Read synchronized with  English  German  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Siitä päivästä lähtien oli Raskolnikov omituisella tuulella. Tuntui siltä kuin jokin sumu olisi laskeutunut hänen päälleen ja vieroittanut hänet kaikista muista. Kun hän sittemmin ajatteli tätä aikaa, ymmärsi hän, että hänen järkensä toisinaan oli pimentynyt aina siihen asti kunnes ratkaisu tapahtui. Hän oli täydellisesti vakuutettu siitä, että hän joskus oli erehtynyt esimerkiksi ajan ja määrättyjen, varmojen tapausten suhteen. Siten sekoitti hän jonkun tapahtuman toiseen, jota hän piti seurauksena jostakin, jota hän ainoastaan aivoissaan kuvitteli. Toisinaan valtasi hänet tuskastuttava epätoivo, joka usein muuttui silmittömäksi säikähdykseksi.

Mutta hän voi myöskin muistaa viettäneensä minutteja, tunteja, jopa kokonaisia päiviäkin täydellisessä tunnottomuudessa … tunnottomuudessa, joka oli suuresti sen sairaaloisen välinpitämättömyyden kaltaista, jota kuolevissa tavataan heidän omaan tilaansa nähden. Viimeisinä päivinä vältti hän huolellisesti ajattelemasta asemaansa.

Yksityiset, tärkeät kysymykset, jotka vaativat silmänräpäyksessä vastausta, vaivasivat häntä eniten ja hän olisi ollutkin erittäin iloinen, jos hän olisi voinut vapauttaa itsensä siitä huolesta, jonka nämä hänelle saattoivat. Mutta jos hän aivan kokonaan jätti ne huomioon ottamatta, uhkasivat ne häntä täydellisellä perikadolla.

Eritoten sai hänet levottomaksi ajatus Svidrigailovista. Voidaanpa sanoakin, että Svidrigailov oli tärkein syy hänen rauhattomuuteensa.

Siitä hetkestä alkaen kun hän oli kuullut nuo peloittavat, kahdella lailla ymmärrettävät sanat Sonjan huoneessa, oli hänen ajatustensa juoksu ollut ikäänkuin katkennut. Mutta vaikkakin tämä uusi seikka oli syynä hänen hirveään levottomuuteensa, ei hän sentään millään muotoa odottanut mitään selvitystä asiassa. Istuessaan ajatuksiinsa vaipuneena jonkun majatalon pöydän ääressä kaupungin laitimmaisissa osissa ja tietäessään tuskin itsekään, miten hän sinne oli joutunut, tuli hän aina äkkiä ajatelleeksi Svidrigailovia. Silloin hän oivalsi, että hänelle oli aivan välttämätöntä niin pian kuin mahdollista päästä selville tuosta henkilöstä ja urkkia häneltä hänen mielipiteensä. Kerran huomatessaan, että hän sattumalta oli joutunut kaupungin ulkopuolelle, kuvitteli hän mielessään odottavansa Svidrigailovia ja että hän aina tapasi hänet tällä paikalla. Toisen kerran heräsi hän ja huomasi makaavansa paljaalla maalla muutamien pensaiden keskellä voimatta itse ymmärtää, miten hän sinne oli joutunut. Niiden parin, kolmen päivän aikana, jotka olivat kuluneet Katerina Ivanovnan kuolemasta, oli hän tavannut Svidrigailovin Sonjan luona, jossa hän silloin tällöin kävi ilman minkäänlaista aihetta, mutta he olivat vaihtaneet vain toistensa kanssa muutamia lyhkäisiä lauseita puhumatta pääasiasta mitään, ikään kuin he olisivat tehneet keskinäisen sopimuksen olla siitä toistaiseksi puhumatta.

