Read synchronized with  Chinese  English  German  Italian  Spanisch 
Kaksi kaupunkia.  Charles Dickens
Luku 21. YHDESKOLMATTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kaikuvia askeleita.

Kuten jo mainittiin, oli tohtorin kadunkulma merkillinen kaikumaan. Aina uutterasti kiertäen kultaista lankaa, joka yhdisti hänen miestään, isäänsä, häntä itseään ja vanhaa kasvattajaansa ja kumppaniaan autuaalliseen elämään, istui Lucy kaikuvan kulman hiljaisessa talossa, kuunnellen askelten kaikua.

Vaikka hän olikin täysin onnellinen nuori vaimo, oli alussa hetkiä jolloin hänen työnsä hitaasti luisui hänen käsistään ja hänen silmänsä kostuivat. Sillä tässä kaiussa oli jotain keveää, kaukaista ja vielä tuskin kuuluvaa, joka tärisytti liiaksi hänen sydäntään. Utuisia toiveita ja epäilyksiä — toiveita rakkaudesta, joka vielä oli hänelle tuntematon, epäilyksiä siitä, saisiko hän jäädä eloon nauttiakseen tätä uutta onnea — taistelivat hänen rinnassaan. Hän kuvitteli itselleen ennenaikaista hautaansa, ja ajatellessaan puolisoaan, joka jäisi yksin hyljättynä syvästi häntä suremaan, täyttyivät hänen silmänsä ja puhkesivat valtoinaan kyyneltulviin.

Se aika meni, ja hänen pikku Lucynsä makasi hänen rinnoillaan. Niitten äänien joukossa, joita kaiku toi, kuului myöskin hänen pienten jalkojensa poljenta ja hänen jokeltava puhelunsa. Olipa toiset äänet kuinkakin kovat, taisi nuori äiti kätkyen ääressä aina kuulla koska ne tulivat. Ne tulivat ja tuo himmeä huone kirkastui lapsen naurusta, ja tuo jumalallinen lasten ystävä, jolle hän levottomuudessaan oli uskonut lapsensa, näytti ottavan sen syliinsä, samoin kuin Hän ennen muinoin antoi lasten tulla luoksensa, ja valmisti äidille pyhän ilon.

Yhä uutterasti kiertäen kultaista lankaa, joka yhdisti heidät kaikki ja pujottaen onnellista vaikutustaan heidän elämänsä kankaaseen antamatta sen missään liiaksi vallita, kuuli Lucy vuosien kaiussa vain ystävällisiä ja lohduttavia ääniä. Hänen miehensä askeleet olivat voimakkaat ja iloiset, hänen isänsä lujat ja tasaset. Katso neiti Prossia, joka puettuna nauhoista tehtyihin siloihin herättää kaikuja kuin mikäkin hillitty, piiskalla kuritettu sotaratsu, joka korskuu ja polkee maata plataanin alla puutarhassa.

Silloinkin kun surun säveleet yhtyivät toisiin, eivät ne olleet katkeria, eivätkä julmia. Silloinkin kun kultakutrit, jotka muistuttivat hänen omiaan, sädekehänä tyynyllä ympäröivät pienen pojan riutuneita kasvoja ja hän sanoi säteilevällä hymyllä: "rakas isä ja äiti, olen hyvin suruissani jättäessäni teidät ja kauniin sisareni, mutta olen kutsuttu ja minun täytyy mennä", kun hänen helmaansa uskottu sielu lehahti hänen luotaan — eivät kyyneleet, jotka kostuttivat nuoren äidin poskea olleet yksinomaan epätoivosta lähteneitä. Antakaa heidän tulla, älkää heitä kieltäkö. He näkevät isäni kasvot. Oi isä, siunatut sanat!

