Read synchronized with  English  German  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

"Minunhan teki äsken mieleni pyytää Rasumihiniltä työtä, että hän hankkisi joko tunteja tai jotakin muuta…" ajatteli Raskolnikov, "mutta miten hän nyt voi auttaa minua? Otaksukaamme, että hän hankkii minulle tunteja, otaksukaamme, että hän jakaa viimeisen kopekkansakin kanssani, jos hänellä on kopekkaakaan, että voisin ostaa uudet saappaat ja laitattaa pukuni kuntoon, jotta voisin mennä tunteja antamaan … hm… Niin, entäpä sitten? Mitä teen minä noilla vaivaisilla viisikopekkaisilla? Tarvitsenko minä niitä nyt? Sehän olisi vallan naurettavaa, että menisin Rasumihinin luo…"

Kysymys, miksi hän nyt menisi Rasumihinin luo, huolestutti häntä paljon enemmän kuin olisi luullut; rauhattomasti etsi hän jotakin onnettomuutta ennustavaa tästä sangen tavalliselta näyttävästä tehtävästä.

"Mitä, minäkö tahtoisin järjestää asiani Rasumihinin avulla, ja pitää
Rasumihinia turvanani?" kysyi hän kummissaan itseltään.

Hän ajatteli ja hieroi otsaansa, ja kummallista, miten hänen mieleensä äkkiä johtui sangen pitkän tuumailun jälkeen omituinen ajatus.

"Hm … Rasumihinin luo", sanoi hän äkkiä vallan levollisesti, ikäänkuin ratkaisevan päätöksen johdosta, — "Rasumihinin luo menen, luonnollisestikin … sitä seuraavana päivänä, jolloin se jo on päätetty ja jolloin alan kaiken uudelleen…"

Ja äkkiä hän tuli tajuihinsa.

"Sitä seuraavana päivänä," huudahti hän nousten penkiltä, — "se siis tullee tapahtumaan? Tulleeko se todellisuudessa tapahtumaan?"

Hän jätti penkin ja lähti pois, melkeinpä juosten. Ensin aikoi hän palata kotiin, mutta kotiin meneminen alkoi hänestä tuntua kauhistavan vastenmieliseltä. Siellä, tuon kauhean kaapin nurkassahan hänessä oli kypsynyt kaikki tämä viimeisten kuukausien kuluessa, — ja kiiruhti edelleen.

Hänen hermostunut vavistuksensa muuttui kuumemaiseksi; tunsipa hän viluakin; häntä vilutti moisessa kuumuudessa! Voimiaan ponnistaen alkoi hän melkein itsetiedottomasti, jonkun sisäisen välttämättömyyden pakotuksesta, tarkastella kaikkia kohtaamiaan esineitä, ikäänkuin etsiäkseen voimistavaa ajanviettoa, mutta tämä onnistui hänelle huonosti ja hän vaipui tämän tästä syviin mietteisiin. Kun hän taasen vavisten kohotti päätään ja katsahti ympärilleen, unohti hän heti, mitä äsken juuri oli ajatellut ja minkä ohi oli kulkenut. Tällä tavoin oli hän kulkenut koko Vasili-Ostrovin, tullut pikku Nevalle, kulki sillan yli ja kääntyi saarelle. Vihreys ja raitis ilma vaikuttivat alussa miellyttävästi hänen väsyneisiin silmiinsä, jotka olivat tottuneet kaupungin tomuun, kalkkiin ja suuriin, ahtaisiin ja mahtaviin taloihin. Täällä ei ollut ummehtunutta ilmaa, ei mitään löyhkää, eikä mitään kapakoita. Mutta pian muuttuivat nämäkin uudet, miellyttävät tunteet sairaloisiksi ja ärtyisiksi. Toisinaan hän pysähtyi jonkun viheriään kätketyn huvilan eteen, tarkasteli aitaa, katseli kauvas, balkongeja ja terasseja, hienoja naisia ja puutarhassa juoksentelevia lapsia. Erittäinkin kiinnittivät hänen mieltään kukat; hän katseli niitä kaikkein kauvimmin. Kohtasipa hän loistavia ajoneuvoja, ratsastajia ja ratsastajattaria; hän katseli heitä uteliaasti ja unohti heidät, ennenkuin he olivat kadonneet näkyvistä. Kerran hän pysähtyi ja laski rahansa, niitä oli jälellä vielä kolmekymmentä kopekkaa: "Kaksikymmentä poliisille, kolme Nastasjalle kirjeestä, — niin, ja eilen jätin Marmeladoville seitsemänviidettä tai viisikymmentä kopekkaa", ajatteli hän; pian oli hän unohtanut laskunsa, eikä voinut edes muistaa, miksi oli ottanut rahat taskustaan. Mennessään erään ruokalan ohi muistui hänen mieleensä, että hän oli nälkänen. Hän astui ruokalaan, joi ryypyn viinaa ja osti täytetyn piirakan, jota söi kävellessään. Hän ei ollut pitkään aikaan maistanut viinaa, ja vaikka hän nyt joikin ainoastaan yhden ryypyn, vaikutti se heti häneen. Hänen jalkansa kävivät raskaiksi, ja hän alkoi tuntea tarvitsevansa nukkua. Hän läksi kotiin; mutta tultuaan jo Petrovski-Ostroville, pysähtyi hän vallan uupuneena, poikkesi tieltä, meni pensaikkoon, heittäysi ruoholle ja nukahti heti.

