Read synchronized with  English  German  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Raskolnikov läksi nopein askelin Svidrigailovin luo. Mitä toivoi hän häneltä?… Hän ei itsekään sitä tiennyt. Tällä miehellä tuntui olevan jokin vaikutusvalta häneen. Oikea hetki hänen kohtaamisekseen oli myös nyt tullut. Matkalla kiukutti häntä kysymys, oliko Svidrigailov tavannut Porfyriusta.

Mikäli hän saattoi päättää … hän olisi voinut vannoa sen vuoksi … ei hän ollut. Hän kertasi muistissaan kaikki, mitä oli tapahtunut Porfyriuksen käydessä, vertasi toista toiseen ja tuli loppupäätökseen: ei, hän ei ole ollut hänen luonaan. Mutta ellei hän ollut vielä ollut siellä, oli seuraava kysymys: meneekö hän vai ei Porfyriuksen luo.

Nyt hänestä tuntui siltä, ettei hänen olisi mentävä. Miksi? Sitä hän ei voinut selittää ja vaikkapa hän sen olisi voinutkin, ei hän olisi välittänyt vaivata aivojaan sillä. Kaikki se kiusasi häntä suuresti; samalla kiehui jotakin muutakin hänen päässään. Omituista, — kukaan ei sitä uskoisi — mutta hänen oma uhattu olemassaolonsa kiinnitti sangen vähän hänen ajatuksiaan. Jokin vallan toinen kiusasi häntä, jokin paljon tärkeämpi, erikoisempi … jokin, joka koski myös häntä, eikä ketään muuta. Sitä paitsi tunsi hän olevansa rajattoman väsynyt, vaikka hänen aivonsa olivat vähemmän sekavat nyt kuin edellisenä päivänä.

Maksoiko vaivaa kaiken tämän jälkeen koettaa voittaa kaikkia noita uusia pikku kiusallisuuksia. Vaivaisiko hän itseään koettamalla estää näitten molempain henkilöitten kohtausta! Maksoiko vaivaa tuhlata aikaa tuon Svidrigailovin vuoksi?

Voi, miten kaikki tämä tuntui hänestä vastenmieliseltä.

Siitä huolimatta kiiruhti hän Svidrigailovin luo. Odottiko hän tältä ehkä jotakin, osotusta, suoriutumista pulastaan? Useinhan tartutaan oljenkorteen! Ehkä se oli vain onnellinen sattuma, jotakin vaistomaista, mikä heidät oli johtanut yhteen? Ehkä oli syynä siihen ollut vain uupumus ja epätoivo? Vai, eikö hän ehkä ollenkaan tarvinnutkaan Svidrigailovia, vaan jotakin toista, ja Svidrigailov oli vain sattumalta tullut tielle? Ehkä Sonja? Mutta miksi menisi hän nyt Sonjan luo? Ehkä taas kerjätäkseen tämän kyyneleitä? Nyt tunsi hän pelkoa häntä kohtaan, mikä hän oli?… Lahjomaton tuomari … muuttumaton päätös. Siinä oli kysymyksessä … Sonjan ystävä tai Raskolnikovin oma. Nyt ei hän voinut nähdä Sonjaa. Ei, parempi oli siis koettaa Svidrigailovin kanssa ja katsoa, miten pitkälle hänen avullaan pääsisi. Hän ei voinut salata itseltään, että Svidrigailov oli käynyt hänelle yhä välttämättömämmäksi.

Mutta mitä yhteistä saattoi heillä olla keskenään, ellei rikos tarjonnut kosketuskohtaa. Tuo ihminen tuntui hänestä kamalan vastenmieliseltä. Hän oli ilmeisesti sangen huikenteleva, kavala ja epäluotettava, niin ehkä konna. Sellanen oli ihmisten tuomio hänestä. Tosin oli hän ottanut huolehtiakseen Katerina Ivanovnan lapsista, mutta ken tietää, missä tarkotuksessa. Tuollaisilla ihmisillä oli aina joitakin salasia aikeita ja suunnitelmia.

Toinenkin ajatus kiusasi häntä pelottavasti eikä jättänyt häntä, vaikka hän koetti kaikin voimin vapautua siitä, niin pelottavalta se hänestä tuntui. Hän nimittäin ajatteli: Jos Svidrigailov, joka saatuaan hieman aavistusta hänen salaisuudestaan, lakkaamatta oli etsinyt häntä, käyttäisi hyväkseen sitä toteuttaakseen Dunjaa koskevat suunnitelmansa, mitä oli silloin tehtävä? Asia näytti liian uskottavalta. Ollessaan tietoinen moisesta salaisuudesta, eikö hän käyttäisi sitä aseenaan Dunjaa vastaan?