Katerina Ivanovnan ruumis lepäsi vielä hautaamatta arkussaan. Svidrigailovilla ja samaten myös Sonjallakin oli täysi homma hautajaisvalmisteluissa. Svidrigailovin viimeksi puhuessa Raskolnikovin kanssa ilmoitti hän tälle, että lapset olivat hyvässä turvassa. Kiitos olkoon muutamille vanhoille tutuille, joiden avulla hänen oli onnistunut saada heidät kaikki kolme erinomaisen hyviin laitoksiin. Hänen tallettamansa rahat olivat suuresti myötävaikuttaneet hyvään lopputulokseen, sillä varallisuutta omaaville orpolapsille on paljon helpompi saada sijaa kuin köyhille. Hän puhui myöskin Sonjasta, lupasi muutaman päivän kuluttua käydä Raskolnikovia tervehtimässä, sanoi, että hän mielellään tahtoi neuvotella hänen kanssaan muutamista varmoista asianhaaroista… Tätä keskustelua pidettiin portailla. Svidrigailov tarkasteli Raskolnikovia huolellisesti ja kysyi häneltä matalalla äänellä hetken kuluttua:

— Miten on laitanne, Rodion Romanovitsh? Voi tuskin enään tunteakaan teitä. Te kuulette ja näette, mutta tuntuu siltä kuin ette ymmärtäisi mitään. Rohkaiskaa mielenne! Kestäkää siksi kunnes olemme toistemme kanssa puhuneet! Vahinko, että minulla nyt on niin paljon hommaa sekä omista että muidenkin toimista… Ah, Rodion Romanovitsh, lisäsi hän, kaikki ihmiset tarvitsevat ilmaa, ilmaa … ilmaa, mihin hintaan tahansa.

Hän väistyi syrjään tehdäkseen tietä papille ja kuoropojalle. Svidrigailov oli määrännyt, että vainajan edestä luettaisiin kaksi sielumessua päivässä. Sitten meni hän tiehensä, mutta Raskolnikov seurasi pappia Sonjan huoneeseen.

Hän pysähtyi ovelle. Jumalanpalvelus alkoi synkästi ja juhlallisesti.

Hänen käsityksessään kuolemasta ja tunteessa olla sen läheisyydessä oli lapsuudesta asti ollut jotain ahdistavaa ja mystillistä kauhua. Siitä oli jo aikoja kun hän oli ollut sielumessuissa mukana. Hän katseli lapsia, jotka itkien olivat polvistuneet ruumisarkun eteen. Sen takana seisoi Sonja itkien ja rukoillen.

— Kaikkien näiden päivien kuluessa ei hän kertaakaan ole minuun katsonut tai puhutellut minua, ajatteli Raskolnikov.

Aurinko loisti kirkkaasti sisään huoneeseen. Suitsutus kohosi läpinäkyväisinä hattaroina ja pappi messusi: — Herra antakoon sinulle rauhansa!

Raskolnikov oli jumalanpalveluksen loppuun asti. Papin siunatessa heitä kaikkia ja sanoessa heille hyvästi tunsi hän olevansa kovin omituisessa mielentilassa. Kuin kaikki oli lopussa, läheni hän Sonjaa. Tämä tarttui heti hänen molempiin käsiinsä ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten. Tämä teko kummastutti Raskolnikovia.

Sonjalla ei ollut rahtuakaan vastenmielisyyttä, ei pienintäkään inhoa häntä kohtaan. Hänen kätensä eivät vavisseet. Tämän täytyi olla suurimmassa määrin itsensäalentamista, ainakin piti Raskolnikov sitä sinä.

Sonja ei sanonut sanaakaan. Raskolnikov puristi hänen kättään, jonka jälkeen hän poistui.

