Read synchronized with  Chinese  English  German  Italian  Spanisch 
Kaksi kaupunkia.  Charles Dickens
Luku 9. YHDEKSÄS LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Gorgonin pää.

Herra markiisin linna oli jykevä rakennus, sen edustalla oli suuri kivitetty piha ja kaksi kivistä porraskäytävää, jotka päättyivät pääoven luona. Kaikki oli kiveä, raskaita kiviaitoja ja kiviuurnoja, kivikukkia, kivisiä ihmis- ja leijonakasvoja löytyi kaikkialla, kuin olisi Gorgoni tarkastanut linnaa, kun se kaksisataa vuotta takaperin valmistui.

Herra Markiisi astui vaunuistaan ja nousi ylös kaikuvia portaita tulisoihdun valaisemana, joka haihduttaen pimeyden, sai pöllön äänekkäästi kapinoimaan suuren tallirakennuksen katolla puitten keskessä. Muuten oli kaikki niin hiljaista, että tulisoihtu, jota kannettiin portaita ylös, ynnä toinen soihtu suurella ovella, paloivat kuin olisivat olleet sisällä vierashuoneissa eikä ulkona yöilmassa. Paitsi pöllön ääntä ei kuulunut muuta kuin veden lorinaa kivisessä vesialtaassa, sillä tämä oli niitä pimeitä öitä, jolloin yö pidättää henkäystään tuntikausia ja sitten kohottaa pitkän, syvän huokauksen ja vaikenee taas.

Suuri ovi paukahti kiinni hänen jälkeensä, ja herra markiisi meni etehisen poikki, joka oli julman näköinen vanhoine metsäkarjupeitsineen, miekkoineen ja metsästysveitsineen, ja karkeine ratsuruoskineen ja -raippoineen, joidenka painoa moni talonpoika matkallaan hyväntekijä Kuoleman luo oli isännän vihan alaisena tuntenut.

Välttäen suurimpia huoneita, jotka olivat pimeät ja suljetut yötä varten, nousi herra markiisi, soihdunkantajan kulkiessa edellä, ylös portaita eräälle ovelle käytävässä. Tämä avautui ja johti hänen yksityiseen asuntoonsa, joka sisälsi kolme huonetta, makuuhuoneen ja kaksi muuta suojaa. Ne olivat korkeat, kaarevat huoneet, laattiat kylmät, ilman mattoja, takassa suuret raudat joilla puut paloivat talvisaikana, ja ne olivat sisustetut kaikella ylellisyydellä joka oli omiaan markiisille, ylellisenä aikana, ylellisessä maassa. Kuosia joka oli vallalla viimeistä edellisen Ludvigin aikana, Ludvigin, sitä polvea, jonka ei koskaan tullut sammua — Ludvig neljännentoista aikana — oli noudatettu kalliissa kalustuksessa, mutta moni esine, joka kuvasi vanhempia lehtiä Ranskan historiassa, antoi sille tarpeellista vaihtelua.

Kolmannessa huoneessa oli illallispöytä katettu kahdelle hengelle, se oli pyöreä huone ja sijaitsi yhdessä linnan neljästä, suiposta tornista. Pieni, korkea huone, jossa ikkuna oli selkoselällään, säleuutimet suljetut, joten pimeä yö näkyi vain kapeina, mustina, vaakasuorina viivoina, vaihdellen leveämpien harmaitten viivojen kanssa.

"Sanoithan, ettei veljenpoikani ole tullut", sanoi markiisi.

"Ei, hän ei ole tullut, häntä odotettiin tulevaksi yhdessä
Monseigneurin kanssa."

"Vai niin, tuskin on luultavaa, että hän tulee tänä iltana, jätä kumminkin pöytä sillensä. Olen valmis neljännestunnin kuluttua."

Neljännestunnin kuluttua oli markiisi valmis ja istuutui yksin ylellisen ja oivallisen iltaruokansa ääreen. Hänen tuolinsa oli vastapäätä ikkunaa, ja hän oli syönyt soppansa ja oli viemäisillään lasillisen Bordeaux-viiniä huulilleen kun hän laski sen jälleen pöydälle.

"Mitä tämä on?" kysyi hän tyynesti, tarkasti katsellen mustia ja harmaita vaakasuoria viivoja.

"Mikä niin, Monseigneur?"

