Read synchronized with  Chinese  English  German  Italian  Spanisch 
Kaksi kaupunkia.  Charles Dickens
Luku 6. KUUDES LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Riemu.

Tuo pelottava tuomioistuin, johon kuului viisi tuomaria, yleinen syyttäjä ja järkähtämätön valamiehistö, piti istuntoa joka päivä. Sen listat lähetettiin ulos joka ilta ja luetettiin vanginvartioilla eri vankiloissa kaikille vangeille. Vanginvartijain tavallisena leikinlaskuna olikin: "Tulkaa ulos sieltä sisältä kuulemaan iltalehteä!"

"Charles Evrémonde, jota Darnayksi sanotaan!"

Näin alkoi vihdoin iltalehti La Poreessa.

Kun joku nimi huudettiin, astui sen nimen kantaja syrjään paikalle, joka oli varattu heitä varten, jotka täten ilmoitettiin olevan tuossa turmiota tietävässä luettelossa. Charles Evrémonde, jota Darnayksi sanotaan, tunsi hyvin tämän tavan; hän oli nähnyt satojen ihmisten menevän pois tätä tietä.

Hänen pöhönaamanen vanginvartiansa, joka lukiessaan käytti silmälasia, katsahti vankeihin nähdäkseen, oliko hän astunut paikalleen, ja luki läpi luettelon tehden joka nimen kohdalla saman tempun. Nimiä oli kaksikymmentäkolme, mutta vastauksia tuli ainoastaan kaksikymmentä, sillä yksi näin luetelluista vangeista oli kuollut vankilassa ja unohtunut, toiset kaksi olivat mestatut ja unohtuneet. Luettelo luettiin holvatussa huoneessa, jossa Darnay oli nähnyt vangit koolla samana iltana, kun hän tuli sinne. Kaikki nämät olivat joutuneet surman suuhun verilöylyn aikana; jok'ainoa, johon hän oli kiintynyt, oli jo saanut surmansa mestauslavalla.

Hän sanoi muutaman kiireisen, ystävällisen sanan jäähyväisiksi, vaan hyvästijättö oli pian ohi. Se oli jokapäiväinen tapaus, ja seura La Forcessa teki valmistuksiaan panttileikkeihinsä ja pieneen konserttiin täksi illaksi. He keräytyivät ristikkoportille ja vuodattivat kyyneleitä, mutta kaksikymmentä roolia oli jaettavana aijottuja esityksiä varten, eikä kestänyt kauvan, ennenkuin ovet suljettiin ja yhteiset huoneet ja käytävät olivat jätettävät suurien koirien haltuun, jotka pitivät vahtia yön aikana. Vangit eivät suinkaan olleet tunnottomia ja kylmiä, vaan heidän tapansa olivat olosuhteitten luomat. Niinpä tuo innostus eli jonkinlainen huumaus, joka epäilemättä arveltiin saattaneen eräitä henkilöitä uhottelemaan guillotiinia ja joutumaan sen uhriksi, ei suinkaan ollut pelkkää kerskailua, vaan tarttuvaista hurjuutta hurjasta kiihoittuneesta yleisestä mielialasta. Ruton aikana tuntee moni meistä salaperäistä viehätystä tautiin — kauhistavaa, pian ohimenevää halua kuolla siihen. Ja kaikilla meillä on tuollaisia kummallisuuksia kätkettynä rinnassamme, joitten ilmenemiseen tarvitaan ainoastaan olosuhteitten herättämä voima.

Tie Conciergeriaan oli lyhyt ja pimeä ja yö sen syöpäläisiä kihisevissä kopeissa oli pitkä ja kylmä. Seuraavana päivänä kutsuttiin viisitoista vankia tuomioistuimen eteen, ennenkuin Charles Darnayn nimi huudettiin. Kaikki viisitoista tuomittiin kuolemaan ja heidän tutkimisensa kesti vain kaikkiaan puolitoista tuntia. "Charles Evrémonde, jota Darnayksi sanotaan" tuotiin vihdoinkin esille.

