään sen vuoksi että se oli turvallisinta, sillä sellainen elämäntapa loukkasi vähiten kansaa, mutta he eivät olleet rikkaita ja Charles oli koko vankeusaikana maksanut kalliisti huonosta ruoastaan ja vartiostaan ja köyhempien vankien ylläpidosta. Osaksi tästä syystä ja osaksi päästäkseen kotivakoojasta, heillä ei ollut palvelijaa, kansalaispariskunta, joka hoiti porttivahdin tointa, auttoi heitä silloin tällöin ja Jerry (jonka herra Lorry melkein tykkönään oli heille luovuttanut) oli heidän jokapäiväinen auttajansa ja hänellä oli vuoteensa siellä joka yö.

Vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden tai kuoleman ainoa ja jakamaton tasavalta oli määrännyt että jokaisen talon ovella, tai pihtipielessä tulisi kunkin asukkaan nimi olla selvästi kirjoitettuna kirjaimilla joiden suuruus oli määrätty ja jotka olivat tarpeellisen matkan päässä maasta. Siksipä kaunisti herra Jerry Cruncherinkin nimi pihtipieliä alhaalla, ja kun iltapuolen varjot syvenivät, ilmestyi tämän nimen omistaja, joka oli pitänyt silmällä erästä maalaria jolle tohtori Manette oli antanut toimeksi liittää luetteloon nimen Charles Evrémonden, jota Darnayksi sanotaan.

Yleisen vaaran ja epäluulon vallitessa, jotka tätä aikaa pimittivät, muuttuivat kaikki tavalliset viattomat tavat. Tohtorin pienessä taloudessa kuten monessa muussakin, ostettiin yhdeksi päiväksi tarvittavat ruokavarat joka ilta pienissä erissä eri pikkupuodeissa. Ei kukaan tahtonut herättää huomiota, ja kaikki koettivat mahdollisimman mukaan välttää puheita ja kateutta.

Viime kuukausina oli neiti Prossilla ja herra Cruncherilla ollut toimena ruokavarojen hankkiminen; edellinen piti huolta rahasta, jälkimäinen korista. Iltasilla kun katulyhdyt sytytettiin lähtivät he näille hommilleen ja toimittelivat sekä toivat kotiin tarvittavat ostokset. Pitkällisen seurustelunsa kautta ranskalaisessa perheessä olisi neiti Pross saattanut osata heidän kieltänsä yhtä hyvästi kuin omaansa, jos hänellä olisi ollut halua siihen, mutta halua ei hänellä ollut, niinmuodoin hän siitä "joutavasta", (joksi hän sitä mielihalulla nimitti) ei tiennyt enempää kuin herra Cruncherkään. Neiti Prossin tapa ostaa oli singahuttaa nimisana kauppiaalle vasten kasvoja ja jos se ei sattunut olemaan oikea nimitys haluamallensa tavaralle, etsi hän sen käsiinsä, tarttui siihen ja piti sen käsissään kunnes kaupoissa oli sovittu. Hän tinki aina nostamalla hinnan ilmaisuksi yhtä sormea vähemmän kuin kauppias, olipa tämän määrä mikä tahansa.

"No, herra Cruncher", sanoi neiti Pross silmät onnesta punasina, "jos te olette valmis, olen minäkin."

Jerry tarjoutui käheällä äänellään neiti Prossin palvelukseen. Hänestä oli aikoja sitten kaikki ruoste kulunut, mutta ei mikään voinut viilata hänen piikkistä päätään.

"Olemme kaiken tarpeessa", sanoi neiti Pross, "parasta on, että lähdemme ajoissa. Tarvitsemme muun muassa viiniä. Kauniita maljoja nuo punalakit juovat, ostimmepa sitä mistä tahansa."

"Ettepä juuri lie perillä", virkkoi Jerry, "juovatko he teidän maljanne vai perkeleen."

"Kuka se on?" sanoi neiti Pross.

Herra Cruncher selitti jommoisellakin varovaisuudella, tarkottavansa paholaista.

