Read synchronized with  Chinese  English  German  Italian  Spanisch 
Kaksi kaupunkia.  Charles Dickens
Luku 19. YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Muuan lausunto.

Väsyneenä tuskallisesta valvonnasta vaipui herra Lorry sohvalla uneen. Tämän jännitysajan kymmenentenä päivänä hän heräsi auringonpaisteesen huoneessa, jossa hän oli nukahtanut raskaaseen uneen yön vielä pimeänä ollessa.

Hän hieroi silmiään ja nousi ylös mutta epäili vielä nukkuvansa. Sillä kun hän meni tohtorin huoneen ovelle ja kurkisti sisään, huomasi hän suutarinrahin työkaluineen olevan syrjässä ja tohtorin itsensä istuvan ikkunan ääressä lukemassa. Hän oli tavallisessa aamupuvussaan ja hänen kasvonsa (jotka herra Lorry selvästi näki) vaikka tosin hyvin kalpeat, olivat tyynet ja miettiväiset.

Sittenkin kun herra Lorrylle oli selvinnyt että hän oli valveilla, oli hän hetken aikaa huimaavan epävarma siitä oliko koko suutaroiminen ollut vain sekanaista unta. Sillä näkihän hän ystävänsä tavallisessa puvussaan ja tavallisessa toimessaan. Ja löytyikö mitään todistusta siitä että muutos, joka oli häneen tehnyt niin syvän vaikutuksen, oli tosiaankin tapahtunut.

Hän teki tämän kysymyksen vain ensi hämmästyksessään, sillä olihan vastaus selvä. Ellei tähän syvään vaikutukseen olisi ollut vastaavaa ja riittävää syytä, kuinka olisi hän, Jarvis Lorry siellä? Kuinka oli hän saattanut nukahtaa vaatteissaan tohtori Manetten vastaanottohuoneessa, ja kuinka seisoi hän näissä mietteissä tohtorin makuuhuoneen ovella varhain aamulla?

Kotvasen kuluttua seisoi neiti Pross kuiskaillen hänen vieressään. Jos hän vielä olisi hitustakaan epäillyt, olisivat neiti Prossin sanat epäilyksen haihduttaneet, mutta hänen päänsä oli nyt selvinnyt eikä hän enää epäillyt. Hän ehdotti että he antaisivat ajan kulua tavalliseen aamiaishetkeen ja silloin vastaanottaisivat he tohtorin, ikäänkuin kaikki olisi entisellään. Jos hän olisi tavallisessa mielentilassaan, koettaisi herra Lorry varovaisesti hankkia selitystä sen lausunnon kautta, jota hän levottomuudessaan oli niin halukas saamaan.

Neiti Pross alistui hänen neuvoihinsa ja tuuma toteutettiin huolellisesti. Koska herra Lorrylla oli tarpeeksi aikaa tavanmukaiseen tarkkaan vaatetukseensa, ilmestyi hän aamiaisaikana tavallisessa valkosessa paidassaan ja siroissa sukissaan. Tohtori kutsuttiin tavalliseen tapaan ja tulikin aamiaiselle.

Mikäli herra Lorry häntä ymmärsi, varovaisesti ja vähitellen häntä lähennellessään, jonka menettelytavan herra Lorry piti varmimpana, tuntui tohtori ensin otaksuvan että hänen tyttärensä häät olivat olleet eilen. Tarkotuksella tehty viittaus viikon ja kuukauden päivään pani hänet ajattelemaan ja laskemaan ja teki hänet nähtävästi levottomaksi. Mutta muuten oli hän niin tyyni, että herra Lorry päätti hankkia sitä apua, jota hän mietiskeli. Ja tämä apu oli tuleva tohtorilta itseltään.