Hänen tuomarinsa istuivat lavalla sulkatöyhdöt hatuissa, mutta muuten oli karkea, punanen myssy kolmivärisine kokardineen yleisenä päähineenä. Kun hän katseli valamiehistöä ja meluavaa kuulijakuntaa, olisi hän saattanut luulla, että maailman järjestys oli ylösalasin, ja että konnia oli asetettu kuulustamaan kunniallisia ihmisiä. Kaupungin raakamaisin, julmin ja huonoin roistoväki oli tämän näytelmän johtavana henkenä. He tekivät meluavia muistutuksia, hyväksyivät, moittivat, ehkäisivät ja kiirehtivät päätöstä. Enimmät miehet olivat varustetut aseilla jos jonkinlaisilla; naiset kantoivat veitsiä ja tikareita, muutamat söivät ja joivat, katsellessaan toimitusta, toiset kutoivat. Viimemainittujen joukossa oli yksi jolla oli kainalossaan erikoinen kudin, työtä tehdessään. Hän istui eturivissä, miehen vieressä, jota Darnay ei ollut nähnyt sitten kaupunkiin tultuaan, mutta jonka hän heti tunsi Defargeksi. Hän huomasi että nainen, joka näytti olevan Defargen vaimo, kerran tai kahdesti kuiskasi jotain miehensä korvaan. Mutta eniten häntä kummastutti näissä kahdessa se, että vaikka he istuivat niin lähellä häntä kuin suinkin, eivät he koskaan katsahtaneet hänen puoleensa. He näyttivät uppiniskaisella itsepäisyydellä odottavan jotain ja he katselivat valamiehistöön, mutta ei muualle. Puheenjohtajasta alempana istui tohtori Manette tavallisessa, yksinkertaisessa puvussaan. Mikäli vanki taisi nähdä, olivat hän ja herra Lorry ainoat läsnäolijat, tuomareita lukuunottamatta, jotka olivat tavallisissa vaatteissaan, eivätkä karkeassa Carmagnolepuvussa.

Charles Evrémondea, jota sanottiin Darnayksi, syytti yleinen syyttäjä emigrantiksi, jonka elämä kuului tasavallalle sen käskykirjan mukaan, joka kuolemanrangaistuksen uhalla kielsi kaikkia emigrantteja maahan tulemasta. Se ei merkinnyt mitään että käskykirja oli julkaistu vasta silloin kun hän jo oli palannut Ranskaan. Hän oli heidän vallassaan, ja tässä käskykirja, hän oli otettu kiinni Ranskassa ja hänen päätään kysyttiin.

"Ottakaa hänen päänsä!" huusi kuulijakunta. "Hän on tasavallan vihollinen!"

Puheenjohtaja soitti kellollaan hiljaisuutta, ja kysyi vangilta oliko totta, että hän oli elänyt monta vuotta Englannissa?

Oli kylläkin.

Eikö hän siis ollut emigrantti? Mikä hän sitten oli?

Ei emigrantti, lain hengen ja tarkotuksen mukaan.

Miksikä ei? Puheenjohtaja halusi tietää.

Siksi, että hän oli vapaaehtoisesti luopunut hänelle vastenmielisestä arvonimestä ja asemasta ja oli jättänyt maansa — ennenkuin sana emigrantti nykyisessä, tuomioistuimen käyttämässä merkityksessä oli käytäntöön tullut — elääkseen ennemmin omalla työllään Englannissa kuin sorretun Ranskan kansan niskoilla.

Mitä todistuksia hänellä oli tähän?

Hän mainitsi kaksi todistajaa: Teophile Gabellen, ja Alexandre
Manetten.

Mutta hänhän oli mennyt naimisiin Englannissa, huomautti puheenjohtaja.

Niin, mutta ei englantilaisen naisen kanssa.

Ranskan kansalaisenko kanssa?

Niin. Hän oli ranskalaista syntyperää.

Hänen nimensä ja perheensä.

"Lucy Manette, täällä istuvan tohtori Manetten, etevän lääkärin ainoa tytär."

Tämä vastaus näytti edullisesti vaikuttavan kuulijakuntaan. Salissa sateli innokkaita kiitoslauseita tuosta tunnetusta, oivallisesta lääkäristä. Niin oikulliset olivat kansan tunteet, että kyyneleet heti virtasivat samoille verenhimoisille kasvoille, jotka hetkeä ennen olivat murhanhimossa tuijottaneet vankiin.

Charles Darnay oli tätä vaarallista tietään tähän asti kulkenut tohtori Manetten määräyksen mukaan. Sama varovainen neuvonantaja johti jokaista hänen edessään olevaa askelta ja oli valmistanut joka tuuman hänen polullaan.

Puheenjohtaja kysyi miksi hän silloin palasi Ranskaan, eikä ennemmin.

Hän ei ollut palannut ennen vain siitä syystä ettei hänellä ollut mitään mistä elää Ranskassa paitsi sitä omaisuutta, josta hän oli luopunut. Englannissa ansaitsi hän leipänsä opettamalla Ranskan kieltä ja kirjallisuutta. Hän oli palannut erään ranskalaisen kansalaisen hartaasta kirjallisesta pyynnöstä, että hän Ranskaan tulemalla pelastaisi hänen henkensä. Hän teki sen, tahtoi pelastaa tämän kansalaisen hengen, ja todistaa totuutta vaikkakin joutumalla itse vaaran suuhun. Oliko tämä tasavallan silmissä rikoksellista?