Sairaloisessa mielentilassa ollessa ilmenevät unet usein tavattoman selvästi ja erinomaisen sopusointuisina todellisuuteen nähden. Silloin näkee toisinaan sangen kummallisen kuvan, jonka muodostumistoimi osottaa sellaisia uskomattoman hienoja ja odottamattomia koko kuvaa vastaavia, taiteellisia yksityisseikkoja, ettei uneksia olisi hereillä ollessaan koskaan voinut luoda mitään sellaista, vaikkapa hän olisi sellainen taiteilija kuin Pushkin tai Turgenjevkin. Tuollaset unet, sairaloiset unet, pysyvät aina mielessä ja vaikuttavat voimakkaasti ihmisen jo ennestään kiihottuneeseen ja ärtyneeseen elimistöön.

Raskolnikov näki kamalan unen. Hän uneksi lapsuudestaan, jolloin hän vielä oli syntymäkaupungissaan. Hän on seitsemän vuotias ja kävelee eräänä juhlapäivänä iltapuolla isänsä kera kaupungin edustalla. Ilma on kolea ja raskas, seutu vallan sellainen kuin se oli hänen muistissaan; nyt unessa näytti se vielä selvemmältä kuin hänen hereillä ollessaan. Kaupunki on vallan avoin kuin olisi se kämmenellä, ei yhtäkään puuta ollut ympärillä; jossakin sangen kaukana, vallan taivaan rannalla, häämöttää pienoinen metsä. Muutamien askelten päässä kaupungin viimeisestä piha-aidasta on kapakka, suuri kapakka, joka häneen teki sangen vastenmielisen vaikutuksen, synnyttipä pelkoakin hänen kulkiessaan sen ohi isänsä kera. Siellä oli aina suuri joukko ihmisiä, jotka huusivat, nauroivat, riitelivät, lauloivat hävyttömiä lauluja ja sangen usein tappelivatkin; kapakan ympäristössä kuljeskeli aina tuollasia juopuneita ja pelottavia renttuja. Kohdatessaan sellasia painausi poika isäänsä kiinni, aina pahasti väristen. Kapakan ohi kulkee maantie, joka aina on tomunen, ja se tomu on aina mustaa. Se kulkee kiemuroiden edemmäs ja kääntyy noin kolmensadan askeleen päässä suoraan oikealle kaupungin kirkkomaahan. Keskellä kirkkomaata on kivinen kirkko, jolla on vihreä kupoli ja jossa hän kävi isänsä ja äitinsä kera pari kertaa vuodessa päiväjumalanpalveluksessa, jolloin luettiin sielumessu hänen isoäidilleen, joka oli jo aikoja sitten kuollut ja jota hän ei ollut nähnyt koskaan. Tällöin otettiin aina mukaan kutjaa [Kutja. Rusinasekanen riisipuuro, jota käytetään maahanpaniaisissa ja kuolleitten muistojuhlissa. Suom. muist.] valkosella tarjottimella, salvetin peitossa; kutja oli tehty riisistä, sokerista ja rusinoista, jotka riisiin pistettyinä muodostivat ristin. Hän rakasti tätä kirkkoa ja sen vanhoja pyhimyskuvia, jotka olivat