Read synchronized with  Chinese  English  German  Italian  Spanisch 
Kaksi kaupunkia.  Charles Dickens
Luku 6. KUUDES LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Sadottain ihmisiä.

Tohtori Manetten rauhallinen asunto sijaitsi rauhallisessa kadunkulmassa lähellä Soho-squarea. Eräänä kauniina sunnuntai-iltapäivänä, neljän kuukauden laineitten vyöryttyä yli maankavallusjutun ja kuletettua sen ynnä yleisön innon ja muistin kauvas ulapalle, herra Jarvis Lorry samoili päivänpaisteisia katuja asunnostaan Clerkenwellissä tohtorin luo päivällistä syömään. Monta kertaa palattuaan asiamietiskelyihinsä, oli herra Lorrysta tullut tohtorin ystävä, ja rauhallinen kadunkulma oli päivänpaisteinen osa hänen elämätään.

Tänä kauniina sunnuntaina vaelsi herra Lorry Sohoa kohti varhain iltapäivällä kolmesta tavallisesta syystä. Ensiksi koska hän kauniina sunnuntaina usein käyskenteli ulkona ennen päivällistä Lucyn ja tohtorin kanssa, toiseksi koska hänen sopimattomalla säällä oli tapana seurustella heidän kanssaan perheen ystävänä, jutella, lukea, katsella ikkunasta ja yleensä viettää päivä heidän seurassaan, kolmanneksi oli hänellä omia pieniä, viekkaita epäilyksiä ratkaistavina, ja hän tiesi että tohtorin perhe-elämässä oli tämä hetki sopivin niitä ratkaisemaan.

Omituisempaa kulmaa kuin se, jossa tohtori asuskeli, ei ollut tavattavissa Lontoossa. Siinä ei ollut mitään läpikäytävää ja kadunpuolisista ikkunoista tohtorin talossa oli hauska näköala kadulle, jolla oli miellyttävä, rauhaisa leima. Pohjoispuolella Oxford-roadia oli siihen aikaan harvoja asumuksia ja metsän puut rehottivat, metsäkukkaset kasvoivat ja orapihlaja kukki nyt jo kadonneilla kedoilla. Siksipä puhalsi raitis ilma Sohossa voimakkaasti ja vapaasti ja lähellä löytyi moni uhkea etelämuuri, jolla persikat kypsyivät, kun vuodenaika oli niille suotuisa.

Aikaisemmin päivällä loisti kesäaurinko kirkkaasti kulmalle, mutta katujen kuumetessa oli se varjossa. Se oli viileä paikka, hiljainen ja iloinen, merkillinen kaikumaan, ja oikea rauhan satama keskellä meluavia katuja.

Sellaiseen valkamaan soveltui rauhallinen alus, ja rauhallinen se olikin. Tohtori asui kahdessa kerroksessa, vanhassa hiljaisessa talossa, jossa muka päivin harjoitettiin montakin ammattia, mutta joista hyvin vähän tiesi päivällä ja yöllä ei ollenkaan. Takarakennuksessa, johon pääsi pihan kautta, ja jossa plataanin viheriäiset lehdet humisivat, sanottiin urkuja rakennettavan ja kerrottiin, että joku salaperäinen jättiläinen takoi siellä kultaa ja hopeaa, ja hän olikin naulannut kultaisen käsivarren seinälle etehisen luo — ikäänkuin olisi hän takoillut itsensä niin kauniiksi ja uhannut kaikkia vieraita samallaisella muutoksella. Näistä ammateista tiesi hyvin vähän, samoin eräästä yksinäisestä vuokralaisesta, jonka kerrottiin asuvan yläkerrassa sekä hämärästä nuoranpunojasta, jonka konttoori muka oli alikerrassa. Silloin tällöin eksynyt käsityöläinen, vetäen takkia päälleen kulki etehisen läpi, jokin vieras tirkisteli sisään, tai kuului pihan poikki etäinen helinä, tai jyske kultaisen jättiläisen luota. Mutta nämät olivat vain poikkeuksia, sillä plataani talon takana ja kaiku kadun kulmassa olivat omia herrojaan sunnuntaiaamusta lauvantai-iltaan asti.