Niinpä siis enkelin siipien suhina sekaantui kaikuihin, eivätkä ne olleet kokonaan maallista laatua vaan saivat tuulahduksen taivaasta. Tuulen humina, joka puhalsi pienen haudan yli sekaantui myös niihin ja Lucy kuuli niiden hiljaisen suhinan — ikäänkuin meren huokauksen, joka on kesällä nukahtanut hiekkarannalle. Pikku Lucy taas naurettavan uutterana istuen aamutyönsä ääressä ja vaatettaen nukkea äitinsä jalkain juuressa, jokelsi niitten kahden kaupungin kieltä, jotka sekaantuivat hänen elämäänsä.

Kaiku vastasi harvoin Sydney Cartonin todellisiin askeliin. Korkeintaan kuusi kertaa vuodessa käytti hän erioikeuttaan vierailla heillä kutsumattomana ja istui silloin koko illan heidän kanssaan kuten usein ennenkin. Hän ei koskaan tullut sinne viinin kiihoittamana. Ja vielä muutakin kuiskaili hänestä kaiku, jota kaikki todelliset kaiut vuosikausia ovat kuiskailleet.

Mies, joka todellisesti on rakastanut naista, kadottanut hänet ja muuttumattomalla mielellä nähnyt hänet vaimona ja äitinä, saa aina hänen lapsiltaan tuntea omituista myötätuntoisuutta, vaistomaista hienotunteisuutta ja osanottoa. Mitkä hienot, salaiset tunteet silloin ovat liikkeellä ei tiedä mikään kaiku kertoa. Carton oli ensimmäinen vieras jolle pikku Lucy ojensi pyylevät käsivartensa ja hän säilytti paikkansa hänen sydämessään tytön kasvaessa suuremmaksi. Pikku poika oli puhunut hänestä melkein viime hetkellään. "Carton raukka! Suudelkaa häntä puolestani!"

Herra Stryver tuppaantui eteenpäin lakimaailmassa kuin suuri höyrykone joka ponnisteleikse eteenpäin sameassa vedessä, laahaten hyödyllistä ystävätään jälestään pyörrevedessään kuin hinattavaa venettä. Kuten hinausvenekin tavallisesti on vaikeassa asemassa ja enimmäkseen veden alla, niin vietti Cartonkin hukkuvaa elämää. Mutta tapa, joka valitettavasti oli paljon huolettomampana ja vahvempana häneen liittynyt kuin mikään kiihoittava yksinäisyyden ja kurjuuden tunne, pakotti hänen elämänsä tällaiseksi ja hän ajatteli yhtä vähän irtaantua asemastaan leijonan shakaalina, kuin saattaisi ajatella todellisen shakaalin haluavan ruveta leijonaksi. Stryver oli rikas, hän oli nainut punakan lesken rahoineen ja kolmine poikineen, joilla ei ollut mitään muuta erityisen loistavata kuin pystytukka pyöreässä päässään.

Näitä kolmea, nuorta gentlemannia oli herra Stryver, joka hikoili mitä loukkaavinta alentavaisuutta joka huokosesta, ajanut edellään kuin kolmea lammasta Sohon rauhalliseen kadunkulmaan ja tarjoillut niitä oppilaiksi Lucyn miehelle näillä hienotunteisilla sanoilla: "tässä on teille kolme voileipää avioliittonne huviretkelle, Darnay!" Herra Darnayn kohtelias tapa kieltäytyä voileivistä, pani herra Stryverin aivan vihasta kiehumaan ja jälestäpäin käytti hän sitä apuna nuorten herrain kasvatuksessa varottaen heitä sellaisesta kerjäläisylpeydestä. Hänellä oli myöskin tapana mehevän viininsä ääressä kertoa rouva Stryverille niistä vehkeistä, joita rouva Darnay kerran oli harjottanut "kietoakseen" hänet ja niistä ovelista vastavehkeistä, jotka olivat pelastaneet hänet joutumasta "satimeen". Muutamat hänen King's Bench tuttavistaan, joita tuontuostakin kestitettiin mehevällä viinillä ja tällä valheella, puolustivat häntä viimemainittuun nähden sillä, että hän oli kertonut sen niin usein että hän jo itse sen uskoi — mikä puolustus tosiaankin niin pahentaa jo itsessään suurta syntiä, että se oikeuttaa vaikka laahaamaan jokaista sellaista syntistä sopivaan syrjäpaikkaan ja hirttämään hänet siellä hiljaisuudessa.

