Read synchronized with  English  German  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

— Pietari Petrovitsh, olkaa hyvä ja suojelkaa minua! huudahti hän. — Sanokaa tälle tyhmälle olennolle, ettei hän saa moisella tavalla kohdella hienoa naista, joka on joutunut onnettomuuteen, muuten kai on maailmassa kyllä oikeutta… Minä menisin itse suoraan kenralikuvernörin luo. Hän tuossa on kutsuttava edesvastuuseen… Ajatelkaa isäni tuttavuutta, suojelkaa isättömiä…

— Minulla ei koskaan ole ollut kunniaa tuntea Teidän isäänne, minkä sangen hyvin tiedätte, eikä minullakaan ole pienintäkään halua sekoittua lakkaamattomiin riitoihinne Amalia Ivanovnan kanssa. Minä tulen omissa asioissani ja haluan heti saada selityksen tytärpuoleltanne, Sofia … Ivanovnalta … sehän hänen nimensä on. Suokaa minun sentähden astua sisään!

Katerina Ivanovna seisoi kuin salaman iskemänä. Hän ei voinut käsittää, että Lushin voisi kieltää sitä vieraanvaraisuutta, jota hänen isänsä oli osottanut hänelle. Itse keksittyään tämän sadun, uskoi hän täysin siihen. Pietari Petrovitshin kuiva, asiallinen ääni, jolla vielä oli halveksiva ja uhkaava vivahdus, pelästytti häntä.

Kaikki muut olivat vaijenneet. Pietari Petrovitshista saattoi nähdä, että se oli tärkeä syy, joka saanut hänet tulemaan moiseen roskaseuraan ja että jotakin tärkeätä oli varmasti tapahtuva.

Raskolnikov, joka seisoi Sonjan vieressä, jätti paikkansa Pietari Petrovitshille, mutta tämä ei ollut häntä tuntevinaan. Pari sekuntia sen jälkeen näyttäytyi Lebesjatnikov. Hän jäi seisomaan kynnykselle ja näytti sekä kummastuneelta että uteliaalta. Näytti siltä kuin ei hän pitkään aikaan olisi voinut käsittää, mitä tapahtui.

— Pyydän anteeksi, että häiritsen, mutta minä tulen tärkeän asian johdosta ja minua ilahuttaa, että todistaja on saapuvilla, sanoi Pietari Petrovitsh. — Minä pyydän Teitä, Amalia Lippewechsel, talon emäntänä kuuntelemaan keskusteluani Sofia Semjonovnan kanssa. Sofia Semjonovna, jatkoi hän kääntyen kummastuneen ja pelästyneen Sonjan puoleen, — eräs sadan ruplan seteli on kadonnut pöydältäni ystäväni Lebesjatnikovin huoneessa heti teidän pois mentyänne. Jos Teillä jotenkin on tietoa siitä ja voitte sanoa sen meille, missä se on, vakuutan kunniasanallani, ja kaikki läsnäolevat voivat todistaa sanani, että asia saa vaipua unhoon. Mutta ellen saa mitään selitystä, on minun ryhdyttävä muihin toimenpiteisiin — ja silloin saatte itse vastata seurauksista.

Kiusallinen hiljaisuus seurasi näitä sanoja. Itkevät lapsetkin pysyivätkin liikkumattomina. Sonja tuijotti kuolonkalpeena Lushiniin, saamatta sanaakaan suustaan. Hän ei tuntunut ymmärtäneen edellisen puhetta. Joitakin hetkiä kului.

— No, miten on asian laita? kysyi Lushin katsellen merkitsevästi häneen.

— Minä en tiedä… Minä en tiedä mitään siitä asiasta, vastasi Sonja vihdoin heikolla äänellä.