"No niin", sanoi neiti Pross, "ei tarvitse tulkkia selittämään heidän tarkoitustaan. Heillä on vain yksi ja se on murha ja ilkityö."

"Hiljaa, rakas Pross! Olkaa toki varovainen", huudahti Lucy.

"Kyllä, kyllä, olenkin varovainen", sanoi neiti Pross, "mutta näin meidän kesken voinen sanoa, etten halua mitään tukehduttamisen yrityksiä valkosipulin, tupakin tai syleilyjen muodossa kaduilla kulkiessani. Kas niin, lintuseni, istukaa hiljaa takan ääressä, kunnes palaan. Pitäkää huolta rakkaasta miehestänne, jonka olette jälleen saanut, älkääkä siirtäkö kaunista päätänne hänen olaltaan, ennenkuin palajan. Saanko kysyä teiltä jotain, tohtori Manette, ennenkuin menen?"

"Minusta nähden olkoon teillä siihen vapaus", vastasi tohtori hymyillen.

"Älkää Jumalan tähden puhuko vapaudesta; siitä olemme saaneet kylläksemme", sanoi neiti Pross.

"Joko taas! Hiljaa toki!" nuhteli Lucy.

"Niin armaani", sanoi neiti Pross, nyökäyttäen painolla päätään, "sanalla sanoen, minä olen hänen kaikkein armollisimman majesteettinsa kuningas Yrjö kolmannen alamainen"; neiti Pross niijasi mainitessaan tämän nimen; "ja siis on mielilauseeni: 'Tee tyhjäksi pahat aikeensa, kukista kavalat hankkeensa, hänehen me toivomme, Jumala kuningasta varjelkoon'."

Uskollisuuden tunteen valtaamana herra Cruncherkin mutisten toisti nämät sanat ikäänkuin olisi hän ollut kirkossa.

"Minua ilahuttaa, että olette kunnon englantilainen, vaikka soisin ettei äänenne olisi noin vilustunut", sanoi neiti Pross hyväksyväisesti. "Mutta kysymykseeni, tohtori Manette. Onko" — tämän hyväsydämisen olennon tapana oli kosketella keveästi kaikkea mikä tuotti heille suurta huolta ja ottaa se puheeksi näin sattumalta — "onko meillä minkäänlaista toivoa päästä tästä kaupungista?"

"Pelkään ettei vielä. Se olisi vielä vaarallista Charlesille."

"Hm, hm", sanoi neiti Pross tukahuttaen huokauksen silmäillessään lemmikkinsä tulen valaisemia kultakutria. "Meidän tulee malttaa mielemme ja odottaa, siinä kaikki. Meidän tulee kulkea pää pystyssä ja taistella hiljaisuudessa, kuten veljeni Solomonilla oli tapana sanoa. Nyt tulen, herra Cruncher! Älkää liikahtako, lintuseni!"

He lähtivät ja jättivät Lucyn, hänen miehensä ja isänsä ja pikku tytön loimuavan takan ääreen. Herra Lorrya odotettiin heti palaavaksi pankista. Neiti Pross oli sytyttänyt lampun, mutta asettanut sen syrjään nurkkaan, että he häiritsemättä saisivat nauttia takkavalkeasta. Pikku Lucy istui isoisänsä vieressä kädet kiedottuina tämän käsivarren ympäri ja äänellä hiljaisella kuin kuiskaus alkoi isoisä kertoa lapselle satua suuresta ja mahtavasta haltijattaresta, joka oli avannut vankilan seinän ja vapauttanut vangin, joka kerran oli tehnyt haltijattarelle palveluksen. Kaikki oli tyyntä ja rauhallista ja Lucy tunsi itsensä entistä levollisemmaksi.

"Mitä se on?" huudahti Lucy äkkiä.

"Lapsi rakas", sanoi hänen isänsä lopettaen kertomuksensa ja tarttuen hänen käteensä, "hillitse itsesi. Kuinka oletkin hermostunut! Vähäpätöisin asia säikäyttää sinua. Sinä, isäsi tytär?"