Näitä kaikuja Lucy milloin mietiskelevänä, milloin huvitettuna ja hymyillen kuunteli kaikuvassa kulmassa kunnes hänen pikku tyttärensä oli kuusivuotias. Kuinka hänen sydämensä lämpeni kuunnellessaan lapsensa, aina toimekkaan ja hillityn isänsä sekä rakkaan miehensä askeleita, ei kannata mainitakkaan. Eikä myöskään että keveinkin kaiku heidän yhteisestä kodistaan, jota hän itse hoiti sellaisella älyllä ja aistilla, että se oli rikkaampi kuin mitä suurellakaan tuhlaamisella olisi voitu aikaansaada, oli kuin sulosoittoa hänelle. Eikä myöskään kannata mainita että häntä ympäröivät suloiset kaiut niistä monista hetkistä jolloin hänen isänsä oli sanonut hänelle että hän naineena oli vieläkin hellempi (jos mahdollista) häntä kohtaan kuin naimatonna, eikä niitä monia hetkiä jolloin hänen miehensä oli sanonut hänelle etteivät mitkään huolet, eivätkä velvollisuudet näyttäneet voivan pirstata hänen rakkauttaan häneen eikä sitä apua, jonka hän hänelle antoi ja kysynyt häneltä: "rakastettuni, mikä on se taikavoima, jonka avulla sinä olet kaikki meille kaikille, ikäänkuin meitä olisi vain yksi, vaikka sinulla ei koskaan näy olevan kiirettä, tai liian paljon tekemistä?"

Mutta löytyi toisia kaikuja kaukana, jotka koko ajan jymähtelivät uhkaavasti heidän nurkassaan. Ja nyt pikku Lucyn kuudennen syntymäpäivän paikkeilla alkoivat ne paisua niin isoäänisiksi kuin kävisi myrsky Ranskan puolella ja meri julmasti kohoisi.

Eräänä iltana keskivälissä heinäkuuta 1789, tuli herra Lorry myöhään Tellsonin pankista ja istuutui Lucyn ja hänen miehensä viereen pimeän ikkunan ääreen. Oli kuuma ilta ja rajuilma tulossa ja he muistivat kaikki kolme tuota toista sunnuntai-iltaa kauvan sitten, jolloin he katselivat salamoita samalta paikalta.

"Aloin jo luulla", sanoi herra Lorry, sysäten sileätä peruukkiaan taaksepäin, "että saisin viettää yöni pankissa. Meillä on ollut niin paljon tehtävää koko päivän, että emme tienneet mistä alottaa tai minne kääntyä. Pariisissa vallitsee sellainen levottomuus, että meille oikein satamalla sataa toimituksia. Sikäläiset pankkituttavamme eivät tiedä miten kiireesti uskoisivat meille rahansa. Muutamat ovat oikein vimmassa lähettää niitä Englantiin."

"Näyttää pahalle", sanoi Darnay.

"Niinkö sanotte, rakas Darnay? Mutta me emme tiedä syytä siihen. Ihmiset ovat niin kohtuuttomia. Moni meistä Tellsonilaisista alkaa vanheta, emmekä tosiaankaan ilman pätevää syytä voi antaa järkähyttää itseämme tavallisesta järjestyksestämme."

"Tiedättehän kuinka synkkä ja uhkaava taivas on", sanoi Darnay.

"Tietystihän minä sen tiedän", myönsi herra Lorry, koettaen kuvitella itselleen hyvän tuulensa olevan pilalla ja olevansa äreä, "mutta olen päättänyt olla ärtysä, niin kiusaantunut olen tämän päivän toimista. Missä on Manette?"

"Tässä olen", sanoi tohtori, joka samassa astui pimeään huoneeseen.