Raskas taakka lepäsi Raskolnikovin sydämellä. Jos hän olisi voinut paeta ja elää sitten yksinään koko elämänsä ajan, olisi hän kiittänyt itseään onnelliseksi. Vaikka hän viime aikoina aina olikin yksinään, ei hänelle kuitenkaan tahtonut onnistua tuntea olevansa yksin. Voi toisinaan sattua, että hän meni kauvas pois kaupungista, maantielle, niin, jopa metsäänkin. Mutta mitä yksinäisempi seutu oli, sitä voimakkaammaksi tuli se tunne hänessä, että jokin oli hänen lähellään, ja jollei tämä juuri erityisesti häntä peloittanut, kiukutti se häntä kuitenkin. Sempä vuoksi hän riensi kaupunkiin ja sekaantui ihmisjoukkoon, meni ravintoloihin, olutmyymälöihin kauppatorin ja heinätorin varrella. Täällä oli hänen kevyempi olla, hänestä tuntui kuin olisi hän täällä enemmän yksinään. Eräässä olutmyymälässä laulettiin, ja siellä tuntuikin hänen olonsa kevyemmältä. Jälestäpäin muisteli hän vielä, että hän oli tuntenut itsensä siitä suorastaan huvitetuksi. Mutta sitten tuli hän jälleen levottomaksi. Jonkinlainen omantunnon epäilys kalvoi häntä. "Täällä minä istun laulua kuuntelemassa; onko se minun tehtäväni?" ajatteli hän. Hän aavisti, ettei tämä seikka, ollut ainoa joka sai hänet rauhattomaksi. Ei, se oli jokin muu, joka vaati silmänräpäyksellistä ratkaisua. Mutta mitä se sitten oli, siitä hän ei voinut tehdä itselleen enempää selkoa kuin pukea se sanain muotoonkaan. — Ei, mieluummin sitten taistelu! Mieluummin Porfyrius … tai Svidrigailov … joko otteluvaatimus tai päällekarkaus… ajatteli hän ja kiiruhti pois. Äkkiä tuli hän ajatelleeksi äitiään ja siskoaan ja tämä ajatus saattoi hänet silmittömästi säikähtymään.

Seuraavana aamuna heräsi hän Krestovskin saarella pensaan alla, vavisten kuumeesta. Sen jälkeen meni hän kotiin ja kävi levolle. Hän heräsi myöhään, kello oli kolme jälkeen puolen päivän. Kuume oli poissa.

Hän muisti, että Katerina Ivanovnan hautajaisia pidettiin sinä päivänä ja iloitsi siitä, ettei hän ollut niissä mukana. Nastasja kantoi hänelle ruokaa. Hän söi ja joi hyvällä ruokahalulla, melkeimpä mielellään. Hänen päänsä oli kevyempi ja hän tunsi olevansa rauhallisempi kuin muulloin niinä kolmena päivänä. Vieläpä hän ihmetteli sitäkin, että niin suuri pelko oli voinut vallata hänet; —silloin avautui ovi ja Rasumihin astui sisään.

— Ah, hän syö … silloin hän ei olekkaan sairas, sanoi Rasumihin, otti tuolin ja istuutui pöytään vastapäätä Raskolnikovia. Rasumihin oli liikutettu, eikä hän koettanut sitä salatakkaan, jos kohta hän ei kiivastunutkaan tai puhunut tavallista korkeammalla äänellä. Voi huomata, että hän oli tullut jonkun varman syyn perustalla.

— Kuulehan nyt, alkoi hän, — minä en välitä pirujakaan teistä kaikista. Nähtyäni kaikki käsitän minä, etten ymmärrä yhtään mitään. Minä pyydän, ettet uskoisi minun tulleen tänne houkuttelemaan sinulta mitään tietoja. Minä en välitä sinun salaisuuksistasi. En välitä hidun vertaakaan niistä. Ja vaikka sinä selittäisitkin koko asian, tekisin korvani kuuroksi… Minä olen vain tullut tänne saadakseni varmasti tietooni, henkilökohtaisesti tullakseni vakuutetuksi siitä, primo, onko se totta, että sinä olet hullu. Ollaan nimittäin sitä mieltä, että sinä joko olet sitä tai olet hyvällä tiellä sinnepäin, ja itsekin olen uskonut hieman sinnepäin. Siihen luuloon on minut johtanut sinun omituinen, osaksi inhottava menettelytapasi … jota ei voida selittää millään lailla … ja sitten käytöksesi äitiäsi ja sisartasi kohtaan. Vain ihmeotus tai lurjus … ellei hän ole hulluinhuoneen asukas … voi käyttäytyä sillä lailla kuin sinä olet tehnyt … sinä siis olet hullu…

— Milloin tapasit heidät?

