Read synchronized with  Chinese  English  German  Italian  Spanisch 
Kaksi kaupunkia.  Charles Dickens
Luku 5. VIIDES LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Puunsahaaja.

Vuosi ja kolme kuukautta. Koko tämän ajan kuluessa ei Lucy koskaan hetkeäkään ollut varma siitä, ettei guillotiini seuraavana aamuna katkaisisi kaulaa hänen mieheltään. Joka päivä rämisi nyt kuolemaantuomituilla lastattuja vankirattaita raskaasti pitkin kivisiä katuja. Suloiset tytöt, ihanat naiset, mustatukkaiset, ruskeatukkaiset ja harmaapäiset, nuorukaiset, vankat miehet ja vanhukset, jalosukuiset ja alhaiset, kaikki olivat he punasta viiniä guillotiinille, kaikki vietiin saastaisten vankilain pimeistä kellareista päivänvaloon ja kuletettiin hänen luokseen katuja pitkin sammuttamaan hänen näännyttävää janoaan. Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys tai kuolema, viimemainittu helpoin antaa, oi guillotiini!

Jos hänen odottamaton onnettomuutensa ja ajan pyörä olisivat lamauttaneet tohtorin tyttären niin, että hän tylsässä epätoivossa olisi odottanut asian päättymistä, olisi hänen käynyt kuten niin monen muun. Mutta siitä hetkestä alkaen jolloin hän oli painanut nuorelle povelleen tuon valkosen pään Saint-Antoinen ullakkokamarissa, oli hän ollut uskollinen velvollisuuksilleen. Hän oli vieläkin uskollisempi koettelemusten aikana, kuten kaikki hiljaisesti uskolliset ja hyvät aina ovat.

Heti heidän muutettuaan uuteen asuntoonsa ja isän oikein perehdyttyä uusiin toimiinsa järjesti hän pienen talouden yhtä sievästi kuin jos hänen miehensä olisi ollut kotosalla. Kaikella oli määrätty paikkansa ja aikansa. Pikku Lucyä opetti hän yhtä säännöllisesti kuin olisivat kaikki olleet yhdessä englantilaisessa kodissaan. Pikku temput, joilla hän houkutteli itseään uskomaan, että he pian pääsisivät yhtymään — pienet valmistukset hänen miehensä pikaista palausta varten, hänen tuolinsa varaaminen ja hänen kirjojensa järjesteleminen — nämät ja juhlallinen iltarukous erään erityisesti rakkaan vangin puolesta monien muiden onnettomien sielujen joukossa, jotka elivät vankeudessa ja kuolon varjossa — olivat melkein ainoa huojennus hänen raskaalle mielelleen.

Ulkomuodoltaan ei hän paljon muuttunut. Yksinkertaiset surupuvun kaltaiset hameet, joita hän ja hänen tyttärensä käyttivät, olivat yhtä sievät ja somat kuin onnellisten päivien vaaleammat puvut. Hän kalpeni, ja vanha, jännitetty ilme hänen otsallaan kävi pysyväiseksi, eikä enää ollut tilapäinen; muuten oli hän yhäti soma ja viehättävä. Väliin iltasilla isäänsä suudellessa, puhkesi hän kyyneliin, joita hän oli koko päivän hillinnyt. Ja silloin sanoi hän isänsä olevan hänen ainoan lohdutuksensa taivaan alla. Tohtori vastasi aina päättävästi: "hänelle ei voi mitään tapahtua minun tietämättä, ja minä tiedän että voin hänet pelastaa, Lucy".

Elettyään muutaman viikon tätä uutta elämätään, sanoi tohtori eräänä iltana kotiin tullessaan:

"Rakkaani, vankilassa on korkealla ikkuna, jonka ääreen Charles väliin pääsee kello kolmen aikana iltapäivällä. Kun hän pääsee sen luo — mikä riippuu monesta asianhaarasta — luulee hän saattavansa nähdä sinut kadulla, jos sinä seisot määrätyllä paikalla, jonka sinulle näytän. Mutta, sinä lapsiraukkani, et saata nähdä häntä, ja vaikka saattaisitkin, olisi perin vaarallista sinun tehdä minkäänlaisia merkkejä."

"Oi! näytä minulle se paikka isäni ja minä menen sinne joka päivä."

