Read synchronized with  Chinese  English  German  Italian  Spanisch 
Kaksi kaupunkia.  Charles Dickens
Luku 4. NELJÄS LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Tyven myrskyssä.

Tohtori Manette ei palannut ennenkuin neljännen päivän aamuna. Tämän kamalan ajan tapahtumia salattiin niin paljon kuin mahdollista Lucyltä. Vasta monta aikaa jälestäpäin kun hän oli kaukana Ranskasta, sai hän tietää että tuhat yksisataa turvatonta vankia kumpaakin sukupuolta ja kaikenikäisiä oli joutunut roistoväen uhriksi, että neljä päivää ja neljä yötä oli tämän ilkityön pimentämää ja että ilma hänen ympärillään oli verilöylyn saastuttamaa. Hän tiesi vain, että hyökkäys oli tehty vankiloita vastaan, että kaikki valtiolliset vangit olivat olleet vaarassa ja että kansanjoukko oli laahannut muutamia ulos ja murhannut ne.

Herra Lorrylle tohtori kertoi vaitiolon lupauksella, että kansanjoukko oli kulettanut hänet la Forcen vankilaan läpi veristen näytelmäin. Että hän vankilassa oli tavannut itsensävalinneen tuomioistuimen, jonka eteen vangit yksitellen tuotiin ja joka ne nopeasti määräsi joko telotettaviksi, vapaiksi tai (joskus) vietäviksi takasin koppiin. Että hän vietiin tämän tuomioistuimen eteen, ja ilmotti sille nimensä ja ammattinsa ja sanoi istuneensa kahdeksantoista vuotta vangittuna Bastiljissa tutkinnotta ja tuomiotta, että yksi tuomioistuimen jäsenistä oli noussut vahvistamaan hänen puheensa todeksi ja että se oli Defarge.

Että hän sen jälkeen oli pöydällä olevista luetteloista saanut varmuutta siitä, että hänen vävynsä oli elävien vankien joukossa ja että hän oli pyytänyt kiihkeästi tuomioistuimelta — jonka jäsenet olivat toiset nukuksissa, toiset valveilla, toiset murhattujen veressä, toiset puhtaita, toiset selviä, toiset ei — hänen elämätään ja vapauttaan. Että ensimmäisten innostuneitten riemuhuutojen aikana, joilla häntä tervehdittiin kumotun hallituksen etevänä uhrina, suostuttiin kutsumaan Charles Darnay laittoman tuomioistuimen eteen kuulusteltavaksi. Että hän oli jo melkein saamaisillaan vapauden, kun hänelle edullinen mieliala sai odottamattoman käänteen (tohtorille käsittämättömästä syystä) joka antoi aihetta salaiseen neuvotteluun. Että puheenjohtaja sitten oli ilmottanut tohtori Manettelle että vangin yhä oli jääminen vankeuteen mutta että tohtorin tähden häntä suojellaan kaikelta väkivallalta. Että vanki heti sen jälkeen annetun merkin jälkeen vietiin takasin vankilan sisimpään, mutta että tohtori silloin niin hartaasti pyysi saada jäädä sinne tullakseen vakuutetuksi ettei hänen vävyään ilkeydestä tai erehdyksestä jätettäisi kansanjoukoille, joiden murhanhaluinen rääkynä portin ulkopuolella usein oli hämmentänyt neuvotteluja, että tähän oli myönnytty ja hän oli jäänyt tähän verisaunaan kunnes vaara oli ohi.

Näkyjä, joita hänen oli täytynyt siellä nähdä, ottamatta lukuun lyhyitä ruoka- ja lepoaikoja, ei hänen käynyt kertominen. Pelastuneitten vankien hurja ilo oli häntä tuskin enemmän hämmästyttänyt kuin mieletön julmuus niitä kohtaan, joita raastettiin kappaleiksi. Siellä oli muuan vanki, sanoi hän, joka oli vapautettu ja tuotu ulos kadulle, vaan jonka yksi noista hurjastelijoista erehdyksestä oli keihäällä lävistänyt, juuri kun hän tuli ulos. Tohtori oli pyynnöstä mennyt samasta portista hänen luokseen sitoakseen hänen haavansa, ja tavannut hänet erään samaritaaniseurueen hoidossa, joka istui omien uhriensa ruumiitten päällä.