Tohtori Manette vastaanotti täällä potilaita, joita hänen luokseen houkutteli hänen vanha maineensa — jonka epämääräiset kuiskaukset hänen kohtalostaan olivat herättäneet uuteen eloon. — Hänen tietonsa, valppautensa ja taitavuutensa kekseliäihin kokeihin nähden, vaikuttivat, että hän oli jotenkin käytetty. Ja hän ansaitsi sen minkä tarvitsi.

Kaiken tämän tiesi, tunsi ja ajatteli herra Jarvis Lorry, soittaessaan rauhallisen kulmatalon kelloa kauniina sunnuntai-iltapuolena.

"Onko tohtori Manette kotosalla?"

Häntä odotettiin kotia.

"Onko neiti Lucy kotosalla?"

Häntä odotettiin kotia.

"Onko neiti Pross kotona."

Mahdollisesti hän oli kotona, mutta palvelijan oli tahdoton ennakolta tietää aikoiko neiti Pross myöntää tai kieltää tätä tosiasiaa.

"Olenpahan sitten itse kotona täällä", sanoi herra Lorry, nousten yläkertaan.

Vaikka ei neiti Manette lainkaan tuntenut synnyinmaataan, näytti hänellä olevan synnynnäinen lahja vähillä keinoilla saada paljon aikaan, joka on Ranskan tyttärien hyödyllisimpiä ja miellyttävimpiä ominaisuuksia. Joskin kalustus oli yksinkertainen, kaunisti huonetta niin moni pieni koriste, joiden ainoa arvo oli niitten aistikkaisuudessa ja sievyydessä, että se tuntui viehättävältä. Koko kodin järjestäminen suuremmasta pienempään, värien sommittelu, hauska vaihtelu ja vastakohdat, joita oli saavutettu kekseliäiden pikkuseikkain, keveiden käsien, kirkkaiden silmien ja hyvän järjen avulla, olivat samalla kertaa niin miellyttävät itsessään, ja kuvasivat niin talon pikku emäntää, että herra Lorrysta, seistessään ja katsellessaan ympärilleen, näytti kuin olisivat tuolit ja pöydät sillä erityisellä ilmeellä, jonka hän nyt niin hyvin tunsi, kyselleet, hyväksyikö hän heitä?

Molemmissa kerroksissa oli kolme huonetta, ja välillä olevat ovet olivat avoinna, että ilma pääsisi vapaasti kulkemaan niissä. Herra Lorry havaitsi hyvillä mielin, että aistikas sisustus oli joka huoneessa yhtä sopusuhtainen. Ensimmäinen oli paras huone ja siinä olivat Lucyn linnut, kukkaset, kirjat, kirjoitus- ja työpöytä ynnä vesivärilaatikko, toinen oli tohtorin vastaanottohuone ja ruokahuone, kolmas, jonne plataanin kahisevat lehdet pihalta loivat vaihtelevia varjoja, oli tohtorin makuuhuone — ja siellä olivat nurkassa käyttämätön suutarinrahi ja työkalut, melkein samassa järjestyksessä kuin ne olivat olleet viheliäisen talon viidennessä kerroksessa, viinituvan vieressä, Saint-Antoinen esikaupungissa Pariisissa.

"Minua ihmetyttää", sanoi herra Lorry katseltuaan ympärilleen, "että hän pitää luonaan tätä kärsimyksensä muistia."

"Ja mitä ihmettelemistä siinä?" kuului äkillinen kysymys hänen takanaan, joka sai hänet hätkähtämään.

Se oli neiti Pross, hurja, punatukkainen, kovakourainen nainen, jonka kanssa hän oli tutustunut Royal Georgen hotellissa Doverissa ja jota tuttavuutta hän sittemmin oli uudistanut, joka tämän kysymyksen teki.

"Luulin —" alkoi herra Lorry.

"Te muka luulitte!" sanoi neiti Pross ja herra Lorry nöyrtyi.

"Kuinka jaksatte?" kysyi tämä nainen sitten — terävästi, mutta samassa koetti hän osottaa, että hän ei kantanut mitään vihaa.

"Jaksan sangen hyvästi, kiitän teitä", vastasi herra Lorry pehmeästi.
"Mitenkä itse jaksatte?"

"Ei kehumista", sanoi neiti Pross.

"Eikö todellakaan?"

