Read synchronized with  Chinese  English  German  Italian  Spanisch 
Kaksi kaupunkia.  Charles Dickens
Luku 14. NELJÄSTOISTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kunniallinen asiamies.

Kun herra Jeremiah Cruncher istui tuolillaan Fleetkadulla kamala poikavekaransa vieressään, näkivät hänen silmänsä hänen siinä istuissaan koko joukon mitä eriävimpiä esineitä. Kuka taisikaan päivän kiireisempänä aikana Fleetkadulla sokeaksi ja kuuroksi tulematta seurata niitä kahta ihmisvirtaa, jotka kulkivat toinen länteenpäin ja toinen itäänpäin, molemmat ohjaten kulkunsa lakeuksille, purppurapunaisen viivan taakse, jonne aurinko laskee.

Oljenkorsi suussaan, istui herra Cruncher katsellen näitä ihmisvirtoja kuin muinainen pakana, joka vuosisatoja katseli yhtä ainoata virtaa — mutta Jerry ei odottanut niitten koskaan juoksevan kuiviin. Se ei myöskään olisi ollut hänen toiveittensa mukaista, sillä osa hänen sisääntuloistaan johtui siitä että hän avusti peljästyneitä naisia (lihavanlaisia ja vanhanpuoleisia) Tellsonin puoliselta virralta vastapäiseen rantaan. Olipa se yhdessäolo kuinka lyhyt tahansa, oli herra Cruncher aina niin innostunut naiseen, että hän lopulta ilmaisi syvän halun juoda hänen maljansa. Ja ne lahjat, jotka hän sai tätä hyväntahtoista tarkotusta täyttääkseen, auttoivat hänen raha-asioitaan kuten äsken mainittiin.

Kerran istui eräs runoilija julkisella paikalla jakkaralla ja mietiskeli ihmisten näkyvillä. Herra Cruncher istui myös jakkaralla julkisella paikalla mutta koska hän ei sattunut olemaan runoilija, mietiskeli hän niin vähän kuin suinkin ja katseli vain ympärilleen.

Niinpä istui hän siinä taas kerran jolloin ihmisiä oli vähän ulkona ja myöhästyneitä naisia ei ollenkaan ja hänen raha-asiansa olivat niin vähän kukoistavat, että hänen rinnassaan heräsi vakaa epäilys rouva Cruncheriin, joka varmaankin taas oli pontevasti "maahan kopsahtanut", kun tavaton ihmisjoukko joka tulvasi alas Fleetkatua länteenpäin, käänsi hänen huomionsa puoleensa. Katsoessaan siihen suuntaan näki herra Cruncher, että se oli jonkinlainen ruumissaatto, joka sieltä oli lähenemässä ja että tämä saatto oli kansan vihan esineenä, josta syntyi levottomuutta ja hälinää.

"Nuori Jerry", sanoi herra Cruncher, kääntyen vekaransa puoleen, "se on ruumissaatto."

"Hurraa isä!" huusi nuori Jerry.

Nuori herra antoi tälle riemuhuudolle salaperäisen merkityksen, josta vanhempi herrasmies pani niin pahakseen että hän paiskasi nuorta herraa korvalle.

"Mitä tarkotat? Mitä sinä hurraat? Mitä harmia aiot saattaa omalle isällesi, senkin vesa. Tämä poika ei pysy enää aisoissaan!" sanoi herra Cruncher, katsellen häntä tutkivasti. "Sinä ja sinun hurraasi! Älä anna minun enää kuulla moisia, tai minä löylytän sinut. Kuuletkos?"

"Enhän minä tarkottanut mitään pahaa", vastusti nuori Jerry, hieroen poskeaan.

"Suus kiinni sitten", sanoi herra Cruncher, "en tahdo enää kuulla mitään. Nouse tuolle penkille ja katsele ihmisjoukkoa."