Tämä ajatus oli silloin tällöin vainonnut häntä unessa, mutta koskaan ei se ollut esiintynyt niin selvänä kuin hänen ollessaan matkalla Svidrigailovin luo. Jo pelkkä ajatuskin siitä sai hänet mielettömäksi. Hänen oma asemansa muuttui sen kautta täydelleen. Joko oli hänen silloin ilmotettava kaikki sisarelleen tai oli hän pakotettu ilmasemaan itsensä pelastaakseen Dunjaa. Entä kirje? Dunja oli saanut aamulla kirjeen. Kuka hänelle täällä kirjotteleisi? Lushin ehkä? Mutta sillä taholla vartioi Rasumihin, eikä Rasumihin tiennyt mitään. Ehkä joutuisi hän pakotetuksi ilmasemaan Rasumihinille salaisuuden. Hän saattoi ajatella sitä vain mitä suurimmalla vastenmielisyydellä.

Ennen kaikkea oli hänen etsittävä Svidrigailov käsiinsä. Vielä ei,
Jumalan kiitos, ollut kysymystä yksityiskohdista, ainoastaan asemasta
kokonaisuudessaan. Mutta jos Svidrigailovilla tosiaan olisi jotain
Dunjaa vastaan? Silloin…

Raskolnikov oli viime aikoina muuttunut niin uupuneeksi, ettei hän voinut ratkasta tätä kysymystä muuten kuin huudahtamalla: "Silloin tapan hänet!" Se olikin hänen ainoa ajatuksensa tässä syvässä epätoivossaan. Raskas taakka painoi häntä. Hän pysähtyi keskelle katua ja katseli ympärilleen, missä hän oli ja mitä tietä hän oli kulkenut. Hän oli prospektilla, noin kolmekymmentä tai neljäkymmentä askelta Heinätorilta jonka yli hän oli kulkenut. Erään rakennuksen koko toinen kerros oli kahvilana. Kaikki ikkunat olivat avoinna. Huoneet olivat täynnä ihmisiä päättäen siitä, mitä ikkunoista saattoi nähdä. Näistä virtasi sekavaa klaneettien, viulujen ja rumpujen pärinää, johon sekottui räikeitä naisääniä. Hän aikoi jo kääntyä takasin ja seisoi siinä ihmetellen, miksi hän juuri oli kulkenut tätä tietä, kun hän äkkiä keksi kaukana sijaitsevassa ikkunassa Svidrigailovin, joka istui piippu hampaissa pöydän ääressä. Hän vavahti pelästyksestä. Svidrigailov tarkkasi häntä vaijeten ja mikä tuntui omituiselta —nousi peräytyäkseen ja katosi nyt. Raskolnikov oli heti aivan kuin ei olisi huomannutkaan häntä ja katseli mietteissään sivulle, mutta tarkkasi häntä salasesti. Tämä kohtaus muistutti sitä, jolloin he ennen olivat kohdanneet toisensa ja jolloin Raskolnikov oli ollut nukkuvinaan. Poikamainen hymy levisi Svidrigailovin suupieliin. Molemmat tiesivät he tarkkaavansa toisiansa. Vihdoin purskahti Svidrigailov röhönauruun.

— No, riittääkö, tulkaa luokseni, jos haluatte; tässä olen! huusi hän ikkunasta.

Raskolnikov seurasi kehotusta.

Hän kohtasi hänet pienessä huoneessa, joka ulettui melkein suureen saliin saakka, jossa oli parinkymmenen pikkupöydän ääressä teetä juovia kauppiaita, virkamiehiä ja joukko muita, jotka kuuntelivat laulua. Toisesta huoneesta kuului biljardikuulien ääni niiden työntyessä vastakkain. Pöydällä Svidrigailovin edessä oli pullo sampanjaa ja puoliksi täytetty lasi. Samassa huoneessa oli myös pientä posetivia soittava poikanen ja viirukkaaseen hameeseen ja tyrolerhattuun puettu kahdeksantoistavuotias tyttö. Uhmaillen niitä laulajia, jotka esiintyivät salissa, lauloi hän myöskin käheällä alttoäänellä katulaulua.

— Nyt riittää, keskeytti hänet Svidrigailov Raskolnikovin sisään astuessa.

Tyttö lakkasi laulamasta ja jäi arvokkaasti odottamaan.

