Read synchronized with  Chinese  English  German  Italian  Spanisch 
Kaksi kaupunkia.  Charles Dickens
Luku 3. KOLMAS LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Varjo.

Pankkiajan alkaessa alkoi herra Lorrylle, tunnollisena asiamiehenä selvitä ettei hänellä ollut oikeutta saattaa Tellsonin pankkia vaaranalaiseksi, suojelemalla vangitun emigrantin vaimoa pankin katon alla. Oman omaisuutensa, turvallisuutensa ja elämänsä olisi hän uskaltanut Lucyn ja hänen lapsensa puolesta hetkeäkään epäilemättä, mutta nämät hänen vastattavikseen uskotut kalliit tavarat eivät olleet hänen omiansa, ja tämän suhteen oli hän ankara asiamies.

Alussa kääntyivät hänen ajatuksensa Defargeen, ja hän ajatteli ottaa selkoa viinituvasta ja neuvotella sen omistajan kanssa varmimmasta turvapaikasta tässä kaupungin hämmennystilassa. Mutta seuraavassa tuokiossa hylkäsi hän tämän suunnitelman, asuihan Defarge raivokkaammassa kaupunginosassa, hän oli epäilemättä vaikutusvaltainen henkilö siellä ja otti tuntuvasti osaa sen vaarallisiin tehtäviin.

Päivällisaika tuli mutta tohtori ei palannut ja kun pieninkin viivytys oli pankille vaaraksi, neuvotteli herra Lorry Lucyn kanssa. Lucy sanoi että hänen isänsä oli aikonut vuokrata huoneiston lyhyeksi ajaksi tässä kortteerissa lähellä pankkia. Koska tätä vastaan ei ollut mitään muistuttamista ja koska herra Lorry arvasi että, jos kohta Charlesin hyvin kävisikin ja hän vapautettaisiin, ei hän kumminkaan saattaisi toivoa päästä kaupungista lähtemään, meni herra Lorry kaupungille etsimään sellaista asuntoa, ja löysikin sopivan kaukaisella syrjäkadulla, missä korkeitten synkkien talojen suljetut ikkunat kertoivat hyljätyistä kodeista.

Tähän huoneistoon hän heti muutti Lucyn lapsineen ynnä neiti Prossin, lohduttaen heitä niin hyvin kuin taisi, antoipa heille enemmänkin lohdutusta kuin mitä itsellään oli. Hän jätti Jerryn heidän luokseen. Kelpasihan hän ainakin sulkemaan tietä ovessa ja hänen päänsä kärsi melkoisen monta naputusta. Sitten herra Lorry palasi omiin toimiinsa. Levottomana ja allapäin ryhtyi hän niihin ja hitaasti ja raskaasti kului hänen päivänsä.

Se kului kumminkin loppuun kuluttaen hänenkin kunnes pankki suljettiin. Hän oli jälleen yksin huoneessaan kuten edellisenä iltana, miettien mitä nyt olisi tehtävä, kun hän kuuli askelia portailla. Kotvasen kuluttua seisoi hänen edessään mies, joka terävästi häntä katsellen, mainitsi häntä nimeltä.

"Palvelijanne", sanoi herra Lorry. "Tunnetteko minut."

Hän oli vankka, tummakiharainen mies, neljänkymmenen ja viidenkymmenen välillä. Vastaamatta toisti hän samalla äänellä:

"Tunnetteko minut?"

"Olen jossain teidät nähnyt."

"Ehkäpä viinituvassani."

Kiihkeänä ja liikutettuna sanoi herra Lorry:

"Te tulette tohtori Manetten luota?"

"Niin, tulen tohtori Manetten luota."

"Ja mitä hän sanoo? Mitä hän lähettää minulle?"

Defarge pisti hänen levottomaan käteensä kirjelipun. Siihen oli kirjoitettu tohtorin käsialalla:

/#
    "Charles on pelastettu, mutta en saata vielä huoletta jättää tätä
    paikkaa. Olen saanut aikaan sen verran että tämä sanantuoja saa
    jättää lyhyen kirjeen Charlesilta hänen vaimolleen. Antakaa hänen
    tavata Charlesin vaimoa."
#/

Se oli kirjoitettu la Forcessa tunti takaperin.

"Tahdotteko seurata minua hänen vaimonsa asuntoon", sanoi herra Lorry ilosena ja keventyneellä mielellä luettuaan tämän kirjeen ääneen.

"Tahdon", vastasi Defarge.