suurimmaksi osaksi, puitteettomia, ja vanhaa pappia, jonka pää aina vapisi. Isoäidin haudan vieressä, jolla oli kiviliuska, oli myös hänen pienemmän veljensä pienoinen hauta; tämä veli oli kuollut kuuden kuukauden vanhana eikä hän ollut tätäkään tuntenut eikä voinut muistaa häntä. Mutta hänelle sanottiin että hänellä oli pieni veli, ja joka kerran kuin hän kävi kirkkomaalla, teki hän hurskaasti ja arvokkaasti ristinmerkin haudan ääressä, polvistui sille ja suuteli sitä. Ja nyt hän uneksii kulkevansa isänsä kanssa kirkkomaalle ja menevänsä kapakan ohi; hän pitää isää kädestä ja katselee pelokkaasti kapakkaa. Eräs erikoinen seikka vetää hänen huomionsa puoleensa: tällä kertaa näyttää siltä kuin olisi siellä kansanjuhla, joukko ylellisesti puettuja tyttöjä, vaimoja miehineen ja kaiken karvasta väkeä. Kaikki ovat juovuksissa, kaikki kajauttelevat lauluja, ja kapakan portaitten edustalla on kärryt, mutta kummalliset kärryt. Ne ovat sellaiset suuret kärryt, joiden eteen valjastetaan suuret vetohevoset ja joilla ajetaan tavaroita ja viinanassakoita. Hän katseli aina mielellään noita tavattoman suuria vetohevosia, joilla oli lihavat jalat ja jotka kulkivat hiljaa, tasaisin askelin ja vetivät vaikkapa kokonaisen vuoren ollenkaan ponnistelematta ikäänkuin olisi kärryjä ollut helpompi vetää kuormitettuina kuin ilman kuormaa. Mutta nyt oli, ihme kyllä, moisten suurten kärryjen eteen valjastettu pieni, laiha, vaaleanruskea talonpoikaishevonen, sellainen, joka muulloin — kuten hän itse oli usein nähnyt — laahasi perässään suurta puu-tai heinäkuormaa, erittäinkin silloin kun pyörät pysähtyivät lokaan tai pyöränraitteisiin; ja silloin ruoskivat talonpojat sellasta niin kipeän kirvelevästi, joskuspa kuonollekin ja silmille. Ja hänen oli niin ikävä, niin ikävä katsella sitä, että oli miltei itkeä; äiti tapasi ottaa hänet tällöin pois ikkunasta. Mutta nyt alkoi äkkiä melu: kapakasta tulee joukko ulos huutaen, laulaen, soittaen balalaikkaa, hulluna ja vallan juopuneena — suuriin punasiin ja sinisiin paitoihin puettuja miehiä, kauhtanat heitetty harteille.

— Käykää kärryille, käykää kaikki kärryille, huutaa eräs, vielä nuori, paksuniskainen, rasva- ja punanaamainen mies. — Kaikki otan mukaan, käykää kärryille! Mutta heti kuuluu naurua ja huuto:

— Tuo kaakki se sitten vetää!

— Oletko sinä, Mikolka, järjissäsi, kun valjastat moisen konin tuollasten kärryjen eteen?

— Tuo ruskohan on jo kahdenkymmenen vuoden vanha!