— Tosiaanko? Te ette siis tiedä mitään? kysyi Lushin valjeten sitten joksikin hetkeksi. — Ajatelkaa asiaa, mamseli, ajatelkaa, sanoi hän ankaralla äänellä. — Vielä tahdon antaa Teille miettimisen aikaa. Mutta muistakaa sanani! Ellen olisi täysin varma asiastani, en olisi suuren kokemukseni perusteella rohjennut esittää moista syytöstä Teitä vastaan. Sillä sellasesta julkisesta, mutta väärästä syytöksestä olisi itseni vastattava, sen tiedän. Aikasin tänä aamuna vaihdoin joitakin viiden prosentin arvopapereja kolmen tuhannen ruplan arvosta. Kotiin tultuani laskin … Andrei Semjonovitsh on todistajana siihen … rahat. Laskettuani tuhat ruplaa, kätkin ne lompakkooni, jonka panin takkini sivutaskuun. Pöydällä oli viisisataa ruplaa, joiden joukossa oli kolme sadan ruplan seteliä. Tällä hetkellä tulitte Te luokseni … omasta kehotuksestani … ja koko ajan olitte ilmeisesti liikutettu, niin että kolme kertaa nousittekin lähteäksenne, vaikkei keskustelu ollut lopussakaan. Andrei Semjonovitsh voi todistaa, että puhun totta. Tietysti ette tahdo, mamseli, kieltää, että minä kutsutin Teidät neuvottelemaan äitipuolenne onnettomasta ja auttamattomasta asemasta. Te kiititte minua ja puhkesittepa itkuunkin. (Minä kerron kaiken tämän kuten se tapahtui, ensiksi siitä syystä, että tahdon sen palauttaa muistiinne, ja toiseksi, koska tahdon todistaa Teille, ettei pieninkään yksityiskohta jäänyt minulta huomaamatta.) Sitten otin kymmenen ruplan setelin ja lahjoitin sen avuksi omaisillenne. Kaiken tämän näki Andrei Semjonovitsh. Sitten saatoin Teidät ovelle ja Te olitte edelleen liikutettu ja hämmästynyt. Jäätyäni yksin Andrei Semjonovitshin kanssa ja keskusteltuani hänen kanssaan noin kymmenen minuttia, meni hän myös tiehensä ja minä käännyin uudestaan pöydän ääreen pannakseni jälelle jääneet rahat sopivaan paikkaan. Suureksi kummastuksekseni kaipasin heti yhtä sadan ruplan seteliä. Olkaa nyt hyvä ja ajatelkaa asiaa… Minun on vallan mahdotonta epäillä Andrei Semjonovitshiä ja minä todella häpeän asettaa hänen nimeään tämän asian yhteyteen. Väärin en voinut laskea, sillä vain hetkeä ennen Teidän tuloanne olin lopettanut tilini ja havainnut summan oikeaksi. Tunnustakaa itse, enkö minä Teidän lähtökiireenne, hämmennyksenne, sen seikan, että Te pitkän aikaa piditte käsiänne pöydällä, Teidän yhteiskunnallisen asemanne ja siihen liittyvien tapojenne johdosta —tunnustakaa, että olen melkeinpä ollut pakotettu epäilemään Teitä, vaikkakin vasten tahtoani ja vilpittömällä surulla! Tämä epäluulo on tosin loukkaava … mutta vallan varmasti oikeutettu? Minä siis toistan vielä kerran, että varmasti vakaumuksestani huolimatta täysin ymmärrän, että itse joudun vaaraan syytökseni johdosta. Mutta Te näette, etten ole voinut jättää esiintymättä Teitä vastaan, ja minäpä sanon miksi. Se on vain Teidän mustan kiittämättömyytenne johdosta!… Miettikää itse! Minä pyydän Teitä tulemaan luokseni köyhien omaistenne eduksi, minä lahjotan Teille olosuhteitani vastaavan kymmenen ruplan avun, ja Te palkitsette heti minun hyvyyteni moisella menettelyllä. Moinen menettely ansaitsee oikasua. Miettikää, mitä teette! Minä pyydän Teiltä sitä tosiystävänä, sillä parempaa ystävää ei Teillä ole tällä hetkellä. Päinvastaisessa tapauksessa olen järkähtämätön!… No, miten on asian laita?

— Minä en ole ottanut mitään Teiltä, kuiskasi Sonja kauhean tuskan valtaamana. Te annoitte minulle kymmenen ruplaa… Kas siinä, ottakaa ne takasin!

Sonja otti esiin nenäliinan, etsi kulman, avasi sen ja veti esiin setelin, jonka hän jätti Lushinille.

— Te ette siis tahdo tunnustaa, että olette ottanut sadan ruplan setelin? sanoi hän uhaten, tahtomatta ottaa vastaan seteliä.

Sonja katseli ympärilleen. Kaikki katselivat häntä ankarin, pilkallisin katsein. Hän katsoi Raskolnikoviin… Tämä seisoi nojaten seinää vastaan, hänen kätensä, olivat ristissä rinnalla ja hänen silmänsä salamoivat.

— Ah, Jumalani! lausui Sonja

— Amalia Ivanovna, Teidän on lähetettävä noutamaan polisia, ja minä pyydän Teitä sentähden lähettämään sanan portinvartijalle, sanoi Lushin matalalla ja ystävällisellä äänellä.

— Armelias Jumala, kyllä minä sitä arvelin, että hänestä tulisi varas!
Ja Amalia Ivanovna löi kätensä yhteen.