Hänen poikansa totteli ja joukko läheni lähenemistään, se räyhäsi ja melusi likaisten ruumis- ja suruvaunujen ympärillä. Suruvaunuissa istui vain yksi sureva niissä likaisissa koruvaatteissa, jotka katsottiin tarpeelliseksi hänen asemansa arvolle. Asema ei suinkaan tuntunut häntä huvittavan sillä kasvava ihmisjoukko ympäröi vaunuja, pilkaten ja irvistäen hänelle ja huusi ja hyssytti lakkaamatta: "Urkkijoita. Ihh! Vakoojia!" ynnä muita sen semmoisia kohteliaisuuksia, niin törkeitä ja iljettäviä, ettei niitä kannata kertoa.

Hautajaisilla oli aina merkillinen vetovoima herra Cruncheriin, hän piristyi ja elpyi aina kun ruumissaatto kulki Tellsonin pankin ohi. Siis oli luonnollista että hautajaiset, joita seurasi tämmöinen tavaton joukko, häntä suuresti vilkastuttivat ja hän kysyi ensimmäiseltä, joka hänen vastaansa ryntäsi:

"Mitä nyt veikkonen? Mikä on hätänä?"

"En tiedä", sanoi mies. "Urkkijoita! Tst! tst! Urkkijoita."

Hän kysyi toiselta. "Kuka on kuollut?"

"En tiedä", vastasi tämä, vaan peitti siitä huolimatta suunsa ja rääkyi hämmästyttävällä kiukulla ja kiihkolla: "Urkkijoita! Haha! Tst tst. Urkkijoita!"

Viimein törmäsi häntä vastaan mies, joka oli paremmin selvillä ja tältä hän kuuli, että haudattava oli Roger Cly.

"Oliko hän sitten urkkija?" kysyi herra Cruncher.

"Urkkija Old Baileyssa", vastasi toinen. "Haha! Old Baileyn urkkija!"

"Mitä ihmettä!" huudahti Jerry, muistaen kuulustelua jossa hän oli läsnä. "Olen nähnyt hänet, onko hän kuollut?"

"Kuollut kuin tukki", vastasi toinen, "mutta hän ei vielä ole tarpeeksi kuollut! Ulos urkkijat! Raastakaa ulos urkkijat."

Tämä ajatus oli niin paikallaan tänä ajatusköyhänä aikana, että joukko takertui siihen innolla ja toisti äänekkäästi: "raastakaa ne ulos", ja ihmiset kasaantuivat niin lähelle molempia vaunuja, että niitten oli pakko pysähtyä. Kun joukko aukasi vaunujen oven, hyppäsi ainoa sureva itsestään ulos ja oli kotvasen heidän käsissään, mutta hän oli niin ketterä ja käytti aikansa niin hyvin, että hän silmänräpäyksessä ryntäsi eräälle syrjäkadulle, heitettyään yltään kaapunsa, hattunsa, pitkän suruharsonsa, valkosen nenäliinansa ja muut kyynelten vertauskuvat.

Tämän kaiken riisti kansa kappaleiksi ja lennätti suurella riemulla sinne tänne, kauppiaat sulkivat kiireesti puotinsa, sillä kansa ei siihen aikaan arastellut mitään ja oli hyvin pelätty petoeläin. He olivat jo menneet niin pitkälle että avasivat ruumisvaunut ja olivat ottamaisillaan arkun ulos, kun yksi viisas keksi että yleisessä riemusaatossa kuletettaisiin ruumis määräpaikkaansa. Koska käytännölliset ehdotukset olivat tarpeen vaatimat, otettiin tämäkin vastaan yksimielisellä suostumuksella ja vaunut täyttyivät paikalla, kahdeksan törmäsi sisälle ja tusina ulkopuolelle, ne, jotka kaikkea kekseliäisyyttään käyttämällä taisivat pysyä siinä kiinni, kiipesivät ruumisvaunujen katolle. Ensimmäinen näistä vapaaehtoisista oli itse Jerry Cruncher, joka suruvaunujen pimeimmässä nurkassa häveliäästi kätki piikkisen päänsä Tellsonilaisilta.

