Read synchronized with  English  German  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Raskolnikov oli ollut kauvan sairaana.

Mutta häntä ei ollut tautivuoteelle saanut kuristushuone-elämän kauhut, ei työ, ei kurja ravinto, leikattu tukka tai kolmivärinen puku. Työ oli hänelle tervetullutta ja ruumiillisten ponnistusten jälkeen saattoi hän nauttia jonkun tunnin unesta. Ja mikä merkitys saattoi ravinnolla olla häneen? Hänen vaatteensa olivat lämpimät, eivätkä kahleet häntä rasittaneet. Mutta häpeäisikö hän ehkä lyhyttä tukkaansa ja kolmiväristä nuttuaan? Kenen vuoksi? Ehkä Sonjan? Tämä pelkäsi häntä ja tätä ei hänen siis tarvinnut hävetä.

No miksikä sitten? Hän tosiaan häpesi Sonjaa, jota hän kiusasi hänelle osottamallaan ylenkatseella. Hän ei hävennyt leikattua tukkaa eikä kahleita mutta hänen ylpeytensä oli loukkaantunut ja syynä hänen sairauteensa oli loukattu itserakkaus. Miten onnellinen hän olisikaan ollut, jos hän olisi voinut tuomita itseään. Hän olisi silloin kärsivällisesti kestänyt kaikki. Mutta vaikka hän kuinka ankarasti arvosteli itseään, ei hänen hämmentynyt omatuntonsa keksinyt mitään suurta syntiä hänen entisessä elämässään, vaan ainoastaan tavallisen harha-askeleen, joka olisi saattanut tapahtua kenelle tahansa. Hän häpesi etenkin sitä, että hän, Raskolnikov, oli syöksynyt niin sokeasti, toivottomasti ja tyhmästi kadotukseen ja että hänen nöyrästi oli alistuttava seurauksien alle päästäkseen vapaaksi.

Lakkaamaton levottomuus oli ainoa, mikä oli jälellä maailmasta. Ja mitä merkitsi se, että hän kahdeksan vuoden kuluttua oli kaksineljättä vuotias? Ketä varten oli hänen elettävä? Mitä toiveita hänellä oli? Eläisikö näin vain ollakseen olemassa. Mutta hänhän oli ollut valmis tuhatkertasesti uhraamaan elämänsä aatteen hyväksi, jopa toiveenkin, mielikuvan puolesta olemassa olo oli aina näyttänyt hänestä riittämättömältä ja hän oli aina pyrkinyt jotakin korkeampaa kohti. Ehkä oli hänen toiveittensa tulisuus saanut hänet uskomaan, että hän oli yksi niitä ihmisiä, joille oli enemmän sallittua kuin useimmille muille.

Jospa kohtalo edes olisi antanut hänen tuntea katumusta … sitä katumusta, joka vaivaa sydäntä ja karkottaa unen, olisi hänen ollut parempi olla. Kyynelet ja kärsimyksethän ovat myös elonilmauksia. Mutta hän ei voinut katua rikostaan. Jospa hän edes olisi osannut olla raivoissaan tyhmyytensä vuoksi kuten hän ennen oli ollut raivoissaan inhottavan menettelytapansa vuoksi, joka oli hänet saattanut kuritushuoneeseen! Mutta nyt tultuaan kuritushuoneeseen ja siten siis vapauduttuaan kaikista huolista, arvosteli ja tuomitsi hän menettelytapaansa, eikä huomannut sitä niinkään kehnoksi, kuin minä sitä oli pitänyt viime synkkinä aikoina.