"Säleuutimien ulkopuolella. Avaa säleuutimet!"

Se tapahtui.

"Mitä se on?"

"Ei mitään, Monseigneur. En näe muuta kuin puita ja pimeätä."

Palvelija oli avannut säleuutimet ja katsonut ulos tyhjään pimeyteen ja seisoi nyt selkä pimeyteen, odottaen uusia käskyjä.

"Hyvä on", sanoi hänen järkähtämätön herransa. "Sulje ne uudestaan."

Niin tehtiin ja markiisi jatkoi ateriaansa. Hän oli ennättänyt puoliväliin, kun hän taas pysähtyi ja kuulosti pyörien räminää. Ne lähestyivät nopeasti ja seisahtuivat linnan edustalle.

"Mene katsomaan, kuka tuli."

Se oli Monseigneurin veljenpoika. Hän oli varhain iltapäivällä ollut vain joitakin peninkulmia Monseigneuristä jäljellä. Hän oli nopeasti lyhentänyt välimatkaa, mutta ei niin nopeasti, että hän olisi saavuttanut. Postiasemalla hän oli kuullut Monseigneurin olevan häntä edellä.

Sanottakoon hänelle (sanoi Monseigneur) että illallinen odottaa häntä ja että hän paikalla tulisi ylös. Hetken päästä hän tulikin. Hän oli Englannissa tunnettu nimellä Charles Darnay.

Monseigneur vastaanotti hänet kohteliaasti mutta he eivät kätelleet toisiaan.

"Lähdittekö eilen Pariisista, sir?" sanoi hän Monseigneurille, istuutuessaan pöydän ääreen.

"Lähdin. Entäs te?"

"Minä tulen suoraan."

"Lontoosta?"

"Niin."

"Te olette viipynyt kauvan matkalla", sanoi markiisi hymyillen.

"Päinvastoin, tulen suoraa päätä."

"Anteeksi, en tarkoittanut kauvan matkalla, vaan että olette viivytellyt itse matkaa."

"Minulla on ollut esteitä" — veljenpoika viivytteli hiukan vastausta — "asioita".

"Tietysti", sanoi kohtelias setä.

Palvelijan läsnäollessa he eivät puhelleet muuta keskenään. Kun kahvi oli tarjoiltu ja he olivat yksin, katseli veljenpoika setäänsä, ja kun hän kohtasi kauniin naamion silmiä, alkoi hän puhua.

"Kuten ymmärtänette, olen tullut takasin täyttääkseni sitä tehtävää, joka kutsui minut pois täältä. Se saattoi minut suureen ja odottamattomaan vaaraan; mutta se on pyhä tehtävä ja vaikka se olisi johtanut minut kuolemaan, toivon että olisin pysynyt lujana."

"Ei kuolemaan", sanoi setä; "ei ole tarpeellista nimittää kuolemaa."

"Vaikka se olisi vienyt minut haudan partaalle, sir, epäilen, että olisitte minua pidättäneet", sanoi veljenpoika.

Syventyneet merkit nenän päällä ja venähdys julmien kasvojen hienoissa, suorissa piirteissä ei tietänyt hyvää tässä kohden; setä vastusti miellyttävällä kädenliikkeellä, joka niin selvästi oli hienon kasvatuksen synnyttämä, ettei se lainkaan ollut rauhoittava.

"Sen mukaan, mitä tiedän, olette suoranaisesti koettanut antaa vielä epäilyttävämmän valon epäilyttäville asianhaaroille, jotka minua ympäröivät."

"En, en, en suinkaan", sanoi setä kohteliaasti.

"Mutta miten sen asian laita lieneekin", sanoi veljenpoika, katsellen häntä syvällä epäluulolla, "tiedän, että teidän viekkautenne pidättäisi minua vaikka millä keinoilla ja että teitä ei mitkään keinot arveluttaisi."

"Olenhan sen jo sanonut teille, ystäväni", sanoi setä, jonka nenän päällä tuntui hieno tykytys. "Olkaa hyvä ja muistakaa, että olen sanonut sen jo kauvan sitten."

"Minä muistan sen."

"Kiitän", sanoi markiisi todellakin hyvin leppeällä äänellä.

Hänen äänensä viivähti ilmassa, melkein kuin jonkin soittokoneen ääni.