Tuskin huomaten miten omituisen umpimielisesti ja koneellisesti Defarge puhui, pani herra Lorry hatun päähänsä ja he menivät alas pihalle. Siellä tapasivat he kaksi naista, joista toinen kutoi.

"Arvattavasti Rouva Defarge", sanoi herra Lorry, joka muisti hänet melkein samassa asennossa erotessaan hänestä noin seitsemäntoista vuotta takaperin.

"Niin on", vastasi hänen miehensä.

"Seuraako rouva meitä?" kysyi herra Lorry, nähdessään, että hän lähti liikkeelle heidän kanssaan.

"Seuraa, että hän tuntisi kasvot ja henkilöt. Se on heidän omaksi turvallisuudekseen."

Herra Lorry, jota Defargen käytös alkoi hämmästyttää, katseli epäillen häntä ja kävi edeltä. Molemmat naiset seurasivat, toinen oli Kosto.

He kulkivat niin pian kuin pääsivät katuja ja nousivat ylös portaita uuteen asuntoon. Jerry aukaisi heille oven ja he tapasivat Lucyn yksin itkemässä. Hän joutui haltioihinsa niistä uutisista, joita herra Lorry kertoi hänen miehestään, ja tarttui käteen joka jätti hänen kirjeensä — aavistamatta mitä se oli harjoittanut hänen miehensä läheisyydessä sinä yönä ja mitä se ehkä olisi hänellekin tehnyt ellei sattumus olisi tullut väliin.

/#
    "Rakkahin. — Rohkeutta. Olen hyvissä voimissa ja isälläsi on
    vaikutusvaltaa ympäristööni. Sinä et voi vastata tähän. Suutele
    lastamme puolestani."
#/

Siinä koko kirjeen sisällys. Se sisälsi kuitenkin niin paljon hänelle, joka sen vastaanotti, että hän kääntyi Defargen luota hänen vaimonsa puoleen ja suuteli kutovaa kättä. Se oli tulinen, hellä, kiitollinen, naisellinen teko, mutta käsi ei siihen vastannut, se vaipui alas kylmänä ja raskaana, ja tarttui jälleen kutimeensa.

Tässä kosketuksessa oli jotain, joka vaikutti jäähdyttävästi Lucyyn. Hän pysähtyi käsi pystyssä juuri kun hän oli pistämäisillään kirjelipun poveensa ja katseli kauhistuneena rouva Defargea. Tämä vastasi Lucyn kohotettuihin silmäkulmiin ja rypistettyyn otsaan kylmällä, väliäpitämättömällä katseella.

"Lemmittyni", sanoi herra Lorry selvitellen, "kadulla tapahtuu usein meteleitä ja vaikka ei olekkaan luultavaa että saatte niistä ikävyyksiä, haluaa rouva Defarge nähdä niitä henkilöitä joita hänellä on valta suojella sellaisissa tapauksissa, tunteakseen heidät — ja voidakseen todistaa keitä he ovat. Luulen", sanoi herra Lorry, joka rauhoittavista sanoistaan huolimatta oli epävakaa, sillä näiden kolmen jäykkä käytös teki häneen yhä vahvemman vaikutuksen, "että esitän asian oikeassa valossa, kansalainen Defarge?"

Defarge silmäili synkästi vaimoaan, eikä antanut muuta vastausta kuin murisevan äänähdyksen, joka merkitsi myöntymistä.

"Lienee parasta, Lucy", sanoi herra Lorry, joka lepyttääkseen heitä teki kaikki voitavansa ääneen ja käytökseen nähden, "että tuotte tänne lapsikullan ja hyvän neiti Prossin. Meidän kunnon neiti Prossimme, Defarge, on englantilainen rouvasihminen, eikä taida ranskaa."

Kysymyksessä oleva rouvasihminen, jonka pinttynyttä vakuutusta, että hän oli parempi kuin mikä ulkomaalainen tahansa ei edes hätä eikä vaarakaan voinut järkyttää, ilmaantui käsivarret ristissä ja sanoi Kostolle, johonka hänen silmänsä ensin kiintyivät englannin kielellä: "Senkin julkea ihminen, kuinka jaksatte!" Myöskin rouva Defargelle omisti hän brittiläisen yskän, muttei kumpanenkaan hänestä paljon piitannut.

"Onko tämä hänen lapsensa?" sanoi rouva Defarge, keskeyttäen työtään ensi kerran, ja osottaen pikku Lucyä sukkapuikollaan kuin olisi se ollut kohtalon sormi.

"On, rouvani", vastasi herra Lorry, "tämä on vankiraukkamme lemmikki ja ainoa lapsi."