— Ah… Te aavistitte sitä? kysyi Lushin. — Teillä on siis ollut syytä epäillä häntä? Minä pyydän Teitä, arvosa Amalia Ivanovna, ajatelkaa sanojanne, jotka sitä paitsi ovat lausutut todistajain läsnäollessa!

Kaikki alkoivat nyt liikkua ja kaikki alkoivat puhua.

Nyt tuli Katerina Ivanovna äkkiä tajuihinsa ja hyökkäsi Lushinin kimppuun.

— Syytättekö häntä varkaudesta? Sanotteko, että Sonja on varas? Oi, Te olette konna!

Ja hän juoksi Sonjan luo ja oli melkein kuristaa hänet laihoilla käsillään.

— Sonja, miten olet voinut alentua ottamaan häneltä kymmentä ruplaa!
Anna ne heti minulle … kas siinä…!

Hän tempasi setelin Sonjan kädestä, rypisti sen kasaan ja heitti suoraan Lushinia päin silmiä. Se sattui tämän silmään ja putosi sitten lattialle. Amalia Lippewechsel kiiruhti ottamaan sitä ylös. Lushin suuttui.

— Päästäkää minut rauhaan tuosta hullusta akasta! huudahti hän.

Ovessa näkyi Lebesjatnikovin vieressä kolme uutta naamaa ja niiden joukossa nuo kaksi vierasta naista.

— Olenko minä hullu … hullu sanotte Te? Sinä tomppeli! huudahti Katerina Ivanovna. — Sinä hullu olet! Sanotteko että Sonja on ottanut sinulta rahaa? Luuletteko Sonjaa varkaaksi? Hän mieluummin antaisi sinulle lahjan kuin ottaisi mitään sinulta. Oletteko koskaan nähneet moista narria? — Katerina Ivanovna räjähti hysteriseen nauruun ja osotti Lushinia. — Ja sinäkin syytät häntä varkaaksi, jatkoi hän kääntyen emännän puoleen. — Senkin lunttu syytät häntä varkaudesta. Äh, sinä katala preussilainen kana krinoliinissasi! oh!… Te…! Te…! Eihän hän ole ollut huoneesta poissa, vaan istuutui heti Rodion Romanovitshin viereen. Tutkikaa vain häntä! Ellei hän ole ollut ulkona, on hänellä tietysti rahat mukanaan. Etsikää vain! Mutta ellet löydä niitä, niin varo itseäsi! Etsi … etsi … etsi toki niitä! Minä menen jo tänään keisarin luo, armeliaan keisarin, ja heittäydyn hänen jalkoihinsa. "Minä olen isätön ja äiditön … he kyllä päästävät minut hänen luokseen. Sinä kai ajattelet, etten minä pääse sisään! Mutta siinä erehdyt. Minä tunkeudun hänen luokseen, suoraan hänen luokseen… Sinä toivoit, että minä pelästyisin. Mutta minä olen paljoa rohkeampi. Minun kanssani et pitkälle pääse. Etsi vain, etsi!"

Ja Katerina Ivanovna veti raivoissaan Lushinin Sonjan luo.

— Minä olen valmis ottamaan niskoilleni kaiken edesvastuun … mutta olkaa sitten hiljaa, olkaa hiljaa! Minähän olen nähnyt, että Te olette rohkea! Mutta mitä on tehtävä? mutisi Lushin. — Sen täytyy tapahtua polisin läsnäollessa … vaikka tässä on kyllä tarpeeksi todistajia. Minä olen valmis … mutta miehelle se ei tosiaankaan sovi… Ehkä tahtoo Amalia Lippewechsel auttaa minua?… Mutta mitä on tässä tehtävä?

— Niin, tulkoon, kuka tahtoo! Tutkikoon häntä, kellä on halua! huudahti Katerina Ivanovna. — Sonja käännä taskusi nurin! Katso nyt! Katso, sinä konna … tyhjä! Kas, tässä toinen tasku! Näettekö … tyhjä!

Katerina Ivanovnan kääntäessä oikeata taskua, lensi sieltä äkkiä pieni paperi ja putosi Lushinin jalkoihin. Kaikki olivat nähneet sen ja useita huudahduksia kuului.

Pietari Petrovitsh kumartui, otti paperin kahdella sormella lattialta ja levitti sen kaikkien nähtäväksi. Se oli kolmasti taitettu sadan ruplan seteli. Pietari Petrovitsh nosti sen ilmaan, niin että kaikki saattoivat nähdä sen.

— Rosvo! Pois talostani! Polisia, polisia! Siperiaan on hän vietävä! huusi Amalia Lippewechsel.

