Read synchronized with  English  German  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Lebesjatnikov näkyi olevan kiihtynyt.

Tulin tänne Teidän luoksenne, Sofia Semjonovna … suokaa anteeksi … luulin myöskin löytäväni teidät täältä, sanoi hän Raskolnikoville. —Luulen, että … Katerina Ivanovna on tullut mielipuoleksi.

Sonja päästi huudahduksen.

— Se merkitsee, minä arvelen niin. Emme tiedä, mitä meidän tulisi hänen kanssaan tehdä. Hän meni Semjon Saharitshin päällikön luo, mutta ei tavannut häntä kotona. Tämä oli erään kenraalin luona päivällisillä. Ajatelkaa … sitten lähti hän kenraalin luo ja vaati … että päällikön tuli nousta pois pöydästä hänen kanssaan puhuakseen. Voitte kuvailla mielessänne tulosta… Hänet ajettiin luonnollisesti pois. Mutta hän sanoo päällikön haukkuneen häntä sopimattomin sanoin… En vain ymmärrä, miten hän on voinut välttää joutumasta arestiin. Nyt kertoo hän kaikille urotyöstään, mutta on vaikeata ymmärtää häntä … hän huutaa ja huiskii käsineen ympäriinsä… Hän sanoo, että koska kaikki ovat hänet hyljänneet, tahtoo hän ottaa lapset mukaansa ja kulkea pitkin katua posetiivin soittajana. Lapset laulavat ja tanssivat ja hän kerää rahat ja joka päivä seisoo hän kenraalin akkunan edessä… —Nähköön koko maailma, miten ylhäissyntyisen virkamiehen lapset täytyy juoksennella kaduilla kerjäläisen tavoin, sanoo hän. Lydia saa laulaa "kutorakia" ja poika ja Poletshka saavat tanssia. Hän ei tahdo kuulla, mitä hänelle sanotaan. Mitähän siitä tulee! Sehän on kauheata!

Sonja otti hattunsa ja takkinsa ja juoksi ulos. Raskolnikov ja
Lebesjatnikov seurasivat häntä.

— Hän on varmasti mielenvikainen, sanoi hän Raskolnikoville kun he olivat tulleet kadulle. — En tahdo saattaa Sofia Semjonovnaa levottomaksi, siksi sanoin vain, että minä arvelin sitä, mutta siitä ei enää ole epäilystäkään. Aivoihin sanotaan syntyvän keuhkotaudista pieniä solmuja… Vahinko, etten ymmärrä lääketiedettä. Koetin puhua hänen kanssaan järkevästi, mutta sitä hän ei ottanut kuunnellakseen.

— Puhuitteko te myöskin hänelle niistä pienistä solmuista?

— En … se tahtoo sanoa, en niin avonaisesti. Mutta tarkoitan, että kun loogillisesti todistaa henkilölle, ettei tällä ole mitään itkemisen syytä, täytyisi tämän lopettaa itkunsa.

— Se tekisi aina elämän kevyemmäksi, vastasi Raskolnikov.

— Anteeksi… Katerina Ivanovnan kanssa siitä ei tullut mitään … mutta te tiedätte aivan varmasti, että Pariisissa on tehty todenmukaisia yrityksiä parantaa mielisairautta ainoastaan loogillisten todistelujen kautta. Eräs sikäläinen professori, joka äskettäin kuoli … kuuluisa mies … että sitä tietä voitiin tulla onnellisempiin tuloksiin. Hänen perusajatuksensa on se, että mielenvikaisilla ei ole elimistössä mitään vikaa, vaan että syynä asiaan on aivan yksinkertaisesti … niin sanoakseni, loogillinen erehdys, se on vika arvostelukyvyssä, väärä käsitys esineistä. Hän todistaa niinmuodoin sairaille niin vähitellen, niin vähitellen, heidän olevan väärässä … ja voitteko uskoa? Hänen sanotaan saavuttaneen erinomaisesti onnistuneita tuloksia. Mutta koska hän samalla kertaa käyttää ryöppykylpyä, ovat nämä tämän metoodin tulokset vielä epävarmoja … ainakin…

Raskolnikov ei ollut pitkään aikaan häntä kuunnellut. Tultuaan sen talon kohdalle, missä hän asui, viittasi hän Lebesjatnikoville ja katosi porttikäytävään. Lebesjatnikov katseli kummastuneena ympärilleen ja jatkoi matkaansa.