Kun siis aamiainen oli syöty ja pöytä riisuttu, ja he tohtorin kanssa istuivat kahden, sanoi herra Lorry lämpimästi:

"Rakas Manette, haluaisin kuulla näin meidän kesken teidän lausuntoanne hyvin omituisessa asiassa, joka suuresti mieltäni kiinnittää. Nimittäin minusta nähden se on omituinen, mutta teille, jolla on laajemmat tiedot ehkei niin olekkaan."

Tohtori katseli käsiään, jotka olivat menettäneet valkosen hipiänsä tässä viimeisessä työssä, hän näytti levottomalta ja kuunteli tarkkaan. Hän oli jo useamman kerran tarkastanut käsiään.

"Tohtori Manette", sanoi herra Lorry, kosketellen ystävällisesti hänen käsivarttaan, "se koskee erittäin rakasta ystävääni. Pyydän että ajattelette asiaa ja annatte minulle hyvän neuvon hänen tähtensä — ja ennen kaikkia hänen tyttärensä takia — hänen tyttärensä, rakas Manette."

"Jos ymmärrän oikein", sanoi tohtori hillityllä äänellä, "koskee asia jotain sielunsairautta."

"Niin juuri."

"Puhukaa selvästi", sanoi tohtori. "Kertokaa kaikki yksityiskohtia myöten."

Herra Lorry näki että he ymmärsivät toisiaan ja jatkoi:

"Rakas Manette, se koskee vanhaa, pitkällistä järkähdystä tunteissa — kuten itse sanoitte, sielunsairautta. Se on kohtaus, joka on kestänyt Jumala ties' kuinka kauvan, sillä luulen ettei sairas voi itse laskea aikaa eikä löydy muuta keinoa sen perille pääsemiseen. Se on kohtaus josta sairas parani voimatta itsekään sanoa miten. Sen olen itse kuullut hänen julkisesti selittävän vaikuttavalla tavalla. Hän on parantunut siitä kohtauksesta niin täydellisesti, että hän nyt on erinomaisen älykäs ihminen, joka kykenee suuriin sielun ja ruumiin ponnistuksiin ja yhä lisää jo ennestään laajoja tietojaan. Mutta onnettomuudeksi", hän vaikeni ja veti pitkän henkäyksen — "on tauti uudistunut."

Tohtori kysyi matalalla äänellä: "kauvanko se kesti?"

"Yhdeksän päivää ja yötä."

"Mitenkä se näyttäytyi? Ryhtyikö hän johonkin vanhaan työhön, joka oli taudin yhteydessä."

"Niin oli asian laita."

"Näittekö koskaan ennen", kysyi tohtori selvästi ja tyynesti, vaikkakin matalalla äänellä, "häntä tässä työssä."

"Kerran ennen."

"Ja kun tauti uudistui, oliko hän useissa suhteissa — tai kaikissa suhteissa — samallainen kuin silloin?"

"Kaikissa suhteissa, luulen."

"Te puhuitte hänen tyttärestään. Tietääkö hänen tyttärensä taudin uudistumisesta?"

"Ei. Se pidettiin salassa häneltä ja toivon ettei hän koskaan pääse salaisuuden perille. Sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä ja eräs toinen luotettava henkilö."

Tohtori tarttui hänen käteensä ja mutisi: "Siinä menettelitte hyvin ystävällisesti ja huolellisesti". Herra Lorry puristi vuorostaan tohtorin kättä, eikä kumpanenkaan puhunut vähään aikaan mitään.