"Olen oikein ilonen että olette kotona, sillä tämä hälinä ja kaikki nämät enteet, jotka minua ovat ympäröineet koko päivän, ovat minua hermostuttaneet ilman syytä. Ettehän mene ulos tänä iltana?"

"En, aion pelata lautapeliä kanssanne jos haluatte", sanoi tohtori.

"Suoraan sanoen, en luule että haluan. Minä en kelpaa kilpailemaan teidän kanssanne tänä iltana. Onko teillä vielä teetä, Lucy. En saata nähdä."

"Tietysti, olemme pitäneet sen teille lämpimänä."

"Kiitos, ystäväni. Lapsikulta on kai vuoteessa?"

"Hän nukkuu makeasti."

"Se on oikein, niinkuin olla pitääkin. Ja miksikä ei, Jumalan kiitos, täällä kaikki olisikin niinkuin olla pitää, mutta olen ollut niin alakuloinen kaiken päivää, enkä ole enää nuori kuin ennen. Saanko teeni, rakas Lucy! Kiitos. Ja tulkaa nyt istumaan meidän piiriimme ja istukaamme rauhassa kuunnellen kaikuja, joista teillä on oma teorianne."

"Ei teoriaa, mielikuvituksia vain."

"Siis mielikuvituksia, viisas lemmittyni", sanoi Lorry, taputtaen häntä kädelle. "Ne ovat hyvin lukuisat ja äänekkäät, eikö totta? Kuulkaahan vain niitä!"

* * * * *

Mielettömiä, hurjia ja vaarallisia askeleita, jotka kysyivät ihmiselämää, askeleita, joita oli vaikea puhdistaa jos kerran olivat verellä tahratut, raivosi kaukana Saint-Antoinessa, pienen piirin istuessa pimeän ikkunan ääressä Lontoossa.

Saint-Antoine oli sinä aamuna ollut suunnaton, synkkä joukko linnunpelotuksia, jotka lainehtivat edestakasin tiheitten valovilahdusten välkkyessä aaltoilevien päitten päällä, missä terässäilät ja painetit kiiluivat auringossa. Kauhistuttava kiljunta lähti Saint-Antoinen kurkusta ja kokonainen metsä alastomia käsivarsia liikkui ilmassa kuin kuivuneet puunoksat talvituulessa. Kaikki sormet tarttuivat suonenvedontapaisesti jokaiseen aseeseen tai aseentapaiseen, joka vedettiin ylös syvyydestä.

Kuka niitä jakeli, mistä ne viimeksi tulivat, mistä alkoivat, kenenkä voimasta niitä tusinoittain ravistettiin ja lennätettiin sikin sokin kansan pään ylitse kuin salamoita, ei yksikään silmä tungoksessa olisi saattanut keksiä, mutta musketteja jaettiin — samoin patrooneja, ruutia ja hauleja, rauta- ja puukankia, veitsiä, kirveitä, keihäitä, kaikkia aseita, joita epätoivon älykkyys taisi keksiä. Ihmiset, jotka eivät saaneet käsiinsä muuta, ryhtyivät vertavuotavin käsin kiskomaan kiviä ja tiilejä muurista. Joka valtimo ja sydän Saint-Antoinessa hehkui kuumeessa. Jokainen elävä sielu piti elämätään mitättömänä ja paloi intohimoisesta halusta sitä uhrata.

Kuten kiehuvalla vesipyörteellä on keskuspisteensä, keskittyi kaikki tämä raivo Defargen viinituvan seutuville, ja jokaisella kattilassa olevalla ihmisruumiilla oli taipumus imeytyä siihen pyörteeseen, jossa Defarge itse ruudin ja hien nokeamana jakeli käskyjä ja aseita, sysäsi toisen syrjään, veti toisen esiin, riisui aseet yhdeltä antaakseen ne toiselle, ahersi ja raatoi missä tungos oli suurin.

"Pysytelkää lähellä minua, Jaakko kolmas", huusi Defarge, "ja te Jaakko ensimmäinen ja toinen, erotkaa ja asettukaa niin monen isänmaanystävän etunenään kuin suinkin saatatte. Missä on vaimoni?"