Kokonaan ilman johdonmukaisuutta, mikä oli yhtä kuulumatonta kuin kaikki tämän yön kauhistuttavat näyt, olivat he auttaneet lääkäriä ja hoitaneet haavoitettua mitä hellimmällä huolella — tehneet paarit hänelle ja kantaneet hänet varovasti pois sieltä — sitten taas ottaneet aseensa ja törmänneet niin kamaliin veritöihin, että tohtori oli peittänyt silmänsä käsillään ja pyörtynyt.

Tätä kuunnellessaan ja katsellessaan jo seitsemälläkymmenellä olevaa ystävätään heräsi herra Lorryssa pelko siitä, että nuo kauheat kokemukset herättäisivät uuteen eloon tuon vanhan vaaran. Mutta hän ei ollut koskaan nähnyt ystäväänsä sen kaltaisena kuin hän nyt oli, hän ei ollut koskaan tiennyt, että hänessä löytyi sitä lujuutta, jota hän nyt osotti. Ensi kertaa tunsi tohtori nyt, että hänen kärsimyksensä olivat antaneet hänelle voimaa ja valtaa. Ensi kertaa tunsi hän, että hän tässä hivuttavassa tulessa vähitellen oli takonut sen raudan, joka saattoi murtaa vankilan oven hänen vävylleen ja vapauttaa hänet. "Kaikki tähtäsi hyvään loppuun, ystäväni, se ei ollut yksinomaan hävitystä ja turmiota. Niinkuin rakastettu lapseni auttoi minua löytämään itseni jälleen, olen minä nyt auttava häntä saamaan takasin kalleimman osan itsestään, Jumalan avulla olen minä sen tekevä!" Niin puhui tohtori Manette. Ja kun Jarvis Lorry näki nuo hehkuvat silmät, päättäväiset kasvot, rauhallisen, voimakkaan katseen ja ryhdin sillä miehellä, jonka elämä oli hänestä monta vuotta tuntunut seisovan hiljaa kuin kello, ja sitten taas pantu käymään uudella voimalla, silloin uskoi hän häneen. Suuremmatkin vaikeudet kuin mitä tohtorilla nyt oli voitettavina, olisivat väistyneet hänen sitkeän tarmonsa tieltä. Pysyen lääkärin ammatissa, jonka tehtävä koski kaikkia ihmisluokkia, vankeja ja vapaita, rikkaita ja köyhiä, pahoja sekä hyviä, käytti hän mieskohtaista vaikutustaan niin viisaasti, että hän pian tuli ylilääkäriksi kolmeen vankilaan, niitten joukossa La Forceen. Hän saattoi nyt vakuuttaa Lucylle, ettei hänen miehensä enää ollut teljetty yksinäisyyteen, vaan että hän sai yhtyä muitten vankien seuraan; hän näki hänen miestään joka viikko ja toi helliä terveisiä hänelle hänen miehensä omilta huulilta; joskus lähetti Darnay Lucylle kirjeen, (ei kuitenkaan koskaan tohtorin välityksellä) mutta Lucy ei saanut kirjoittaa hänelle, sillä niihin moniin järjettömiin epäluuloihin, jotka koskivat salaliittoja vankiloissa, kuului myös se järjettömin, niihin emigrantteihin kohdistuva epäluulo, joitten tiedettiin saavuttaneen ystäviä ja pysyviä suhteita ulkomailla.