"Ei todellakaan!" sanoi neiti Pross. "Olen hyvin levoton pikku lintuneidistäni."

"Todellakin?"

"Jumalan tähden sanokaa jotain muuta kuin todellakin, tai te kiusaatte minut kuoliaaksi", sanoi neiti Pross, jonka luonne (vastakohtana hänen vartalolleen) oli lyhyt.

"Todenko perästä?" sanoi herra Lorry.

"Todenko perästä ei myöskään kuulu hauskalta", vastasi neiti Pross, "mutta paremmalta sentään. Niin, olen sangen levoton."

"Saanko luvan kysyä syytä?"

"En ollenkaan siedä että ihmisiä, jotka eivät laisinkaan ole lintuneitini arvoiset, tulee tänne tusinoittain häntä katsomaan", sanoi neiti Pross.

"Tuleeko tänne tosiaankin tusinoittain ihmisiä sitä varten?"

"Sadottain."

Tälle rouvasihmiselle oli omituista (kuten monelle muulle ihmiselle sekä ennen että jälkeen hänen aikaansa) että niin pian kuin hänen ensi lausumaansa epäiltiin, liioitteli hän sitä.

"Hyvänen aika!" sanoi herra Lorry, ja se oli hänestä paras huomautus, minkä hän taisi keksiä.

"Minä olen elänyt lemmittyni luona — tai lemmittyni on elänyt minun luonani kymmenvuotiaasta asti, hän maksoi minulle elatuksestaan, jota hän ihan varmaan ei olisi tehnyt, siitä voitte panna päänne pantiksi, jos minä olisin saattanut ylläpitää itseäni tai häntä ilmaiseksi. Ja tämä on tosiaankin hyvin kovaa", sanoi neiti Pross.

Koska herra Lorry ei tarkalleen tiennyt mikä oli niin kovaa, pudisti hän päätään, jota hän muuten teki sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa.

"Kaikenmoiset ihmiset, jotka eivät vähääkään ole aarteeni vertaiset, käyvät täällä alinomaa", sanoi neiti Pross. "Kun te alotitte —".

"Kun minä alotin, neiti Pross?"

"Ettekö sitten alottaneet? Kuka palautti hänen isänsä elämään?"

"Oh! Jos se oli alottamista —" sanoi herra Lorry.

"Ei suinkaan se lopettamistakaan ollut? Sanon vain, että kun te alotitte, oli se aika vaikeata, eipä siltä, että näkisin mitään muuta vikaa tohtori Manettessa kuin että hän ei ole sellaisen tyttären arvoinen, ja se ei ole mikään moite häntä kohtaan, sillä eihän saata otaksuakkaan, että kukaan olisi hänen arvoisensa missään suhteessa. Mutta kaksin- ja kolminkerroin vaikeata on nähdä joukottain ja kasottain ihmisiä, jotka juoksevat tohtoria tavottelemassa (hänelle olisin vielä antanut anteeksi) ja ryöstävät lintuneitini rakkauden minulta."

Herra Lorry tiesi neiti Prossin hyvin mustasukkaiseksi, mutta hän tiesi myös, että hänen omituisen pintansa alla piili yksi noita epäitsekkäitä olentoja — joita vain naisissa tapaamme, — jotka pelkästä rakkaudesta ja ihailusta antautuvat vapaaehtoisiksi orjiksi nuoruudelle, itse sen kadotettuaan, kauneudelle, jota eivät koskaan omistaneet, luonnonlahjoille, joita heidän ei koskaan onnistunut saavuttaa, ja valoisille toiveille, jotka eivät koskaan valaisseet heidän synkkää olemassaoloaan. Hän tunsi tarpeeksi elämää, tietääkseen, ettei löydy mitään parempaa kuin sydämmen uskollinen palvelus, kun se on siinä muodossa ja suoritetaan vapaana itsekkäisyydestä ja hän tunsi niin lämmintä kunnioitusta sitä kohtaan, että kun hän mielikuvituksessaan jakeli hyvityksiä — niin me kaikki enemmän tai vähemmän teemme —, asetti hän neiti Prossin paljoa lähemmäksi alimmaisia enkeleitä kuin monen muun naisen, joka luonnon ja olojen puolesta oli verrattoman paljon parempiosainen ja jolla vielä oli tilikin Tellsonin pankissa.

"Ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaankaan kuin yksi mies, joka olisi lintuneitini arvoinen", sanoi neiti Pross, "ja se on veljeni Solomon, ellei hän olisi hieman erehtynyt elämässä."

Tässä olivat herra Lorryn tutkimukset neiti Prossin persoonallisissa elämänvaiheissa vahvistaneet sen tosiasian, että hänen veljensä Solomon oli sydämetön konna, joka oli riistänyt häneltä kaiken omaisuuden omille voitonpyrinnöilleen, jättäen hänet ainiaaksi köyhyyden valtaan, ilman vähintäkään omantunnonvaivaa. Neiti Prossin järkähtämätön usko Solomoniin (pieni erehdys poisluettuna) oli herra Lorryn mielestä vakava asia, ja lisäsi paljon hänen hyviä ajatuksiaan hänestä.

"Koska olemme kahdenkesken tällä hetkellä ja molemmat olemme asiaihmisiä", sanoi herra Lorry heidän palattuaan saliin, johon istuutuivat tuttavallisesti yhdessä, "sallikaa minun kysyä teiltä — eikö tohtori koskaan Lucyn kanssa puhuessaan viittaile suutariaikaansa."

"Ei koskaan."

"Ja kuitenkin säilyttää hän luonaan tuon rahin ja nuo työkalut?"

"Mutta", sanoi neiti Pross pudistaen päätään, "en sano, ettei hän viittaile siihen sisällisesti."

"Luuletteko hänen paljon sitä ajattelevan?"

"Luulen", sanoi neiti Pross.

"Kuvailetteko —" alotti herra Lorry, mutta neiti Pross keskeytti häntä jyrkästi:

"En kuvaile koskaan mitään. Minulla ei ole lainkaan mitään mielikuvitusta".

"Kiitän oikaisusta; otaksutteko — te kai joskus menette niin pitkälle, että otaksutte jotain?"

"Silloin tällöin", sanoi neiti Pross.

"Otaksutteko", jatkoi herra Lorry, veitikkamainen välke kirkkaissa silmissään, häntä ystävällisesti silmäillessään, "että tohtori Manettella, näitten vuosien kuluessa on ollut oma ajatuksensa rääkkäyksensä syystä, ja ehkäpä vielä rääkkääjäinsä nimestäkin."

"En otaksu muuta kuin mitä lintuneitini minulle sanoo."

"Ja hän sanoo."

"Että hän niin luulee."

"Älkää nyt minuun suuttuko, joskin teen teille näitä kysymyksiä; olenhan vain tuhma asiamies ja te olette asianainen."

"Tuhma?" sanoi neiti Pross sävyisästi.

Herra Lorry, joka melkein toivoi, että hän olisi jättänyt pois tämän häveliään laatusanan, vastasi: "Ei, ei, ei. Ei suinkaan. Mutta palatkaamme asioihin — eikö ole omituista, ettei tohtori Manette, joka epäilemättä on syytön kaikkiin rikoksiin, kuten me kaikki olemme vakuutetut, koskaan koske tätä kysymystä. Joskin ei juuri keskusteluissaan minun kanssani, vaikka olimmekin asiatuttavat monta vuotta takaperin ja nyt olemme läheiset ystävät, mutta kauniin tyttärensä kanssa, johon hän on niin kiintynyt, ja joka on niin syvästi kiintynyt häneen. Uskokaa minua, neiti Pross, en ota tätä asiaa puheeksi uteliaisuudesta, vaan lämpimästä osanotosta."

"No hyvä! Minun ymmärrykseni mukaan, ja se ei paljon merkitse, vai mitä", sanoi neiti Pross, lauhtuen hänen anteeksipyynnöistään, "pelkää hän kosketella tätä asiaa."

"Pelkää."

"Onhan se hyvin selvää. Sehän on kauhea muisto, johtuihan hänen heikkomielisyytensä siitä, ja koska hän ei tiedä mitenkä hänen järkensä pimeni, eikä mitenkä hän jälleen tointui, ehkäpä hän pelkää jälleen vaipuvansa entiseen pimeyteen. Tämähän jo minun mielestäni on omiaan tekemään tämän aineen hänelle epämiellyttäväksi."