"Oikeastaan, sir", jatkoi veljenpoika, "luulen, että minun onneni ja teidän onnettomuutenne on pelastanut minut vankeudesta täällä Ranskassa."

"En ymmärrä oikein", sanoi setä maistellen kahviaan. "Uskallanko pyytää teitä selittämään?"

"Luulen, että ellette olisi epäsuosiossa hovissa ja ellei tämä pilvi olisi peittänyt teitä vuosikausia, olisi muuan lettre de cachet [Salainen kuninkaallinen käskykirje, suom. muist.] lähettänyt minut epämääräiseksi ajaksi johonkin linnoitukseen."

"Se on mahdollista", sanoi setä perin tyynesti. "Perheen kunnian vuoksi voisin kyllä saattaa teille sen epämukavuuden. Pyydän anteeksi."

"Huomaan, että minun onnekseni, vastaanotto toissapäivänäkin kuten tavallisesti oli kylmä", huomautti veljenpoika.

"Minä en teidän sijassanne sanoisi onneksi, ystäväni", sanoi setä erinomaisen kohteliaasti; "siitä en olisi varma. Hyvä tilaisuus mietiskelyyn ynnä muutkin yksinäisyyden edut, vaikuttaisivat kohtaloonne monta kertaa edullisemmasti kuin mitä voitte itse siihen vaikuttaa. Mutta turha on keskustella siitä asiasta. Olen, kuten sanotte, epäedullisessa asemassa. Nuo pienet parannuskeinot, nuo ystävälliset avustamiset perheitä valtaan ja kunniaan, nuo pienet suosionosotukset, jotka ovat teistä niin epämiellyttävät, ovat nyt saavutettavissa vain uutteruuden ja toisten vaikutuksen kautta. Niin moni niitä tavoittaa ja niitä myönnetään (verraten) niin harvoille. Niin ei ennen ollut, vaan Ranska on kaikessa sentapaisessa muuttunut pahempaan päin. Vielä meidän esi-isillämme oli oikeus heitä ympäröivän alhaison elämään ja kuolemaan. Tästäkin huoneesta on monta sellaista heittiötä kuletettu hirsipuuhun, viereisessä huoneessa (makuuhuoneessani) tiedän, että mies — jolla oli julkeita epäilyksiä ja teki vastuksia tyttärensä suhteen — hänen tyttärensä! — pistettiin ilman muitta mutkitta kuoliaaksi. Me olemme kadottaneet monta erioikeutta, uusi filosofia on tullut muotiin ja asemamme kannattaminen saattaisi meidän päivinämme tuottaa (en mene niin pitkälle, että sanon tuottaisi, vaan saattaisi tuottaa) meille todellisia ikävyyksiä. Tämä kaikki on ikävää, hyvin ikävää!"

Markiisi otti sievän pienen hyppysellisen nuuskaa ja pudisti päätään niin hienossa epätoivossa kuin oli soveliasta puhuessaan maasta, joka vielä omisti hänet, niin suuren mahdollisuuden uudestasyntymiseen.

"Sekä vanhana, että uudempana aikana olemme niin puolustaneet asemaamme", sanoi veljenpoika synkästi, "että luulen, että meidän nimemme on enemmän vihattu kuin mikään muu nimi Ranskassa."

"Toivokaamme niin", sanoi setä. "Viha ylhäisiä kohtaan on alhaison tahdoton kunnioitus."

"Koko tällä seudulla ympärillämme", jatkoi veljen- poika, "ei löydy yhtäkään silmää, joka katselisi minua muilla tunteilla kuin pelon ja orjuuden."

"Se on tunnustus suvun suuruudelle", sanoi markiisi, "jonka suku on ansainnut tavasta, jolla hän on ylläpitänyt suuruuttaan. — Oh!" Hän otti uuden sievän pikku hyppysellisen nuuskaa, ja asetti keveästi jalkansa ristikkäin.

Mutta veljenpojan nojatessa kyynäspäätä pöytään ja miettiväisenä ja allapäin peittäessä silmiä kädellään, katseli kaunis naamio häntä sivultapäin suuremmalla katkeruudella, umpimielisyydellä ja ynseydellä, kuin mikä soveltui hänen näennäiselle väliäpitämättömyydelleen.