"Tässä olen!" sanoi rouva tyynenä kuten ainakin, mutta tänään oli hän ilman kudinta. Rouvan uskalias oikea käsi piteli kirvestä tavallisten lempeämpien kojeitten sijaan ja hänen vyössään oli pistooli ja julma veitsi.

"Minnekkä lähdet, vaimo?"

"Lähden sinun seuraasi tällä haavaa. Sinä näet minut pian naisten etukynnessä."

"Tulkaa siis!" huusi Defarge jyräjävällä äänellä. "Patriootit ja ystävät, olemme valmiit! Bastiljiin!"

Kiljunalla, joka kuului kuin olisi kaikki hengitys Ranskassa kokoontunut tuohon vihattuun sanaan, kohosi tämä elävä meri laine laineelta, syvyys syvyydeltä ja vyöryi yli kaupungin. Hätäkellojen soidessa, rumpujen päristessä, meren pauhatessa ja jymistessä kohti uutta uomaansa, alkoi hyökkäys.

Syviä kaivantoja, kaksinkertaisia nostosiltoja, paksuja kivimuureja, kahdeksan suurta tornia, kanuunia, musketteja, tulta ja savua. Tulen ja savun läpi — tulessa ja savussa sillä meri heitti hänet kanuunan ääreen ja paikalla tuli hänestä tykkimies — työskenteli viinituvan Defarge kuin uljas soturi kaksi hurjaa tuntia.

Syvä kaivanto, yksi ainoa nostosilta, paksuja kivimuureja, kahdeksan suurta tornia, kanuunia, musketteja, tulta ja savua. Nostosilta alhaalla! "Ponnistakaa toverit, ponnistakaa! Ponnista Jaakko ensimmäinen, Jaakko toinen, Jaakko tuhannes, Jaakko kaksituhannes, Jaakko viideskolmattatuhannes, kaikkein enkelein ja pirujen nimessä — minkä vaan parempana pidätte — ponnistakaa!" Niin puhui viinituvan Defarge yhä kanuunansa ääressä, joka jo kauvan oli ollut kuumana.

"Tänne naiset!" huusi hänen vaimonsa. "Mitä, emmekö voi tappaa yhtä hyvin kuin miehet kun paikka on anastettu!" Ja hänen luokseen hyökkäsivät naiset kimeästi, vertajanoovasti kirkaisten, erilaisilla aseilla varustettuina mutta kaikki nälkäisinä ja kostonhimoisina.

Kanuunia, musketteja, tulta ja savua, mutta yhä vielä edessä syvä kaivanto, yksi nostosilta, paksut kivimuurit ja kahdeksan suurta tornia. Kaatuneet haavotetut järkyttivät hiukkasen kuohuavaa merta. Salamoivia aseita, loimuavia soihtuja, höyryäviä kuormia märkää olkea, ankaraa työtä barrikaadien luona joka suunnalla, huutoja, kiväärinlaukauksia, sadatuksia, rajatonta uljuutta, ruskavia ja jyskiviä palkkeja ja elävän meren raivokasta kohinaa, yhä vielä syvä kaivanto, tuo yksi nostosilta, paksut kivimuurit, kahdeksan suurta tornia ja yhä viinituvan Defarge kanuunansa ääressä, joka oli käynyt kaksinkerroin kuumaksi neljän tunnin raivokkaan palveluksen jälestä.

Valkonen lippu linnoituksen sisässä ja sopimuksenhierontaa — tämä havaitaan hämärästi hurjan myrskyn läpi mutta ei mitään kuulla —; äkkiä meri kohosi suunnattoman korkealle ja laajeni kulettaen viinituvan Defargen lasketun nostosillan yli, paksujen ulkomuurien sivu, kahdeksan tornin keskelle, jotka olivat antautuneet.