Raskolnikov meni ylös huoneeseen. Hän tarkasteli likasia, läpeensä vaalenneita tapetteja, tomuisia huonekaluja ja sohvaa. Sitten meni hän akkunan luo ja katseli alas pihalle. Talon vasemmassa kylkirakennuksessa oli muutamia akkunoita auki, ja akkunalaudoilla oli kukkaruukkuja puolikuivunneine kurjenpolvineen. Akkunan ulkopuolelle oli ripustettu paita kuivamaan … tämän kaiken tunsi hän niin hyvin taasen. Hän kääntyi poispäin ja istuutui sohvalle.

Ei milloinkaan, ei milloinkaan ollut hän tuntenut olevansa niin yksin.

Niin, hän uskoi vielä kerran vihaavansa Sonjaa, tehtyään hänet vielä onnettomammaksi. Miksi oli hän mennyt hänen luokseen? … ehkä kerjätäkseen hänen kyyneleitään? Miksi tahtoi hän katkeroittaa hänenkin elämäänsä? Oi, sellaista halpamaisuutta!

— Tahdon olla yksin. Hän ei saa tulla luokseni vankilaan, sanoi hän varmalla äänellä.

Viisi minuttia myöhemmin kohotteli hän päänsä ja hänen kasvonsa kirkastuivat omituisesta hymyilystä.

— Ehkä lienee Siperiassa parempi!

Hän ei voinut muistaa, miten kauvan hän oli istunut näin, levottomien ajatusten tavoitellessa toinen toistaan hänen sielussaan, kun ovi äkkiä avautui ja Avdotja Romanovna astui sisään. Hän seisoi hiljaa katsellen veljeään samalla katseella kuin Sonja oli häntä tarkastanut. Sitten istuutui hän vastapäätä häntä sille tuolille, jossa Sonja oli päivä sitten istunut. Dunja katseli häntä hiljaisuuden vallitessa.

— Älä ole minulle suutuksissasi, veliseni. Viivyn ainoastaan lyhyen ajan, sanoi Dunja.

Hänen kasvonsa ilmeet olivat miettivät, vaan eivät synkät. Hänen katseensa oli kirkas ja tyyni.

Raskolnikov näki, että myöskin hän oli tullut hänen luokseen rakkaus sydämessään.

— Veliseni, minä tiedän nyt kaikki, kaikki. Dmitri Prokofjitsh on kertonut ja selittänyt minulle kaikki. Sinua solvaistaan ja vainotaan erään inhoittavan ja yksinkertaisen epäluulon vuoksi… Dmitri Prokofjitsh sanoi, ettei mitään vaaraa ole tarjolla ja että sinä suret ja huolehdit turhan tähden. Mutta mitä minuun tulee, niin ei minua ihmetytä, että koko sieluni on joutunut kiihkoon; mutta minä pelkään tämän katkeruuden jättävän pysyväiset jäljet sinuun. Siksi en sinua soimaakaan siitä, että olet meidät hyljännyt. Tunnen, että jos minulla itselläni olisi niin suuri tuska kannettavanani, niin poistuisin minäkin kaikkien näkyvistä. En tahdo puhua tästä äitilleni, mutta minä jatkan hänelle puhelmani sinusta ja lupaan hänelle sinun nimessäsi, että sinä aivan pian tulet hänen luokseen. Älä sentähden ole huolissasi hänen vuokseen. Minä kyllä rauhoitan häntä. Mutta silloin tällöin saat käydä häntä tervehtimässä. Muista, että hän on äitisi. Minä tulin tänne vain sanoakseni sinulle … että jos tarvitset minua … tai jos koko elämäni olisi sinulle tarpeellinen … niin kutsu minut luoksesi … ja minä tulen. Hyvästi!