— Hei, Vilppu, lasi! huudahti Svidrigailov.

— Minä en juo yhtään viiniä, sanoi Raskolnikov.

— Kuten suvaitsette, mutta minä en tarkottanutkaan teitä. Juo, Kotja! Tänään en enää tarvitse sinua. Voit mennä! Hän antoi tytölle suuren lasillisen viiniä ja laski ruplan pöydälle. Kotja joi viinin, otti setelin, suuteli Svidrigailovin kättä ja poistui huoneesta pojan seurassa. Heidät oli molemmat tuotu kadulta. Vaikka Svidrigailov vasta oli ollut viikon Pietarissa, oli hän jo kotiutunut tuohon paikkaan, jossa hän toisinaan vietti koko päiviä. Se oli likanen, kurja majatalo, joka ei edes voinut vastata vähimpiäkään vaatimuksia.

— Minä aijoin juuri tulla luoksenne, sanoi Raskolnikov — mutta sitä en voi ymmärtää, miksi kuljin tätä tietä yli Heinätorin. En tapaa koskaan kulkea tätä tietä. Tavallisesti käännyn Heinätorilta oikealle. Matka teille ei sovi tästä ohi. Sitä ihmeellisempää, että kohtaa teidät täältä. Sepä omituista!

— Miksi ette sano samalla, että se on ihmeseikka?

— Siksi että se ehkä on vain sattuma.

— Miten nuo ihmiset sentään ovat naurettavia. Sydämestään ja sielustaan uskovat he ihmisiin, mutta eivät tahdo tunnustaa sitä. Te itse! Tehän sanotte: "Ehkä se on vain sattuma." Yhtä arkoja tunnustamaan ajatustaan ovat he kaikki. Ette voi kuvitella sitä mielessänne, Rodion Romanovitsh. Teidän laitanne on vallan toinen, teillä on oma ajatuksenne, ettekä ole kyllin kehno sitä kieltämään. Jo siitä syystä olette herättänyt minun uteliaisuuteni.

— En minkään muun vuoksi?

— Sehän on tarpeeksi.

Svidrigailov oli nähtävästi liikutettu, vaikka vähäpätösesti, hän oli juonut vain puoli lasia viiniä.

— Mutta tehän etsitte minut käsiinne jo ennenkuin tiesitte, oliko minulla sitä, mitä te kutsutte ajatukseksi.

— Niin, silloin oli asian laita vallan toinen. Jokasella on tapana. Mitä ihmeisiin tulee, on minun sanottava, että te parina kolmena viime päivänä olette näyttänyt kulkeneen nukuksissa. Minähän itse osotin teille tämän majatalon. Se ei siis ollut mikään ihme, että te tulitte tänne. Minäpä vielä kuvasin tienkin ja ilmotin sen ajan päivästä, jolloin olen täällä tavattavissa. Ettekö muista sitä!

— Sen olen unohtanut, sanoi Raskolnikov kummastuneena.

— Siltä se näyttää, vaikka toistin osotteen teille kaksi kertaa. Se on painunut teidän muistiinne ja siitä se johtuu, että olette kulkenut tänne itse tietämättänne. Antaessani osotteen teille epäilin suuresti, voisitteko muistaa sitä. Te petätte itseänne liian paljon, Rodion Romanovitsh. Minäpä sanon teille jotakin: Pietarissa on varmasti jotakin hyvää kansaa, joka keskustelee halukkaasti itsensä kanssa ollessaan kaduilla … se on puolihullujen aste, tuntuu. Jos luonnontieteet kukoistaisivat meillä, voisivat lääketieteilijät, lakimiehet ja filosofit panna toimeen mitä mieltä kiinnittävämpiä tutkimuksia, jokanen lajissaan. Harvoja paikkoja on kai, jossa yhdellä kertaa niin monet mustat, omituiset olot vaikuttaisivat ihmissieluihin kuin juuri täällä Pietarissa. Ajatelkoon vain esim. ilmastoa. Ja täällä nyt tulee koko Venäjän hallituksen keskuskohdan olla … mutta sehän ei kuulu tähän; siitä ei ollut nyt kysymystä, vaan siitä, että usein olen salaa tarkannut teitä. Tullessanne asunnostanne kuljette aina pää pystyssä, kahdenkymmenen askeleen päässä siitä vaipuu se rintaa vasten ja te panette kädet selän taa. Tosin näytte katselevan ympärillenne, mutta te ette käsitä yhtään sitä, mitä ympärillänne tapahtuu; sitten alkavat huulenne liikkua ja te puhutte itseksenne, alatte viittoilla ja pysähdytte toisinaan keskelle katua. Tuo tuollanen ei kelpaa. Ehkä joku toinenkin teitä tarkastaa samaten kuin minäkin. Se ei ole eduksi teille. Itse asiassahan se on saman tekevää, minä en voi parantaa teitä, mutta … te ymmärrätte minua.