Siitä hetkestä alkaen odotti hän siellä joka säällä kaksi tuntia. Kellon lyödessä kaksi oli hän siellä ja kello neljä kääntyi hän kärsivällisenä kotia. Kun ilma ei ollut liian kostea eikä kylmä hänen lapselleen, menivät he yhdessä, muuten oli hän yksin. Mutta hän ei laiminlyönyt päivääkään.

Siinä odotti hän ahtaan, mutkaisen kadun pimeällä ja likaisella nurkalla. Puunsahaajan vaja oli ainoa rakennus siinä päässä, muuten kulki katua pitkin vain muuri. Kolmantena päivänä Lucyn siellä seistessä, puunsahaaja huomasi hänet.

"Hyvää päivää, kansalainen!"

"Hyvää päivää, kansalainen!"

Tämä puhuttelutapa oli nyt säädetty käytäntöön käskykirjassa. Innokkaimmat isänmaanystävät olivat noudattaneet sitä vapaaehtoisesti jo jonkun aikaa, mutta nyt se oli lakina kaikille.

"Taasko olette täällä, kansalainen?"

"Niinkuin näette, kansalainen!"

Puunsahaaja, joka oli pieni, vilkasliikkeinen mies (hän oli ennen ollut tientekijä) heitti silmäyksen vankilaan, osotti sormellaan sitä ja levitti sitten kaikki kymmenen sormea kasvojensa eteen, kuvatakseen rautaristikoita ja tirkisteli leikillisesti niitten lomitse.

"Mutta se ei kuulu minuun", sanoi hän. Ja hän jatkoi sahaamistaan.

Seuraavana päivänä hän odotti Lucyä ja puhutteli häntä heti, kun hän näyttäytyi.

"Mitä? Taaskin täällä, kansalainen?"

"Niin olen kansalainen."

"Kah, ja lapsi mukana. Onhan tämä äitisi, pikku kansalainen?"

"Sanonko on, äiti?" kuiskasi pikku Lucy, painuen lähemmäksi äitiänsä.

"Sano, kultani."

"On, kansalainen."

"Vai niin. Mutta eihän se minuun kuulu. Työni vain minuun kuuluu. Työni vain kuuluu minuun. Tässä on minun sahani. Minä sanon sitä pikku guillotiiniksi. La, la, laa, la, la, laa. Ja samassa katkeaa pää!"

Puu putosi hänen puhuessaan ja hän heitti sen koriin.

"Minä sanon itseäni puuguillotiinin Simsoniksi. Kas, tässä taas! Laa, laa, laa, laa, laa, laa, ja nyt katkeaa naisen pää. Nyt tulee lapsi. Tik, tak, tik, tak. Ja poikki on pikkunen pää. Koko perekunta."

Lucyä värisytti hänen heittäessään kaksi puuta lisää koriin. Mutta oli mahdotonta käydä huomaamatta sillä kadulla puunsahaajan tehdessä työtä. Saavuttaakseen hänen suosiotaan, puheli Lucy aina ensin hänen kanssaan ja antoi usein hänelle juomarahoja, joita hän kernaasti otti vastaan.

Hän oli utelias vintiö, ja väliin kun Lucy oli hänet tykkönään unhottanut katsellessaan ylös vankilan kattoon ja rautaristikkoihin ja kohottaessaan sydämensä miehensä puoleen, huomasi hän ajatuksistaan herätessään, että puunsahaaja, polvi pukillaan, katseli häntä työn levätessä. "Eipä tuo minuun kuulu!" sanoi hän sitten tavallisesti, ja ryhtyi reippaasti sahaamaan.

Olipa sää minkälainen tahansa, pyryssä ja pakkasessa, kevään tuimissa tuulissa, kesän paahtavassa päivänpaisteessa, syksyn myrskyissä ja taas talven pyryssä ja pakkasessa vietti Lucy kaksi tuntia päivittäin tällä paikalla ja jättäessään sen suuteli hän aina vankilan muuria. Hänen miehensä näki hänet (niin kuuli hän isältään) kerran viidestä tai kuudesta kerrasta, ehkä kaksi tai kolme kertaa perätysten, ehkäpä ei viikkoon, eikä kahteen. Siinä kyllin, että Charles näki ja taisi nähdä hänet, kun olot sen myönsivät, ja tätä mahdollisuutta hän olisi saattanut odottaa kaiken päivää, seitsemän päivää viikossa.