Kaikilta tahoilta kuului huutoja. Raskolnikov vaikeni, muttei ottanut silmiään Sonjasta. Tämä seisoi vielä melkein tiedotonna paikallaan. Mutta äkkiä syöksähti veri hänen päähänsä, hän huudahti äänekkäästi ja kätki kasvot käsiinsä.

— Ei … minä en ole sitä tehnyt!… Minä en ole sitä tehnyt! Minä en tiedä siitä mitään! huudahti hän sydäntä vihlovalla äänellä ja syöksyi äitipuolen luo, joka painoi häntä voimakkaasti ja suojelevasti rintaansa vasten.

— Sonja, Sonja, minä en usko sitä … minä en usko sitä! huudahti Katerina Ivanovna suudellen sydämellisesti hänen kasvojaan ja käsiään. — Sinäkö olisit tehnyt jotakin sellasta! Miten ihmiset ovat tyhmiä! Te ette tiedä, että hänellä on sydän kultaa! Hänkö ottaisi jotakin … hän! Ennenkuin tekisi syntiä, antaisi hän pois viimeisen hameensa. Sellanen hän on! Hän on myynyt itsensä lasteni tähden, jotteivät ne kuolisi nälkään… Voi, vainaja! Näetkö … tämä on sinun muistojuhlasi! Suojele toki, hyvä Jumala, häntä … miksi seisotte kaikki siinä? Rodion Romanovitsh, miksi ette suojele häntä? Uskotteko Tekin, että se on totta? Te ette kaikki ole yhteensä sen arvoset kuin Sonjan pikkusormi. Jumalani, Jumalani, suojele ainakin sinä häntä!

Katerina Ivanovnan rauhan huuto oli tehnyt syvän vaikutuksen läsnäolijoihin. Hänen laihtuneissa, tuskan vääristämässä kasvoissa, oli niin paljon kurjuutta, niin paljon kärsimystä kirjotettuna, hänen kuivilla huulillaan näkyi vielä veren jälkiä, jotka yskäkohtaus oli tuonut siihen, hänen rinnastaan tunkeutui nyyhkytyksiä, jotka muistuttivat lapsen vaikerrusta, hänen luottava, epätoivoinen rukouksensa suojeluksesta, kaikki herätti enimmän juopuneitten sääliä. Pietari Petrovitsh kiiruhti lohduttamaan häntä.

— Rouvaseni, eihän asia koske Teitä ollenkaan, sanoi hän hänelle! — Kukaan ei tahdo syyttää Teitä siitä, että Teillä olisi huonot tarkotukset. Minä olen kaikesta sydämestäni altis valittamaan sitä, jos köyhyys on houkutellut Sofia Semjonovnan ottamaan tämän askeleen. Mutta miksei mamseli tahtonut tunnustaa sitä? Pelkäsittekö sitä häpeää, joka oli teitä kohtaava? Oliko se tosiaan ensi yritys? Oliko se vain erehdys? Minä ymmärrän Teidät, ymmärrän sangen hyvin… Miksi teitte sellasta? Herrani, jatkoi hän kääntyen muitten puoleen. Säälistä ja … armeliaisuudesta olen taipuva antamaan anteeksi, vaikka minua onkin personallisesti loukattu. Olkoon tämä teille, mamseli, varotus tulevaisuutta varten! Muun jätän unohtuksiin.

Pietari Petrovitsh katsoi syrjäsilmällä Raskolnikovia, ja heidän silmänsä yhtyivät. Raskolnikovin liekehtivät silmäykset uhkasivat muuttaa hänet tuhaksi.

Sillä välin kun kaikki tämä tapahtui, ei Katerina Ivanovna tuntunut kuulevan mitään; hän syleili ja suuteli Sonjaa aivan kuin hullu, lapset tunkeutuivat hänen ympärilleen joka suunnalta, ja Poletshka itki kiihkeästi, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut, ja nojasi kyynelten peittämiä kasvoja Sonjan olkapäihin.

— Niin katalaa! kuului ääni ovelta.

Pietari Petrovitsh katsoi nopeasti sinne.

— Niin viheliäistä! huudahti Lebesjatnikov katsoen häntä suoraan silmiin.

Pietari Petrovitsh vavahti. Kaikki huomasivat sen. Lebesjatnikov astui huoneeseen.

— Ja Te rohkenette vielä kutsua minua todistajaksenne? sanoi hän läheten Lushinia.

— Mitä tämä merkitsee, Andrei Semjonovitsh? Mistä Te puhutte? mutisi
Lushin.

— Te olette — panettelija, sitä tarkotan, sanoi Lebesjatnikov katkeroittuneena ja katsellen häntä ankarasti likinäköisillä silmillään. Hän oli suunniltaan.