Niin vastustamaton oli sen valtameren mahti, joka oli temmannut hänet mukaansa, että hänen oli yhtä mahdoton vetää henkeä tai kääntää päätään kuin jos hän olisi taistellut Tyynen meren tyrskyissä ennenkuin hän heitettiin maahan Bastiljin ulkopihalle. Nojautuneena muurinkolkkaan, koetti hän sieltä katsella ympärilleen. Jaakko kolmas seisoi melkein hänen rinnallaan, rouva Defarge yhä naistensa etunenässä, näkyi kaukaa, veitsi kädessään. Kaikkialla oli melskettä, riemua, huumaavaa ja hurjaa hämmennystä, hämmästyttävää mylläkkää, raivokasta pantomiimia.

"Vangit."

"Vankiluettelot."

"Salaiset kopit."

"Kidutuskoneet."

"Vangit!"

Kaikesta tästä rääkyvästä ja kymmentuhannesta hajanaisesta huudosta oli huuto: "vangit" se, joka kuuluvimmin kohosi meren helmasta. Kun ensimmäiset laineet vyöryivät ohitse ja tempasivat vankilan päällysmiehet mukanaan uhaten kaikkia silmänräpäyksen kuolemalla jos yksikin salainen soppi jäisi näyttämättä, tarttui Defarge yhtä näistä miehistä niskaan vahvalla kädellään — se oli harmaapää joka kantoi palavaa soihtua kädessään — erotti hänet muista ja työnsi hänet muurin ja itsensä väliin.

"Näyttäkää minulle pohjoinen torni!" sanoi Defarge. "Pian."

"Sen teen mielelläni jos tahdotte seurata minua", vastasi mies.
"Mutta siellä ei ole ketään."

"Mitä merkitsee sataviisi, pohjoinen torni?" kysyi Defarge. "Pian."

"Mitäkö se merkitsee, herra?"

"Merkitseekö se vankia vai vankihuonetta? Vai merkitseekö se että lyön teidät kuoliaaksi?"

"Tappakaa hänet!" vaakui Jaakko kolmas, joka oli lähestynyt heitä.

"Herra, se on vankikoppi."

"Näyttäkää se minulle."

"Tulkaa siis tätä tietä."

Jaakko kolmas ahnehtivana kuten ainakin ja silminnähtävästi tyytymättömänä ettei keskustelu aiheuttanut mihinkään verenvuodatukseen, piteli Defargea käsivarresta kuten tämä vanginvartijaa. Heidän päänsä olivat olleet aivan yhdessä tämän lyhyen keskustelun aikana ja kuitenkin oli heidän vaikea kuulla toisiaan, niin kauhistuttava oli elävän valtameren kohina sen murtaessa linnoitukseen ja tulviessa yli pihojen, käytävien ja portaitten. Ulkopuolellakin se ryntäsi seiniä vastaan kumealla, käheällä ärjynällä, josta silloin tällöin yksinäisiä ääniä erkani ja räiskyi ilmaan vaahdon tavalla.

Läpi synkkien holvien, joissa päivänvalo ei koskaan ollut loistanut, pimeitten luolien ja häkkien, viheliäisten ovien sivu alas maanalaisia portaita ja taas ylös rosoisia kiviä ja tiilejä, jotka enemmän muistuttivat kuivuneita vesiputouksia kuin portaita, kulkivat Defarge, vanginvartija ja Jaakko kolmas pidellen toisiaan käsistä, niin sukkelaan kuin pääsivät. Siellä täällä, ainakin alussa, kohtasi tulva heidät ja kuohui ohitse, mutta kun he olivat lopettaneet alasastumisen ja alkoivat kiivetä ja kavuta erääseen torniin jäivät he itsekseen. Paksujen muurien ja holvien ympäröiminä, kuulivat he myrskyn sisä- ja ulkopuolella linnoitusta vain kumeasti ja hillittynä raivoavan, ikäänkuin olisi melu, josta he tulivat vahingoittanut heidän kuuloaan.

Vanginvartija pysähtyi matalan oven luona, pisti avaimen rämisevään lukkoon, aukasi hitaasti oven ja sanoi heidän kaikkein taivuttaessa päätään ja astuessa sisään:

"Sataviisi, pohjoinen torni!"

