Read synchronized with  Chinese  English  German  Italian  Spanisch 
Kaksi kaupunkia.  Charles Dickens
Luku 20. KAHDESKYMMENES LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Muuan rukous.

Kun vastanaineet tulivat kotia oli Sydney Carton ensimmäisenä heitä onnittelemassa. He eivät olleet monta tuntia olleet kotona ennenkuin hän saapui. Hän ei ollut parantunut pukuunsa, ulkomuotoonsa eikä tapoihinsa nähden, mutta hänessä ilmeni jonkinmoista karkeata uskollisuutta, joka oli uutta Charles Darnaylle.

Sopivan tilaisuuden sattuessa vei hän Darnayn syrjään ikkunan luo puhuakseen hänen kanssaan kahdenkesken.

"Herra Darnay", sanoi Carton, "toivon että meistä tulee ystävät."

"Olemmehan jo ystäviä, niin ainakin toivon."

"Te sanotte tämän vain ystävällisenä puhetapana, mutta sitä en tarkota. Kun sanon että toivon meistä tulevan ystäviä, en tarkota juuri sitäkään."

Jolloin Charles Darnay luonnollisesti kysyi häneltä suopeasti ja toverillisesti, mitä hän siis tarkotti?

"Niin totta kuin elän", sanoi Carton hymyillen, "on tämä helpompi minun itseni ymmärtää kuin saada se teille selväksi. Mutta antakaa kuin koetan. Muistattehan erään kuuluisan illan jolloin olin tavallista enemmän humalassa?"

"Muistan erään kuuluisan illan jolloin te vaaditte minua tunnustamaan, että olitte juonut."

"Minäkin sen muistan. Sellaisten iltojen kirous vainoo minua raskaasti, sillä minä muistan ne aina. Toivon että se luetaan minulle hyväksi silloin kun päiväni ovat päättyneet. Rauhoittukaa, en aio saarnata."

"Olen aivan rauhallinen. Teidän vakava mielialanne ei lainkaan tee minua levottomaksi."

"Oh!" sanoi Carton, huolettomasti viitaten kädellään, ikäänkuin olisi hän tahtonut työntää tämän ajatuksen luotaan. "Äsken mainitussa juomatilaisuudessa (niitä on ollut monta, kuten tiedätte) olin sietämätön hokiessani milloin teistä pitäväni, milloin taas en pitäväni. Toivon, että unohtaisitte sen."

"Olen jo aikoja sitten unohtanut sen."

"Taaskin puhetapaa. Mutta herra Darnay, minulla ei ole yhtä helppo unohtaa kuin teillä näkyy olevan. Minä en suinkaan ole sitä unhottanut ja moinen pintapuolinen vastaus ei auta minua sitä unohtamaan."

"Jos vastaukseni oli pintapuolinen, pyydän teiltä anteeksi. Aikomukseni oli vain kääntää huomionne pois mitättömästä seikasta, joka hämmästyksekseni tuntuu teitä liiaksi vaivaavan. Minä vakuutan teille kunniani kautta että olen sen aikoja sitten haihduttanut mielestäni. Hyvä Jumala, mitäpä siinä olisi muistamista. Eikö minulla ollut tärkeämpää muistettavaa siinä suuressa palveluksessa, jonka minulle teitte sinä päivänä?"

"Mitä siihen suureen palvelukseen tulee", sanoi Carton, "täytyy minun ilmottaa teille, koska puhutte siitä tuohon tapaan, että se oli vain virkakepponen. En tiedä piittasinko siitä miten teidän kävi, tehdessäni sen palveluksen; nyt puhun menneestä ajasta."

"Te vähennätte velkani", vastasi Darnay, "mutta en tahdo kinastella kanssanne teidän pintapuolisesta vastauksestanne."

"Se on totinen tosi, herra Darnay, uskokaa minua. Olen poikennut aineestani. Niin, ehdotin että meistä tulisi ystävät. Nyt tunnette minut, tiedätte että olen kykenemätön kaikkiin ihmisten parempiin ja korkeampiin pyrintöihin. Jos sitä epäilette, kysykää Stryveriltä, hän kyllä sanoo teille totuuden."

"Minä muodostan mieluummin itselleni oman mielipiteen välittämättä hänen neuvoistaan."

"No niin, te tiedätte ainakin että olen irstas heittiö, joka ei koskaan ole tehnyt mitään hyötyä, eikä tule koskaan tekemäänkään."

"En voi tietää, mitä te vielä tulette tekemään."

"Mutta minä sen tiedän, ja teidän täytyy uskoa minua. No niin, jos voisitte sietää että tällainen arvoton toveri, jonka maine on niin arveluttavaa laatua, silloin tällöin pistäytyisi täällä, pyytäisin että minulle annettaisiin erioikeus tulla ja mennä täällä, että minua katsottaisiin hyödyttömäksi (lisäisinpä vielä rumentavaksi, ellei meissä olisi tuota yhdennäköisyyttä) huonekaluksi, jota suvaitaan sen pitkän palveluksen tähden, välittämättä siitä sen enempää. Enpä luule että väärinkäyttäisin lupaanne. Tuskinpa tulisin käyttämään sitä useammin kuin neljästi vuodessa. Mutta olisin kenties hyvilläni kun tietäisin, että tällainen lupa on minulle suotu."