Raskolnikov lävisti hänet katseillaan ja kuunteli himokkaasti joka sanaa. Uusi vaitiolo syntyi. Pietari Petrovitsh oli suuresti hämmästynyt, etenkin ensi hetkenä.

— Sitäkö Te tarkotatte? kysyi hän änkyttäen. — Oletteko menettänyt järkenne?

— Minä olen täysin järjissäni, mutta Te — Te olette konna! Minä olen kuullut kaikki, olen parhaani mukaan koettanut ymmärtää kaikkea, mutta tällä hetkellä en voi täysin ymmärtää menettelynne tarkotusta… Miksi olette aiheuttaneet kaiken tämän?… Minä en ymmärrä sitä. Minä en tosiaan sitä ymmärrä.

— Mitä olen tehnyt? Lopettakaa jo arvotusten jutteleminen! Olette ehkä juonut liiaksi.

— Te olette ehkä juonut liiaksi, vaan en minä. Minä en koskaan juo itseäni juovuksiin, sillä se olisi periaatteitani vastaan. Kuulkaa sanani!… Hän on itse omin käsin antanut sadan ruplan Sofia Semjonovnalle … minä näin sen, minä vannon, että se on totta! Hän on itse antanut hänelle rahaa, toisti Lebesjatnikov.

— Te olette varmaan tullut hulluksi … hävytön kukonpoika! huudahti Lushin. — Hänhän on itse omassa personassaan Teidän edessänne. Hänhän itse vakuutti joku minutti takaperin, ettei hän ollut saanut minulta enempää kuin tuon kymmenen ruplaa. Tällälailla olisin antanut hänelle enemmän?

— Minä näin sen … minä näin sen! huudahti Lebesjatnikov. —Vaikkei vala olekkaan sopusoinnussa periaatteeni kanssa, olen kuitenkin valmis tekemään tuomioistuimen edessä — sillä minä näin, miten Te salasesti pistitte setelin hänen taskuunsa. Minä olin sellanen narri, että uskoin Teidän tällä lailla tahtovan osottaa armeliaisuuttanne hänelle. Hänen sanoessaan hyvästiä ja Teidän seisoessanne hänen vieressä ovessa pistitte Te vasemmalla kädellä setelin hänen taskuunsa. Minä näin sen.

Lushin oli kalvennut.

— Miten uskallatte väittää jotakin sellasta! huudahti hän julkeasti. — Miten Te voitte nähdä setelin, seisoessanne ikkunan ääressä? Te olette uneksinut. Ja sitä paitsi olette likinäköinen. Te houritte!

— En. Vaikka seisoin jotenkin kaukana, näin kuitenkin kaikki. Ikkunan luona oli minun tosin vaikeata erottaa seteliä … se on totta … mutta minä tiedän, että se oli sadan ruplan seteli. Sillä antaessanne kymmenen ruplaa Sofia Semjonovnalle näin selvästi, että Te heti sen jälkeen otitte sataruplasen pöydältä… Minä seisoin vallan vieressä ja minussa syntyi aavistus, joka aikaan sai sen, etten unohtanut Teidän pitävän seteliä kourassanne. Te taitoitte sen ja salasitte koko ajan suletussa kädessänne. Sitten en enää ajatellut sitä, ennenkuin muutitte sen oikeasta kädestänne vasempaan, jolloin olitte kadottaa sen. Silloin ajattelin vielä kerran, että ajattelitte tehdä hänelle hyvän työn hänen itsensä tietämättä. Voitte kuvitella mielessänne, miten vakoilin Teitä, ja minä näin selvästi, miten Teidän onnistui kätkeä seteli hänen taskuunsa. Minä näin sen selvästi, sen vannon!

Lebesjatnikovin vaijettua kuului useita katkeroita huudahduksia. Kaikki saapuvilla olijat tunkeusivat Pietari Petrovitshin ympärille. Katerina Ivanovna hyökkäsi Lebesjatnikovia kohti.

— Andrei Semjonovitsh! Minä olen epäillyt Teitä! Suojelkaa meitä! Te olette ainoa, joka on asettanut häntä puolustamaan! Hänhän on isätön! Jumala on lähettänyt Teidät tänne! Andrei Semjonovitsh, pelastajani, isäni!

Ja Katerina Ivanovna heittäytyi polvilleen hänen eteensä tietämättä mitä hän teki.