Hän kääntyi ja meni ovea kohti.

— Dunja, sanoi Raskolnikov, samalla kun hän nousi seisaalleen ja meni hänen luokseen, — Rasumihin Dmitri Prokofjitsh on erinomaisen hyvä ihminen.

Dunja punastui.

— Mitä tuumiskelet? änkytti Raskolnikov, kun tyttö oli odottanut minuutin verran.

— Hän on kunnollinen, työteliäs ja kunnollinen ihminen ja hänellä on kykyä voida rakastaa koko sydämestään… Hyvästi, Dunja!

Dunja säpsähti ja näkyi tulevan levottomaksi.

— Mitä tarkoitat, veliseni? Täytyykö meidän todellakin erota ainaisesti, koska sinä … annat minulle sellaisen testamentin.

— Hyvästi.

Dunja läheni akkunaa, katseli Raskolnikovia surullisesti ja poistui sitten.

Ei, Raskolnikov ei ollut kylmä häntä kohtaan. Viimeisessä silmänräpäyksessä oli hänellä suuri halu syleillä sydämellisesti häntä. Mutta hän päätti sentään, olla edes ojentamatta hänelle kättäkään.

— Jälestäpäin Dunja ehkä kauhistuisi ajatellessaan, että minä olen häntä syleillyt. Hän sanoi … että minä olen ryöstänyt häneltä suudelman.

— Voikohan hän kantaa tätä? ajatteli hän muutamien minuuttien kuluttua. — Ei, hän ei voi sitä kestää. Sellaiset ihmiset eivät voi mitään tämänkaltaista kestää. Ei koskaan!

Sitten ajatteli hän Sonjaa.

Akkunasta syöksyi raitis tuulahdus. Ulkona ei enään niin kirkasta ja päivänpaisteista kuin ennen. Hän otti lakkinsa ja läksi.

Hän ei voinut, eikä edes tahtonutkaan huolehtia sairaaloisen tilansa vuoksi. Mutta tuo alituinen, keskeytymätön sielun kiihoitus ja kaikki nuo tuskat eivät luonnollisestikaan voineet jäädä seurauksitta.

Hän harhaili ympäri ilman päämäärää. Aurinko laski. Omituinen tuska valtasi hänet. Tuo tunne ei tosin ollut aivan niin valtava, mutta se ei ollut silti vähemmän kalvava ja tuskastuttava eikä se milloinkaan lakannut häntä kiusaamasta; erityisesti kiusaava oli se illan joutuessa.

— Tällaisessa yksinkertaisessa, täydellisesti fyysillisessä heikkoudentilassa, joka mahdollisesti johtuu vain auringon laskusta, täytyy varoa tekemästä tyhmyyksiä. Tällaisessa mielentilassa ollessaan olisi mahdollista mennä ei ainoastaan Sonjan, — vaan myöskin Dunjan luo, mutisi hän halveksivasti.

Hän kuuli nimeänsä mainittavan ja kääntyi. Lebesjatnikov tuli juosten hänen jäljessään.

— Olen ollut teitä hakemassa, sanoi hän. — Voitteko kuvitella sitä mielessänne, että Katerina Ivanovna todellakin on pannut tuumansa täytäntöön, mennä lasten kanssa pois! Meillä, Sofia Semjonovnalla ja minulla on ollut mitä suurin vaiva löytää häntä. Hän lyö kattilaa ja antaa lasten tanssia. He itkevät katkerasti. Hän pysähtyy poikkikatujen varsilla ja puotien edustalla. Kansa on kylliksi tyhmää juoksemaan hänen perässään. Seuratkaa minua!

— Entä Sonja? kysyi Raskolnikov levottomasti käyntiänsä kiiruhtaessansa.