Näin syvämietteistä muistutusta ei herra Lorry odottanut. "Olette oikeassa", sanoi hän, "ja kuinka kauheata on sitä ajatella. Mutta neiti Pross, epäilen josko se on hyväksi tohtori Manettelle, että hän aina sulkee nämät masentavat ajatukset itseensä. Niin, se on tämä epäilys ynnä siitä johtuva levottomuus, joka on aiheuttanut tämän tuttavallisen keskustelumme."

"Se ei ole autettavissa", sanoi neiti Pross, päätään pudistaen. "Jos kajootte siihen kohtaan, tapahtuu heti muutos pahempaan päin. Parempi jättää se sikseen. Sanalla sanoen, se aine on jätettävä sikseen. Väliin nousee hän vuoteeltaan sydänyönä, ja me täällä yläkerrassa kuulemme hänen käyskentelevän edestakasin, edestakasin huoneessaan. Pikku lintuni ymmärtää siitä, että hän ajatuksissaan on käyvinään edestakasin vanhassa vankilassaan. Hän kiiruhtaa silloin alakertaan ja he kulkevat yhdessä edestakasin, edestakasin, kunnes hän tyyntyy jälleen. Mutta hän ei koskaan sanallakaan mainitse levottomuutensa oikeata syytä ja pikku lintuni näkee parhaaksi olla siihen viittailematta. Äänettöminä kulkevat he yhdessä edestakasin, edestakasin, kunnes lintuseni rakkaus ja seura on saattanut hänet entiselleen."

Vaikka neiti Pross vakuutti, ettei hänellä ollut mielikuvitusta, osotti hänen tapansa kertoa ja sanoa edestakasin, edestakasin, että hän täysin käsitti sitä kalvavaa tuskaa joka seuraa, kun ihminen alituisesti on saman surullisen ajatuksen vainoomana, ja se osotti myös että hänellä oli kylläkin mielikuvitusta.

On jo mainittu, että tämä kadunkulma oli merkillinen kaikunsa puolesta, nyt kuului niin selvästi läheneviä askelia, että tuntui kuin pelkkä mainitseminen väsyneestä, edestakasin vaeltamisesta olisi ne synnyttänyt.

"Tässä he ovat!" sanoi neiti Pross, ja nousi keskeyttääkseen keskustelua, "ja pian on täällä sadottain ihmisiä!"

Tämä kadunkulma oli niin merkillinen akustiikkaan nähden, se oli niin merkillinen korva, että kun herra Lorry katseli ikkunasta nähdäkseen isää tyttärineen, joitten askeleet äsken kuuluivat, luuli hän, etteivät he koskaan saapuisi. Kaiku ei ainoastaan hälvennyt pois kuin olisivat askeleet poistuneet, vaan uusia askeleita, jotka eivät koskaan päässeet perille kuului niitten sijaan ja hälvenivät aivan lähellä. Isä tyttärineen tuli viimein näkyviin ja neiti Pross vastaanotti heitä etehisen ovella.

Oli hauska nähdä mitenkä pahasisuinen, punatukkainen ja ruma neiti Pross riisui hatun lemmittynsä päästä, hänen noustuaan ylös rappusia, mitenkä hän puhdisti sitä nenäliinansa nipukoilla, puhalsi pois tomun siitä, kääri kokoon päällysnutun ja silitti hänen rikkaita kutriaan yhtä ylpeästi kuin hän olisi silittänyt omia hiuksiaan jos hän olisi ollut naisista kaunein ja ylpein. Hauska oli myös nähdä hänen lemmittynsä kiittävän ja syleilevän häntä ja vastustelevan hänen liikanaista huolenpitoaan, jota hän uskalsi vain leikiten tehdä, neiti Pross olisi muuten syvästi loukkaantuneena vetäytynyt huoneeseensa itkemään. Hauska oli myös nähdä tohtoria kun hän katseli heitä ja sanoi neiti Prossille, että hän hemmotteli Lucyä, mutta hänen katseensa ja äänensä olivat jos mahdollista vielä enemmän hemmottelevia. Entäs herra Lorry sitten pienessä peruukissaan, mitenkä hän säteili, kiittäen onnen tähteään, joka oli valaissut hänet vanhoilla päivillään lämpimään kotiin. Mutta tätä hauskaa näköä ei tullutkaan satakunta ihmisiä katsomaan ja herra Lorry odotti turhaan neiti Prossin ennustuksien täyttymistä.