— Lorua! huusi Lushin suunniltaan raivosta. — Te puhutte pelkkiä hullutuksia! Minä unohdin … muistin … unohdin. Mitä se merkitsee? Olisinko minä tarkotuksella kätkenyt setelin hänen taskuunsa? Missä tarkotuksessa olisin sen tehnyt? Mitä yhteistä on minulla tämän…

— Niin … sitä minä en voi ymmärtää. Mutta mitä olen puhunut, on suoraa totuutta, se on varmaa! Minä olen niin vakautettu puhumani totuudesta… Te kurja konna … että minä vielä selvästi muistan, että se kysymys tunkeutui mieleeni … juuri silloin kun tartuin käteenne ja kiitin Teitä. Miksi pisti hän salasesti setelin hänen taskuunsa? ajattelin minä … se on, miksi juuri salasesti? Oliko se sentähden, että Te tunnette mielipiteeni ja tiedätte, että minä olen kaiken yksityisen hyvän tekeväisyyden vastustaja, siksi ettei se auta pahan vähentymistä. No, sitten ajattelin minä, että Te ajattelitte antaa pois niin suurta summaa minua nähdessäni. Sitten ajattelin, että Te ehkä tahdoitte valmistaa hänelle yllätyksen, että hän kummastuisi, kun hän aavistamatta löytäisi setelin taskustaan. (Sillä onhan hyväntekijöitä, jotka pitävät moisesta hyvien tekojensa höystämistavasta.) Sitten johtui mieleeni, että ehkä Teidän tarkotuksenne oli asettaa hänet koetteille. Se on, että tahdoitte nähdä, tulisiko hän kiittämään Teitä, kun löytäisi rahat. Myös, että Te ehkä tahdoitte välttää kaikkia kiitollisuusvakuutuksia ja että … miten se nyt onkaan … oikea käsi älköön tietäkö j.n.e. … tai jotakin siihen tapaan… Monet ajatukset risteilivät päässäni, niin että minä päätin lähemmin ajatella asiaa, mutta minä pidin sitä ennenaikaisena sanoa Teille, että tunsin salaisuutenne. Mutta sitten johtui mieleeni, että Sofia Semjonovna mahdollisesti voisi kadottaa rahan ennenkuin tietäisi, että hänellä oli se; ja se oli syynä siihen, miksi tulin tänne. Minä aijoin kutsua hänet ulos ja kertoa hänelle, että Te olitte pistänyt sataruplasen hänen taskuunsa. Mutta ensin menin Kobuljatnikovin naisten luo jättääkseni heille erään kirjan, "Positivisen metodin yleiset tulokset", ja erityisesti suositellakseni Pideritshin tutkielmaa … Wagnerin myös. Sitten tulin tänne ja kuulin koko jutun. Olisiko minulla ollut kaikkia näitä ajatuksia, olisinko esittänyt kaikkia näitä mietelmiä, ellen tosiaan olisi nähnyt, että Te pistitte sadan ruplan setelin hänen taskuunsa?

Andrei Semjonovitshin lopetettua sanarikas selityksensä sen logilliseen johtopäätelmään, oli hän niin väsynyt, että otsa valui hikeä. Hän ei, ikävä kyllä, kyennyt kunnollisesti lausumaan ajatuksiaan venäjäksi, eikä hän osannut mitään muuta kieltä, josta oli seurauksena, että hän tunsi itsensä sangen väsyneeksi. Siitä huolimatta teki hänen esityksensä tavattoman vaikutuksen. Hän oli puhunut sellasella ponnella, sellasella vakaumuksella, että kaikki uskoivat häntä. Pietari Petrovitsh huomasi, että hänen asiansa oli huonolla tolalla.

— Mitä se minuun kuuluu, että Teillä on ollut jotakin tyhmiä ajatuksia? Ne eivät todista mitään! huudahti hän. — Te olette ehkä uneksinut kaikki. Minä sanon Teille, herrani, että Te valehtelette! Te valehtelette ja panettelette vahingoittaaksenne minua, sillä teitä suututtaa se, kun en tahdo liittyä ateistisiin oppeihinne … siinä koko juttu!

Mutta tämä pako ei auttanut Pietari Petrovitshia. Kuului yleistä murinaa.

— Vai tarkotat sinä sitä! huudahti Lebesjatnikov. — Kutsukaa polisi tänne, jos tahdotte, mutta minä teen valan sille, että puhun totta. Kuitenkaan en voi ymmärtää tarkotustanne. Ah, sinä katala lurjus!

— Sen tarkotuksen, joka on tämän katalan teon takana, voin minä selittää ja, jos tarvitaan, teen valan sille, sanoi vihdoin Raskolnikov astuen esiin.

Hänen muotonsa oli levollinen ja kaikki ymmärsivät, että arvotus nyt tulisi ratkastuksi.