Korkealla seinässä oli pieni lasiton ikkuna varustettuna vahvalla rautaristikolla ja kivivarjostimella, joten ainoastaan syvälle kumartuen ja ylös katsoen taisi nähdä taivasta. Oven vieressä oli pieni rautaristikkoinen tulisija. Liedellä nähtiin kasa vanhaa tuhkaa. Kopissa oli tuoli, pöytä ja olkivuode. Muuten neljä mustunutta seinää, yhdessä ruosteinen rautarengas.

"Kulettakaa soihtua hitaasti seiniä pitkin, että näkisin ne", sanoi
Defarge vanginvartijalle.

Mies totteli ja Defarge seurasi valoa tarkasti silmillään.

"Seis! — Katso tänne Jaakko!"

"A. M!" vaakui Jaakko kolmas, ahnaasti lukien.

"Alexandre Manette", kuiskasi Defarge hänen korvaansa, seuraten kirjaimia ruudista mustuneella etusormellaan. "Ja tässä hän on kirjoittanut: 'onneton lääkäri'. Ja hän se epäilemättä on kaivertanut tämän almanakan näihin kiviin. Mitä teillä on kädessänne? Sorkkarauta? Antakaa se tänne!"

Hänellä oli yhä latasin kädessään, mutta vaihtoi sen nopeasti sorkkarautaan ja kääntyen madonsyömään tuoliin ja pöytään, pilkkoi hän ne palasiksi muutamilla iskuilla.

"Pitäkää soihtu korkeammalla", ärjyi hän vanginvartijalle. "Tarkasta palasia, Jaakko. Ja kuule, tässä on veitseni" — hän heitti sen Jaakolle, "ratko vuode auki ja tutki olkia. Kohottakaa valoa korkeammalle, kuuletteko!" Katsellen uhkaavasti vanginvartijaan, kapusi hän uunille, tirkisteli ylös uuninpiipusta, koputteli ja nakutteli sen syrjiä sorkkaraudalla, ja kiskoi rautaristikkoa. Kotvasen kuluttua rapisi alas vähän saviruukkia ja soraa. Hän käänsi pois päänsä välttääkseen sitä, ja kopeloi varovaisesti siinä ja vanhassa tuhassa sekä eräässä uunin halkeamassa, jonne hän oli iskenyt työaseensa.

"Eikö mitään puussa eikä oljissa, Jaakko?"

"Ei mitään."

"Kootkaamme kaikki yhteen keskelle koppia. Kas niin, sytyttäkää ne!"

Vanginvartija sytytti pienen röykkiön, joka leimahti tuleen. He kyykistyivät jälleen päästäkseen ulos matalasta ovesta, jättivät tulen palamaan ja palasivat pihalle. Alas mennessään tuntuivat he vähitellen saavan takasin kuulonsa ja pian he taas olivat kuohuvan virran keskessä.

He tapasivat sen kuohuvassa levottomuudessa etsimässä Defargea. Saint-Antoine vaati meluten viinitupansa isäntää etumaiseksi vahtimaan kuvernööriä, joka oli puolustanut Bastiljia ja ampunut kansaa. Muuten ei kuvernööriä voitu viedä Hôtel de Villeen tuomittavaksi. Hän voisi livahtaa tiehensä ja kansan veri (joka äkkiä oli kohonnut jommoiseenkin arvoon, oltuaan vuosikausia arvotonta) jäisi kostamatta.