Päivällisaika oli käsissä, mutta satoja ihmisiä ei vaan kuulunut. Pienen talouden keittiön puoli oli neiti Prossin huostassa ja hän suoritti aina tehtävänsä mainiosti. Hänen päivällisensä olivat puolittain ranskalaiset ja puolittain englantilaiset ja ne olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan niin mainiot ja niin sievästi katetut että parempaa ei voinut vaatia. Koska neiti Prossin ystävyys oli kauttaaltaan käytännöllistä laatua oli hän kuljeksinut Sohossa ja lähitienoilla etsimässä köyhiä ranskalaisia, jotka killinkien ja puolikruunujen houkuttelemina, ilmaisivat hänelle keittotaidon salaisuuksia. Näiltä Gallian hävinneiltä pojilta ja tyttäriltä oli hän oppinut niin ihmeellisiä temppuja, että vaimo ja tyttö, jotka muodostivat palvelijakunnan, pitivät häntä oikeana taikavaimona tai Tuhkimon kummina, joka lähetti noutamaan kanan, kaniinin tai vähän vihanneksia ja muutti ne miksi tahtoi.

Sunnuntaina aterioi neiti Pross tohtorin pöydässä, mutta muuten piti hän oman päänsä ja söi epämääräisellä ajalla, joko keittiön puolella tai omassa huoneessaan toisessa kerroksessa, — sinisessä huoneessa, jonne ei kukaan muu kuin hänen Lintuneitinsä saanut tulla. Tällä kertaa oli neiti Pross pikku lintunsa ystävällisten kasvojen ja käytöksen vaikutuksesta erinomaisen suopea ja niinpä oli päivällinenkin hyvin hauska.

Päivä oli tukahduttava, ja päivällisen jälkeen ehdotti Lucy, että viini kannettaisiin ulos plataanin alle, jotta he saattaisivat istua ulkona raittiissa ilmassa. Koska kaikki kävi hänen mielensä mukaan, menivät he ulos plataanin alle ja hän kantoi itse viinin herra Lorryn varalle. Hän nimitti itseään herra Lorryn juomanlaskijaksi ja heidän istuessaan plataanin alla puhelemassa, hoiti hän hänen lasiaan, katsoen että se aina oli täynnä.

Salaperäiset talot katselivat heitä ja plataani kuiskaili omalla tavallaan heidän päänsä päällä.

Mutta satoja ihmisiä ei vieläkään ilmestynyt. Herra Darnay saapui kyllä heidän istuessaan plataanin alla, mutta siinä oli vain yksi.

Tohtori Manette vastaanotti hänet ystävällisesti, samoin Lucy. Mutta neiti Pross tunsi äkkiä nykimisiä päässä ja ruumiissa ja meni sisään. Hän oli usein tämän vamman alaisena ja kutsui sitä arkipuheessa: "puistatukseksi".

Tohtori oli parhaimmalla tuulellaan ja näytti tavattoman nuorelta. Tällaisina hetkinä oli yhdennäköisyys hänen ja Lucyn välillä hyvin suuri ja heidän siinä vierekkäin istuessa, Lucyn nojatessa päätään hänen olkapäihinsä ja hän käsivarttaan Lucyn tuolille, oli hyvin hauska havaita tätä yhdennäköisyyttä.

Hän oli koko päivän puhunut monesta asiasta ja erinomaisen vilkkaasti. "Kuulkaa, tohtori Manette", sanoi herra Darnay, heidän istuessaan plataanin alla, ja hän sanoi sen jatkona heidän keskusteluunsa, he olivat nimittäin puhelleet Lontoon vanhoista rakennuksista — "tunnetteko Toweria?"

"Olemme Lucyn kanssa olleet siellä, mutta vain satunnaisesti.
Huomasimme kyllä että se oli mieltäkiinnittävä, mutta siinä kaikki!"

"Minä olen ollut siellä, kuten muistanette", sanoi Darnay hymyillen, mutta samassa harmista punehtuen, "vaikka en siinä asemassa, että olisin voinut tutkia sitä. Minulle kerrottiin merkillinen juttu siellä ollessani."