— Minä ymmärrän kaikki sangen hyvin, jatkoi Raskolnikov kääntyen Lebesjatnikovin puoleen. — Minä aavistin jo alusta saakka, että kysymyksessä oli konnanteko. Minä aavistin sitä muutamien omituisten asianhaarojen vuoksi, jotka minä yksistään tunnen ja jotka heti tahdon ilmoittaa. Sillä nämä asianhaarat selittävät koko asian. Mutta Te, Andrei Semjonovitsh, olette sanoillanne ilmaissut minulle kaikki. Minä pyydän, että kaikki läsnäolijat tarkkaisivat sanojani. Tämä herra, sanoi hän osottaen Lushinia, — kosi äskettäin erästä nuorta tyttöä, sisartani Avdotja Romanovna Raskolnikovnaa. Mutta meistä tuli jo ensi kohtauksessamme vihamiehet ja minä ajoin hänet ulos. Kaksi todistajaa voi todistaa sanani. Tämä mies on sangen ilkeä. Toissa päivänä en vielä tiennyt, että hän asui Teidän luonanne, Andrei Semjonovitsh, ja että hän luultavasti samana päivänä kuin meistä tuli vihamiehet, näki, että minä Marmeladov-vainajan ystävänä annoin hänen vaimolleen rahaa hautajaisavuksi. Heti sen jälkeen kirjoitti hän kirjeen äidilleni ja ilmoitti hänelle, etten minä ollut antanut rahoja Katerina Ivanovnalle, vaan Sofia Semjonovnalle, josta viimemainitusta hän puhui pahaa, luonnollisesti tarkottaen sillä, että meidän välillämme olisi sopimaton suhde. Kaiken tämän kirjotti hän vain saadakseen epäsopua minun ja omaisteni välille, sillä hän koetti saada heidät uskomaan, että minä arvottomalla tavalla tuhlasin heidän viimeiset rahansa, jotka he olivat antaneet minulle avuksi. Eilen todistin hänelle äitini ja sisareni läsnäollessa, että minä tosiaan olin antanut rahat Katerina Ivanovnalle sekä etten vielä koskaan ollut nähnyt hänen tytärpuoltaan. Suuttuneena siitä, ettei hänen suunnitelmansa ollut onnistunut, alkoi hän heitellä mitä hävyttömimpiä syytöksiä minua vastaan. Seurauksena oli luonnollisesti täydellinen välien rikkoutuminen sisareni kanssa. Kaikki tämä tapahtui eilen illalla. Ajatelkaa nyt, että jos hänen olisi onnistunut leimata Sofia Semjonovna varkaaksi, olisi hän osottanut omaisilleni, että hänen epäilyksensä oli perustettu. Tämä siis oli koko hänen tuumansa.

Raskolnikovin keskeyttivät usein puheessaan läsnäolevien huudahdukset. Hänen vakuuttava äänensä ja vakava ulkomuotonsa olivat tehneet tavattoman vaikutuksen kaikkiin.

— Niin, aivan niin se on, aivan niin se on! huudahti Lebesjatnikov kiihkeästi. — Sillä Sofia Semjonovna oli tuskin ennättänyt tulla luokseni, ennenkuin Pietari Petrovitsh kysyi, olitteko Te saapunut, olinko nähnyt Teitä Katerina Ivanovnan vierasten joukossa. Hänen suunnitelmaansa siis kuului, että Te olisitte saapuvilla.

Lushin vaikeni nauraen ylenkatseellisesti. Mutta hän oli sangen kalpea. Hän olisi mieluinten juossut tiehensä, mutta se oli melkein mahdotonta ja olisi sitä pidetty tunnustuksena hänen puoleltaan. Sitä paitsi oli jo hieman liikutettu kuulijakunta tulena ja liekkinä. Vaikkei kuormastonjohtaja kyennyt käsittämään juuri mitään asioita, esitti hän kuitenkin muutamia voimasanoja, jotka lienevät tuntuneet Lushinista vähimmän miellyttäviltä. Pitkän selityksen aikana oli ihmisiä tulvehtinut joka taholta. Nuo kolme puolalaista kirkui kaikkein kiihkeimmin.

Sonja kuunteli jännitetyn tarkkaavana. Hän ei irrottanut silmiään
Raskolnikovista, hän tunsi, että tämä ainoastaan voi suojella häntä.

Katerina Ivanovna hengitti rohkeasti ja kuuluvasti. Hän oli ilmeisesti vallan uupunut. Amalia Ivanovna näytti tyhmältä seisoessaan siinä suu ammollaan ja katsellessaan ympärilleen tyhmä ilme kasvoillaan. Vain sen tuntui hän käsittävän, että Lushin oli pahassa pulassa.