— Käykää kärryille, kaikki otan mukaan! huudahtaa Mikolka uudelleen, hypäten ensimäisenä rattaille, tarttuen ohjaksiin ja asettuen kärryissä eteen. — Toisen ruskon otti kai Matvei mukaansa, huutaa hän kärryistä, — ja tämä kaakki saa vain sappeni kiehumaan, veljet; mieleni tekisi lyödä se hengiltä, sillä eihän se tee muuta kuin syö. Käykää kärryille, sanon minä! Laukkaa laskemme, laukkaa laskemme! Ja hän ottaa käteensä ruoskan valmistautuen nautinnolla ruoskimaan hevosta.

— Miksi ette käy kärryille! naureskelee joukko. — Kuulettehan, että hän lupaa laskea täyttä laukkaa!

— Tuo hevonen ei ole laukannut kymmeneen vuoteen.

— Sehän vasta juoksee!

— Sääli pois, veljet, ottakaa kukin ruoska, olkaa valmiina!

— Pitäkää varanne! Ruoskikaa! Kaikki kiipeevät naurussa suin ja pilkallisesti Mikolkan kärryille. Nyt on jo kuusi henkeä, mutta vielä on tilaa. Mukaan otetaan eräs lihava ja punanen nainen, joka on puettu punaseen viittaan, lasikoralleilla koristettuun päähineeseen ja nahkasiin talonpoikaissaappaisiin; hän jyrsii pähkinöitä ja nauraa lakkaamatta. Ympäröivä joukko nauraa samaten, ja eikös ollutkin naurun aihetta: moisen kaakkiraukan tulisi juoksujalkaa vetää moista kuormaa! Pari kärryillä olevaa miestä tarttuu ruoskiinsa auttaakseen Mikolkaa. Kuuluu huuto: "Nyt!" Hevonen ponnistelee kaikin voimin, eikä pääse askeltakaan edemmäs, puhumattakaan juoksemisesta; se vain ähkii ja notkistaa polviaan, väistääkseen kolmen ruoskan iskuja, jotka satelevat raesateen lailla sen selkään. Kärryillä olijat ja joukko nauravat entistä enemmän, mutta Mikolka suuttuu ja ruoskii hevoskaakkia lakkaamatta raivoissaan ikäänkuin todella luullen voivansa saada sen juoksemaan.

— Päästäkää minutkin joukkoon, veljet, huutaa eräs halullinen mies joukosta.

— Tule mukaan vaan! Käykää kaikki kärryille! huutaa Mikolka, — sen tulee vetää teidät kaikki. Lämmitän sen helvetin tulella! Ja hän lyö, lyö, eikä tiedä enää raivoissaan, millä löisi.

— Isä, isä kulta, huutaa lapsi isälleen, — isä kulta, mitä he tekevät?
Isä, he lyövät hevosraukkaa.

— Lähtekäämme pois! sanoo isä, — he ovat juopuneita, eivätkä tiedä mitä tekevät. Tule, äläkä katso taaksesi! Ja isä aikoo viedä hänet pois, mutta hän tempautuu hänen kädestään, ja juoksee itseään muistamatta hevosen luo. Mutta hevosraukan on jo käynyt huonosti. Se huohottaa, pysähtyy, vetää taas ja on kaatumaisillaan.

— Ruoskikaa kuoliaaksi! huutaa Mikolka, — siihen se nyt vielä kelpaa.
Minä lyön sen hengiltä!

— Oletko sinä ristitty, lurjus, vai etkö? huutaa eräs ukko joukosta.

— Onko ennen nähty moisen hevosen vetävän tuollaista kuormaa? lisää toinen.

— Sinä tapat sen liialla työllä! huutaa kolmas.

— Älä sure, minun omaisuuttani se on! Teen sille mitä tahdon! Käykää kaikki kärryille! Minä tahdon, että sen on ehdottomasti juostava!…

Äkkiä kajahtaa yleinen nauru ja hämmentää kaiken. Hevonen ei kärsi enää kauvemmin lakkaamattomia iskuja, vaan alkaa potkia. Äskeinen ukkokaan ei voi enää pidättää nauruaan. Ja suoraan sanoen: moinen vanha kaakki ja uskaltaa sentään potkia.