— Te siis tiedätte, että minua vakoillaan? kysyi Raskolnikov katsellen terävästi Svidrigailovia.

— En, sitä en tiedä.

— Siinä tapauksessa jättäkää personani rauhaan, vastasi Raskolnikov otsaansa rypistäen. — Sanokaa minulle sen sijaan, miksi kätkeydyitte huomatessanne minut kadulla? Huomasin sen selvästi.

— Hi, hi! Ja miksi olitte te nukkuvinanne minun seisoessani teidän huoneenne kynnyksellä, vaikka olitte aivan valveilla? Minä huomasin sen selvästi.

— Minullahan saattoi olla … omat syyni … sen tiedätte itse.

— Ja minulla saattoi myös olla omat syyni, vaikkette te saa niitä tietää.

Raskolnikov tuki oikeaa kyynärvartta pöytään, pani leukansa käteensä ja katseli tarkkaavasti Svidrigailovia.

Siinä oli todellakin omituiset kasvot. Ne muistuttivat naamaria punaisine poskineen ja huulineen. Parta oli vaaleanruskea ja päätä peitti paksu, vaalea tukka. Silmät olivat liian siniset ja katse oli tylsä ja liikkumaton. Svidrigailovin puku oli keikarimaisen hieno, ja sormessaan oli hänellä sinettisormus, joka oli jalokivellä koristettu.

— Onko minun siis teidän puoleltannekin odotettava mielipahaa? sanoi Raskolnikov äkkiä. Vaikka te luultavasti olette vaarallisin minulle, ei minulla kuitenkaan ole halua kauvemmin teeskennellä. Olen tullut tänne avomielisesti antaakseni teidän ymmärtää, että jos teillä vielä on sama toivo sisareni suhteen ja luulette voivanne voittaa toivomuksenne käyttämällä hyväksenne saamaanne silmäystä oloihini, tapan teidät ennenkuin onnistutte toimittamaan minua vankilaan. Minä annan teille sanani siitä ja te tiedätte, että voin sen pitää. Jos teillä on mitä sanomista minulle, niin kiiruhtakaa, sillä aika on kallista ja kohta on ehkä myöhästä.

— Miksi teillä on sellanen kiire? kysyi Svidrigailov tarkastellen häntä uteliaasti.

— Jokainen menee matkaansa, sanoi Raskolnikov synkkänä ja kärsimättömänä.

— Äsken pyysitte minua olemaan avosydämisen ja ensimäisen kysymyksen tehtyäni te kieltäydytte siihen vastaamasta, sanoi Svidrigailov hymyillen. — Te uskotte lakkaamatta, että minulla on joitakin tarkotuksia ja siksi katselette minua epäilyksellä. Muuten se selkiää sangen helposti teidän asemastanne. Mutta niin mielelläni kuin haluankin olla yhtä mieltä kanssanne, en kuitenkaan välitä koettaa saada teitä uskomaan sitä. Peli ei ole, Jumal'auta, panoksen arvonen. Minä en aikonut ollenkaan puhua kanssanne mistään erikoisesta.

— Mitä sitten tahdoitte minusta? Tehän etsitte minut käsiinne!

— Aivan yksinkertaisesti siitä syystä kun pidin teitä mieltäkiinnittävänä tutkimuksen esineenä. Te kiinnitätte mieltäni juuri tuon asemanne fantastisuuden vuoksi. Sitä paitsi olette sellasen henkilön veli, joka suuresti kiinnitti mieltäni ja minä kuulin siihen aikaan paljon puhuttavan teistä. Siitä vedin sen johtopäätöksen, että teillä oli suuri vaikutus tuohon henkilöön. Onko siinä tarpeeksi, hi, hi, hi? Minä tunnustan, että teidän kysymyksenne on aivan liian mutkikas ja että minä tuskin tiedän, miten voin vastata siihen. Nyt olette esim. tullut luokseni saadaksenne vain tietää jotakin uutta minulta, eikö totta? Eikö niin? kysyi Svidrigailov viekkaasti hymyillen. — Te kuvittelette mielessänne, että minä jo ollessani matkalla tänne, vaunussa luotin teihin, toivoin teidän avullanne saavani tietää jotakin uutta. Siinä näette, millaisia kapitalisteja olemme!