Raskolnikov koetti jatkaa, mutta se ei ollut mahdollista. Kaikki huusivat ja tunkeutuivat Lushinin ympärille singautellen haukkumasanoja ja uhkauksia. Mutta Pietari Petrovitsh ei ollut suinkaan pelkuri.

— Antakaa minulle tietä, herrani! sanoi hän korskasti raivoten tietä joukon läpi. Minä pyydän päästä vapaaksi kaikista uhkauksista. Varas on todistettu ja minä aijon syyttää häntä tuomioistuimen edessä. Kukaan ei usko, että kaksi ateistia puhuu totta. Päästäkää vain minut!

— Jättäkää heti minun huoneeni! Meidän välimme ovat rikki!

— Minähän sanoin Teille, Andrei Semjonovitsh, jo aikasemmin aikovani muuttaa. Nyt lisään vain enää, että Te olette narri. Minä toivon Teidän saavan järkenne takasin. Hyvästi, herrani!

Hän tunkeutui joukon lomitse ovelle saakka. Mutta se oli postikirjurista ilkeätä, että hän pääsisi poistumaan huoneesta saamatta mitään muita kuin haukkumasanoja. Siksi otti hän pöydältä lasin heittääkseen Lushinia kohti, mutta se lensi sen sijaan suoraan Amalia Lippewechseliä päähän. Hän huudahti, ja postikirjuri, joka oli menettänyt tasapainonsa, putosi raskaasti pöydän alle.

Pietari Petrovitsh meni huoneeseensa ja puoli tuntia myöhemmin oli hän jättänyt talon.

Sonja, joka luonnostaan oli pelokas, oli kauvan ajatellut, että häntä voitiin paremmin kuin muita rankasematta loukata. Mutta tähän asti oli hän luullut välttävänsä onnettomuuden osottamalla suosiota ja ystävyyttä kaikkia kohtaan. Hän tuli siis nyt tuskallisen liikutetuksi. Hänen tapansa oli voida kantaa kaikki kärsivällisyydellä ja nurkumatta, mutta ensi hetkenä oli se hänestä kuitenkin liian vaikeata. Saavutetusta voitosta huolimatta oli hänen avuttomuuden tunteensa kuitenkin niin voimakas, että hänen rintansa uhkasi haljeta, ja hän sai hysterisen kohtauksen.

Vihdoin ei hän voinut enää kauvemmin kestää siellä oloa, vaan hän hiipi pois ja juoksi kotiinsa hetkisen Lushinin poistuttua.

Amalia Ivanovnan saatua läsnäolevien äänekkäästi nauraessa lasin naamaansa, tahtoi hän korjata vahinkonsa ja hyökkäsi kuin raivotar Katerina Ivanovnaa vastaan, joka sai kantaa syyn kaikesta tapahtuneesta.

— Pois talostani ja paikalla!

Ja näin sanoen tarttui hän toiseen Katerina Ivanovnan esineeseen toisensa jälkeen ja heitti ne lattialle.

Leski raukka, joka oli kalpeana ja uupuneena vaipunut vuoteelle, hypähti sieltä ja syöksyi Amalia Lippewechselin kimppuun. Mutta tämä työnsi hänet helposti syrjään.

— Ei siinä kylliksi, että meitä soimataan mitä häpeällisimmin … nyt tahtoo tuo olento vielä ajaa meidät pois talosta! Mieheni hautajaispäivänä minun ensin kestittyäni Teitä kaikkia … ajaa hän minut kadulle isättömien lasteni kanssa. Niin, minnekkä menen? nyyhkytti tuo parka… Hyvä Jumala, eikö enää ole mitään oikeutta? Kuka tarvitsee paremmin suojelusta kun me, hyljätyt olento parat? Mutta kyllä vielä nähdään, eikö maailmassa vielä ole oikeutta … minä etsin sitä … ja heti! Odottakaa vain, sinä kunnoton olento! Poletshka, jää lasten luo, minä palaan pian. Kyllähän nähdään, eikö onnettomillakin ole oikeutta!

Katerina Ivanovna heitti liinan päähänsä, tunkeutui taajojen joukkojen lomitse, jotka vielä täyttivät huoneen ja juoksi itkien kadulle. Poletshka oli paennut nurkkaan arkun ääreen, ja syleillen pienokaisia odotti hän kaiholla äidin paluuta.

Amalia Ivanovna juoksi edes ja takasin huoneessa heittäen kaikki lesken kapineet lattialle. Vieraat riitelivät ja jokuset heistä alkoivat laulaakin.

"Nyt on minunkin aikani poistua," ajatteli Raskolnikov. "Sofia
Semjonovna, nyt tahdon kuulla, mitä sinä sanot?"

Ja hän läksi Sonjan asuntoon.