Read synchronized with  English  German  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Raskolnikovin myöhemmin muistellessa tätä tapausta tuntui hänestä siltä kuin olisi se tapahtunut seuraavalla tavalla.

Se kolina, joka oli kuulunut oven takaa, kävi yhä äänekkäämmäksi ja ovea raotettiin hieman.

— Mitä on tekeillä? huudahti Porfyrius Petrovitsh suuttuneena.
—Minähän olen määrännyt, että…

Mitään vastausta ei seurannut, mutta hyvin saattoi kuulla, että oven takana oli useita ihmisiä, jotka koettivat pidättää jotakin.

— No, mitä nyt? kysyi Porfyrius Petrovitsh uudelleen tulisesti.

— Se on vanki Mikolai, joka on tuotu tänne, vastasi eräs ääni.

— Ei tarvita! Viekää pois! Hän saa odottaa… Miksi olette sulkeneet hänet tänne? Mitä epäjärjestystä se on! huudahti Porfyrius kiiruhtaen oven luo.

— Hän on… alkoi sama ääni, mutta vaikeni äkkiä.

Kaksi sekuntia … niille main … kesti taistelua ulkona. Sitten tuntui siltä kuin toinen olisi työntänyt toistaan luotaan … heti sen jälkeen astui huoneeseen eräs sangen kalpea mies. Tämä ihminen oli sangen omituinen näöltään. Hän tuijotti eteensä, kuten näytti, näkemättä eteensä. Hänen silmistään loisti vakava päätös, kasvot olivat kuolon kalpeat, aivan kuin hän olisi ollut matkalla mestauspaikalle. Hänen verettömät huulensa värisivät.

Hän oli sangen nuori, puettu käsityöläisen tapaan, keskisuuri, laiha; tukka oli leikattu ja kasvonpiirteet olivat hienot, mutta terävät.

Se henkilö, josta hän oli vapautunut, kiiruhti huoneeseen hänen jälkeensä ja onnistui tarttumaan hänen toiseen olkapäähänsä. Se oli eräs poliisieskorti. Mutta Mikolai vapausi jälleen. Muutamia uteliaita näkyi ovessa. Jokuset koettivat tulla sisään. Kaikkea tätä kesti vain minuutin ajan.

— Viekää pois, tämä on liian aikaista! Odota siksi, kunnes kutsun sinua… Miksi olette tuonut hänet tänne? jyrisi Porfyrius sangen suuttuneena, aivan kuin suunnitelmansa olisi nyt särkynyt. Mutta Mikolai lankesi äkkiä polvilleen hänen eteensä.

— Mitä tahdot? lausui Porfyrius kummastuneena.

— Minä sen olen tehnyt. Minussa on syy! Minä olen murhaaja! kajahti äkkiä Mikolain suusta, mutta melkein hengettömällä, vaikka jotenkin korkealla äänellä.

Hiljaisuutta kesti noin kymmenen sekuntia. Tuntui siltä kuin kaikki äkkiä olisivat kivettyneet, jopa eskorteraan polisikonstaapelikin peräytyi eikä enää uskaltanut lähetä Mikolaita. Hän meni pois oven ääreen ja jäi siihen seisomaan.

— Mitä tämä merkitsee? huudahti Porfyrius Petrovitsh heti hieman päästyään tajuihinsa.

— Minä olen … murhaaja! toisti Mikolai hetken vaitiolon jälkeen.

— Mitä?… Sinäkö?… Miten?… Kenet olet murhannut?

Porfyrius Petrovitsh oli nähtävästi kadottanut kaavansa. Hetken kuluttua sanoi Mikolai:

— Aljona Ivanovnan ja hänen sisarensa Lisavjetan … olen minä … surmannut … kirveellä. Minä olin pois tajuistani… lisäsi hän ja vaikeni taas. Hän oli yhä vieläkin polvillaan.