— Mitä te tarkotatte?

— Mitä vastaan siihen? Tiedänkö ehkä itse sen? Te näette, millasessa kurjassa majatalossa kulutan aikaani. Miten minä viihdyn? Minä en viihdy, sitä en tee ollenkaan, mutta jossakin on aikaansa vietettävä. No, entä tuo Kolja raukka … te näitte hänet äsken. Olisinpa edes suursyömäri… En ole edes sitäkään. Katsokaas vain, millä herkuilla rasvaan itseäni. (Hän osoitti sormellaan muuatta nurkkaa, jossa oli mitä ruokahalun-vastasin pihvi ja perunoita pienellä pöydällä.) Apropos, oletko jo syönyt? Minä söin hieman aamiaista, mutta enempää en jaksanut. Viiniä en juo, vain samppanjaa, ja sitäkin vain yhden lasillisen illassa, mutta jo siitäkin sain päänsärkyä. Tänään otin pullollisen kohottaakseni mielialaani, sillä aijoin lähteä pois, ja siksi näette minut tavattomassa mielentilassa. Tämä on myös syy, miksi halusin piilottautua kuin koulupoika; minä pelkäsin, että te saattaisitte tulla häiritsemään minun tehtävääni. Näyttää siltä (hän katsoi kelloon), kuin olisi minulla vielä aikaa puhua hetkinen kanssanne, se on vasta puoli viisi… Uskokaa minua, minä olisin ihastunut, jospa minulla vain olisi jotakin tehtävää, olisin esim. tilanomistaja, isä tai edes ulaani, valokuvaaja tai sanomalehtineekeri … minä en ole mitään, en kerrassaan mitään. Minulla ei ole mitään erikoisalaa. Se on sangen väsyttävää. Toivoisin tosiaankin saavani kuulla teiltäkin jotakin uutta.

— Kuka te siis tosiaan olette ja miksi olette tullut tänne?

— Kukako olen? Senhän tiedätte … aatelismies… Olen palvellut kaksi vuotta ratsuväessä ja sitten olen kuleksinut täällä Pietarissa jonkun aikaa; sitten menin naimisiin Marfa Petrovnan kanssa ja elin hänen kanssaan maalla. Siinä koko elämäkertani.

— Te olette peluri myöskin, luulen ma?

— En, väärinpeluri ei ole peluri!

— Te olette siis pelannut väärin?

— Niin, olen pelannut väärin!

— Oo, sitten kai olette myös ollut vangittuna?

— Ehkä. Entä sitten?…

— Teillä kai on ollut tilaisuus haastaa vastustajanne kaksintaisteluun … tai sen tapaseen; se vaikuttaa virkistävästi!

— Minä en voi sanoa mitään sitä vastaan, en ylipäänsä ole mikään mestari filosofeeraamisessa. Sitä paitsi tunnustan, että etupäässä olen tullut tänne naisten tähden.

— Ensin haudattuanne Marfa Petrovnan?

— Vaikka niinkin, hymyili Svidrigailov avomielisesti… — Mitä muuta? Tuntuu siltä kuin te pitäisitte vääränä sitä, että puhun niin kevytmielisesti naisista?

— Tahdotteko sillä sanoa, että minä pidän kevytmielisyyttä jonakin pahana?

— Kevytmielisyyttä? Te siis halusitte päästä siihen. Minä tahdon alottaa samalla teille, mitä yleensä ajattelen naisista. Olen nyt sitä paitsi hyvällä puhetuulella. Sanokaa minulle, miksi en olisi avomielinen? Miksi halveksuisin naisia, vaikka olen sen sukupuolen ystävä? Onhan sekin jotakin tointa.

— Te olette siis tullut tänne ainoastaan ollaksenne kevytmielinen?

— No, mitäs muuta varten; minun puolestani saatte sitä kernaasti kutsua siksi. Te puhutte kevytmielisyydestä. Niin, minä pidän siitä, että sanoo suoraan mielipiteensä. Kevytmielisyydessä on sentään jotakin todellista, jotakin, jolla on tukensa meidän luonnossamme ja jota ei vain ole olemassa mielikuvituksessamme, jotenkin … sellasta kuin ikusesti hehkuva hiili veressämme… Sanokaa, eikö sekin ole toimintaa?