"Mikä juttu se oli?" kysyi Lucy.

"Heidän tehdessään muutoksia siellä, löysivät työmiehet vanhan vankiluolan, joka vuosikausia oli ollut muurattu ja unohdettu. Jokainen kivi sisäseinissä oli täynnä kirjoituksia, vankien leikkelemiä — päivämääriä, nimiä, valituksia ja rukouksia. Kulmakiveen eräässä nurkassa, oli vanki, joka luultavasti oli mestattu, viime työkseen leikellyt kolme kirjainta. Niihin oli käytetty hyvin vaillinaista asetta ja työ oli tapahtunut kiireessä ja epävarmasti. Ensin näytti kuin olisi siihen leikelty D.I.C. mutta lähemmin tutkittaessa huomattiin viimeinen kirjain G:ksi. Ei missään muistiinpanoissa eikä kertomuksissa löytynyt mitään vankia niillä alkukirjaimilla, ja turhaan arvailtiin mikä nimi se saattoi olla. Viimein otaksuttiin etteivät kirjaimet merkinneetkään alkukirjaimia, vaan sanaa: 'Dig' (kaiva.) Kirjoituksen alla oleva laattia kaivettiin tarkasti ja maassa kiven tai tiililevyn alla löydettiin jäännöksiä paperista ja pienestä nahkapussista. Tuntemattoman vangin kirjoitus ei koskaan tule luetuksi, mutta hän oli kirjoittanut jotain ja piilottanut sen vanginvartialta."

"Isäni", huudahti Lucy, "sinä voit pahoin."

Tohtori oli äkkiä kohonnut pystyyn, pidellen päätään käsillään. Hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä pelotti heitä kaikkia.

"En, lapseni, en voi pahoin. Mutta suuria vesipisaroita putosi päälleni ja sai minut säpsähtämään. Parasta lienee, että menemme sisään."

Hän toipui melkein heti. Satoi tosiaankin suuria pisaroita, ja hän näytti heille niitä kädessään. Mutta hän ei puhunut sanaakaan löydöstä ja heidän mennessään sisään, havaitsi herra Lorryn asiasilmä tai oli havaitsevinaan hänen kasvoissaan kun ne kääntyivät Charles Darnayn puoleen, saman omituisen ilmeen kuin oikeussalin käytävässä.

Mutta hän hillitsi itseään niin pian, että herra Lorry epäili asiasilmäänsä. Kultaisen jättiläisen käsivarsi etehisessä ei ollut häntä vakavampi, kun hän seisahtui sen alle ja sanoi vielä olevansa tottumaton sellaisiin pikku sattumiin ja ehkäpä hän ei koskaan niihin tottuisikaan ja hän selitti että sade oli häntä pelottanut.

Oli teenjuonnin aika ja neiti Pross askarteli teekeittiön ääressä, uuden "puistatuksen" uhrina, mutta satoja ihmisiä ei vaan kuulunut. Herra Carton oli saapunut mutta sittenkin niitä oli vain kaksi.

Ilta oli niin painostava, että vaikka ovet ja ikkunat olivat seljällään olivat he menehtyä kuumuuteen.

Teetä juotuaan, muuttivat he kaikki ikkunan ääreen ja katselivat ulos painavaan hämärään. Lucy istui isänsä vieressä, Darnay hänen toisella puolellaan ja Carton nojautui ikkunaan. Uutimet olivat pitkät ja valkoset ja jotkut ukkosilman puuskaukset, jotka pyörivät sisälle kadunkulmaan, lennättivät ne kattoon ja liehuttivat niitä kuin aavesiipiä.

Sadepisarat tippuivat yhä, "ne ovat suuret ja raskaat, mutta ne putoavat harvaan", sanoi tohtori Manette. "Rajuilma lähestyy hitaasti."

"Mutta varmaan", sanoi Carton.

He puhuivat hiljaa, kuten ihmiset tavallisesti tekevät jotain odottaessaan, ja kuten aina on tapana pimeässä huoneessa salamaa odottaessa.

Kaduilla ihmiset kiirehtivät suojaa hakemaan ennen rajuilman puhkeamista. Ihmeellinen, kaikuva kadunkulma kajahteli lähenevistä ja etenevistä askelista, vaikka ei siellä ollut ainoatakaan kulkevaa.