Kansanjoukko huusi innostuneena: "ei!" ja puheenjohtaja soitti kellollaan tyynnyttääkseen sitä. Mutta siitä ei kuulijakunta välittänyt sillä se jatkoi huutoaan, kunnes taukosi vapaaehtoisesti.

Puheenjohtaja kysyi tämän kansalaisen nimeä. Syytetty vastasi että tämä kansalainen oli hänen ensimmäinen todistajansa. Hän mainitsi myöskin puolustavaksi asianhaaraksi tuota puheena ollutta kirjettä, joka häneltä otettiin kaupungin portilla mutta joka epäilemättä oli puheenjohtajan pöydällä olevien paperien joukossa.

Tohtori oli pitänyt huolta siitä, että se siinä oli — oli vakuuttanut hänelle sen siinä olevan — ja asian ollessa tällä asteella otettiin se esiin ja luettiin. Kansalainen Gabelle kutsuttiin sitä vahvistamaan ja hän vahvisti sen. Sanomattomalla hienotunteisuudella ja kohteliaisuudella kansalainen Gabelle puhuessaan viittaili siihen, että hän kiireellisten asioitten tähden, joita tuomioistuimella oli rasitukseen asti tasavallan vihollisten tähden, oli sattunut unohtumaan l'Abbayen vankilaan — niin, olipa pyyhkäisty kokonaan pois tuomioistuimen isänmaallisesta muistosta — kunnes hän kolme päivää takaperin oli kutsuttu kuulusteltavaksi ja vapautettiin, koska valamiehistön selityksen mukaan syytös häntä vastaan oli rauennut, sitten, kun kansalainen Evrémonde, jota Darnayksi sanottiin oli vapaaehtoisesti saapunut.

Sen jälkeen kuulusteltiin tohtori Manettea. Hänen suuri kansansuosionsa ja hänen vastauksiensa selvyys tekivät syvän vaikutuksen, mutta kun hän sitten todisti, että syytetty oli hänen ensimmäinen ystävänsä sitten kun hän vapautettiin pitkästä vankeudestaan, että syytetty oleskellessaan Englannissa oli aina ollut uskollinen ja harras hänen tytärtään ja häntä kohtaan heidän maanpakolaisuudessaan, että hän siellä ei laisinkaan ollut ylimyksellisen hallituksen suosiossa vaan että päinvastoin häntä siellä syytettiin Englannin viholliseksi ja Yhdysvaltojen ystäväksi — hän toi esiin nämät asianhaarat hellävaroin ja totuuden ja vakavuuden suoralla voimalla —, olivat valamiehistö ja kansa samaa mieltä. Kun hän viimein vetosi herra Lorryyn, läsnäolevaan englantilaiseen herraan, joka, kuten hän itsekin oli ollut todistajana englantilaisessa oikeudenkäynnissä ja siis taisi vahvistaa hänen kertomustaan, sanoi valamiehistö kuulleensa tarpeeksi ja että he olivat valmiit äänestämään, jos puheenjohtaja näki hyväksi vastaanottaa heidän äänensä.

Jokaista ääntä (valamiehet äänestivät ääneen ja yksi kerrallaan) vastaanotti kansa hyväksymishuudoilla. Kaikki äänet olivat vangin eduksi ja puheenjohtaja julisti hänet vapaaksi.

Ja nyt alkoi yksi niitä eriskummallisia kohtauksia, joilla kansa väliin osotti häilyväisyyttään tai mieleen juolahtanutta jalomielisyyttä ja armeliaisuutta, jonkinlaiseksi vastapainoksi rajulle julmuudelleen. Ei kukaan voi ratkaista, mikä näistä kolmesta vaikuttimesta aiheutti nämät merkilliset kohtaukset; todennäköisintä on, että kullakin oli osansa vaikka ehken toinen oli vaikuttavin. Tuskin oli vapautus tullut julaistuksi, kun kyynelet virtasivat yhtä runsaasti kuin veri toisella kertaa, ja vankia tervehtivät veljellisillä syleilyillä niin miehet kuin naisetkin, kutka vaan pääsivät tunkeilemaan hänen ympärilleen, epäterveellisen vankeutensa jälkeen oli hän vähällä mennä tainnuksiin uupumuksesta, osaksi myös siksi että hän varsin hyvin tiesi, että nuo samat ihmiset toisella tuulella ollessaan, olisivat yhtä kiihkoisasti hyökänneet hänen kimppuunsa silpoakseen hänet kappaleiksi.