"Niin, rakas Manette", sanoi herra Lorry viimein hienotunteisimmalla ja ystävällisimmällä äänellään, "minä olen vain asiamies, enkä ymmärrä käsitellä niin vaikeita ja monimutkaisia kysymyksiä. Minulla ei ole tarpeellisia tietoja, minulla ei ole siihen vaadittavaa älyä, tarvitsen johtoa. Ei löydy maailmassa toista, jonka johtoon niin luottaisin kuin teidän. Sanokaa minulle kuinka voi sellainen taudinuudistus tapahtua? Onko syytä peljätä toista? Voiko uudistusta estää? Kuinka tulee uudistusta hoitaa? Kuinka on oikeastaan asian laita? Mitä voin tehdä ystäväni puolesta siinä suhteessa. Ei kukaan ole koskaan hartaammin halunnut ystävätään auttaa kuin minä, jos vain tietäisin millä lailla. Mutta en tiedä mitenkä menetellä siinä tapauksessa, ehkäpä te terävyydellänne, tiedoillanne ja kokemuksellanne voisitte johdattaa minut oikeille jäljille, silloin voisin paljon toimittaa, mutta ilman johtoa ja tietoja en saa mitään aikaan. Keskustelkaa kanssani tästä asiasta, näyttäkää se minulle selvemmässä valossa ja opettakaa minua tekemään vähän enemmän hyötyä."

Tohtori Manette istui mietiskeleväisenä kuultuaan nämät vakavat sanat eikä herra Lorry häntä ahdistanut sen enempää.

"Minun luullakseni", sanoi tohtori vaivoin lopettaen tukalan äänettömyyden, "ei uudistus, josta puhutte rakas ystäväni, ollut aivan arvaamaton sairaalle."

"Pelkäsikö hän sitä?" uskalsi herra Lorry kysyä.

"Pelkäsi", hän sanoi sen ehdottomalla väristyksellä. "Te ette voi aavistaa mitenkä sellainen pelko painaa sairaan mieltä ja kuinka vaikeata — melkeinpä mahdotonta — hänen on pakottaa itseään puhumaan sanaakaan siitä asiasta, joka häntä painaa."

"Tuntisiko hän huojennusta", kysyi herra Lorry, "jos hän voisi uskoa tätä salaista pelkoa jollekkin, kun se häntä yllättää."

"Kyllä luulen. Mutta se on kuten sanoin, melkein mahdotonta. Luulenpa että se — muutamissa tapauksissa on aivan mahdotonta."

"No niin", sanoi herra Lorry, lyhyen äänettömyyden jälkeen, pannen taas ystävällisesti kätensä tohtorin käsivarrelle, "mistä luulette tämän kohtauksen johtuvan?"

"Luulen", vastasi tohtori Manette, "että ajatukset ja muistot, jotka olivat taudin ensimmäisenä syynä, äkisti ja merkillisesti herätettiin henkiin. Joitakin kiihkeitä, tuskallisia muistoja palasi varmaan elävästi hänen mieleensä. On luultavaa, että hänen sielussaan on kauvan asunut pelko siitä että nämät muistot jossakin tilaisuudessa, sanokaamme erityisestä syystä heräisivät eloon. Hän koetti turhaan valmistaa itseään, ja ehkäpä juuri jännitys valmistuksen aikana, vei häneltä voimat sitä kestämään."

"Muistaako hän mitä tapahtui uudistuskohtauksen aikana?" kysyi herra
Lorry hyvin ymmärrettävällä epäilyksellä.

Tohtori katseli suruisesti ympärilleen, pudisti päätään ja vastasi matalalla äänellä: "ei vähääkän".

"Entäs tulevaisuuteen nähden?" kyseli herra Lorry.

"Tulevaisuuteen nähden", sanoi tohtori, jälleen lujana, "on minulla hyviä toiveita. Koska taivas armossaan on antanut hänelle terveyden niin pian takasin, olen hyvässä toivossa. Koska hän sortui johonkin monimutkaiseen, kauvan peljättyyn ja aavistettuun, jota vastaan hän kauvan oli taistellut, ja josta hän kuitenkin oli tointunut, sitten kun pilvi oli lauennut ja painunut ohi, toivon minä, että pahin on kestetty."

"Hyvä, se on hyvä lohdutus. Olen kiitollinen", sanoi herra Lorry.

"Olen kiitollinen", toisti tohtori ja painoi hartaudella päänsä alas.

"On kaksi kohtaa, joista tahtoisin selitystä. Saanko jatkaa?"

"Te ette voi tehdä ystävällenne parempaa palvelusta." Tohtori ojensi hänelle kätensä.