"Tukahuttaminen on ainoa pysyväinen filosofia. Pelon ja orjuuden musta kunnioitus, ystäväni", jatkoi markiisi, "on opettava koiria tottelemaan ruoskaa, niinkauvan kuin tämä katto", hän katseli ylös siihen, "sulkee ulos taivaan."

Siihen ehkä ei ollut niinkään pitkä aika kun markiisi luuli. Jos hänelle olisi tänä iltana näytetty kuva linnasta, sellaisena kuin se oli oleva muutamia vuosia tämän jälkeen, ynnä viidestäkymmenestä toisesta samallaisesta, olisi hänellä ollut vaikea tuntea omaansa näitten kamalien, tulesta mustuneiden ja hävinneitten raunioitten joukossa. Ja mitä tuli kattoon, josta hän ylpeili, olisi hän havainnut sen sulkevan taivaan ulos uudella tavalla — nimittäin ainiaaksi niitten silmistä, joihin sen lyijy ammuttiin sadantuhannen musketin piipuista.

"Yhtä kaikki", sanoi markiisi, "olen minä ylläpitävä suvun kunniaa ja rauhaa, jos te ette sitä tahdokkaan. Mutta te lienette väsyksissä. Ehkäpä lopetamme neuvottelumme täksi iltaa?"

"Vielä silmänräpäys."

"Vaikkapa tunti, jos haluatte."

"Sir", sanoi veljenpoika, "olemme väärin menetelleet, ja niitämme nyt vääryyden hedelmiä."

"Me olemme väärin menetelleet?" toisti markiisi kysyvällä hymyllä ja osotti sormellaan kohteliaasti ensin veljenpoikaansa ja sitten itseään.

"Meidän sukumme, kunniallinen sukumme, jonka kunnia on niin suuresta arvosta meille molemmille vaikka eri tavalla. Myöskin minun isäni aikana menettelimme äärettömästi väärin, sortaen jokaista inhimillistä olentoa joka asettui meidän ja mielivaltamme väliin, olipa se mitä laatua tahansa. Vaan miksi puhun isäni ajasta, kun se yhtä hyvin on teidän. Voinko erottaa isäni kaksoisveljeä, kanssaperillistä ja lähintä seuraajaa hänestä itsestään."

"Kuolema on sen tehnyt!" sanoi markiisi.

"Ja on sitonut minut järjestelmään, joka on minulle kauhea, koska olen siitä vastuunalainen ja kuitenkin voimaton sitä vastaan. Koetan täyttää viimeistä rukousta, joka oli kalliin äitiraukkani huulilla, ja noudattaa viimeistä silmäystä kalliin äitiraukkani silmistä, joka rukoili minua olemaan armelias ja sovittamaan, ja näin minä vaan kidun etsien turhaan valtaa ja apua."

"Jos etsitte niitä minun luonani, veljenpoikani," sanoi markiisi, kosketellen hänen rintaansa etusormellaan, — he seisoivat nyt takan luona — "etsitte niitä aina turhaan, olkaa varma siitä."

Jokainen hieno, suora piirre hänen valkosen kuultavissa kasvoissaan oli julmasti, viekkaasti ja umpimielisesti vetäytynyt kokoon, hänen tyynesti katsellessaan veljenpoikaansa, nuuskarasia kädessään. Hän kosketti häntä taas rinnalle, kuin olisi hänen sormensa pienen miekan terävä kärki, jolla hän hienosti mielistellen läpäisi hänen ruumiinsa ja sanoi:

"Ystäväni, kuolemaani saakka pysyn minä siinä järjestelmässä, jossa olen elänyt."

Tämän sanottuaan otti hän viimeisen hyppysellisen nuuskaa ja pisti rasian taskuunsa.

"Paras pysyä järkevänä ihmisenä", hän sitten lisäsi, soitettuaan pientä kelloa pöydällä, "ja tyytyä luonnolliseen tilaansa, mutta te olette hukassa, herra Charles, sen näen."'

"Tämä tila ja Ranska ovat minulta hukassa", sanoi veljenpoika synkästi, "minä kieltäydyn niistä."

"Voitteko kieltäytyä molemmista? Ranskasta ehkä, mutta tästä tilasta?
Siitä ei paljon puhumista, vaan voitteko kieltäytyä siitä?"