Kaksi miestä joukosta tuo vielä lisää ruoskia ja juoksee hevosen kimppuun molemmilta puolin.

— Lyökää kuonolle, silmille, silmille! huutaa Mikolka.

— Lauletaanpas, veljet! huutaa joku kärryiltä, ja kaikki kärryillä olijat yhtyvät siihen. Ilmoille kajahtaa hävytön laulu; rumpu pärisee, loppukertaukset vihelletään. Mukana oleva nainen särkee pähkinöitä ja naureskelee.

… Lapsi juoksee hevosen luo, hän juoksee sen eteen, hän näkee, kuinka sitä lyödään silmille, suoraan silmille. Hän itkee. Sydän nousee kurkkuun, kyyneleet pulpahtelevat. Joku ruoskijoista lyö häntä kasvoille; hän ei tunne sitä, hän vääntelee käsiään, huutaa, heittäytyy tuota harmaahapsista ja -partaista vanhusta vastaan, joka puistaa päätään ja tuomitsee kaikkea tätä. Eräs nainen tarttuu hänen käteensä viedäkseen hänet pois, mutta hän tempautuu irti ja juoksee uudelleen hevosen luo. Sen voimat ovat kohta lopussa, mutta se alkaa potkia vielä kerran.

— Piru sinut periköön! huutaa Mikolka raivoissaan. Hän heittää pois ruoskan, kumartuu ja ottaa kärryjen pohjalta pitkän ja paksun aisan, tarttuu sen päähän molemmin käsin ja kohottaa sen lyödäkseen ruskoaan.

— Hän lyö sen mäsäksi! huutavat sen ympärillä olijat.

— Hän lyö sen hengiltä!

— Se on minun omaisuuttani! huutaa Mikolka antaen aisan pudota. Kuuluu kova läjäys.

— Ruoskikaa sitä, ruoskikaa! Mitä vitkastelette! huutaa ääni joukosta.

Ja Mikolka nostaa seipään toiseen kertaan ja toinen isku, entistä voimakkaampi, sattuu onnettoman hevosen selkään. Sen koko takaruumis vaipuu maahan, mutta hypähtää pystyyn ja vetää kaikin jälellä olevin voimin sivulle päästäkseen liikkeelle. Mutta kaikilla tahoilla kohtaa se nuo kuusi ruoskaa, aisa kohoutuu uudelleen ja putoaa kolmannen kerran, sitten neljännen kerran, säännöllisesti, voimakkaasti. Mikolka on vallan mieletön, kun ei saa hevosta hengiltä yhdellä iskulla.

— Sitkeähenkinen eläin! huudetaan ympärillä.

— Heti paikalla se kuolee ehdottomasti, veljet, tähän kuolee! huutaa joku joukosta.

— Iskekää kirveellä! Tappakaa se pian, huutaa kolmas.

— Piru sinut periköön! Tilaa! huutaa Mikolka raivoissaan, heittäen pois aisan, ja ottaen kärryistä rautakangen. — Nyt varo itseäsi! huutaa hän ja iskee kaikin voimin hevosraukkaansa. Isku sattuu, kaakki horjuu, vaipuu maahan, koettaa vetää, mutta kanki putoaa taasen voimakkaasti sen selkään ja hevonen kaatui ikäänkuin olisi siltä leikattu pois kaikki neljä jalkaa.

— Lopettakaa sen päivät! huutaa Mikolka, hypäten kuin mielettömänä alas rattailta. Useat, yhtäläiseen juopuneet ja kiihkon punaamat miehet tarttuvat kaikkeen, minkä käsiinsä saavat — ruoskiin, nuijiin, aisoihin ja juoksevat kuolevan eläimen luo. Mikolka asettuu syrjään ja alkaa lyödä kangella sitä selkään. Hevonen oikasee kuononsa, henkäsee raskaasti ja kuolee.

— Tappoi hevosensa! huutaa joukko.

— Miksikä ei juossut!