"Miksi, miksi," ajatteli hän, "olisi minun aatteeni ollut tyhmempi kuin muut aatteet ja teoriat, joita on liikkeellä maailmassa ja työntävät toiset tieltään tämän tästä aina siitä asti kuin maa alkoi pyöriä akselinsa ympäri? Jos minun aatettani tarkastettaisiin ennakkoluulottomasti, näkisi, ettei se ole niinkään omituinen. Voi teitä epäilijöitä, te maailman viisaat, miksi pysähdytte aina puolitiehen! Miksi pidetään minun tekoani niin inhottavana?… Ehkä sen tähden, että se on konnantyö? Mutta mitä merkitsee sana 'konnantyö'? Minun omatuntoni on levollinen. Totta on kuitenkin, että minä tein kriminalirikoksen, minä olen loitonnut lain sanasta ja vuodattanut verta. Kernaasti, ottakoot minun pääni sijaan… Mutta siinä tapauksessahan olisivat useat ihmiskunnan hyväntekijöistä, jotka eivät olleet perineet valtaansa, vaan ottaneet sen, heti ensi askeleen otettuaan tulleet mestatuiksi. Mutta he ovat sovittaneet päämääränsä ja siksi — he ovat oikeassa. Minä sen sijaan kompastuin ensi askeleellani, sen vuoksi ei minulla siis ole ollut oikeutta ottaa sitä."

Tämä vain saattoi hänet pitämään tekoaan rikoksena. Hänen käsityksensä mukaan oli siinä vääryys ainoastaan, ettei hän ollut kyennyt toteuttamaan suunnitelmaansa ja itse oli heittäytynyt tuomariensa käsiin. Hän kärsi myös siitä ajatuksesta, että olisi ollut paljon parempi, jos hän olisi surmannut itsensä. Miksi seisoi hän silloin Nevan partaalla pitäen kuitenkin ilmiantamistaan parempana. Olisiko elämällä tosiaan sellanen voima? Onko niin vaikeata voittaa elämisenrakkautta? Svidrigailov, joka kuitenkin pelkäsi kuolemaa, oli saattanut tehdä sen. Hän ei voinut käsittää, miksi ei hän jo seisoessaan joen partaalla, ollut aavistanut sitä valetta, mihin hän oli tehnyt itsensä syypääksi itsensä ja vakaumuksensa suhteen. Hän ei ymmärtänyt, että tämä aavistus oli hänen mielenlaatunsa tulevan muutoksen, tulevan ylösnousemuksen, uuden katsontatavan edelläkävijä.

Hän pikemmin tunnusti, että se oli vain vaiston tylsää arkuutta, jota hän ei voinut voittaa. Hän katseli tovereitaan, kuritushuonevankeja, ja kummasteli sitä, että he kaikki riippuivat elämässä ja että se heistä tuntuisi niin kallisarvoselta. Mitä kauheita kärsimyksiä olivatkaan ja useat näistä konnista kokeneet! Oliko tosiaan mahdollista, että auringonsäteellä, läpitunkemattomalla metsällä, läikkyvällä lähteellä tuntemattomassa pensaikossa saattoi olla niin suuri merkitys näille miehille, että he katselivat niitä samoin katsein kuin olisivat nähneet kauvan kaivatun ystävän, ja että he uneksivat niistä öisin!

Alussa kiinnitti hän vähän huomiota ympäristöönsä. Hän eli niin sanoaksemme silmät ummessa ja hänestä tuntui inhottavalta ja vastenmieliseltä katsella ympärilleen. Mutta vihdoin oli yhtä ja toista, joka sai hänet vavahtamaan ja ehdottomasti aukenivat hänen silmänsä näkemään paljon, josta hänellä ei ennen ollut aavistustakaan. Eniten kummasteli hän sitä pelottavaa, ylipääsemätöntä juopaa, joka oli hänen ja kaikkien näitten ihmisten välillä. Tuntui vallan siltä kuin he olisivat kuuluneet aivan eri kansallisuuksiin. He katselivat toisiaan molemminpuolisella epäluottamuksella. Vankilassa oli myös valtiollisia rikoksia Puolasta. He pitivät muita vankeja orjina ja villeinä ja katselivat heitä yleiskatseella. Mutta Raskolnikov ei voinut asettua tälle näkökannalle. Hän näki, että nämä villit monessa suhteessa olivat viisaampia kuin itse herrat puolalaiset. Oli myös venäläisiä, jotka halveksivat näitä … entinen upseeri ja kaksi seminarilaista. Raskolnikov huomasi heidän erehdyksensä.