Varjo, joka seurasi rouva Defargea ja hänen seuraansa, tuntui niin uhkaavana ja pimeänä lankeavan lapsen yli että äiti vaistomaisesti polvistui hänen viereensä laattialle ja painoi hänet rintaansa vasten.

"Jo piisaa, mieheni", sanoi rouva Defarge. "Olen nähnyt heidät.
Menkäämme."

Mutta tässä hillityssä puhetavassa oli siksi paljon uhkaa — ei selvästi esiintyvää vaan hämärää ja pidätettyä — että se teki Lucyn levottomaksi, hän laski rukoillen kätensä rouva Defargen hameelle ja sanoi:

"Tahdottehan olla hyvä miesraukkaani kohtaan. Ettehän saata hänelle vahinkoa? Autattehan minua häntä tapaamaan jos voitte?"

"Teidän miehenne ei nyt kuulu minuun", vastasi rouva Defarge, katsellen häneen järkähtämättömällä tyyneydellä. "Teidän isänne tyttären vuoksi minä tulin tänne."

"Olkaa sitten minun tähteni laupias miestäni kohtaan! Lapseni tähden! Hän ristii kätensä ja pyytää teidän olemaan laupias! Me pelkäämme enemmän teitä kuin noita toisia."

Rouva Defarge ymmärsi tämän kohteliaisuudeksi ja katsoi mieheensä. Defarge, joka levottomasti oli pureskellut peukalonsa kynttä häneen katsellen, kävi ankaramman näköiseksi.

"Mitä miehenne sanoo tuossa pienessä kirjeessä?" kysyi rouva Defarge, tuikeasti hymyillen. "Vaikutusvaltaa? Hän puhuu jotain vaikutusvallasta?"

"Että isälläni on suuri vaikutusvalta ympäristöönsä", sanoi Lucy kiireesti, ottaen paperin povestaan mutta hänen levottomat silmänsä kiintyivät kysyjään, eikä kirjeeseen.

"Silloin se varmaankin hänet vapauttaa!" sanoi rouva Defarge. "Ja vapauttakoon vaan."

"Vaimona ja äitinä", puhkesi Lucy hartaasti sanomaan, "vannotan minä teitä säälimään minua, ja rukoilen ettette käyttäisi valtaanne viatonta miestäni vastaan vaan hänen hyväkseen. Oi sisar, ajatelkaa minua. Vaimona ja äitinä minä rukoilen!"

Rouva Defarge silmäili rukoilevaa yhtä kylmästi kuin taannoin ja sanoi kääntyen ystävänsä Koston puoleen:

"Onko niihin vaimoihin ja äiteihin, joita me olemme tottuneet näkemään, ollessamme tämän lapsen iässä ja nuoremmatkin, pantu mitään huomiota? Emmekö kylläksi usein ole nähneet heidän miehiään ja isiään heitettävän vankilaan ja erotettavan heistä. Koko ikämme olemme nähneet sisariemme kärsivän, heidän ja lapsiensa, köyhyyttä, alastomuutta, nälkää, janoa, sairautta, kurjuutta, sortoa ja kaikennäköistä kurjuutta?"

"Emme ole muuta nähneet", vastasi Kosto.

"Olemme kärsineet sitä kauvan", sanoi rouva Defarge kääntäen silmänsä jälleen Lucyn puoleen. "Tuomitkaa itse, onko luultavaa, että yhden vaimon ja äidin levottomuus vaikuttaa meihin paljon nyt?"

Hän ryhtyi kutimeensa ja meni ulos. Kosto seurasi häntä. Defarge meni viimeiseksi, sulkien oven.

"Rohkeutta, rakas Lucy", sanoi herra Lorry, nostaen hänet pystyyn.
"Rohkeutta, rohkeutta! Tähän asti on kaikki käynyt meille hyvin —
paljon, paljon paremmin kuin viime aikoina monelle ihmisparalle.
Piristykää ja olkaa kiitollinen."

"En tahdo olla kiittämätön, mutta tämä kamala nainen tuntuu heittävän varjon yli kaikkien toiveitten."

"Kas niin, kas niin!" sanoi herra Lorry, "mikä alakuloisuus nyt on hiipinyt pieneen uljaaseen sydämeenne? Varjo! Mutta sillä ei ole ruumista, Lucy."

Mutta Defargen pariskunnan varjo pimensi häntä kaikesta huolimatta, ja hänen sielunsa sisimmässä se häntä suuresti vaivasi.