— Juuri nyt. Ja sinä, sinä et ole tavannut heitä pitkään aikaan. Missä sinä asuskelet … sano se minulle, minä pyydän; kolme kertaa olen jo ollut täällä. Äitisi on vakavasti sairaana eilisestä asti. Hän tahtoi etsiä sinua. Avdotja Romanovna pidätti häntä siitä, mutta hän ei tahtonut kuunnella häntä, vaan sanoi: "Jos hän on sairas, jos hänen järkensä on sammunut, kuka häntä silloin tukisi, ellei äitinsä?" Me tulimme silloin kaikin kolmin tänne, sillä me emme voineet antaa hänen tulla yksinään. Aina ovelle saakka puhuimme hänen kanssaan ja koetimme rauhoittaa häntä. Me olimme perillä, mutta sinä et ollut kotona. Tässä hän istui. Siten istui hän kymmenisen minuttia, ja me seisoimme vaijeten hänen vieressään. Sitten hän nousi sanoen: "Koska hän voi käydä ulkona, on hän kai terve. Hän on siis unohtanut äitinsä. Minun ei sovi kerjätä rakkautta lapseni ovella." Hän palasi taas kotiin ja laskeutui vuoteelle. Nyt hänellä on kuume. "Minä sen kyllä näen", sanoi hän, "tuota tyttöä varten on hänellä aikaa viljalti". Hänen käsityksensä mukaan on "tuo tyttö" Sofia Semjonovna, sinun morsiamesi eli rakastajattaresi, mistä minä tiedän. Minä menin heti Sofia Semjonovnan luo, sillä, veli hyvä, minä halusin ottaa täysin selville, miten sinun laitasi on … minä menen sinne ja mitä minä tapaan … ruumisarkun ja itkeviä lapsia. Sofia Semjonovna koetteli paraillaan heidän surupukujaan. Sinä et ollut siellä. Minä katselin ympärilleni, pyysin anteeksi ja läksin antamaan selontekoa Avdotja Romanovnalle. Kaikki oli silloin vain lorua. Se oli siis ilmeisesti vain — mielettömyyttä. Nyt istut tuossa syömässä häränpaistia ikäänkuin et olisi ruokaa nähnytkään kolmeen päivään. Tosin tapaavat mielipuoletkin syödä, mutta vaikket vielä ole puhunut sanaakaan kanssani, näen kuitenkin, ettet ole hullu; siitä voin vaikka tehdä valan. Se on siis selvää, ettet sinä ole hullu. Piru teidät kaikki vieköön, tässä on salaisuus, jonka suhteen minulla ei enää ole halua vaivata itseäni. Minä olen vain tullut pitämään sinulle saarnaa kunnes väsyn siihen … keventääkseni sydäntäni. Nyt tiedän, mitä minun on tehtävä.

— Mitä aijot tehdä?

— Mitä se sinulle kuuluu?

— Sinä ehkä aijot ruveta pulloa kallistelemaan?

— Miten sen tiedät?

— Se on helppo arvata.

Rasumihin vaikeni hetkeksi.

— Sinä olet aina ollut järkevä mies, sanoi hän vihdoin. — Sinä olet oikeassa, minä tahdon ruveta pulloja kallistelemaan. Hyvästi!

Ja hän aikoi poistua.

— Minä puhuin … toissa päivänä sisareni kanssa sinusta.

— Minusta? Missä näit hänet toissapäivänä?