"Tahdotteko koettaa?"

"Toisin sanoen, te suostutte pyyntööni. Kiitän teitä, Darnay.
Sallitteko minun kutsua teitä nimeltänne?"

"Sepä minustakin nähden on sopivinta tästä lähtien."

He puristivat toistensa käsiä ja Sydney kääntyi pois. Kotvasen kuluttua oli hän päältä katsoen yhtä ryhditön kuin tavallisesti.

Hänen mentyään viittaili Charles Darnay illan kuluessa, jonka hän vietti neiti Prossin, tohtorin ja herra Lorryn seurassa, tähän keskusteluun, pitäen Sydney Cartonin kevytmielisyyttä ja huolettomuutta arvoituksena. Hän ei puhunut hänestä katkeruudella eikä ankaruudella, vaan kuten jokainen olisi puhunut, joka tunsi hänet sellaisena kuin hän näyttäytyi.

Hän ei saattanut aavistaa, että hänen sanansa painuisivat hänen kauniin, nuoren vaimonsa mieleen, mutta kun hän jälestäpäin tapasi hänet heidän omissa huoneissaan, odotti Lucy häntä tuo vanha, omituinen ilme otsallaan.

"Olemmeko miettiväisiä tänään?" sanoi Darnay, kiertäen käsivartensa hänen vyötäsilleen.

"Niin, rakas Charles", sanoi Lucy, kädet hänen rinnallaan, kysyvä ja tarkkaava katse häneen kiinnitettynä, "olemme hyvin miettiväisiä tänä iltana, sillä meillä on jotain sydämellämme tänä iltana."

"Mitä se on, Lucyni?"

"Lupaatko, ettet kiusaa minua kysymyksillä, jos pyydän?"

"Josko lupaan. Mitäpä en lupaisi armaalleni?"

Mitäpä hän tosiaankin olisi voinut olla lupaamatta, pyyhkiessään toisella kädellä syrjään kultakutrit hänen poskeltaan ja toinen käsi sillä sydämellä, joka hänelle sykki.

"Luulen, Charles, että herra Carton ansaitsee enemmän hienotunteisuutta ja kunnioitusta kuin mitä sinun puheesi tänä iltana ilmaisi."

"Todellako, oma ystäväni, miksi niin?"

"Sitä juuri et saa minulta kysyä. Mutta luulen — tiedän — että niin on."

"Se riittää että tiedät sen. Mitä tahdot minua tekemään kultani?"

"Pyydän sinua, rakkaani, aina olemaan hyvin jalomielinen häntä kohtaan ja hyvin anteeksiantavainen hänen vikoihinsa nähden kun hän ei ole läsnä. Pyydän sinua uskomaan, että hänellä on sydän, jonka hän hyvin, hyvin harvoin paljastaa ja jossa on syvät haavat. Olen nähnyt sen verta vuotavan."

"Tuntuu perin kiusalliselta ajatella", sanoi Charles Darnay, aivan hämmästyneenä, "että olen menetellyt väärin häntä kohtaan. Sitä en ole koskaan hänestä uskonut."

"Rakas mieheni, niin kumminkin on. Pelkään ettei häntä enää voi kohottaa, tuskin voinee toivoa että mitään hänen luonteessaan tai kohtalossaan enää saattaa parantua. Mutta olen vakuutettu että hänessä piilee paljon hyvää, jaloa, jopa suurenmoistakin."

Hän oli niin kaunis puhtaassa uskossaan tähän kadotettuun mieheen, että hänen miehensä olisi saattanut katsella häntä tuntikausia hänen siinä seisoessaan.

"Oi, oma rakastettuni!" sanoi Lucy, hiipien lähemmäksi miestään, asetti päänsä hänen rinnalleen ja katseli häntä silmiin, "muista kuinka vahvoja me olemme rakkaudessamme ja kuinka heikko hän on kurjuudessaan."

Hänen rukouksensa liikutti hänen miestään. "Tahdon aina muistaa sitä, rakas sydänkäpyni. Muistan sen elämäni loppuun asti."

Hän kumartui kultakutrisen pään yli ja suuteli hänen ruusuisia huuliaan ja sulki hänet syliinsä. Jospa muuan yksinäinen vaeltaja, joka harhaili pimeitä katuja olisi kuullut hänen viattomat sanansa ja nähnyt ne säälin kyyneleet, jotka hänen miehensä suuteli pois hänen lempeistä sinisilmistään, jotka niin rakkaasti häneen katselivat, olisi vaeltaja itkenyt yön pimeässä — eikä hänen huuliltaan ensi kertaa olisi kuulunut sanat: "Jumala häntä siunatkoon suloisesta osanotostaan".