Tässä kiljuvassa, intohimoisessa, kamppailevassa joukossa joka näytti ympäröivän vanhaa, tuimaa upseeria, joka tunnettiin harmaasta takistaan ja punasesta ritarinauhastaan, löytyi ainoastaan yksi vallan tyyni olento, ja se oli nainen. "Katsokaa tuossa on mieheni!" huusi hän, osottaen häntä. "Tuossa on Defarge!" Hän seisoi liikkumattomana vanhan, tuiman upseerin rinnalla, oli yhä liikkumattomana hänen rinnallaan kun Defarge ja muut kulettivat häntä katuja pitkin, seisoi liikkumattomana hänen vieressään kun vanki pysähtyi määräpaikkaansa ja häntä alettiin lyödä takaapäin, oli liikkumattomana hänen vieressään silloinkin kun kauvan uhkaavat lyönnit ja iskut satelemalla lankesivat hänen päälleen. Hän oli niin likellä upseeria, hänen kaatuessaan maahan kuolleena, että hän äkisti elpyen asetti jalkansa hänen niskalleen ja julmalla veitsellään — joka kauvan oli ollut varalla — leikkasi irti hänen päänsä.

Hetki oli tullut jolloin Saint-Antoine oli täyttävä kamalan aatteensa ja hissaava ylös ihmisiä lyhtyjen asemesta näyttääkseen mitä pystyi tekemään. Saint-Antoinen veri oli kuohuksissa ja rautakätisen hirmuvallan veri vuosi — vuosi alas Hôtel de Villen portaita, joilla kuvernöörin ruumis lepäsi, vuosi rouva Defargen kengänanturalle, jolla hän oli polkenut ruumista pitääkseen sitä tasapainossa kun sitä silvottiin. "Laskekaa alas lyhty!" huusi Saint-Antoine, mietiskeltyään uutta kuolintapaa, "tässä on yksi hänen sotilaitaan, joka on asetettava vahtiin." Roikkuva vahtisotamies asetettiin paikalleen ja meri pauhasi eteenpäin.

Tässä meressä oli mustaa, uhkaavaa vettä ja tuhoavia ärjyaaltoja, jonka syvyydet vielä olivat mittaamattomia ja jonka voima oli tuntematonta. Se oli armoton meri hurjasti hyökkääviä olentoja, kostonhimoisia ääniä ja kärsimyksen ahjossa kovettuneita kasvoja, joihin ei säälin tunne enää voinut vaikuttaa mitään.

Mutta tässä ihmismeressä, jossa jokainen julma ja raivokas ilme eloisasti leimusi, nähtiin kaksi ryhmää kasvoja — seitsemän kummassakin — jotka niin suuresti poikkesivat näistä toisista, ettei mikään kuohuva meri milloinkaan ole kulettanut merkillisempiä hylkyjä mukanaan. Seitsemän vapautettua vankia, joiden hautaan myrsky oli murtautunut, avaten ne, kannettiin korkealla joukon pään päällä; kaikki olivat peljästyneet, hämillään, ällistyneet, ikäänkuin olisi viimeinen päivä ollut käsissä ja ikäänkuin olisi riemuitseva joukko heidän ympärillään ollut pahoja henkiä. Toiset seitsemän kannettiin vieläkin korkeammalla, seitsemän kuollutta päätä, joidenka maahanluodut silmäluomet ja puoliavoimet silmät odottivat viimeistä päivää. Jäykät kasvot, joissa vielä näkyi viipyvä ilme, kasvot jotka näyttivät pelottavassa odotuksessa kohottavan vielä kerran alasluodut silmäluomensa ja todistavan verettömin huulin: "Sinä sen teit!"

Seitsemän vapautettua vankia, seitsemän veristä, piikkiin pistettyä päätä, vihatun kahdeksantornisen linnan avaimet, joitakin kirjeitä ja muita muistoja entisten aikain vangeista, jotka jo ammoin sitten olivat murtunein sydämin kuolleet, näitä ja muita sentapaista kulettivat Saint-Antoinen äänekkäästi kaikuvat askeleet mukanaan läpi Pariisin keskellä heinäkuuta 1789. Taivas tehköön tyhjäksi Lucy Darnayn mielikuvitukset ja pidättäköön nämät askeleet loitolla hänen elämästään. Sillä ne ovat päättömiä, hurjia ja vaarallisia eikä ole niinkään helppoa puhdistaa niitä niin monta vuotta sen jälkeen, kuin viinitynnyri särkyi Defargen viinituvan edustalla, kun ne kerran ovat punaseksi tahratut.