Näissä puuhissa kului aika joulukuuhun ja hänen isänsä kulki yhä pää pystyssä kauhun valtakunnassa. Eräänä iltapäivänä, kun lunta tuli hienosti, saapui Lucy tavalliseen kulmaansa. Tämä päivä oli jokin hurja riemu- ja juhlapäivä. Hän oli matkallaan tänne nähnyt, että talot olivat koristetut pikku keihäillä, joihin oli pistetty punanen lakki, sekä kolmivärisillä nauhoilla ja tuolla alituisella kirjoituksella: (kolmiväriset kirjaimet olivat eniten suosiossa) "ainoa ja jakamaton tasavalta. Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys tai kuolema!"

Puunsahaajan kurja vaja oli niin pieni, että koko sen etusivulla tuskin oli tilaa tälle kirjoitukselle. Hän oli kuitenkin hommannut jonkun töhertämään sen sinne ja kuolema oli puserrettu siihen suurella vaivalla. Katonharjalle oli hän kuten kunnon kansalainen ainakin kiinnittänyt keihään ja lakin ja erääseen ikkunaan oli hän asettanut sahansa kirjoituksella: "pikku, pyhä guillotiini" — sillä suuren terävähampaisen naisen oli kansa nyt julistanut pyhimykseksi. Hänen vajansa oli suljettu, eikä hän ollut näkyvissä. Lucylle oli hänen poissaolonsa huojennus, sillä nyt sai hän olla yksin.

Mutta puunsahaaja ei ollut kaukana, sillä nyt kuuli Lucy hälinän ja huutojen lähestymistä ja hän säikähti. Kotvasen kuluttua virtaili ihmisjoukko vankilanmuurin nurkan takaa ja niitten joukossa puunsahaaja käsitysten Koston kanssa. Niitä oli ainakin viisisataa henkeä ja he tanssivat kuin olisi heitä ollut siinä viisituhatta perkelettä. Muuta musiikkia ei ollut kuin heidän laulunsa. He tanssivat kansallisen vallankumouslaulun hurjassa tahdissa, kuului kuin olisivat he kalistaneet hampaita yksiäänisesti. Miehet ja naiset tanssivat yhdessä, naiset tanssivat yhdessä, miehet yhdessä, sen mukaan kuin yhteen sattuivat. Ensin nähtiin vain sekasotku karkeita, punasia lakkeja ja karkeita villariepuja mutta kun he täyttivät paikan ja pysähtyivät alkaen tanssia Lucyn ympärillä, erottui yksi ja toinen hurjassa pyörteessä hyppivä olento. He lähestyivät, taantuivat, löivät toistensa käsiä, tarttuivat toisiaan päähän, pyörähtivät ympäri, tarttuivat toisiinsa ja pyörivät taas ympäri parittain kunnes moni putosi maahan. Näitten ollessa pitkällään, muodostivat toiset ketjun käsistä ja pyörivät ympäri yhdessä. Sitten särkyi piiri ja pikku renkaissa kaksin ja nelisin pyörivät he pyörimistään kunnes kaikki seisahtuivat yhtähaavaa, alkoivat uudestaan, tarttuivat kiinni toisiinsa, löivät ja raastoivat. Sitten kääntyivät kesken pyörimistään ja ohjasivat hurjan tanssinsa toiseen suuntaan. Äkkiä pysähtyivät he jälleen, löivät tahtia uudestaan, asettuivat riveihin poikki koko tien ja päät alaspäin kumartuneina ja käsivarret ojona ilmassa ryntäsivät he rääkyen matkoihinsa. Ei mikään taistelu olisi saattanut olla puoliakaan niin hirvittävä kuin tämä tanssi. Se oli niin selvästi turmeltunut leikki — ennen viaton mutta nyt muuttunut pirulliseksi — terveellinen ajanvietto, jota nyt käytettiin veren kiihoittamiseksi, villitsemään mieliä ja paaduttamaan sydäntä. Se sulo mikä saattoi näyttäytyä tässä tanssissa teki sen vielä inhottavammaksi, sillä se osotti kuinka vääristettyä ja pilaantunutta kaikki luonnostaankin hyvä oli. Neitsyeellinen povi, joka tässä paljastui, somat miltei lapselliset kasvot, jotka rumasti vääntyivät, hento jalka, joka polki tätä veri- ja likalätäkköä, kuvasivat aikaa, joka oli joutunut pois tolaltaan.

Tämä tanssi oli Carmagnole. Raivoisan joukkion hypellessä ohi, ja Lucyn kauhistuneena seistessä puunsahaajan ovella, putosi utuinen lumi yhä verkkaan ja lepäsi maassa yhtä valkosena ja pehmeänä kuin ei mitään olisikaan siellä temmeltänyt.