"En tarkottanut näillä sanoilla mitään vaatimuksia sen suhteen. Jos se huomispäivänä siirtyisi teiltä minulle —"

"Olen niin itserakas, että toivon sitä hyvin vähän luultavaksi."

"— tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua —"

"Te teette minulle liian suurta kunniaa", sanoi markiisi, "mutta suostun mieluummin siihen otaksumiseen."

"— kieltäytyisin siitä ja eläisin muilla keinoin toisella seudulla. Siinä ei paljon menetettävää. Sehän on vain erämaa täynnä kurjuutta ja häviötä."

"Ohoh", sanoi markiisi silmäillen ympärilleen ylellisessä huoneessaan.

"Silmälle on tämä kylläkin kaunista, mutta kokonaisuudessaan, avotaivaan alla päivänvalossa, on se kaatuva torni täynnä hävitystä, huonoa hoitoa, kiskomista, velkoja, kiinnityksiä, sortoa, nälkää, alastomuutta ja kärsimystä."

"Ohoh", sanoi markiisi taas itsekylläisesti.

"Jos se koskaan joutuu minulle, tulee se jätettäväksi käsiin, jotka ovat omiaan vapauttamaan sitä (jos se on mahdollista) siitä kuormasta, joka painaa sen maahan, joten onneton kansa, joka ei voi sitä jättää ja jonka kärsivällisyyttä on kidutettu äärimmäisyyteen, tulisi vähemmän kärsimään toisen sukupolven alamaisena; mutta minä en siihen kelpaa. Tämä linna on kirouksenalainen, se, ja koko tämä maa."

"Entäs te?" sanoi setä, "suokaa anteeksi uteliaisuuteni, te ja uusi filosofianne, aiotteko hyväntahtoisesti jatkaa elämätänne?"

"Elääkseni täytyy minun, kuten ehkä monen muun maanmieheni vaikkakin aateluus kintereillä — tehdä työtä."

"Esimerkiksi Englannissa."

"Niin. Suvun kunnia on minun puolestani varma tässä maassa. Sukunimi ei tule kärsimään minun tähteni vieraassa maassa, sillä siellä en sitä kanna."

Markiisin soitettua kelloa, sytytettiin kynttilät viereisessä makuuhuoneessa. Ne loistivat nyt kirkkaasti oven läpi. Markiisi katseli sinnepäin kuunnellen palvelijan eteneviä askeleita.

"Englanti mahtaa teitä kovin miellyttää, jos ottaa huomioon kuinka vähä menestystä teillä on siellä ollut", huomautti hän sitten, kääntäen tyynet kasvonsa hymyillen veljenpoikaansa.

"Johan sanoin, että menestyksestäni siellä minun luultavasti on kiittäminen teitä. Sitäpaitsi on se turvapaikkani."

"Nuo rehentelevät englantilaiset kehuvat että heidän maansa on turvapaikkana monelle. Tunnettehan erään maanmiehen, joka on saanut turvapaikan siellä, muuan tohtori?"

"Tunnen."

"Jolla on tytär."

"Niin on."

"Niin on", sanoi markiisi. "Te olette väsyksissä. Hyvää yötä!"

Taivuttaessaan päätään mitä kohteliaimmasti, oli hänen hymyilevissä kasvoissaan jotain merkitsevää, joka antoi näille sanoille salaperäisen leiman, joka kovasti hämmästytti veljenpojan silmiä ja korvia. Samassa ohuet, suorat viivat hänen silmäinsä alla, ohuet suorat huulet ja syvennykset nenän päällä saivat ilkkuvan ilmeen, joka teki hänet pirullisen kauniiksi.

"Niin", toisti markiisi. "Tohtori, jolla on tytär. Niin, niin alkaa se uusi filosofia. Te olette väsyksissä. Hyvää yötä!"

Kysellä jotain kivikasvoilta linnan ulkopuolella ei olisi ollut vaikeampaa kuin hänen kasvojaan tutkia. Veljenpoika katseli häntä turhaan, hänen mentyään ovelle.

"Hyvää yötä", sanoi setä. "Toivon tapaavani teidät aamulla jälleen. Nukkukaa makeasti! Osota tulta herra veljenpojalleni hänen kamariinsa! — Ja polta herra veljenpoikani vuoteessaan, jos mielit", lisäsi hän itsekseen, ennenkuin hän taas soitti pikku kelloaan kutsuakseen palvelijan omaan makuuhuoneeseensa.