— Siitä siis etsitte mielusta ajanvietettä? Minun mielipiteeni mukaan se on sairautta ja mitä vaarallisinta laatua.

— Vai niin, onko se teidän mielipiteenne? Minä myönnän, että se saattaa olla sairautta kuten kaikki, mikä poikkee kohtuullisuudesta … ja siinä suhteessa mennään usein liian pitkälle … mutta ensinnäkin on eri yksilöjen laita erilainen ja toisekseen on kai kohtuullisuus varmaankin yleensä hyvää, vaikkakin se pohjaltaan ja perustuksiltaan on pelkkää laskelmaa … mutta mitä siitä? Ellei niin olisi, eivät jokuset henkilöt voisi muuta kuin ampua kuulan päähänsä. Minä myönnän, että säännöllisen ihmisen olisi ennen ikävystyttävä kuoliaaksi, mutta…

— Kykenisittekö te ampumaan itsenne?

— Sepä vain puuttui! sanoi Svidrigailov inhoa osoittavin ilmein. —Olkaa hyvä ja jättäkää puhumatta tuollaisista asioista, lisäsi hän ilman minkäänlaista teeskentelyä, joka oli painanut valtavan leimansa hänen edellisiin sanoihinsa. Hänen kasvojensa ilme muuttui. — Minun on tunnustettava heikkouteni … mitä voin sille tehdä … kuolemaa pelkään, enkä pidä, että siitä puhutaan. Tiedättekö, että minä olen osaksi mystikkokin.

— Vai niin! Marfa Petrovnan henki! No, miten on asian laita, näyttäytyykö se vielä teille?

— Voi! Piru vieköön sen jutun! Älkää muistuttako minua siitä, huudahti hän vallan liikutettuna. — Ei … ensin … mieluummin … hm! Voi, nyt ei minulla ole aikaa kauvemmin, en voi puhua kauvemmin kanssanne. Vahinko vain! Minulla oli tosiaan jotakin kerrottavaa teille.

— Odottaako teitä ehkä joku nainen?

— Kyllä, nainen; odottamaton kutsu … ei, en minä siitä aikonut puhua.

— No, ja tämän elintavan vastenmielisyydellä ei ole enää mitään vaikutusta teihin? Oletteko jo kadottanut kaiken vastustuskyvyn?

— Ah, te puhutte kyvystä? Hi, hi, hi! Saan tosiaan ilmaista kummastukseni, vaikka aavistinkin, että te esittäisitte sitä. Te, te puhutte kevytmielisyydestä ja estetiikasta? Te … idealisti, Schiller? Vahinko vain, että minulla on kiire, te olette tosiaan erinomasen mieltäkiinnittävä subjekti. Apropos, pidättekö Schilleristä? Minä olen vallan ihastunut häneen.

— Te olette lörpöttelijä! huudahti Raskolnikov.

— Sitä en, Jumal'auta, ole! vastasi Svidrigailov hymyillen. — Mutta minä en halua kiistellä! Olkoon niin, että olen lörpöttelijä; miksi en, kun en loukkaa ketään sillä. Olen seitsemän vuotta elänyt Marfa Petrovnan kanssa maalla ja nyt, kun kohtasin niin huomattavassa määrin mieltä kiinnittävän henkilön, olen vallan yksinkertasesti ilonen saadessani puhua hänen kanssaan jonkun hetken. Sitä paitsi olen juonut puoli lasia viiniä ja se on mennyt päähän. Mutta itse asiassa liikuttaa minua toinen seikka, mutta siitä minä … vaikenen. Minnekkä te niin nopeaan lähdette? kysyi Svidrigailov kummastuneena.

Raskolnikov aikoi nousta. Hän oli tullut siihen vakaumukseen, että
Svidrigailov oli mitä suurin ja katalin konna.

— Ei, istukaa, istukaa! Sanoi Svidrigailov… — Juokaa edes hieman teetä! Jääkää tänne! Minä en aijo tuhlata aikaanne moisella lörpötyksellä, en ainakaan sellasella, mikä koskee minua personallisesti. Minä puhun teille jostakin. Minä kerron teille, miten muuan naisolento on "pelastanut" minut. Se voi olla vastauksena ensi kysymykseenne, sillä tämä nainen … oli teidän sisarenne. Kerronko? Kulutamme aikaa hetken.

— Kertokaa! Minä toivon, että te…

— Ah, älkää peljätkö! Avdotja Romanovna voi herättää niinkin kevytmielisessä ja turmeltuneessa ihmisessä kuin minussa mitä suurinta kunnioitusta.