Kukaan ei pitänyt hänestä ja kaikki välttivät häntä … miksi? Siihen ei hän löytänyt mitään syytä. He halveksivat häntä ja nauroivat hänelle.

— Sinä olet hieno herra, sanoi eräs heistä hänelle. Miksikä sinä rupesit kirvestä käyttämään? Se ei ollut sopivaa työtä sinulle.

Toisena viikkona paastosta oli hänen vuoronsa valmistautua nauttimaan alttarinsakramenttiä yhdessä toveriensa kanssa, jotka olivat hänen osastossaan. Hän kävi säännöllisesti kirkossa muitten kanssa. Kerran syntyi syystä tai toisesta, hän ei tiennyt sitä, riita ja kaikki hyökkäsivät suuttuneina hänen kimppuunsa.

— Sinä olet jumalankieltäjä! huusivat he. Sinä et usko Jumalaan! Sinä olisit iskettävä hengiltä!

Hän ei ollut koskaan puhunut heidän kanssaan Jumalasta ja kuitenkin tahtoivat he tappaa hänet jumalankieltäjänä. Hän vaikeni vastaan sanomatta. Muuan kuritushuonevanki aikoi raivoissaan heittäytyä häntä ahdistamaan, hän odotti levollisesti ja vaijeten, lihaksenkaan värähtämättä hänen kasvoissaan. Vanginvartija tuli juuri sopivaan aikaan … muuten olisi verta vuotanut.

Vielä muutamaan kysymykseen ei hän voinut vastata. Miksi kaikki pitivät niin paljon Sonjasta? Hän ei heitä imarrellut ja hän kohtasi heidät sangen harvoin, tullessaan jokuseksi minuutiksi hänen luokseen. Mutta siitä huolimatta kaikki hänet tunsivat; kaikki tiesivät, että Sonja oli seurannut häntä, tiesivät, miten hän eli ja missä asui. Hän ei antanut heille rahaa, eikä tehnyt heille mitään palveluksia. Vain kerran jouluna antoi hän kakkuja kaikille vangeille.

Pian syntyi heidän ja Sonjan välillä syvällisempi suhde. Hän kirjotti heidän puolestaan kirjeitä heidän sukulaisilleen. Ja kun hän näyttäisi työpaikalla käydäkseen tervehtimässä Raskolnikovia tai kohtasi vankiosaston, ottivat he lakit päästään ja tervehtivät: "Äiti kulta, Sofia Semjonovna, rakas, armelias äiti kulta." Siten nimittävät raa'at kuritushuonevangit tuota pientä, laihaa olentoa. — He menivät myös hänen luokseen parantuakseen.