"Ihmisiä on joukottain liikkeellä ja kumminkin tämä on erämaa", sanoi
Darnay heidän kuunneltuaan hetkisen.

"Eikö tämä kaiku tee syvää vaikutusta, herra Darnay?" kysyi Lucy. "Väliin olen istunut täällä iltasin ja kuvaillut — mutta mielettömän mielikuvituksen pelkkä varjokin saa minut värisemään tänä iltana, kun kaikki on niin pimeätä ja juhlallista."

"Sallikaa meidänkin väristä. Saammeko kuulla mielikuvitustanne."

"Teistä se on vain tyhjää. Sellaiset mielijohteet, luulen, vaikuttavat vain niihin, joissa ne syntyvät; niitä ei käy kertominen. Olen väliin iltasin istuskellut täällä yksin kuuntelemassa, kunnes kuvailen, että täällä kajahteleva kaiku on niitten askelien kaiku, joita me sitten elämämme kuluessa kuulemme."

"Siinä tapauksessa on se aika ihmisjoukko, joka tulee esiintymään elämässämme", puuttui Sydney Carton puheeseen jurolla tavallaan.

Askeleita kuului yhä ja ne kiirehtivät yhä kiivaammin. Kulma kaikui ja vastakaikui askelista, jotkut tuntuivat juoksevan ikkunain alla, toiset huoneessa, toiset olivat läheneviä, toiset eteneviä, toiset seisahtuivat ja toiset kerrassaan vaikenivat; kaikki kulkivat etäisillä kaduilla, ei yksikään näkösällä.

"Kuuluvatko nämät askeleet meille kaikille, neiti Manette, tai pitääkö meidän jakaa ne keskenämme."

"Sitä en tiedä, herra Darnay, sanoinhan teille, että se oli houkkamainen mielenjohtuma, mutta te käskitte minun kertomaan sitä. Kun olen antautunut siihen ajatukseen, olen ollut yksinäni ja silloin olen mielessäni kuvitellut niitä niitten ihmisten askeleiksi, jotka tulevat vaikuttamaan isäni tai minun elämään."

"Minä otan ne haltuuni", sanoi Carton. "Minä en tee kysymyksiä enkä ehtoja. Suuri ihmisjoukko ryntää vastaamme, ja neiti Manette, minä näen ne — salaman valossa." Hän lisäsi viimeiset sanat ankaran leimauksen jälkeen, joka valaisi hänet ikkunaan nojautuneena.

"Ja minä kuulen heidän tulevan!" lisäsi hän jyrinän jälkeen. "Tässä he tulevat, nopeasti, hurjasti ja raivokkaasti!"

Hän tarkotti sateen kohinaa ja huminaa ja sade keskeytti hänet sillä sen aikana ei mikään ääni kuulunut. Kauhistuttava rajuilma puhkesi jyrinään, salamoihin ja rankkasateeseen eikä herennyt hetkeksikään ennenkuin kuu kohosi taivaalle sydänyön aikana.

Puhtaassa ilmassa soi kello yksi pyhän Paavalin kirkossa, kun herra Lorry lähti kotiaan Clerkenwelliin Jerryn saattamana, joka oli pitkävartisissa saappaissa ja kantoi lyhtyä kädessään. Tiellä Sohon ja Clerkenwellin välillä, löytyi yksinäisiä paikkoja ja herra Lorry, joka muisti maantienrosvoja, antoi aina Jerryn tehdä tämän palveluksen, vaikka tavallisesti pari tuntia aikasemmin.

"Minkälainen yö!" sanoi herra Lorry. "Tällainen yö voisi melkein herättää kuolleet haudoistaan."

"Sitä yötä, herra en ole koskaan nähnyt — enkä myös mahda kohdata ketään, joka sen näkee", vastasi Jerry.

"Hyvää yötä, herra Carton", sanoi asiamies. "Hyvää yötä, herra
Darnay. Vietämmeköhän enää eläissämme tällaista yötä yhdessä?"

Ehkäpä. Ja ehkäpä he vielä saavat nähdä sen suuren ihmisjoukon kohinalla ja jyrinällä ryntäävän vastaansa.