Palvelijan poistuttua, kulki herra markiisi edestakasin väljässä yöviitassaan, valmistautuen makuulle tänä lämpimänä hiljaisena yönä. Hän sipsutteli huoneessa ja hänen pehmeät tohvelinsa eivät aikaansaaneet pienintäkään melua laattialla, hän liikkui kuin hienontunut tiikeri, hän muistutti satujen lumottua markiisia, paatuneen ilkeätä, jonka ajottaisin tapahtuva muutos tiikeriksi joko juuri oli loppunut tai juuri alkamaisillaan.

Hän kulki edestakasin upeassa makuuhuoneessaan, muistellen matkan pikku tapahtumia, jotka kutsumatta kohosivat hänen mieleensä, hidas kulku mäkeä ylös auringonlaskussa, laskeuva aurinko, matka mäkeä alas, mylly, vankila kalliolla, pikku kylä notkossa, kansa kaivon luona ja työmies, joka sinisellä lakillaan osotti ketjuja vaunun alla. Tämä kaivo muistutti suihkulähdettä Pariisissa, pientä myttyä sen jalustalla, naisia, jotka kumartuivat sen yli ja pitkää miestä, joka kädet ilmassa, huusi: "kuollut".

"Nyt olen viileä", sanoi herra markiisi, "ja voin paneutua vuoteelle."

Jättäen yhden ainoan kynttilän palamaan suurelle takalle, antoi hän hienojen harsouutimien pudota ympärilleen ja kuuli yön katkovan äänettömyyttään pitkällä huokauksella, juuri kun hän oli uneen vaipumaisillaan.

Kolme raskasta tuntia tuijottivat kivikasvot ulkoseiniä mustaan yöhön, kolme raskasta tuntia kolisivat hevoset tallissa seimensä ääressä, koirat haukkuivat ja pöllö piti melua, joka hyvin vähän muistutti sitä melua josta runoilijat kertovat. Mutta sellaiset uppiniskaiset olennot eivät koskaan puhu niinkuin heille säädetään.

Kolme raskasta tuntia tuijottivat linnan kivikasvot niin ihmisten kuin leijonain, synkästi yöhön. Kuolon pimeys lepäsi yli maiseman, kuolon pimeys peitti hiljaisuudellaan hiljaisen tomun maanteillä. Kirkkomaassa oli pieniä ruohomättäitä vaikea erottaa toisistaan, olento ristin päällä olisi saattanut astua kenenkään näkemättä alas. Kylässä nukkuivat sekä veronvaatija että verotetut sikeästi, ehkäpä uneksien kemuista kuten nälkäiset tavallisesti tekevät, ja levosta ja rauhasta kuten usutettu orja tai ikeen alla oleva härkä. Kylän laihat asukkaat nukkuivat sikeästi ja olivat unessaan ravitut ja vapaat.

Kylän kaivo lorisi kenenkään näkemättä ja kuulematta ja linnan allas tippui näkemättä ja kuulematta — molemmat sulivat pois kuin minuutit ajan lähteensilmästä — kolme raskasta tuntia. Sitten alkoi molempain harmahtava vesi näyttää savuntapaiselta aamun sarastaessa ja linnan kivikasvojen silmät aukenivat.

Päivä valkeni valkenemistaan, kunnes se viimein kosketti hiljaisten puitten latvoja ja levitti sädeloisteen yli kummun. Sen hehkussa tuntui vesi linnan altaassa muuttuvan vereksi ja kivikasvot peittyivät purppuraan. Lintujen viserrys oli kova ja äänekäs ja herra markiisin makuuhuoneen ikkunan päivänpuremilla puitteilla lauloi pieni lintunen voimainsa takaa ihanimman laulunsa. Tätä näkyivät lähimmät kivikasvot hämmästyneinä tuijottavan, ammossa suin ja alaleuka riippuen näyttivät ne kauhistuneilta.