"Luulin isä", sanoi Lucy, puolustellen itseänsä, kalpeana ja vapisevalla äänellä, "kuulevani outoja askelia portaissa".

"Kultaseni, portaissa on hiljaista kuin haudassa."

Hänen tätä sanoessaan koputettiin ovelle.

"Oi isä, isä! Mitä tämä on! Piilota Charles! Pelasta hänet!"

"Lapseni", sanoi tohtori nousten ja laskien kätensä tyttärensä olkapäälle, "minä olen pelastanut hänet. Mitä heikkoutta tämä on, rakas lapsi. Anna, niin menen aukasemaan."

Hän otti lampun käteensä, kulki molempien välillä olevien huoneiden läpi ja avasi oven. Jalkojen kopinaa laattialla ja neljä raakaa punalakkista miestä sapeleilla ja pistooleilla varustettuina astui huoneeseen.

"Kansalainen Evrémonde, jota Darnayksi kutsutaan", sanoi ensimmäinen.

"Kuka häntä etsii?" vastasi Darnay.

"Minä etsin häntä. Me etsimme häntä. Tunnen teidät Evrémonde, näin teidät tänään oikeudessa. Olette taaskin tasavallan vanki."

Nuo neljä piirittivät Darnayn, joka seisoi vaimonsa ja lapsensa syleilemänä.

"Sanokaa kuinka ja minkätähden minut taaskin vangitaan."

"Palatkaahan vain Conciergeriaan ja huomenna saanette sen tietää.
Teidät on haastettu huomenna oikeuden eteen."

Tohtori Manette, jota tämä koettelemus oli siinä määrin jähmetyttänyt, että hän seisoi lamppu kädessä, kun sitä varten valettu kuvapatsas, liikahti nämät sanat kuultuaan, laski lampun kädestään ja kääntyen puhujan puoleen tarttui hän, ei tylysti, tämän punasen villapaidan väljään etumukseen ja sanoi:

"Sanoitte tuntevanne hänet! Tunnetteko minut?"

"Tunnen teidät, kansalainen tohtori."

"Kaikki me tunnemme teidät, kansalainen tohtori", sanoivat toiset kolme.

Tohtori katsoi hajamielisesti toisesta toiseen ja sanoi hetken vaitiolon jälkeen hiljaisemmalla äänellä:

"Tahdotteko vastata minulle vävyni kysymykseen, kuinka tämä on tapahtunut?"

"Kansalainen tohtori", sanoi ensimmäinen vastahakoisesti. "Vävynne on ilmiannettu Saint-Antoinen-osastolle. Tämä kansalainen", hän osotti toisena sisääntullutta, "on Saint-Antoinesta."

Täten osotettu kansalainen nyökäytti päätänsä ja puuttui puheeseen:

"Saint-Antoine syyttää häntä."

"Mistä?" kysyi tohtori.

"Kansalainen tohtori", sanoi ensimmäinen yhtä vastahakoisesti kuin ennenkin, "älkää kysykö enempää. Jos tasavalta vaatii teiltä uhrauksia, kelpo isänmaanystävänä te epäilemättä olette valmis niitä tekemään. Kansa on kaikkivaltias. Evrémonde, meillä on kiire."

"Sananen", pyysi tohtori. "Tahdotteko sanoa, kuka hänet ilmiantoi?"

"Se on vasten sääntöjä", vastasi ensimmäinen, "mutta te voitte kysyä tältä Saint-Antoinesta tulleelta."

Tohtori loi katseensa häneen, joka levottomasti liikutteli jalkojaan, siveli partaansa ja lopulta sanoi:

"Niin, vasten sääntöjä se on, mutta häntä syyttävät — ja syytös on vakavata laatua — kansalaiset Defarge. Ja vielä eräs kolmas."

"Kuka sitten?"

"Kysyttekö te sitä, kansalainen tohtori?"

"Kysyn."

"Sitten saatte huomenna vastauksen", sanoi Saint-Antoinelainen oudosti häneen katsahtaen. "Nyt olen mykkä."