— Minun omaisuuttani se oli! huutaa Mikolka kanki kädessä ja silmät veristävinä. Hän seisoo vallan kun valitellen sitä, ettei ole useampaa hengiltä iskettävää.

— No, kyllä sinä et tunnu ristityltä! huutavat jo useat äänet joukosta.

Mutta poikaparka on jo vallan suunniltaan. Huutaen tunkeutuu hän joukon läpi hevosen luo, syleilee sen kuollutta, veristävää kuonoa ja suutelee sitä, suutelee sen silmiä, huulia… Sitten hypähtää hän äkkiä pystyyn ja heittäytyy raivoissaan nyrkit ojossa Mikolkan kimppuun. Tällä hetkellä tarttuu isä, joka jo kauvan on koettanut saavuttaa häntä, häneen ja vie hänet joukosta.

— Tule! Tule! sanoo isä hänelle, — tule kotiin!

— Isä kulta? Miksi nuo … tappoivat … tuon hevosraukan! nyyhki hän; mutta nyyhkäys keskeyttää hänet ja sanat tunkeutuvat hänen ahdistetusta rinnastaan.

— He ovat juovuksissa … tekevät kunnottomuuksia … eihän se ole meidän asiamme … tule! sanoo isä. Poika tarttuu isänsä käteen, mutta hänen rintaansa ahdistaa, ahdistaa. Hän koettaa hengittää, huutaa, —ja herää.

Hän heräsi vallan hikisenä; tukka riippui märkänä hänen kasvoillaan, hengitys oli huohottavaa ja vielä vallan kauhuissaan kohottausi hän.

— Jumalan kiitos, että se oli vain unta! sanoi hän istuutuen erään puun juurelle ja hengittäen raskaasti. — Mutta mitähän se merkinnee? Eihän se vain liene kuumeen alkua? Moinen kauhea uni!

Koko hänen ruumiinsa oli kuin repeytynyt; mieli oli synkkä ja apea. Hän nojasi kyynäspäänsä polviinsa ja tuki molemmin käsin päätään.

— Jumalani! huudahti hän, — onko se mahdollista, onko todellakin mahdollista, että mieleni tekee hankkia kirves ja iskeä tuota naista päähän, murskata hänen aivonsa … uiskennella tahmeassa, lämpimässä veressä, murtaa lukko, ryövätä ja varastaa … kätkeytyä, vallan verenpeittoisena … kirveineni… Jumalani, onko se mahdollista?

Hän vapisi kuin lehti tätä puhuessaan.

— Mitä tosiaan aijonkaan tehdä? jatkoi hän kohottautuen kuin syvästi mietiskellen. — Tiedänhän minä sen, etten voisi kestää sellaista; miksi siis olen vaivannut itseäni aina tähän asti moisella ajattelemisella? Johan minä eilen mennessäni tuota koetta tekemään, johan minä eilen täydelleen käsitin, etten voisi kestää sitä… Miksi siis ajattelen tällasia? Johan minä eilen portaita astellessani sanoin itsekseni, että sellanen olisi alhaista, katalaa, inhottavaa … johan paljas ajatuskin saattoi minut suunniltani ja kauhuun…

— Ei, minä en kestä, en kestä! Vaikkakaan laskelmani eivät antaisi vähintäkään epäilemisen aihetta, vaikkakin kaikki tässä kuussa tekemäni päätökset olisivat selviä kuin päivä, yhtä oikeita kuin laskuoppi, niin en sittenkään! Jumalani! Tuntuuhan siltä kuin en olisi vielä tehnyt mitään päätöstä! Enhän minä sitä sentään kestä, en kestä!… Voi, miksi olen ajatellut sitä aina tähän saakka!