Virkailevat hautajaisurakoitsijat vastustivat kovasti tätä muutosta juhlamenoissa mutta koska virta oli epäilyttävän lähellä ja moni ääni piti kylmää kylpyä hyvin vaikuttavana keinona nutistamaan niskottelevia urakoitsijoita, laimentui vastustus heikoksi ja lyhyeksi. Uusi ruumissaatto lähti liikkeelle, nokikolari ajoi ruumisvaunuja — ajurin avustamana, joka ankaran valvonnan alaisena istui kyyristyneenä hänen vieressään — ja pasteijan kauppias, myöskin ministerin vartioimana ajoi suruvaunuja. Ennenkuin kulkue oli joutunut kauvas, liitettiin lisäkaunistukseksi karhunkulettaja, joka siihen aikaan oli hyvin tavallinen katutyyppi ja hänen karhunsa, joka oli musta ja hyvin syyhyinen, antoi hyvin virallisen hautajaisleiman sille osalle kulkuetta jossa se kulki.

Olutta juoden, piippua polttaen, laulaa renkuttaen, surevia matkien ja virnistäen kulki sekava kulkue eteenpäin, lisääntyen joka askeleella. Kaikki kauppiaat sulkivat puotinsa sen lähestyessä. Sen määräpaikka oli vanha, pyhän Pankratiuksen kirkko kaukana kedoilla kaupungin ulkopuolella. Vihdoin saapui se perille, tunkeutui kirkkomaalle ja toimitti Roger Cly vainajan maahanpanon suureksi mielihyväkseen omalla tavallaan.

Kun kuollut oli jätetty rauhaan ja kansanjoukko läksi hankkimaan uutta huvitusta, keksi joku toinen viisas — tai ehkäpä sama — syyttää satunnaisia ohikulkevia Old Baileyn urkkijoiksi ja ahdistaa niitä. Niin ajoivat he takaa monta kymmentä viatonta, jotka eivät eläissään olleet käyneetkään Old Baileyssa, ja näitä tyrkittiin ja rääkättiin raakamaisella tavalla. Ylimeno tästä huvituksesta ikkunain särkemisiin ja ravintolain ryöstämiseen oli helppo ja luonnollinen. Viimein, kun he olivat hävittäneet useita puistomajoja ja repineet maasta joitakin pystyaitoja aseiksi sotaisimmille hengille, leveni huhu että vahti oli tulossa. Tämän huhun vaikutuksesta hälveni joukko vähitellen ja ehkäpä vahdit tulivat, ehkäpä ei; näin tämä roistoväki tavallisesti esiintyi.

Herra Cruncher ei ottanut osaa viime kohtauksiin, hän jäi hautausmaalle keskustelemaan hautajaisurakoitsijain kanssa ja heitä lohduttamaan. Tällä paikalla oli häneen rauhoittava vaikutus. Hän hankki itselleen piipun läheisestä ravintolasta ja poltti sitä, kurkistellen sisälle hautain aituuksista ja tutkien tarkasti tätä paikkaa.

"Jerry", sanoi herra Cruncher puhellen itsekseen kuten hänen tapansa oli, "sinä näit tuon Clyn tässä eräänä päivänä ja sinä näit omin silmin, että hän oli nuori ja soreavartaloinen."

Poltettuaan piippunsa loppuun ja vielä vähän tuumiskeltuaan, läksi hän poispäin ollakseen Tellsonissa ennen pankin sulkemista. Olivatko hänen mietiskelynsä kuolevaisuudesta vaikuttaneet hänen maksaansa, tai oliko hänen terveytensä jo ennestään epäkunnossa, tai tahtoiko hän muuten olla kohtelias etevälle miehelle, oli miten oli, kotimatkalla pistäysi hän lääketieteellisen neuvonantajansa, etevän välskärin luo.

Nuori Jerry vastaanotti isänsä tarpeellisella kunnioituksella ja ilmotti ettei ollut mitään työtä hänen poissaollessaan. Pankki suljettiin, vanhat kirjanpitäjät läksivät pois, tavanmukainen vahti asetettiin ja herra Cruncher poikineen meni kotia teetä juomaan.