"Oi isäni!" sanoi Lucy, sillä tohtori seisoi hänen edessään, kun hän kohotti silmänsä, jotka hän hetkisen oli peittänyt kädellään, "mikä julma, inhottava näky."

"Tiedän lapseni, tiedän. Olen nähnyt sen monta kertaa. Älä peljästy.
Ei kukaan heistä ole tekevä sinulle mitään pahaa."

"En pelkää omasta puolestani, isäni. Mutta kun ajattelen miestäni ja näiden ihmisten mielivaltaa —".

"Pian on hän turvassa heidän mielivallaltaan. Minä jätin hänet juuri kun hän oli kapuamaisillaan ikkunalle, ja tulin sinulle kertomaan sen. Ei kukaan täällä näe sinua, sinä saatat heittää lentomuiskun tuota korkeinta ulkonevaa kattoa kohti."

"Niin teen isäni ja minä lähetän hänelle samassa sieluni."

"Sinä et saattane nähdä häntä, rakas lapseni?"

"En isäni", sanoi Lucy kaihomielellä ja suuteli itkien hänen kättään, "en."

Askeleita lumessa. Rouva Defarge. "Tervehdin teitä, kansalainen", sanoi tohtori. "Tervehdin teitä, kansalainen." Tämä sanottiin ohimennen. Ei mitään muuta. Rouva Defarge katoaa kuin varjo valkosella tiellä.

"Anna minulle käsivartesi, kultaseni. Lähde täältä ilosen ja uljaan näköisenä hänen tähtensä. Kas niin, se oli hyvin tehty", he olivat jättäneet kulman, "sitä et tehnyt turhaan. Charles kutsutaan huomenna tuomioistuimen eteen."

"Huomenna!"

"Aika on täpärällä. Olen kyllä valmistunut, mutta on ryhdyttävä varovaisuuskeinoihin, joita ei voitu käyttää ennenkuin hän todellakin kutsuttaisiin kuulusteltavaksi. Hän ei ole vielä saanut kutsumusta, mutta tiedän että hän saa sen huomiseksi, ja että hän muutetaan Conciergeriaan. Olen saanut ilmoituksen ajoissa. Ethän pelkää?"

Lucy taisi tuskin vastata: "luotan sinuun".

"Luota minuun sokeasti. Levottomuutesi on pian lopussa, lemmittyni, sinä saat hänet jälleen muutamien tuntien kuluttua. Olen pitänyt huolen kaikenlaisista varokeinoista häneen nähden. Minun täytyy tavata Lorrya."

Hän pysähtyi. Kuului kumeaa pyörien räminää. Molemmat tiesivät liian hyvin mitä se merkitsi. Yksi. Kaksi. Kolme. Kolmet vankikärryt, jotka kulettivat eteenpäin kamalaa kuormaansa pehmeällä lumella.

"Minun täytyy tavata Lorrya", kertoi tohtori, suunnaten askeleensa toisaalle.

Kunnon, vanha herra hoiti yhä luottamustointaan, hän ei koskaan ollut sitä jättänyt. Häneltä ja hänen kirjoiltaan kysyttiin usein neuvoa omaisuuteen nähden, jota oli otettu takavarikkoon tai tehty kansallisomaisuudeksi. Hän pelasti minkä taisi omistajille. Ei löytynyt elävää sielua, joka paremmin olisi tainnut suojella Tellsonin pankin säästöjä ja joka paremmin taisi vaieta.

Synkän punanen ja keltanen taivas ja Seinestä kohoova usva ilmotti pimeyden lähenemistä. Oli melkein pimeä heidän tullessaan pankkiin. Monseigneurin upea asumus oli vallan hävitetty ja hyljätty. Sora- ja tuhkaläjän päälle pihalla oli pystytetty kirjoitus: "Kansallisomaisuus. Ainoa ja jakamaton tasavalta. Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys tai kuolema!"

Kukapa mahtoi olla herra Lorryn luona — ken oli tuon tuolilla olevan matkatakin omistaja — jota ei kukaan saisi nähdä? Kuka oli se vastatullut, jonka luota hän tuli kiihkeänä ja hämmästyneenä sulkeakseen lemmittyään syliinsä. Kenelle toisti hän Lucyn änkyttävät sanat, kohottaessaan äänensä ja kääntäessään päänsä huoneen ovea kohti josta hän tuli: "Muutettu Conciergeriaan ja kutsuttu huomenna oikeuden eteen?"