— Hän on aivan raivoissaan. Se tahtoo sanoa, ei Sofia Semjonovna, vaan Katerina Ivanovna … myöskin Sofia Semjonovna. Mutta Katerina Ivanovna on aivan hullu, sen vakuutan minä teille, hän on aivan hullu. Poliisi tahtoo vangita hänet. Ette voi kuvitella mielessänne, millaisen vaikutuksen se tekee, kun häntä katselee. Nyt on hän kanavan luona lähellä Sofia Semjonovnan asuntoa.

Kanavan luo, aivan lähelle siltaa oli kerääntynyt suuri ihmisjoukko. Voi selvästi kuulla Katerina Ivanovnan käheän äänen. Niin, se oli todellakin näytelmä, joka voi katuyleisöä huvittaa.

Katerina Ivanovna oli kauhean näköinen vanhassa, mustassa leningissään, "drap de dame"-saalissaan ja mutkallisessa olkihatussaan, joka oli kallellaan hänen päässään. Hän oli läpeensä väsynyt ja hänen rintansa läähätti kiihkeästi. Hänen riutuneet kasvonsa näkyivät olevan entistään enemmän kärsivät.

Mutta joka hetki kiihtyi hän yhä enemmän. Hän heittäytyi lasten päälle, torui heitä, näytti heille, miten heidän tuli tanssia, ja opetti heille, miten heidän tuli laulaa, selitti heille, miksi heidän niin tuli tehdä ja joutui epätoivoon, kun he eivät häntä ymmärtäneet.

Sitten juoksi hän niiden katsojain luokse, jotka olivat paraiten pujettuja ja sanoi:

— Katsokaa, niin pitkälle on menty jalon, aristokraattisen perheen lasten kanssa!

Useat nauroivat hänelle, toiset pudistelivat päätänsä, mutta kaikki olivat uteliaita näkemään mielipuolista vaimoa ja noita vapisevia lapsia.

Katerina Ivanovna löi tahtia luisevilla käsillään, kun hän antoi Poletshkan laulaa ja Lydian ja Koljan tanssia. Hän koetti myös itsekin laulaa, mutta kiusallinen yskä keskeytti hänet heti.

Kattilaa, josta Lebesjatnikov oli puhunut, ei näkynyt olevan.

Katerina Ivanovna oli todellakin koettanut hankkia lapsille sellaisen puvun, jollaista katulaulajien on tapana kantaa. Pojalla oli päässään eräänlainen valkeasta ja punaisesta kankaasta tehty turpaani. Hänen tuli esittää turkkilaista. Lydia oli puettu punaseen, kudottuun villamyssyyn, joka oli ollut manalle menneen Semjon Saharitshin oma, mutta myssyä koristi tässä tilaisuudessa valkea strutsinsulka. Poletshka oli saanut pitää tavallisen pukunsa. Hän katsahti ujosti ja hämmästyneenä äitiään, eikä poistunut hänen vierestään, kätki vain kyyneleensä ja katseli levottomasti ympärilleen. Katu ja tuo suuri ihmispaljous peljättivät häntä.

Sonja seurasi heidän jälessään ja pyysi itkusilmin, että he kääntyisivät poispäin. Mutta Katerina Ivanovna oli taipumaton.

— Sinä et tiedä, mitä pyydät, sanoi hän. — Sinä käyttäydyt aivan kuin lapsi. Olenhan sanonut, etten tahdo palata takaisin sen saksalaisen naisen luo. Kaikki ihmiset, niin, koko Pietari nähköön kernaasti, että aatelismiehen lasten täytyy kerjätä kadulla. Katala kenraali nähköön sen. Sinä olet verrattain lapsellinen, Sonja. Sano minulle, millä me voisimme elää? Me olemme jo kylliksi kauvan olleet sinun taakkanasi, mutta tulkoon siitä nyt loppu. Ah, Rodion Romanovitsh, tekin olette täällä. Sano hänelle, että minä menettelen paraiten meille kaikille. Häpeämätön kenraali saa eron virastaan, sen te tulette näkemään. Me asetumme joka päivä hänen akkunansa alle, ja kun keisari ajaa ohi, laskeudun minä lapset edessäni polvilleni ja huudan: — Isä, suojele heitä! Hän on isättömäin isä, hän on meitä suojeleva. Lydia, tenez vous droite!… Kolja, tanssi heti! Miksi sinä huudat? Pelkäätkö sinä? Herra Jumala, mitä on tehtävä näin ymmärtämättömien lasten kanssa?