"Nyt sanon sinulle kuinka asian laita on", sanoi herra Cruncher vaimolleen, kotiin tullessaan. "Jos minun yritykseni kunniallisena asiamiehenä tänä iltana menee myttyyn, tiedän että taas olet rukoillut minulle vahinkoa, ja minä löylytän sinua aivan kuin olisin nähnyt sinun siinä toimessa."

Alakuloinen rouva Cruncher pudisti päätään.

"Mitä, sinä uskallat minun silmäini edessä!" sanoi herra Cruncher pelon ja vihan vaiheella.

"En sano mitään."

"No, niin, mutta älä myöskään ajattele mitään. Voit vastustaa minua molemmin keinoin. Jätä kokonaan kaikki semmoinen."

"Kyllä, Jerry."

"Kyllä, Jerry", toisti herra Cruncher, istuen teetä juomaan. "Vai niin, sinä sanot, kyllä Jerry. Se sopii. Sano vain, kyllä Jerry."

Herra Cruncher ei tarkottanut erityisesti mitään näillä myönnytyksillään, hän käytti niitä vain kuten ihmiset usein tekevät, ilmaisemaan yleistä, ivallista tyytymättömyyttä.

"Sinä ja sinun kyllä Jerrysi", sanoi herra Cruncher, purren palasen voileivästään. "Niin, niin. Sen kyllä uskon."

"Menetkö ulos tänä iltana", kysyi hänen lauhkea vaimonsa hänen purressaan toista palasta.

"Menen."

"Pääsenkö mukaan isä", kysyi hänen poikansa rutosti.

"Etkä pääse. Menen — kuten äitisi tietää — kalastamaan. Niin juuri, menen kalastamaan."

"Sinun onkivapasi on aika ruosteinen isä, eikö niin?"

"Mitä se sinuun kuuluu."

"Tuotko mitään kalaa kotia, isä?"

"Ellen tuo, on aamiaisesi huono huomenna", sanoi isä päätään pudistaen, "ja nyt suus kiinni, minä en mene ulos, ennenkuin sinä jo kauvan olet ollut makuulla."

Loput iltaa hän tarkoin vahti rouva Cruncheriä ja puheli hänen kanssaan äkäsellä äänellä estäen häntä rukoilemasta. Tässä tarkotuksessa usutti hän myös poikaansa puhelemaan äitinsä kanssa ja teki vaimoraukan aivan onnettomaksi. Hän haki syytä valituksiin missä vaan taisi, eikä jättänyt häntä hetkeksikään omiin ajatuksiinsa. Jumalisin ihminen ei olisi antanut suurempaa tunnustusta totisen rukouksen voimalle kuin hän tällä epäluulollaan vaimoaan kohtaan. Hän oli kuin ihminen, joka ei usko kummituksia, ja kuitenkin pelästyy kummitusjuttuja.

"Ja muista", sanoi herra Cruncher, "ei mitään juonittelemista huomenna, jos minun kunniallisena asiamiehenä onnistuu hankkia palasen lihaa, älä tulekkaan sanomaan ettet siihen kajoo, että tyydyt leipään. Jos minä kunniallisena asiamiehenä saan hiukan olutta niin älä puhukkaan, että sinä juot vettä. Kun olet mennyt Roomaan, elät Roomassa maan tavalla. Ellet, on Rooma sinulle ankara herra. Minä olen sinun Roomasi, kuten tiedät."

Sitten alkoi hän jälleen möristä.

"Kehtaat hylkiä omaa ruokaasi ja juomaasi. En tosiaankaan ymmärrä kuinka kurjaa meidän ruokamme ja juomamme viimein on sinun juoniesi ja tunteettoman käytöksesi tähden. Katso poikaasi. Onhan hän sinun, vai mitä? Hän on laiha kuin tikku. Oletko sinä mikään äiti, etkö tiedä, että äidin ensimmäinen velvollisuus on lihottaa poikaansa."

Tämä koski kovasti nuoreen Jerryyn, hän vannotti äitiään täyttämään ensimmäistä velvollisuuttaan, ja joskin hän laiminlöi muuta, ennen kaikkia koettaa täyttää tätä äidillistä velvollisuuttaan, johon hänen isänsä niin liikuttavasti ja hienosti oli viitannut.