Tämä tohtorin uusi elämä oli epäilemättä huolia tuottava, mutta teräväjärkinen herra Lorry näki, että siitä kasvoi pystyssä pitävää ylpeyttä. Tässä ylpeydessä ei ollut mitään rumaa, se oli luonnollinen ja arvokas, mutta hän tarkkasi sitä erityisenä omituisuutena. Tohtori tiesi, että hänen tyttärensä ja ystävänsä tähän asti aina olivat yhdistäneet hänen vankila-aikansa kärsimyksiin, kieltäymyksiin ja heikkouteen. Nyt, kun tämä oli muuttunut ja hän itse oli näitten vanhojen koettelemusten kautta näyttänyt saavuttaneen voimia, joista he molemmat toivoivat Charlesin lopullista pelastusta ja vapautusta, innostui hän niin tästä muutoksesta, että asettui johtavaksi henkilöksi ja vaati että he heikompina luottaisivat ja turvaisivat häneen, vahvempaan. Entinen suhde Lucyn ja hänen välillään oli muuttunut, niinkuin vain hartain kiitollisuus ja hellyys taisi sen muuttaa, sillä tohtorin ylpeys oli vain siinä että hän tiesi palvelevansa Lucyä, joka oli niin paljon tehnyt hänen puolestaan. "Omituista nähdä", mietti tuo rakastettava ja ovela herra Lorry, "mutta perin luonnollista ja oikein, ota sinä vaan johto, rakas ystäväni ja pidä se, se ei saattaisi olla paremmissa käsissä."

Mutta vaikka tohtori yhä koetti eikä koskaan herennyt koettamasta hankkia Charles Darnaylle vapautta tai ainakin pääsyä tuomioistuimen eteen, oli ajan virta hänelle liian vuolas ja vahva. Uusi ajanlasku alkoi, kuningas tutkittiin, tuomittiin ja mestattiin; vapauden, yhdenvertaisuuden, veljeyden tai kuoleman tasavalta julisti voittavansa tai kuolevansa, vaikkakin koko aseellinen maailma nousisi sitä vastaan; musta lippu liehui yötä päivää Notre-Damen suurissa torneissa. Kolmesataa tuhatta miestä, joita kehotettiin nousemaan maan tyranneja vastaan, nousi kaikilta eri haaroilta Ranskassa, ikäänkuin olisi lohikäärmeen hampaita täysin kourin kylvetty ja ikäänkuin ne olisivat kantaneet yhtä runsasta satoa kukkuloilla ja tasangoilla, kallioilla, somerikossa ja mullassa, etelän kirkkaan taivaan alla ja sumeassa pohjolassa, kedoilla ja metsissä, viinitarhoissa ja öljypuunmetsiköissä, ruohokentillä ja sänkipelloilla, leveitten virtojen hedelmällisillä rannoilla ja merenrannikon hiekassa. Mitä olisivat yksityisen ihmisen huolet ja ponnistukset mahtaneet vedenpaisumista vastaan vapauden ensimmäisenä vuonna — vedenpaisumista, joka kohosi alhaalta päin, eikä kohissut ylhäältä, ja jonka aikana taivaan ikkunat olivat kiinni eivätkä auki.

Siinä ei ollut pysähdystä, ei sääliä, ei rauhaa, ei minkään armeliaan levon väliaikaa, ei ajanlaskua. Vaikka päivät ja yöt kiersivät yhtä säännöllisesti kuin ajan nuoruudessa, jolloin ehtoosta ja aamusta tuli ensimmäinen päivä, ei mitään muuta ajanlaskua löytynyt. Raivoavassa kuumeessaan ei kansa kyennyt siitä enää lukua pitämään. Väliin keskeytti pyöveli luonnottoman hiljaisuuden mihin koko kaupunki oli vajonnut, näyttämällä väkijoukolle kuninkaan pään — väliin, miltei samassa henkäyksessä, hänen ihanan puolisonsa pään, joka kahdeksan pitkää kuukautta vankeutta ja kurjuutta kärsittyään, oli harmaantunut.