Hän oli itse valmis itkemään, kun osoitti noita lapsiraukkoja.

Raskolnikov koetti puheellaan saada häntä kotiin lähtemään, ja herättääkseen hänessä kunniantuntoa, sanoi hän, ettei hänen sopinut kuljeskella ympäri katuja posetiivinsoittajattarena, koska hänestä piti tulla nuoria aatelisnaisia varten perustetun oppikoulun johtajatar.

— Oppikoulu, ha, ha, ha!… Ei, Rodion Romanovitsh, sen toiveen olen antanut mennä menojaan. Olen kaikkien hylkäämä. Poletshka, paljonko olet kerännyt? Et enempää kuin kaksi kopeekkaa! Ah, niitä vaivaisia! Mitä sinä puhut, Poletshka? Puhu minulle ranskaa, parles moi francais. Olenhan opettanut sinulle joitakin sananparsia. Miten muuten voitaisiin huomata, että te olette aatelisperheen hyvinkasvatettuja lapsia, ettei kuulu mihinkään nuorallatanssijaperheeseen … me emme pidä mitään narripeliä kaduilla, vaan laulamme hienoja romansseja… No, mitä me nyt laulaisimme?…

Siten jatkoi hän puhettaan. Hän antoi lasten laulaa pääasiallisesti ranskalaisia lauluja, jotta voitaisiin nähdä, että he olivat aatelislapsia. Ensin he lauloivat:

    — Morlborouph s'en va-t-en guerre
    Ne soit quand reiendra,

ja sitten:

    — Cinq sous, cinq sous,
    Pour, montes notre ménage,

jonka jälkeen hän taputti käsiään, kun Koljan ja Lydian tuli tanssia. Sitten sai hän hirvittävän yskäkohtauksen. Sitten seurasi uusia, määräyksiä asennosta ja käytöksestä j.n.e., j.n.e.

Lopuksi astui poliisipalvelija ihmisjoukon läpi. Mutta samalla läheni vanhanpuoleinen sivilipukuinen herrasmies, jolla oli kuitenkin ritarimerkki rinnallaan ja ojensi hiljaisuuden vallitessa kolmenruplan setelin Katerina Ivanovnalle. Hänen kasvonsa ilmaisivat syvää myötätuntoisuutta. Katerina Ivanovna kiitti kohteliaasti ja juhlallisesti.

— Minä kiitän teitä, armollinen herra, sanoi hän. — Ne seikat, jotka ovat pakottaneet meidät… Ota rahat vastaan, Poletshka! On toki jalomielisiäkin ihmisiä, jotka ovat valmiit auttamaan aatelin-sukuista äitiparkaa hänen onnettomuudessaan… Te näette tässä, armollinen herra, muutamia aatelislapsia mitä huomattavimpine ylhäisine yhtäläisyyksineen … tuo kunnoton kenraali istui peltopyytä syömässä hän … polki jalkaansa ja sanoi, että minä häntä häiritsin… Teidän ylhäisyytenne, sanoin minä, suojelkaa noita isättömiä, tehän tunsitte manallemenneen Semjon Saharitshin! hänen oikea tyttärensä sai itse tämän hautauspäivänä syyttömästi osakseen mitä kehnoimman heittiön soimauksia… Mutta mitä tahtoo tuo poliisivirkamies? Suojelkaa meitä häntä vastaan! Mitä tämä sinuun kuuluu, sinä senkin narri!

— On kiellettyä saattamasta hämminkiä aikaan kadulla.

— Minulla on siihen yhtä suuri oikeus kuin posetiivinsoittajilla.