Näin kului ilta Cruncherin perheessä kunnes nuori Jerry sai käskyn ruveta levolle, ja hänen äitinsä sai samanlaisen määräyksen ja totteli sitä. Herra Cruncher vietti yön ensimmäiset hetket piippua polttaen, eikä lähtenyt partioretkelleen ennen kello yhtä. Tällä kummitusten hetkellä nousi hän tuoliltaan, otti avaimen taskustaan, aukasi lukitun kaapin ja otti esiin säkin, sorkkaraudan, nuoran ja ketjut, ynnä muita senkaltaisia kalastustarpeita. Hän ripusti nämät tavarat päälleen vikkelästi, mutisi viimeisen uhkauksen rouva Cruncherille, sammutti kynttilänsä ja meni ulos.

Nuori Jerry, joka vaan oli riisuvinaan vaatteensa kun hän rupesi levolle ei ollut paljon jäljellä isästään. Pimeyden turvissa seurasi hän häntä huoneesta alas rappusia, pihan kautta kadulle. Kotiin palaamisesta ei hän ollut huolissaan, sillä talo oli täynnä vuokralaisia ja portti oli raollaan koko yön.

Kiitettävän halun kannustamana päästä isänsä kunniallisen ammattitaidon ja salaisuuden perille, painautui nuori Jerry yhtä likelle talojen seiniä ja porttikäytäviä kuin hänen silmänsä olivat lähellä toisiaan, ja piti tarkasti arvosaa isäänsä silmällä. Arvoisa isä tähtäsi pohjoiseenpäin, eikä ollut käynyt monta askelta ennenkuin häneen yhtyi toinenkin kalastaja ja yhdessä nämät nyt tallustivat eteenpäin.

Kulettuaan puoli tuntia olivat he jättäneet vilkkuvat lyhdyt ja torkkuvat yövahdit taakseen ja vaelsivat yksinäistä tietä eteenpäin. Täällä yhtyi heihin kolmaskin kalastaja ja niin hiljaa, että jos nuori Jerry olisi ollut taikauskoinen, olisi hän saattanut luulla tämän jalon toimen toisen harjottajan äkkiä hajonneen kahtia.

Kaikki kolme kulkivat eteenpäin ja samoin nuori Jerry, kunnes pysähtyivät tielle pistäytyvän vallin luona. Vallin päällä kulki matala tiilimuuri ja sen päällä oli rauta-aita. Vallin ja muurin varjossa poikkesivat yölliset vaeltajat tieltä ja kääntyivät pimeälle käytävälle, jonka toisella sivulla kulki sillä kohtaa kahdeksan tai kymmenen jalan korkuinen valli. Nuori Jerry kömpi erääseen sopukkaan, tirkkien ylös käytävään ja näkikin kohta arvoisan isänsä haahmon, joka selvästi kuvastui vasten laimeata ja utuista kuuta ja ketterästi kapusi rautaportin yli. Hän oli pian toisella puolella ja sitten kapusi toinen kalastaja samaa tietä ja samoin kolmas. He hyppäsivät kaikki hiljaa maahan portin sisäpuolelle ja makasivat siinä pitkällään vähän aikaa — ehkäpä kuunnellen. Sitten konttasivat he pois käsin ja jaloin. Nyt oli nuoren Jerryn vuoro lähestyä porttia ja sen hän tekikin pidättäen hengitystään. Sitten kyykistyi hän taas nurkkaan ja tirkisteli sisään ja näki kolmen kalastajan hiipivän eteenpäin pitkän ruohon läpi ja kaikki hautapatsaat kirkkomaalla — sillä he olivat suurella kirkkomaalla — katselivat ikäänkuin valkoset kummitukset, itse kirkontornikin katseli kuin suunnattoman jättiläisen haamu. He eivät ryömineet pitkälle, ennenkuin pysähtyivät ja kohosivat pystyyn. Ja nyt alkoivat he kalastaa.