Raskolnikovin oli oltava sairaalassa koko paaston viime viikko ja pääsiäisviikko. Parannuttuaan muisti hän selvästi erään näkemänsä kuumeunen. Hän oli uneksinut, että koko Europassa vallitsi tuntematon rutto, joka ei koskaan ennen ollut raivonnut missään paikassa, rutto, joka tuli Aasiasta ja levisi koko Europaan. Kaikkien oli kuoltava joitakin valittuja lukuun ottamatta. Omituinen trikiinilaji oli näyttäytyvä, mikroskopillisia olentoja, jotka tunkeutuvat ihmisruumiiseen. Mutta nämä olennot olivat henkiä, järjellä ja tahdolla varustettuja. Ne ihmiset, jotka olivat saaneet niitä, tulivat hulluiksi. Mutta koskaan eivät he pitäneet itseään niin viisaina tai olleet niin vakuutettuja väitteittensä totuudesta kuin tämän ruton saatuaan. Koskaan eivät he pitäneet tieteentuloksiaan erehtymättömämpinä ja kumoamattomampina. Kokonaiset kylät, kokonaiset kaupungit ja kansankerrokset saivat ruttotartunnan ja tulivat hulluiksi. Syntyi suuri, yleinen hämmennys, eikä toinen ymmärtänyt toistaan. Ei voitu sopia siitä, mikä oli hyvää, mikä pahaa, ei tietty, kuka olisi tuomittava, kuka vapautettava. Ihmiset iskivät toisensa kuoliaiksi hullussa raivossaan. He hyökkäsivät toisiaan vastaan armeijoineen, mutta jo marssin aikana särki ne sisälliset riidat. Rivit hajosivat, tähän asti liitossa olleet taistelivat toisiaan vastaan, surmasivat ja söivät toisensa… Kaupungeissa hätyytettiin aina ja kaikki kutsuttiin kokoon. Kenen toimesta, mitä varten? Sitä ei tiedetty. Tavallisimmat ammatit hyljättiin, sillä kaikilla oli omat aatteensa, uusia parannuksia ehdotettavina, mutta he eivät voineet sopia mistään. Kaikkialla raivoisivat tulipalot ja nälänhätä. Rutto yhä levisi ja lopuksi oli vain joitakin harvoja ihmisiä, jotka olivat välttäneet tuon kohtalon. Ne olivat puhtaat ja valitut, joiden oli määrä laskea perustus uudelle elämälle, kansoittaa maa ja viljellä se. Mutta kukaan ei ollut nähnyt noita ihmisiä eikä heitä saattanut löytää mistään; kukaan ei ollut kuullut heidän ääntään tai sanojaan.

Raskolnikov kärsi siitä, että tämä uni oli syöpynyt hänen muistiinsa ja ettei näitten kuumemielikuvien vaikutus tahtonut hävitä. Toinen paaston jälkeinen sunnuntai oli nyt tullut. Oli lämmin ja selvä kevätilma ja vankien salin ikkunat olivat varustetut rautakallereilla ja vartijat kävelivät edes takasin niitten alla pihalla. Koko Raskolnikovin sairauden aikana sai Sonja käydä vain kaksi kertaa hänen luonaan. Joka kerralla oli hänen pyydettävä lupa käydä hänen luonaan ja siihen oli yhdistetty paljon vaivaa. Mutta hän meni usein sairaalan pihalle ja pysähtyi siellä ikkunan alle, erittäinkin illan tullen. Toisinaan viipyi hän pihalla vain minuutin nähdäkseen ne ikkunat, joitten takana Raskolnikov oli. Eräänä iltana tultuaan paremmaksi, oli Raskolnikov nukahtanut. Avattuaan meni hän ilman erityistä tarkotusta ikkunan äären ja näki äkkiä Sonjan, joka oli kaukana postin ääressä. Hän näytti odottamaan häntä. Raskolnikov tunsi piston sydämessään ja kiiruhti pois ikkunan luota. Seuraavana päivänä ei hän nähnyt häntä, eikä sitäkään seuraavana. Hän odotti Sonjaa levottomana, mutta häntä ei näkynyt. Vihdoin hän pääsi sairaalasta terveenä. Palatessaan vankilaan kuuli hän vangeilta, että Sofia Semjonovna oli sairaana.

Raskolnikov oli sangen levoton ja lähetti tiedustamaan Sonjan terveydentilaa. Hän sai pian tietää, ettei sairaus ollut vaarallinen. Kuullessaan, että Raskolnikov ikävöi häntä ja oli huolissaan hänen tähtensä, antoi Sonja tervehtää häntä, että hän oli paljon parempi ja että hän pian kävisi hänen luonaan. Luettuaan Sonjan kirjeen, tykytti Raskolnikovin sydän levottomuudesta.