Rasumihin seisoi paikallaan kasvot kalpeina. Hänen sydämensä tykytti kiivaasti.

— Hän oli täällä aivan yksin. Täällä hän istui kanssani juttelemassa.

— Hänkö…?

— Niin, hän.

— Mitä sanoit sinä … minä tarkotan — minusta?

— Minä sanoin hänelle, että sinä olet sangen kunniallinen ja työteliäs ihminen. Sitä en sentään suonut hänelle, että sinä rakastat häntä, sillä sen hän tietää sanomattakin.

— Tietääkö hän sen?

— Kyllä, luonnollisesti. Minä sanoin hänelle, että miten tahansa minun käyneekin, tulisit sinä sentään aina olemaan hänen suojelijansa. Nyt jätän hänet sinun huostaasi. Minä sanon sen sinulle, koska olen täysin vakuutettu, että sinä rakastat häntä ja että sinulla on täysin puhdas sydän. Minä tiedän myöskin, että hän saattaa rakastaa sinuakin ja että hän ehkä jo rakastaa. Päätä nyt itseksesi, kallisteletko pulloja vai etkö.

— Rodja … näetkö … mitä sinä tarkotat? Jos kaikki tämä on salaisuus … olkoon niin. Mutta minä olen varma siitä, että se on joutava asia ja että sinä olet sangen oivallinen, kunnon mies.

— Minä vain aijoin lisätä, silloin kuin sinä keskeytit minut, ettei koskaan tule urkkia toisten salaisuuksia. Kaikki aika on tullut, saat kuulla kaikki, jos se on välttämätöntä. Eilen lausui muuan henkilö minulle, että ihminen tarvitsee ilmaa. Nyt tahdon mennä hänen luokseen ja kysyä, mitä hän sillä tarkotti.

Rasumihin vaipui syviin ajatuksiin. Hänen mielensä oli liikutettu ja hän kummasteli, mitä kaikki tämä merkitsisi.

"Hän on osallisena valtiollisessa salaliitossa! Se on vallan varmaa. Ja hän on juuri tekemäisillään ratkasevan päätöksen. Mitään muuta se ei saata olla … ja Dunja oli selvillä kaikesta", ajatteli hän itsekseen.

— Avdotja Romanovna käy siis luonasi, sanoi hän, — ja sinä aijot etsiä miestä, joka on sanonut, että ihminen tarvitsee enemmän ilmaa ja … ja tällä kirjeellä on myös jotakin tekemistä siinä asiassa, päätti hän ikäänkuin itsekseen puhuen.

— Millä kirjeellä?

— Hän sai tänään kirjeen, joka saattoi hänet sangen liikutetuksi. Minä aloin puhua sinusta — mutta hän pyysi minun olemaan vaiti. Sitten hän lausui, että me ehkä eroomme ennen pitkää. Sitten hän kiitti minua kiihkeästi, mutta minä en tiedä miksi — ja meni sitten huoneeseensa ja sulki oven huolellisesti.

— Onko hän saanut kirjeen? kysyi Raskolnikov vielä kerran.

— On. Etkö sinä sitä tiennyt? Hm!

Molemmat vaikenivat.

— Hyvästi, Rodion! Veliseni, minä aijoin … minun ajatukseni oli … ei, hyvästi, minun on nyt lähdettävä. Sen verran voin sanoa sinulle, että pullosta en välitä.

Hän kiiruhti pois, mutta kun hän oli jo melkein sulkenut oven, kääntyi hän äkkiä takasin ja katsomatta Raskolnikoviin hän sanoi:

— Muistatko tuota murhaa, josta puhuit Porfyriuksen kanssa. Nyt murhaaja tavattu ja hän on tunnustanut kaikki. Hän on muuan maalari. Muistatko, miten hän puolusti molempia käsityöläisiä? Koko hänen ja toverinsa käytös oli toimeenpantu epäluulojen karkottamiseksi. Mitä sanot sinä sellasesta viekkaudesta, sellasesta sieluntilasta? Sitä on vaikea uskoa. Minun mielipiteeni mukaan on hän oikea näyttelytaidon mestari. Aatteles, miten minä petyin! Minähän saatoin itselleni kaikellaista vaivaa häntä puolustaakseni!