— Heidän täytyy ostaa itselleen lippu saadakseen lupaa siihen. Mutta tuolla tavalla saatatte te aikaan ihmistenkerääntymisen. Missä te asutte?

— Täytyisikö minun saada lupaa! Olen tänään antanut … haudata mieheni. Niinmuodoin en kai tarvitse mitään lupaa?

— Rauhoittukaa, rouvaseni, sanoi poliisivirkamies. Tulkaa nyt, niin minä tahdon saattaa teidät kotiinne. Te olette sairas.

— Herrani, sitä te ette ymmärrä. Nyt me menemme Nevskin prospektille… Sonja, Sonja, missä olet? Hänkin itkee? Miten käy teidän kaikkien kanssa?… — Kolja ja Lydia, minne olette menneet? huudahti hän tuskallisesti… — Ja te, tuhmat lapset, Kolja ja Lydia, minne olette menneet?

Ihmisjoukosta ja poliisivirkamiehestä pahasti peljästyneinä olivat he tarttuneet toistensa käsiin ja juosseet tiehensä. Huutaen ja läähättäen juoksi äiti jäljessä. Sonja ja Poletshka seurasivat perässä, mikäli voivat.

— Ota heidät kiinni, Sonja, ota heidät kiinni! … voi teitä tuhmia, kiittämättömiä lapsia! Ottakaa heidät … heidän tähdensähän minä voin…

Katerina Ivanovna kompastui ja kaatui.

— Herra jumala, hän vuotaa verta, huudahti Sonja ja kumartui hänen ylitsensä.

Kaikki tunkeutuivat heidän ympärilleen, vaikkakin poliisivirkamies koetti pitää heitä loitommalla.

— Hän kuolee, huudahti eräs ympärilläseisojista.

— Hän on mielipuoli! huusi toinen.

Lähemmin tarkastettaessa huomattiin, että se veri, joka värjäsi maata, oli tullut hänen rinnastaan suun kautta.

— Tuon tunnen varsin hyvin, kuiskasi virkamies Raskolnikoville ja Lebesjatnikoville. Se on hivuttavaa kuumetta. Veri syöksyy esiin äkkiä ja ihminen rupeaa tukehtumaan. Mutta mitä tässä pitää tehdä? Hän kuolee kohta!

— Tännepäin, tätä tietä, tulkaa minun luokseni! pyysi Sonja… —minä asun aivan lähellä, toisessa talossa… Pian, pian — hän juoksi edes ja takaisin. — Tuokaa lääkäri… Oi, Jumala!

Virkamiehen onnistui karkoittaa kansa ja Katerina Ivanovna kannettiin Sonjan asuntoon ja pantiin vuoteeseen. Veri syöksyi vielä hänen suustaan, mutta hän näkyi taasen palaavansa järkiinsä.

Raskolnikov, Lebesjatnikov, virkamies ja poliisivirkamies astuivat Sonjan seurassa huoneeseen. Poletshka toi sisälle pienet, itkevät siskonsa. Myöskin Kapernaumov perheineen tuli huoneeseen.

Näiden ihmisten joukossa näyttäytyi yhtäkkiä Svidrigailov. Raskolnikov tarkasteli häntä kummastuneena, eikä voinut käsittää, mistä tämä oli tullut.

Kapernaumov sai tehtäväkseen hankkia lääkärin ja sillä välin palasi taasen sairaan tietoisuus. Hän katseli juroilla silmäyksillä Sonjaa, joka kuivasi hikipisarat hänen otsaltaan. Sitten pyysi hän, että he nostaisivat hänet istualleen.

— Missä ovat lapset? — kysyi hän heikolla äänellä. — Oletko vienyt heidät sinne kotiin, Polja?… Ja te pienet raukat… Miksi juoksitte te tiehenne? … voi!

Veri takertui hänen kuiviin huuliinsa kiinni. Hän katseli ympärilleen.