Porfyrius Petrovitsh seisoi muutaman hetken ajatuksiinsa vaipuneena, sitten tointui hän ja viittasi asiaan kuulumattomat katsojat pois. He katosivat silmänräpäyksessä ja ovi sulkeutui. Sitten katseli hän Raskolnikovia, joka seisoi eräässä nurkassa tuijottaen Mikolaihin. Porfyrius aikoi juuri lähetä häntä, mutta luopui aikeestaan, katseli häntä uudelleen, käänsi sitten katseensa Raskolnikoviin, sitten taas Mikolaihin ja hyökkäsi sitten äkkiä päättäväisesti jälkimäisen kimppuun.

— Mitä sinä aattelet? Miksi tulet sinä tielleni hulluuksinesi? huusi hän raivoisena. — Enhän ole sitä kysynyt sinulta ollenkaan!… Puhu, oletko tosiaan surmannut heidät?

— Minä olen murhaaja … minä tunnustan… sanoi Mikolai.

— Pötyä! Millä surmasit heidät?

— Kirveellä, jota talletin siltä varalta.

— Ei kiirettä kirkkoon! Olitko yksin?

Mikolai ei ymmärtänyt kysymystä.

— Tapoitko heidät yksin?

— Aivan yksin. Mitka on viaton, eikä hänellä ole yhtään osuutta siinä.

— No niin, no niin, ei Mitkan kanssa ole niin kiirettä… No, mistä se johtuu, että silloin yhdessä juoksitte portaita alas? Portinvartijahan kohtasi teidät molemmat.

— Se tapahtui vain epäluulojen karkottamiseksi … jotka minä … juoksin sieltä Mitkan kanssa… vastasi Mikolai aivan suoraan kuin valmistuneena jo vastaamaan.

— No, siinä se nyt on? huudahti Porfyrius suuttuneena. — Hän toistaa läksyä, pauhasi hän katsahtaen äkkiä Raskolnikoviin. Hänet oli Mikolai nähtävästi niin vallannut, että hän hetkeksi unohti Raskolnikovin. Vasta nyt hän tointui ja näytti alakuloselta.

— Rodion Romanovitsh, kuoma kulta, suokaa anteeksi … se ei sovi; tulkaa … tämä ei ole Teitä varten … minä itse … tässä voitte nähdä, millaisten yllätysten alaisena saattaa olla, tulkaa, minä pyydän Teitä.

Hän otti häntä kädestä ja osotti ovea kohti.

— Vai niin! Tätä ette nähtävästi ollut odottanut? sanoi Raskolnikov, joka luonnollisesti itsekään ei ymmärtänyt kaikkea, mitä tapahtui, mutta jolla kuitenkin oli ollut aikaa rauhottua.

— Ette kai Tekään odottanut tätä, kuomaseni? Miten kätenne vapisevatkaan! Hi, hi!

— Tehän vapisette myös, Porfyrius Petrovitsh?

— Vapisenko? Sitä en voisi uskoa!…

He olivat jo ovella. Porfyrius odotti kärsimättömästi, että Raskolnikov läksisi tiehensä.

— Mutta minne yllätys jäi? Ettekö tahdo näyttää sitä minulle? sanoi
Raskolnikov pilkaten.

— Hampaanne vieläkin tärisevät ja kuitenkin alatte uudelleen, hi, hi! Miten Te sentään olettekaan myrkyllinen ihminen! Me näemme toisemme jälleen.

— Hyvästi ainaiseksi, toivon ma.

— Jumalan tähden, Jumalan tähden! pauhasi Porfyrius happaman imelä hymy suupielissään.

Raskolnikovin kulkiessa konttorin läpi huomasi hän, että hänen jälkeensä katsottiin. Etehisessä huomasi hän ihmisjoukossa molemmat portinvartijat, joita hän kerran oli kehottanut seuraamaan mukanaan polisivartiokonttoriin. He seisoivat siellä odottamassa. Tuskin oli hän portaitten alapäähän päässyt, kun hän kuuli Porfyrius Petrovitshin äänen takanaan. Kääntyessään näki hän, että Porfyrius kiiruhti juosten hänen jälkeensä henki kurkussa.