Ensin kalastivat he lapiolla. Sitten laittoi arvoisa isä kuntoon aseen joka muistutti suurta korkkioraa, mitä työkalua lienevätkään käyttäneet, vahvasti he vaan työskentelivät, kunnes kirkonkellojen pelottavat kumaukset säikähyttivät nuorta Jerryä niin, että hän karkasi tiehensä hiukset yhtä pystyssä päässä kuin isällään.

Mutta hänen kiihkoisa halunsa saada tietää tästä enemmän pidätti häntä juoksussa, ja houkuttelipa häntä vielä takasin kääntymäänkin. He kalastivat yhä uutterasti, hänen uudestaan tirkistellessään portin lomasta, mutta nyt tuntui kala nykineen. Kuului vääntämistä ja valittavaa ääntä alhaalta ja heidän kumartuneet ruumiinsa ponnistivat kuin olisivat nostaneet raskasta kuormaa. Vähitellen tunkeutui taakka maan läpi ja tuli pinnalle. Nuori Jerry tiesi varsin hyvin mikä se oli, mutta kun hän sen näki ja näki arvoisan isänsä hankkivan sitä avaamaan, säikähti hän, tottumaton kun oli moisiin näkyihin, niin pahanpäiväisesti, että hän taas pakeni, eikä pysähtynyt ennenkuin oli juossut päälle peninkulman. [Englant. peninkulma.]

Silloinkin hän vaan pysähtyi henkeään vetääkseen, sillä hänen pakonsa oli aaveentapaista kilpajuoksua, jonka päättymistä hän hartaasti halusi. Hän kuvitteli mielessään, että näkemänsä ruumisarkku juoksi hänen kintereillään ja kun hän ajatteli sitä hyppimässä takanaan pystyssä, nojaten kapeaan päähänsä, yhä saavuttamaisillaan hänet, aivan hänen vieressään — ehkäpä se jo tarttui käsivarteenkin — olikin se takaa-ajaja, josta mieli päästä. Se oli sitäpaitsi epäluotettava ja kaikkialla läsnäoleva paholainen, sillä sen tehdessä pimeyden hänen takanaan kamalaksi, hyökkäsi hän maantielle välttääkseen pimeitä käytäviä, peljäten sen hyppivän ulos niistä ikäänkuin vesitautinen paperileija ilman häntää ja siipiä. Se piiloutui porttikäytäviinkin, hankasi kamalia olkapäitään vasten porttia ja kohotti niitä korvilleen kuin olisi se nauranut. Se piiloutui tien varjoihin ja heittäytyi viekkaasti selälleen, jotta hän kompastuisi. Koko ajan hyppi se hänen takanaan ja sai hänet kiinni, niin että poika, ennätettyään omalle portille oli lähes puolikuollut. Eikä se sittenkään tahtonut häntä heittää, vaan seurasi häntä ylös portaita muksahtaen joka astuimella, kapusi hänen kerallaan sänkyyn ja paneusi kuolleena ja raskaana hänen rinnalleen hänen nukahtaessaan.

Nuori Jerry heräsi komerostaan sikeästä unestaan jälkeen aamunkoiton ja ennen auringonlaskua siihen, että isä astui perheen huoneeseen. Jotain oli häneltä mennyt nurinpäin, niin ainakin päätti nuori Jerry, nähdessään isän pitelevän rouva Cruncheriä korvista ja mätkivän hänen päätään sängyn päätyä vasten.

"Sanoinhan, että löylytän sinua", sanoi herra Cruncher, "ja niinpä minä löylytänkin."

"Jerry, Jerry, Jerry!" rukoili hänen vaimonsa.

"Sinä vastustat toimieni onnistumista", sanoi Jerry, "ja minä ja toverini saamme siitä kärsiä. Sinun tulisi kunnioittaa ja totella minua, miksi helvetissä et sitä tee?"

"Koetan olla hyvä vaimo, Jerry", puolusti itseään vaimoparka itkien.

"Sekö se on hyvä vaimo, joka vastustaa miehensä toimia? Niinkö sinä kunnioitat miestäsi että häpäiset hänen toimiansa? Niinkö sinä tottelet miestäsi että vastustat häntä juuri siinä, mikä on tärkeintä hänen toimiinsa nähden?"