— Sinä asut siis tässä, Sonja! En ole vielä kertaakaan ollut luonasi … nyt sattui niin…

Hän katseli häntä surullisesti. — Me olemme aivan köyhdyttäneet sinut, Sonja… Polja, Lydia, Kolja, tulkaa tänne… Täällä, Sonja … täällä he ovat … minä uskon heidät sinun käsiisi … olen saanut minun … näytelmä on lopussa. Päästä minut levolle, anna minun edes kuolla rauhassa…

Hän laskettiin tyynyille.

— Mitä — pappia … sitä ei tarvita … Onko teillä joku rupla ehkä ylijäämää? Minulla ei ole mitään syntejä… Jumalan täytyy antaa ne ilmankin anteeksi. Hän tietää kyllä, miten paljon olen kärsinyt… Ja jollei hän anna minulle anteeksi … niin saa olla, niinkuin hän…

Hän meni tainnoksiin, kohoutui taas puoleksi ja katseli ympärilleen ja näkyi tuntevan muutamia läsnäolijoista. Sitten hän jälleen meni tunnottomaksi.

Hän hengitti raskaasti, hänen äänensä korisi. Tuntui siltä kuin jotakin olisi tunkeutunut hänen kurkkuunsa.

— Minä sanoin hänelle: — Teidän ylhäisyytenne… alotti hän taasen, mutta hänen täytyi pysähtyä joka sanan perästä, — tuo Amalia Ivanovna… Ah! Lydia, Kolja … pane kätesi sivulle, pian, pian! glissez, glissez, pas-debauque … polkekaa jalkaa … mutta miellyttävämmin.

— Du hast Diamanten und Perlen…

— Mitä sitten tulee … sehän meidän piti laulaa…

    — Du hast die schönsten Augen, Mädchen, was willst du noch mehr!
    — No niin, miksi ei… Was willst
    du noch mehr! Ah, niin, ja sitten:
    Keskipäivän helteessä…

— Voi, miten pidän siitä … sitä romanssia kuuntelin aina ihastuksella: Keskipäivän helteessä, Daghestanin laaksossa … kuule, Poletshka, kuule, sinun isäsi lauloi sitä … kihloissa ollessamme… Oi, niitä päiviä!… Sen me laulamme! No, miten se oli nyt, miten se oli nyt, nyt olen minä sen unohtanut … niin, auta sitten minua muistamaan se taas … miten se oli?

Hän oli hyvin kiihtynyt ja tahtoi nousta ylös. Lopuksi alkoi hän kadottaen hengen kunkin sanan jäljessä, huutavalla, käheällä ja murtuneella äänellä laulaa:

    — Kesäpäivän helteessä.
    Daghestamin laaksossa
    Nuoli sydämessä…

— Teidän ylhäisyytenne, huudahti hän äkkiä sydäntä vihlovalla äänenpainolla, kyynelten valuessa hänen silmistään. — Suojelkaa noita orpoja. Ajatelkaa Semjon Saharitshin vierasvaraisuutta … voi sanoa melkein aristokraatillista … ha. — Äkkiä lysähti hän kokoon, heräsi ja katseli peljästyneenä ympäriinsä, mutta tunsi heti Sonjan. — Sonja, Sonja sanoi hän hiljaan ja ystävällisesti, ikäänkuin hän olisi ihmetellyt sitä, että tapasi hänet täältä. — Rakas Sonja, oletko sinäkin täällä?

Nyt kohoutui hän jälleen.

— Nyt on kylliksi!… Hetki on tullut!… Hyvästi, sinä pieni raukka!… Juhta on kuoliaaksi kidutettu, vainottu kuoliaaksi! huudahti hän epätoivoisella ja uhkaavalla äänellä samalla kun pää laskeutui jälleen tyynyjen varaan.

Hän oli taasen mennyt tainnoksiin, mutta tällä kertaa ainoastaan lyhyeksi ajaksi. Kärsivät, kalman kalpeat kasvot kääntyivät, hän avasi suunsa, ojensi halvauksentapaisesti jalkojansa, veti henkeänsä syvään, syvään … ja oli kuollut.