Antaakseen tilaa toisille syytetyille, jotka olivat kuulustettavat, vietiin hänet pois, joten hän pelastui sillä kertaa noista hyväilyistä. Viisi oli kuulusteltavana yhdellä kertaa, syytettyinä vihamielisyydestä tasavaltaa kohtaan, koska eivät sanoin ja töin olleet sitä kannattaneet. Niin kiire oli tuomioistuimella antaa itselleen ja kansalle takasin sen minkä olivat äsken menettäneet, että ennenkuin hän oli ehtinyt pois huoneesta, nämät viisi tulivat alas hänen luokseen tuomittuina kuolemaan kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa. Ensimmäinen heistä ilmoitti sen hänelle tavallisella vankilakielellä, — pystyyn nostelulla sormella —, ja he lisäsivät kaikki: "kauvan eläköön tasavalta!"

Mutta näillä viidellä ei ollut kuulijakuntaa, joka olisi pitkittänyt kuulustelua, sillä kun hän ja tohtori Manette tulivat ulos portista, seisoi siellä suuri ihmisjoukko, jossa hän tunsi kaikki ne kasvot, jotka hän oli nähnyt tuomioistuinsalissa, paitsi kahta, joita hän turhaan etsi silmillään. Hänen tultuaan ulos tunkeilivat ihmiset uudelleen hänen ympärillään, itkivät, syleilivät toisiaan, kiljuivat vuorotellen ja yhtähaavaa kunnes itse pauhaava virta jonka rannalla tämä mieletön kohtaus tapahtui tuntui yltyvän yhtä hurjaksi kuin kansa sen rannalla.

He asettivat hänet suureen nojatuoliin, jonka he olivat kulettaneet mukanaan, joko tuomiosalista tai siihen kuuluvista huoneista tai käytävistä. Tuolin yli olivat he heittäneet punasen lipun ja sen taakse olivat he sitoneet piikin ja sen huippuun punasen lakin. Näissä riemuvaunuissa oli hänen ajettava kotiin kansan olkapäillä, siinä ei auttanut tohtorinkaan hartaat rukoukset, kuohuvan, punasen lakkimeren lainehtiessa hänen ympärillään ja heittäessä hänen näkyvilleen myrskyisestä syvyydestä sellaisia hylkykasvoja, että hän monta kertaa epäili oliko hänen järkensä sekasin ja istuiko hän vankirattaissa matkalla guillotiiniin.

He kantoivat häntä hurjassa juhlakulussa syleillen vastaantulijoita ja osottaen häntä heille. He värjäsivät lumiset kadut tasavallan väreillä, niitä polkiessaan ja kiertäessään kuten he olivat lumen alla värjänneet ne tummemmalla värillä ja kantoivat hänet siten sen talon pihalle jossa hän asui. Tohtori oli mennyt edeltä Lucyä valmistamaan ja kun hänen miehensä seisoi hänen edessään, lankesi hän tunnotonna hänen syliinsä.

Darnayn puristaessa häntä rintaansa vasten ja pitäessä hänen kaunista päätään kasvojensa ja kiljuvan ihmisjoukon välillä, jotta hänen kyyneleensä ja Lucyn huulet taisivat yhtyä näkymättä, alkoi osa joukosta tanssia. Heti yhtyivät kaikki toiset tanssiin ja piha täyttyi Carmagnolesta. Sitten nostivat he tyhjään tuoliin nuoren naisen kannettavaksi ympäri vapauden jumalattarena ja tulvivat täyttäen läheiset kadut, pitkin joen vartta ja sillan yli. Carmagnole nielasi kaikki ja kuletti heidät pois pyörteissään.

Puristettuaan tohtorin kättä, tämän seistessä voitonriemuisena ja ylpeänä hänen edessään, puristettuaan herra Lorryn kättä kun tämä huohottaen ja hengetönnä tuli kamppailustaan Carmagnolen tyrskyistä, suudeltuaan pikku Lucyä, joka nostettiin ylös että hän saisi kiertää käsivartensa isän kaulaan ja syleiltyään aina harrasta ja uskollista neiti Prossia, joka pikku Lucya nosti, otti hän vaimonsa syliinsä ja kantoi hänet heidän huoneisiinsa.

"Lucy, omani! Olen pelastettu."

"Oi, rakkahin Charles, anna minun kiittää Jumalaa tästä polvillani kuten olen häntä rukoillut."

He kumarsivat kaikki kunnioittaen päänsä ja sydämensä. Lucyn jälleen ollessa hänen sylissään, sanoi Charles hänelle:

"Ja nyt, puhu isällesi rakkaani. Ei kukaan muu koko Ranskassa olisi saattanut tehdä mitä hän on tehnyt puolestani."

Lucy painoi päänsä isänsä rintaa vasten kuten hän kauvan, kauvan sitten oli painanut isän pään omaa rintaansa vasten. Tohtori oli onnellinen, että hän oli saattanut palkita häntä, hänen kärsimyksensä olivat korvatut, hän oli ylpeä voimastaan. "Sinä et saa olla heikko, lemmittyni", varotti tohtori, "älä niin vapise. Minä olen hänet pelastanut."