Hän nousi, katseli hämmästyneenä ympärilleen ikäänkuin ihmetellen kuinka oli tullut sinne ja läksi T——n sillalle päin. Hän oli kalpea, hänen silmänsä hehkuivat, hänen jäsenensä olivat vallan voimattomat, mutta äkkiä alkoi hengittäminen tuntua hänestä keveämmältä. Hän tunsi jo heittäneensä harteiltaan tuon kauhean taakan, joka oli häntä rasittanut niin kauvan, ja hänen mielensä tyyntyi ja keveni. "Jumalani", rukoili hän, "näytä minulle tie, ja minä luovun tuosta kirotusta … haaveestani!"

Kulkiessaan sillan yli, katseli hän hiljaa ja rauhallisesti Nevaa ja laskevan punertavan auringon säteitä. Heikkoudestaan huolimatta ei hän kuitenkaan tuntenut väsymystä. Hänestä tuntui siltä kuin olisi se taakka, joka oli ahdistanut hänen sydäntään kuukauden ajan, äkkiä pudonnut siitä. Vapaus, vapaus! Hän on nyt vapaa tuosta lumouksesta, haaveesta, kirouksesta, koettelemuksesta!

Myöhemmin muistellessaan tätä aikaa ja kaikkea sitä, mitä hänelle tapahtui näinä päivinä, hetkeä hetken perästä, hämmästytti häntä aina eräs taikauskoon johtava seikka, joka ei oikeastaan ollut niinkään tavaton, mutta joka aina näytti hänestä myöhemmin joltakin kohtalonsa enteeltä.

Hän ei nimittäin voinut mitenkään käsittää ja selvittää sitä, miksi hän, jonka olisi ollut väsymyksensä ja uupumuksensa vuoksi edullisempaa palata kotiin lyhyintä ja suorinta tietä, palasi heinätorin poikki, jota hänen ei olisi ollenkaan tarvinnut kulkea. Mutka ei tosin ollut suuri, mutta ilmeinen ja vallan tarpeeton. Tosin oli hänelle jo usein tapahtunut, ettei hän kotiin palattuaan muistanut, mitä katuja hän oli kulkenut. Mutta miksi, kysyi hän aina itseltään, miksi tapahtui silloin niin tärkeä ja hänelle niin ratkaiseva satunnainen kohtaus heinätorilla, ja juuri tällä hetkellä, tällä hänen elämänsä hetkellä, etenkin moisessa mielenliikutuksessa ja moisissa olosuhteissa, jolloin kohtauksella voi olla ainoastaan mitä ratkaisevin ja merkittävin vaikutus koko hänen kohtaloonsa? Aivan kuin se olisi odottanut häntä?

Kello oli yhdeksän paikkeilla hänen kulkiessaan heinätorin poikki. Kaikki kauppiaat kasailivat tavaroitaan pöydiltään, veneistään, myyntikojuistaan ja läksivät kotiinsa samaten kuin ostajatkin. Ravintolain edustalla, läheisten talojen löyhkäävissä ja likasissa pihoissa, mutta ennen kaikkea olut- ja viinamyymälöitten edustalla tungeskeli kaiken karvaisia tyhjäntoimittajia ja haljuja. Raskolnikov piti erittäin näistä paikoista ja lähellä sijaitsevista kujista silloin kun kuljeskeli päämäärättä kaduilla. Täällä ei kukaan ylpeä vastaantulija kiinnittänyt mitään huomiota hänen rääsyihinsä ja täällä voi kulkea millasessa puvussa tahtoi ilman että tarvitsi hävetä ketään. K——n kadun kulmassa oli eräs aviopari, joka myöskenteli kahden pöydän takaa tavaroita sellasia kuin lankaa, nauhaa, kaulahuiveja j.n.e. He olivat myös matkalla kotiinsa, mutta myöhästyivät jäädessään pakisemaan erään ohikulkevan tutun kanssa. Tämä tuttu oli Lisavjeta Ivanovna eli yksinkertaisesti, kuten kaikki häntä nimittivät, Lisavjeta, tuon kolleginreistratorin lesken ja pantinottajan Aljona Ivanovnan nuorempi sisar, jonka edellisen luona Raskolnikov oli käynyt panttaamassa kellonsa ja tekemässä koettaan… Hän oli jo kauvan tuntenut tämän Lisavjetan ja tunsipa tämäkin häntä jonkun verran. Lisavjeta oli suuri, pullea, kaino ja yksinkertainen, melkeinpä heikkomielinen, noin kolmenkymmenen vuoden vanha. Hänen sisarensa piti häntä täydellisessä orjuudessa. Hän sai tehdä työtä yöt, päivät, vavista sisarensa edessä ja saada selkäänsäkin. Hän seisoi ajatuksissaan nyytti kainalossa kaupustelijan ja hänen vaimonsa edessä ja kuunteli heitä tarkkaavaisesti. He selittivät hänelle jotakin erikoisen innokkaasti. Kun Raskolnikov äkkiä näki tytön edessään, tunsi hän jotakin erikoista tunnetta, joka oli mitä syvimmän hämmästyksen kaltaista, vaikkakaan tässä kohtauksessa ei ollut mitään erikoista.