Nyt paistoi jo päivä korkealla ja elämä ja liike alkoivat kylässä. Ikkunat aukenivat, salpa vedettiin raihnaisista ovista ja ihmiset astuivat ulos — vielä väristen ja palellen uudessa, lempeässä aamuilmassa. Sitten alkoivat kylän väestölle päivän vaivat, jotka harvoin kevenivät. Toiset menivät kaivolle, toiset kedoille, miehiä ja naisia lähti kaivamaan ja kuokkimaan, miehiä ja naisia lähti hoitamaan kurjia elukoita ja ajamaan laihat lehmät laitumelle tien varrelle. Kirkossa ja ristin luona polvistui pari olentoa. Kuunnellen niitten rukouksia, haki etummaisena kulkeva lehmä aamiaistaan ristin juurella kasvavista rikkaruohoista.

Linnassa herättiin myöhemmin, kuten sen arvolle soveltui, mutta siinä herättiin vähitellen ja varmasti. Ensin punertuivat yksinäiset keihäät ja metsästysveitset kuten entisinä aikoina, ja sitten kimmeltivät ne kirkkaasti aamuauringossa, sitten avattiin ovet ja ikkunat, hevoset tallissa kääntyivät katsomaan valoa ja vilppautta joka tulvi sisään avonaisesta ovesta, lehdet välkkyivät ja kahisivat vasten ikkunoiden rautaristikoita, koirat nykivät kiivaasti ketjujaan ja hyppivät kärsimättömästi, pyrkien vapauteen.

Kaikki nämät seikat kuuluivat elämän jokapäiväisiin tapoihin ja aamun palaamiseen. Mutta ei kait kumminkaan soitto linnan suuresta kellosta, ei juoksu ja kiire portailla, eivät hätäilevät olennot terrassilla, ei kopina ja poljenta siellä, täällä ja kaikkialla, eikä myös hevosten pikainen satuloiminen ja kiireinen ratsastus linnasta.

Mitkähän tuulet lienevät kuiskailleet tästä kiireestä harmaapäiselle tientekijälle, joka jo oli työssä mäen päällä kylän toisella puolella, myttyyn pistetty päivällisruokansa, joka ei paljon painanut ja jota ei yhdenkään variksen olisi kannattanut nokiskella, kiviröykkiöön työnnettynä. Olivatko linnut, viedessään joitakin murusia siitä muualle, pudottaneet yhden hänen päälleen, kuten ne kylvävät siemeniä sinne tänne? Miten lieneekin, tientekijä riensi tänä helteisenä aamuna henkensä takaa mäkeä alas, polvia myöten pölyssä, eikä pysähtynyt ennenkuin kaivon luona.

Koko kylän väki kaivon luona seisoi alakuloisena kuten tavallisesti ja kuiskaili hiljaa, mutta ei osottanut muuta mielenliikutusta kuin tylyä uteliaisuutta ja hämmästystä. Lehmät, jotka hätimiten oli tuotu takasin ja sidottu mikä minnekin, katselivat tylsästi eteensä, ja makasivat maassa pureskellen jonkinmoisia palloja, joita ne olivat koonneet keskeytyneellä huviretkellään. Jotkut linnalaiset ja osa postihuoneen väestöstä sekä kaikki viranomaiset olivat kutka enemmän, kutka vähemmän aseellisina, kokoontuneet toiselle puolelle pientä katua asentoon, jolla ei ollut mitään tarkotusta eikä ollut mistään kotosin. Tientekijä oli jo työntäytynyt viidenkymmenen hyvän ystävän joukkoon hosuen rintaansa sinisellä lakillaan. Mitä tämä kaikki tiesi ja mitä tiesi se, että herra Gabelle tuota pikaa hissattiin hevosen selkään palvelijan taakse ja mainittu Gabelle (vaikka hevosella oli kaksinkertainen kuorma) vietiin nelistämällä pois ikäänkuin mitäkin uutta saksalaista ballaadin Leonooraa.

Se tiesi että, linnassa nyt oli yhdet kivikasvot liikaa.

Gorgoni oli taas yöllä katsellut rakennusta ja lisännyt linnan kuviin ne kivikasvot, jotka vielä puuttuivat ja joita se oli odottanut lähes kaksisataa vuotta.

Ne lepäsivät herra markiisin tyynyllä ikäänkuin kaunis naamio, joka äkkiä oli hätkähtänyt unestaan, suuttunut ja kivettynyt. Päähän kuuluvan kiviruumiin sydämessä oli veitsi. Veitsen kahvaan oli paperiliuska sidottu, johon oli töherretty:

"Toimittakaa hänet nopeasti hautaan. Tämä on Jaakon työtä."