Sonja heittäytyi ruumiille ja nojasi päätään sisäänpainunutta rintaa vasten. Poletshka suuteli äitinsä jalkoja. Kolja ja Lydia eivät vielä ymmärtäneet, mitä oli tapahtunut, mutta he aavistivat, että se olisi jotain kauheata, joten hekin samalla kertaa avaisivat pienet suunsa ja rupesivat huutamaan. Toinen heistä oli vielä puettu turpaaniin ja toinen myssyynsä strutsinsulkineen.

Mutta mistä johtui, että kunniakirja aivan äkkiä oli sängyssä. Se oli aivan Katerina Ivanovnan vieressä. Raskolnikov näki sen.

Hän meni akkunan luo ja Lebesjatnikov seurasi häntä.

— Hän on kuollut, sanoi jälkimäinen.

— Rodion Romanovitsh, minun täytyy välttämättä puhua kanssanne parisen sanaa, sanoi Svidrigailov, joka oli heitä lähestynyt.

Lebesjatnikov vetäytyi taaksepäin ja katosi. Svidrigailov vei hämmästyneen Raskolnikovin erääseen huoneen nurkkaan.

— Kaikesta, joka tämän jälkeen seuraa … tarkoitan hautajaisia ja muuta, siitä minä huolehdin. Tarvitaan ainoastaan rahaa ja olenhan minä jo teille sanonut, niin tahdon muistella, että minulla on sitä jonkun verran ylimääräistä. Molemmat lapset ja Poletshkan tahdon minä lunastaa johonkin lapsenkotoon, paraaseen, jonka löydän. Joka lasta varten talletan minä viisitoistatuhatta ruplaa, kunnes tulevat täysikasvuisiksi, joten Sofia Semjonovna voi olla rauhallinen… Hänet tahdon minä myöskin kohottaa asemastaan. Hän on hyvä tyttö, eikö totta?… Ja sitten voitte te ilmoittaa Avdotja Romanovnalle, että hänen kymmenentuhatta ruplaansa ovat tulleet hyvin käytetyiksi.

— Mutta mikä vaikutin saattaa teidät harjoittamaan niin suurta hyväntekeväisyyttä? kysyi Raskolnikov.

— Voi, te epäuskoinen ihminen! vastasi Svidrigailov nauraen … — minä sanoin teille, että minulla oli rahat ylijäämänä. Aivan yksinkertaisesti ystävyyden vuoksi … onko se teistä niin mahdotonta? Ettehän te ole mikään saituri kuten tuo vanha, kunnoton koronkiskuri … hän joka kuoli? Sanokaa nyt itse, mikä olisi parempi, sekä että Lushin eläisi ja tekisi tuhmuuksia, tai että tuo täällä kuolisi… Ja jollen minä nyt esiinny hyväntekijänä, käy Poletshkankin kanssa samaten…

Hän sanoi tämän omituisesti silmää iskien ja veitikkamaisesti nauraen kääntämättä silmiänsä Raskolnikovista. Tämä kalpeni ja vapisi, kun hän kuuli sitä nimeä mainittavan, jonka hän äskettäin oli Sonjalle sanonut. Hän peräytyi ja tuijotti Svidrigailoviin.

— Mitä? … kuinka … tiedättekö te? kuiskasi hän ja voi tuskin hengittää.

— Minä asun tässä lähellä matami Röslichin luona. Tuolla asuu
Kapernaumov ja tuolla asuu matami Röslich, vanha, uskollinen ystävätär.
Olen Sonjan naapuri.

— Te?…

— Niin, juuri minä, jatkoi Svidrigailov ja vaipui vallan naurusta. — Ja minä voin kunniasanallani vakuuttaa teille, parahin Rodion Romanovitsh, että olen teihin suuresti mieltynyt. Sanoinhan silloin kun viimeksi kävin luonanne, että meistä tulee vielä hyvät ystävät… Katsokaahan, johan me melkein sitä olemmekin. Te tulette huomaamaan, että minä olen sävyisä ihminen ja että oikein hyvin voi elää minun kanssani…