— Mutta sano minulle, mistä olet saanut tietää kaiken tämän ja miksi tämä asia niin kiinnittää mieltäsi?

— Miksikä ei se kiinnittäisi mieltäni? Porfyrius on minulle ilmottanut kaikki.

— Porfyrius?

— Niin.

— Ja … mitä hän uskoo? kysyi Raskolnikov suruisesti.

— Hän on selittänyt tämän tavallaan, sielullisesti.

— Onko hän itse selittänyt sen sinulle?

— On, hän itse. Hyvästi! Toiste kerron sinulle siitä enemmän. Nyt minulla on jotakin toimitettavaa. Pitkän aikaa uskoin … niin, siitä puhun toiste. Minä olen juovuksissa, Rodja, aivan juovuksissa. Hyvästi! Minä palaan taas pian, Rodja!

Vihdoin hän läksi.

"Hän on osallisena jossakin valtiollisessa salaliitossa…" arveli Rasumihin, mennessään portaita alas. "Ja sisarensa on hän houkutellut osalliseksi. Heillä on kokouksensa. Miten muuten voisi selittää tätä sekaannusta. Jumalani, mitä kaikkea olen mielessäni kuvitellutkaan! Niin, se oli suuri erehdys ja minä olen tehnyt häntä kohtaan väärin. Silloin kun seisoimme käytävässä lampun alla. Hyi, mikä inhottava ja katala ajatus minussa silloin oli! Mikolka teki kunnollisesti siinä, että hän tunnusti. Kaikki muu kyllä selvii nyt. Hänen sairautensa ja hänen omituiset tapansa. Yliopistossakin hän oli niin synkkä ja sulkeutunut… Mutta mitä se kirja merkinnee? Kuka sen on kirjottanut?"

Hänen ajatuksensa siirtyivät nyt Dunjaan ja hänen sydämensä alkoi pamppailla kiivaasti. Vihdoin hän heräsi ajatuksistaan ja kiiruhti eteenpäin nopein askelin.

Tuskin oli Rasumihin poistunut ennenkuin Raskolnikov alkoi vilkkaasti kulkea edestakasin huoneessaan. Uusi elämä näytti heränneen hänessä.

"Niin, vihdoinkin olen keksinyt keinon!"

Viime aikoina oli kaikki tuntunut hänestä niin ahtaalta ja painostava taakka oli rasittanut häntä, hän oli tuntenut olevansa loihdittu. Mikolkan esiintyessä Porfyriuksen luona oli tämä toivoton tila alkanut, hän ei ollut voinut keksiä mitään keinoa suoriutuakseen. Samana päivänä oli hän keskustellut Sonjan kanssa. Se ei ollut päättynyt niinkuin hän oli edeltäpäin päättänyt … hän oli siis äkkiä sukeltanut pakoon jonkun heikkouden johdosta. Hänhän oli ollut yhtä mieltä Sonjan kanssa, oli vallan itsestään tunnustanut, ettei hän voinut elää yksin moisen omantunnontaakan alla. Ja Svidrigailov … Svidrigailov on arvotus… Svidrigailov saattaa hänet myös rauhattomaksi, se on totta, mutta vallan toisella tavalla. Svidrigailovin kanssa syntyy ehkä vielä taistelukin… Svidrigailov on ehkä keino; mutta Porfyrius — Siinä toinen asia.