Päivät pysyivät yhä kirkkaina ja lämpiminä. Aamulla varhain kello kuusi meni hän työhönsä joen varrella, jossa puuparakkiin oli tehty kipsiuuni. Sinne oli lähetetty vain kolme miestä. Eräs heistä palasi vartijan kanssa linnotukseen ottamaan työkaluja ja toinen kasasi puita ja pani niitä uuniin. Raskolnikov astui ulos hökkelistä, istuutui rannalla olevalle palkille ja katseli leveätä, kolkkoa virtaa. Korkealta rantapenkereeltä oli laaja näköpiiri. Tuskin kuuluva laulu kaikui vastapäätä olevalta rannalta. Kaukaa arolla, joka kylpi auringonvalossa, saattoi erottaa paimentolaisten teltat, jotka näyttivät pieniltä, mustilta pilkuilta. Siellä oli vapautta, siellä eli ihmisiä, joilla tuskin oli mitään yhteistä niitten kanssa, jotka oleksivat tällä puolen virtaa. Siellä näytti aika pysyneen paikoillaan Aatamin ajoista asti. Raskolnikov istahti ja katseli etäisyyteen. Hänen ajatuksensa muuttuivat tarkasteluiksi ja miksi. Vihdoin nämä katosivat ja jättivät selittämättömän kaihon, joka liikkui hänessä ja kiusasi häntä.

Äkkiä oli Sonja hänen vieressään. Hän oli lähestynyt melkein äänettömästi ja istuutui hänen viereensä. Oli vielä aikanen aamu eikä kylmyys ollut paennut. Sonjalla oli yllään kulunut, vanha viittansa ja viheriä vaate päässään. Hänen kasvoillaan oli vielä sairauden jälkiä. Ne olivat kalpeat, laihat ja huolestuneet. Hän hymyili ystävällisesti ja ojensi Raskolnikoville kätensä.

Sonja ojensi hänelle kätensä aina erikoisen epäilevästi ja toisinaan jätti hän sen tekemättä ikäänkuin peläten, että Raskolnikov työntäisi hänet pois. Tämä tarttui aina hänen käteensä hieman vastenmielisesti, osottausi aina jyrkäksi häntä kohtaan ja vaikeni usein itsepäisesti kaiken aikaa, kuin Sonja oli hänen seurassaan. Usein tapahtui, että Sonja oli syvästi suruissaan poistuessaan hänen luotaan. Mutta nyt ei hän päästänyt Sonjan kättä. Hän katsahti häneen nopeasti ja painoi sitten silmänsä maata kohti. He olivat yksinään. Kukaan ei nähnyt heitä. Vartija oli kääntynyt.

Itse ei Raskolnikov tiennyt, miten se tapahtui — mutta äkkiä hänestä tuntui siltä, että joku heittä hänet Sonjan jalkain juureen. Hän itki ja syleili Sonjan jalkoja. Ensi hetkenä Sonja pelästyi ja hänen kasvonsa kävivät kalmankalpeiksi. Hän hypähti paikoltaan ja katseli vavisten Raskolnikovia, mutta seuraavana hetkenä ymmärsi hän kaikki. Hänen silmistään loisti loppumaton autuus. Hän ei voinut epäillä, ettei Raskolnikov rakastanut häntä, rakastanut häntä rajattomasti. Vihdoin oli hetki tullut.

He aikoivat puhua, mutta eivät voineet. Heidän silmänsä olivat kyyneliä täynnä. Mutta noissa kärsineissä kasvoissa kuvastui nyt tulevaisuuden aamunsarastus, ylösnousemus uuteen elämään. Rakkaus oli herättänyt heidät uuteen olemassa oloon; heidän sydämissään pulppuili uudelleen elämän tyhjentymättömät lähteet. He päättivät odottaa ja kantaa kohtalonsa. Seitsemän vuotta oli vielä jälellä. Miten paljon kärsimistä, miten paljon onnea olikaan kätkettynä tähän aikamäärään! Raskolnikov oli uudestisyntynyt, ja tiesi sen, tunsi uuden elämän tulvivan olemuksensa läpi aina sielunsa sisimpään, ja Sonja … hän eli vain Raskolnikovissa!