"Sinä et ollut silloin ruvennut siihen kauheaan ammattiin, Jerry."

"Se on sinulle tarpeeksi", vastasi herra Cruncher, "että olet kunniallisen asiamiehen vaimo ja sinun ei tarvitse vaivata naisaivojasi laskemalla milloinka hän ryhtyi ammattiinsa, milloinka ei. Vaimo, joka kunnioittaa ja tottelee miestään, jättää hänen ammattinsa tykkönään rauhaan. Jos sinä olet jumalinen, otan mieluummin jumalattoman. Sinulla ei ole enemmän luonnollista tuntoa velvollisuuksiisi, kuin mitä Thamesjoella on paaluihinsa, ja siksi pitää sitä juntata sinuun samalla tavalla."

Sanasotaa käytiin matalalla äänellä ja loppui siihen, että kunniallinen asiamies potki jalastaan saviset saappaansa ja paneusi pitkälleen laattialle. Heitettyään arastelevan katseen isäänsä, kun hän siinä makasi ruosteiset kädet tyynynä pään alla, laskeutui poikakin vuoteelleen ja nukkui uudestaan.

Aamiaiseksi ei annettu mitään kalaa eikä paljon muutakaan. Herra Cruncher oli pahalla tuulella, ja piteli vieressään rautaista padankantta aseena rouva Cruncherin oikasemiseksi, jos hän näyttäisi oireita pöytärukousten lukemiseen. Hän oli harjattu ja pesty tavalliseen aikaan ja läksi poikineen hoitamaan näkyväistä ammattiaan.

Nuori Jerry, joka kulki jakkara kainalossaan isänsä vieressä aurinkoista ja vilkasliikkeistä Fleetkatua, oli aivan toinen nuori Jerry kuin se, joka viime yönä oli paennut pimeyttä ja yksinäisyyttä kamalan vainoojan seuraamana. Hän oli päivän valjetessa vaurastunut viekkaudessa, ja hänen tuskansa oli kadonnut yön helmaan — jossa suhteessa hänellä luultavasti oli montakin vertaistaan Fleetkadulla ja Lontoon Cityssä tänä kauniina aamuna.

"Isä", sanoi nuori Jerry, heidän kävellessään ja pysyttelihe käsivarren päässä hänestä pidellen jakkaraa heidän välillään, "mikä on resurrektionisti?" [Varas, joka myy ruumiita anatomiasaliin. Suom. muist.]

Herra Cruncher seisahtui äkkiä, sitten hän sanoi: "mistä minä sen tiedän?"

"Luulin, että sinä tiedät kaikki", sanoi poika viattomasti.

"Hm! niin", vastasi herra Cruncher, jatkaen taas kulkuaan, ja nostaen hattuaan, jotta piikit vapaasti saisivat heilua ilmassa, "se on kauppamies."

"Mitä tavaroita hän kaupitsee isä?" kysyi nuori, rivakka Jerry.

"Hänen tavaransa", sanoi herra Cruncher, vähän mietittyään, "ovat lääketieteellistä laatua."

"Ihmisruumiita, eikö niin, isä?" kysyi pirteä poika.

"Jotain sentapaista", sanoi herra Cruncher.

"Oi, isä, tulisin niin mielelläni resurrektionistiksi, suureksi tultuani!"

Herra Cruncher tyyntyi, mutta pudisti päätään epäilevästi ja siveellisesti. "Se riippuu siitä kuinka kehität lahjojasi. Jos kehität lahjojasi uutterasti, etkä koskaan puhu ihmisille enemmän kuin tarpeellista on, niin eipä tiedä mitä sinusta vielä saattaa tulla." Nuoren Jerryn mennessä edellä asettamaan jakkaraa Temple Barin varjoon, lisäsi herra Cruncher itsekseen: "Jerry, sinä kunniallinen asiamies, voit toivoa että poikasi tuo sinulle vielä siunausta ja palkitsee sinulle mitä saat hänen äitinsä tähden kärsiä."