"Ensimmäinen kysymys siis. Hän on luonteeltaan ahkera ja tarmokas, työskentelee innokkaasti laajentaakseen ammattitietojaan, tekee kokeita y.m. Tekeekö hän kentiesi liiaksi työtä?"

"Sitä en luule. Alituinen työntarve on kenties hänen luonteelleen ominaista. Osaksi se kai on luontaista, osaksi seurauksena hänen suruistaan. Mitä vähemmän hän ajattelee terveellisiä asioita, sitä enemmän hänen ajatuksensa ovat vaarassa kääntyä epäterveelliseen suuntaan. Hän on kai pitänyt itseään silmällä ja tehnyt tämän havainnon."

"Oletteko varma ettei hän rasita itseään liiaksi?"

"Luulen olevani aivan varma siitä."

"Rakas Manette, jos hän olisi rasittunut —."

"Rakas Lorry, epäilen sitä mahdolliseksi. Vaikutus on yhdeltä puolelta ollut valtava ja siis on vastavaikutus tarpeellinen."

"Suokaa minulle, itsepäiselle asiamiehelle anteeksi, mutta otaksukaa hetkinen että hän olisi rasittunut, vaikuttaisiko se taudinuudistumista?"

"Sitä en luule. En luule", sanoi tohtori Manette vakuutetun varmuudella, "että löytyy muuta kuin yksi ainoa ajatussuunta, joka uudistaa sen. Yksi ainoa kova isku tähän arkaan kohtaan voisi sen uudistaa. Sen jälkeen mitä on tapahtunut ja hänen siitä parannuttua voinen tuskin odottaa sellaista uutta, kovaa iskua. Toivon ja melkeinpä luulen, että taudinuudistumiseen syynä olleet aiheet ovat loppuneet."

Hän puhui epäröivästi kuin mies, joka tietää kuinka helposti mitätön seikka voi saattaa sielun elimistön epäkuntoon ja kuitenkin varmasti kuten se, joka hitaasti on voittanut vakuutuksen omilla kärsimyksillään ja suruillaan. Hänen ystävänsä tehtävä ei ollut vähentää tätä itseluottamusta. Hän selitti rauhoittuneensa ja olevansa keveämmällä mielellä kuin mitä todellisesti oli ja lähestyi nyt toista ja viimeistä kohtaa. Se oli hänestä tehtävistään vaikein, mutta kun hän muisti keskusteluaan neiti Prossin kanssa sunnuntaiaamuna ja muisti mitä hän oli nähnyt viimeisenä yhdeksänä päivänä, tunsi hän että se oli tehtävä.

"Työtä, jota hän toimitti sen tilapäisen taudin kestäessä, josta hän niin onnellisesti parantui", sanoi herra Lorry selvitettyään kurkkuansa, "tahdomme sanoa — sepän työksi. Sanokaamme esimerkin vuoksi, että hän onnettomuuden päivinään oli tottunut työskentelemään pienen alasimen ääressä. Sanokaamme että hän aivan odottamattomasti taas tavattiin alasimensa ääressä. Eikö ole vahingollista että hän pitää sen luonaan?"

Tohtori varjosti otsaansa kädellään ja polki jalallaan hermostuneesti maata.

"Hän on aina pitänyt sen luonaan", sanoi herra Lorry, katsellen levottomasti ystävätään. "Eikö olisi parasta että hän erkanisi siitä?"

Tohtori varjosti yhä otsaansa kädellään ja polki hermostuneesti laattiata.

"Teistä on vaikea neuvoa minua", sanoi herra Lorry, "ymmärrän varsin hyvin että kysymys on vaikea. Mutta luulen —." Hän pudisti päätään ja vaikeni.