— Teidän olisi, Lisavjeta Ivanovna, itse päätettävä asia, sanoi kaupustelija äänekkäästi. — Tulkaa luoksemme huomenna siinä kello seitsemän tienoissa. Toiset tulevat myös silloin.

— Huomenna? sanoi Lisavjeta vitkallisesti ja miettivästi, ikäänkuin ei vielä olisi ennättänyt päättää asiaa.

— Voi, kyllä kai te pelkäätte Aljona Ivanovnaa alkoi kaupustelijan vaimo, päättäväinen nainen, lörpötellä. — Kun teitä katselee, näytätte te vallan pieneltä lapselta. Ja vaikkei Lisavjeta Ivanovna olekkaan teidän oikea sisarenne, vaan sisarpuolenne, niin kuitenkin hän vallitsee teitä tuolla lailla.

— Mutta tällä kertaa älkää puhuko mitään Aljona Ivanovnalle, keskeytti mies, — minä neuvon teitä tulemaan luoksemme lupaa pyytämättä. Se on hyödyllinen asia. Sittemmin voi sisarennekin ajatella asiaa.

— Koska siis tulen?

— Huomenna kello seitsemän; ja niistä toisistakin on silloin kyllä joku läsnä. Silloin voitte itse päättää asian.

— Pyydämme teitä teelle, lisäsi vaimo.

— Hyvä, kyllä tulen, lausui Lisavjeta, yhä edelleen miettivänä ja vitkalleen lähtien liikkeelle.

Raskolnikov kulki edelleen, eikä kuullut enempää. Hän oli kulkenut ohi hiljaa, huomaamatta, koettaen saada selville edes jonkun sanan. Ensimäinen hämmästyksensä muuttui vähitellen kauhuksi ja kylmä väristys karmi hänen selkäänsä. Hän sai tietää äkkiä ja vallan odottamatta, että huomenna noin kello seitsemän tienoissa ei Lisavjeta, tuon akan sisar ja ainoa seuralainen, ole kotona ja että akka on huomenna kello seitsemän tienoissa yksinään kotonaan.

Hänen asuntoonsa oli enää vain muutamia askelia. Hän tuli kotiinsa samallaisena kuin kuolemaan tuomittu. Hän ei harkinnut mitään, eikä voinutkaan harkita; nyt hän tunsi äkkiä koko olemuksessaan, ettei hänellä ollut jälellä vapaata harkitsemiskykyä eikä tahtoakaan, ja että kaikki nyt oli ratkaisevasti päätetty.

Se on varmaa, että jos hänen olisi tarvinnut odottaa useita vuosia sopivaa tilaisuutta aikeittensa toimeenpanemiseksi, ei hän olisi voinut toivoakaan selvempää viittausta suunnitelmansa toteuttamiseksi kuin se oli, joka hänelle nyt tarjousi. Joka tapauksessa olisi ollut vaikeata saada tietää varmasti edellisenä päivänä, huomiota herättämättä ja vaarallisia kysymyksiä ja utelemisia välttämättä, että tuo vanha akka, josta on kysymys, on huomenna sillä ja sillä kellonlyömällä aivan yksinään kotonaan.