Samana iltana, kun kasarmit olivat suljetut, lojui Raskolnikov sijallaan ja ajatteli Sonjaa. Hän kuvitteli mielessään, että kaikki kuritushuonevangit, hänen entiset vihamiehensä, tänään katselivat häntä vallan toisin silmin. Hän alkoi puhua heidän kanssaan, ja he vastasivat hänelle ystävällisesti. Hän tosin kummasteli sitä, mutta sehän oli vallan luonnollista, että nyt ei saattanut olla toisin.

Hän ajatteli Sonjaa, muisti, miten hän lakkaamatta oli kiusannut häntä ja särkenyt hänen pikku sydämensä. Hän näki edessään Sonjan pienet, laihat kasvot. Mutta nämä muistot eivät tuottaneet hänelle mitään tuskaa. Hän tiesi, että hän nyt syvällisellä rakkaudella oli sovittava kaikki, mitä hän oli antanut Sonjan kärsiä.

Mitä merkitsivät kaikki menneisyyteen kuuluvat kärsimykset? Tuntuipa hänen rikoksensa ja karkotuksensakin nyt rakkauden ensi onnen aikana tapaukselta, mikä oli vieras hänelle. Tänä iltana ei hän enää voinut pitää ajatuksiaan missään aiheessa. Hänen olisi ollut mahdotonta tehdä täysitajuisena jokin ratkaseva päätös. Elämä oli astunut sofismin sijaan ja hänessä alkoi nyt kehittyä jotakin uutta. Raamattu oli hänen pääaluksensa alla. Hän otti sen esiin koneellisesti. Se oli Sonjan ja sama, josta hän oli lukenut Latsaruksesta. Vankilassa olonsa ensi aikoina uskoi Raskolnikov, että Sonja lakkaamatta ahdistaisi uskonnolla ja puhumalla evankeliumeista. Mutta hänen suureksi kummastuksekseen ei Sonja ollut kertaakaan puhunut mistään sellasesta, niin eipä edes ollut tarjoutunut antamaan hänelle uutta testamenttia. Hän oli itse pyytänyt sen häneltä ennen sairauttaan, ja Sonja oli vaijeten antanut sen hänelle. Mutta tähän asti ei hän kertaakaan ollut avannut tuota kirjaa.

Hän ei avannut sitä nytkään, vaan ajatteli: "Ei ole mahdotonta, että minä voin omata hänen vakaumuksensa, että minun pyrkimyksekseni voi tulla samaksi kuin hänen."

Koko päivän oli Sonja sangen liikutettu ja yöllä hän sairastui. Mutta hän oli niin onnellinen, että hän melkein pelkäsi onneaan. Seitsemän vuotta, ainoastaan seitsemän vuotta.

Onnensa ensi aikoina olivat he useasti taipuvia pitämään noita seitsemää vuotta seitsemänä päivänä. Raskolnikov ei edes ajatellut, ettei hän saa uutta elämää lahjaksi, että hänen on se ostettava kalliisti, on maksettava se suurella urotyöllä tulevaisuudessa.

Mutta tässä alkaa jo uusi kertomus, kertomus ihmisen asteettaisesta uudistumisesta, asteettaisesta uudestasyntymisestä ja asteettaisesta siirtymisestä toisesta maailmasta toiseen sekä tutustuminen erääseen Raskolnikoville tähän asti aivan tuntemattomaan todellisuuteen. Tämä voisi olla uuden kertomuksen aiheena, — mutta tämä kertomuksemme päättyy tähän.

***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RIKOS JA RANGAISTUS***

< Prev. Chapter  |  Next Chapter >