"Porfyrius oli siis itse kuitenkin selittänyt Rasumihinille kaiken tämän, oli psykologisesti selittänyt. Hän on taasen esiintynyt kirotun psykologiansa kera! Porfyrius? Olisiko hän hetkeksikään uskonut, että Mikolka oli syyllinen … kaiken sen jälkeen, mitä heidän välillään tapahtui tuolla kerralla … kahdenkesken … ennen Mikolkan tuloa … joka ei voinut olla muuta syytä kuin juuri tämä ainoa? (Raskolnikov oli viime päivinä antanut hänen ja Porfyriuksen välisen kohtauksen tarkasti kertaantua mielessään.) Sellasia sanoja oli lausuttu, sellasia seikkoja esiintynyt, sellasia silmäyksiä vaihdettu, joitakin seikkoja esitetty sellasella äänellä — että sellanen kuin Mikolka (jonka Porfyrius oli ymmärtänyt ensi sanoissaan ja liikkeissään) ei kyennyt murtamaan sitä perustusta, jolle Porfyrius oli rakentanut todisteensa."

"Kas, kas!… Rasumihinkin oli epäillyt häntä! Lampun alla käytävässä tapahtunut tapaus oli vaikuttanut häneen. Ja sitten juoksi hän nopeasti Porfyriuksen luo … miksi oli hän johtanut hänet harhapoluille ja kääntänyt hänen huomionsa Mikolkaan? Varmaankin oli hänellä siinä jokin salainen syy … mutta mikä? Tuosta aamusta oli kulunut pitkä aika … liian pitkä aika ja hän ei ollut siitä aamusta saakka kuullut eikä nähnyt Porfyriusta. No, sitä pahempi!…" Raskolnikov tarttui lakkiinsa ja aikoi lähteä. Tänään tunsi hän itsensä pitkistä ajoista täysin terveeksi. "Svidrigailovin kanssa on minun selvitettävä juttu", ajatteli hän, "ja se niin pian kuin mahdollista ja mihin hintaan tahansa; hän muuten odottaa, näyttää siltä, minun on tultava hänen luokseen. Tänä hetkenä hän tunsi sydämessään syttyvän sellasen vihan, että hän olisi saattanut tappaa molemmat: Svidrigailovin ja Porfyriuksen. Ainakin hän tunsi, että ellei hän nyt kykene sitä tekemään, voisi hän sen kuitenkin tehdä tulevaisuudessa. Saammepa nähdä, saammepa nähdä!" huudahti hän.

Tuskin oli hän avannut ovea kun hän jo samassa syöksähti itse Porfyriusta vastaan, joka oli aikeissa käydä hänen luonaan. Raskolnikov tunsi ensi hetkenä kivettyvänsä, mutta omituista kyllä, kun ensimäinen yllätys oli ohitse, ei hän tuntenut mitään pelkoa Porfyriusta kohtaan. Hän oli varoillaan ja valmistautui vastaanottamaan. "Tämä ehkä on ratkasu! Miksi tulee hän tänne hiipien kuin kissa, niin hiljaa, etten minä kuullut sitä? Ehkä hän on kuunnellut?"

— Tällasta vierasta ette kai odottanut? huudahti Porfyrius naurahtaen. — Minä olen jo pitemmän aikaa tuuminut käydä luonanne. Nyt kuljin sattumalta ohi ja ajattelin: miksikä en kävisi sisään kuulemaan, miten hänen laitansa on? Tehän olitte uloslähtemässä? Minä en tahdo pidättää teitä. Mutta ensin saan pyytää teiltä paperossia.

— Istukaa, Porfyrius Petrovitsh, sanoi Raskolnikov niin ilosella ja suruttomalla äänellä, että hän itsekin kummasteli sitä.

Ihminen voi kärsiä kuolontuskia ryövärin läheisyydessä, mutta samana hetkenä kun hän tuntee veitsen kurkullaan, katoo usein kaikki tuska. Raskolnikov siis istuutui Porfyriusta vastapäätä ja katseli häntä avomielisin silmäyksin.

Porfyrius vilkutti silmiään ja sytytti paperossinsa. "No, puhu, puhu", arveli Raskolnikov, "no, mitä odottelet, miksi et puhu?"