Mutta ristiriitaisuuden lain mukaan, joka vallitsee kaikissa tänlaatuisissa tapauksissa, oli aika kumminkin pitkä, kiitäessään eteenpäin niin joutuisasti. Yksi vallankumoustuomioistuin pääkaupungissa ja neljäkymmentä tai viisikymmentätuhatta vallankumouskomiteaa koko maassa; epäluulonalaisia koskeva laki, joka poisti kaiken turvallisuuden vapauteen ja henkeen nähden, luovuttaen hyviä ja viattomia ihmisiä huonojen ja rikoksellisten mielivallalle; vankilat täpösten täynnä ihmisiä, jotka eivät olleet mitään pahaa tehneet, eivätkä päässeet kuulusteltaviksi; kaikki tämä näytti jo olevan pysyväistä ja tavalliseen järjestykseen kuuluvaa ja tuntui jo ikivanhalta tavalta vaikkei ollut montakaan viikkoa vanha. Ennen kaikkea, tuli muuan kamala olento niin tutuksi, kuin olisi se maailman luomisesta alkaen ollut siinä kaikkein silmäiltävänä — terävähampainen nainen, jonka nimenä oli guillotiini.

Se oli yleisenä leikinlaskun esineenä. Se oli paras keino päänkivistykselle, se esti varmasti hiuksien harmaantumista, se antoi hipiälle erityisen hienouden, se oli tarkka kansallinen partaveitsi. Guillotiini oli ihmiskunnan uudestasyntymisen vertauskuva. Se asetti ristin varjoon. Sen kuvia kannettiin rinnoilla, joista ristit riistettiin pois ja moni joka kielsi ristin, kumarsi syvään sille ja uskoi sen voimaan.

Se katkasi niin monta päätä, että se ynnä sen tahraama maa, olivat ruosteen punasia. Se irrotettiin palasiksi kuin nuoren pirun leikkikalu ja pantiin taas kokoon kun niin tarvittiin. Se saattoi kaunopuheiset vaikenemaan, musersi mahtavan, pyyhki pois kauniin ja hyvän maan pinnalta. Yhtenä ainoana aamuna kaappasi se pään kahdeltakolmatta ystävältä, jotka nauttivat suurta yleistä kunnioitusta, yhdeltäkolmatta elossa olevalta ja yhdeltä kuolleelta yhtä monessa minuutissa. Sitä hoitava ylipyöveli oli perinyt nimensä vanhan testamentin vahvalta Simsonilta, mutta tällä aseella varustettuna oli hän kaimaansa väkevämpi ja sokeampi ja nosti joka päivä Jumalan oman temppelin portit sijoiltaan.

Näitten kauhujen ja niihin kuuluvain sikiöitten keskellä kulki tohtori pää pystyssä, luottaen voimaansa ja varovaisesti pysytellen päämaalissaan, epäilemättä milloinkaan ettei hän viimein pelastaisi Lucyn miestä. Mutta ajan virta kiisi eteenpäin vahvana ja syvänä ja kuletti ajan mukanaan hurjaa vauhtia, Charles oli istunut vankeudessa vuoden ja kolme kuukautta, tohtorin yhä näin kulkiessa kestävänä ja luottavaisena. Niin julmaksi ja mielettömäksi oli vallankumous kehittynyt tämän joulukuun aikana, että virroissa etelä-Ranskassa vilisi ihmisten ruumiita, joita oli yöllä väkisin upotettu ja että vankeja ammuttiin joukottain eteläisen talviauringon paistaessa. Mutta vielä kulki tohtori kauhun valtakunnassa pää pystyssä. Ei kukaan ollut siihen aikaan paremmin tunnettu Pariisissa kuin hän, ei kukaan ollut omituisemmassa asemassa kuin hän. Hiljaisena, ihmisystävällisenä, tuiki tarpeellisena sairaaloissa ja vankiloissa, harjottaen taitoaan sekä murhaajain että uhrien kesken eli hän omaa elämäänsä. Bastiljin entisenä monivuotisena vankina ja omituisen ulkomuotonsa vuoksi erosi hän kaikista toisista miehistä. Häntä epäiltiin yhtä vähän kuin jos hän tosiaankin olisi palautettu elämään kahdeksantoista vuotta sitten tai kuin olisi hän henki, joka liikkui kuolevaisten keskessä.