"Katsokaa", sanoi tohtori Manette kääntyen häneen tuskallisen vaitiolon jälkeen, "on hyvin vaikeata johdonmukaisesti selittää mitä liikkuu tämän miesraukan sisimmässä sydämessä. Hän halusi kerran niin palavasti tätä työtä ja se oli hänelle niin tervetullutta kun hän sen sai. Epäilemättä huojensi se hänen tuskaansa, se vaivasi sormia aivojen sijasta, ja hänen enemmän harjaantuessa tukahutti sormien näppäryys sieluntuskat siksi ei hän koskaan ole saattanut ajatellakkaan tykkönään luopua tästä työstä. Nytkin kun luulen hänellä olevan suurempia toiveita itsestään kuin koskaan ennen, ja kun hän puhuu itsestään jommoisellakin luottamuksella, pelkkä ajatus, että hän tulisi tarvitsemaan vanhaa työtään eikä löydä sitä, synnyttää hänessä äkillistä pelvon tunnetta, jota voisi kuvailla löytyvän eksyneen lapsen sydämessä."

Katsellessaan herra Lorrya kasvoihin, muistutti hän itse tätä vertausta.

"Mutta eikö — muistakaa että puhun kuten itsepintainen asiamies ainakin, joka vain puuhailee killinkien ja setelien kanssa — mutta eikö tämän esineen säilyttäminen pidä myöskin ajatusta vireillä? Jos esine katoaisi, rakas Manette, eikö pelkokin menisi samaa tietä? Eikö alasimen säilyttäminen ole jonkinlaista pahain aavistusten kannattamista?"

Seurasi uusi äänettömyys.

"Mutta ajatelkaa", sanoi tohtori vapisevalla äänellä, "että se on hänelle niin vanha seurakumppani."

"Minä en sitä säilyttäisi", sanoi herra Lorry päätään pudistaen, sillä hän kävi vaan varmemmaksi huomatessaan tohtorin levottomaksi. "Minä neuvoisin häntä uhraamaan sen. Pyydän vain teiltä valtakirjaa. Olen varma että siitä on vahinkoa. Kas niin, valtuuttakaa minut siihen toimeen niin teette oikein kauniisti. Hänen tyttärensä tähden, rakas Manette!"

Oli omituista nähdä, mikä taistelu tohtorissa tapahtui.

"Tapahtukoon se siis hänen nimessään, minä suostun. Mutta minä en sitä poistaisi potilaan läsnä ollessa. Kaivatkoon hän vanhaa seurakumppaniaan vasta sitten, kun hän on ollut poissa kotvasen aikaa."

Tähän herra Lorry mielellään suostui ja neuvottelu oli lopussa. He viettivät sen päivää maalla ja tohtori oli aivan entisellään. Kolmena seuraavana päivänä oli hän aivan terve ja neljäntenätoista päivänä matkusti hän Lucyn ja hänen miehensä luo. Herra Lorry oli ennakolta selittänyt hänelle mihin varokeinoihin hänen äänettömyytensä tähden oli ryhdytty ja tohtori oli ne ottanut huomioon kirjoittaessaan Lucylle, jolla siis ei ollut mitään epäilyksiä.

Samana iltana jolloin hän lähti, meni herra Lorry hänen huoneeseensa, mukanaan kirves, saha, taltta ja vasara. Neiti Pross seurasi mukana kynttilä kädessä. Lukittujen ovien takana, salaperäisesti ja rikoksellisena iski herra Lorry suutarinahan kappaleiksi, ja neiti Pross valaisi tätä työtä ikäänkuin olisi hän avullisena murhassa — johon hän tuikeine kasvoineen olisi kylläkin sopinut. Ruumiin polttaminen (kun se ensin oli paloteltu sopiviin kappaleihin) tapahtui siekailematta kyökin liedessä ja työkalut, kengät ja nahka haudattiin puutarhaan. Hävitystyö ja salaaminen on rehellisille sieluille niin perin vastenmielistä, että herra Lorry ja neiti Pross tässä työssä puuhaillessaan, olivat omasta mielestään ja myöskin ulkonäöltään melkein kuin kamalan konnatyön rikostoverit.