— Vain yksi sana, Rodion Romanovitsh … mitä tuohon asiaan koskee — Jumalan tahto tapahtukoon! Mutta käydäksemme muodollisesti asiaan, menetelläksemme oikeudenmukasesti, täytyy minun vaivata Teitä vielä kerran … me siis kohtaamme taas … eikö totta?

Ja Porfyrius jäi hymyillen seisomaan hänen eteensä. — Eikö totta! toisti hän. Tuntui siltä kuin olisi hän aikonut sanoa jotakin enemmän … mutta hän ei tehnyt sitä.

— Ja minä, Porfyrius Petrovitsh, pyydän anteeksi … että sillä lailla tulistuin… sanoi Raskolnikov, joka taas oli päässyt itsensä herraksi ja tunsi vastustamatonta halua tekeytyä ylpeäksi.

— Ei merkitse mitään, ei mitään! lausui Porfyrius melkein ilosesti… — Minähän olin itsekin … minullahan on tuollanen helposti kuohahtava luonne, se vaivaa tosiaan minua! No, me siis kohtaamme vielä … niin, jos Jumala tahtoo, kohtaamme pian, sangen pian taas!

— Ja silloin koetamme vihdoinkin oppia tuntemaan toisemme, keskeytti
Raskolnikov.

— Niin, silloin opimme oikein tuntemaan toisemme, vahvisti Porfyrius Petrovitsh katsellen häntä silmäänsä räpäyttäen, mutta silti sangen vakavana.

— Nyt siis menette syntymäpäiväkemuihin?

— Hautajaisiin.

— Ah niin … hautajaisiin. Hoitakaa nyt hyvin itseänne … kaikin muodoin, pitäkää hyvää huolta itsestänne!

— Mitäpä minä puolestani toivoisin Teille? Sitä en tosiaankaan tiedä, sanoi Raskolnikov alkaen astua portaita alas. Vielä kerran hän kääntyi ja sanoi: — Minulla on halu toivottaa hyvää onnea, mutta Teilläpä on liian koomillinen tehtävä!

— Mitä tarkotatte, koomillinen? Porfyrius heristi korviaan.

— Niin, aivan! Katsokaa tuota Mikolai parkaa, jota luultavasti olette kiusannut ja piinannut, Teidän psykologisen järjestelmänne mukasesti siksi kunnes hän vihdoin on antautunut ja tunnustanut. Päivin, öin olette todistanut hänelle: sinä olet murhaaja, sinä olet murhaaja! Ja nyt, kun hän on tunnustanut, aiotte taas saman leikin hänen kanssaan. Nyt se on taas: sinä valehtelet, sinä et ole murhaaja, et voi olla sitä, sinä vain luet ulkoläksyä. Sanokaa itse, eikö se ole koomillista?

— Hi, hi, hi! Te siis kuulitte minun huomauttavan, että hän luki oppimaansa läksyä?

— Niin, miksikä en sitä olisi kuullut?

— Hi, hi! Nerokasta, sangen nerokasta! Mikään ei jää Teiltä huomaamatta. Teillä on hieno, terävä järki! Ja juuri sen koomillisen puolen Te käsitätte … hi, hi, hi! Gogolilla on myös tuota Jumalan lahjaa mitä suurimmassa määrässä, eikö totta?

— Niin, juuri Gogolilla!

— Aivan niin, Gogolilla… Mieluista jälleennäkemistä siis vain!

— Samaten!

Raskolnikov läksi kotiin. Hän oli vihdoinkin tullut niin hajamieliseksi ja sekavaksi, että hän melkein tarvitsi neljännestunnin levätäkseen ja kootakseen ajatuksiaan siinä istuessaan sohvalla huoneessaan. Vielä ei hän uskaltanut ajatella, mitä äsken oli tapahtunut, kun Mikolai esiintyi näyttämöllä. Hän tunsi olevansa suuresti liikutettu sekä että Mikolain tilassa oli jotakin selittämätöntä, omituista, jota hän nyt ei voinut käsittää. Mutta tunnustuksensahan oli todellinen todiste. Mutta se oli myös selvää, miten tulisi käymään: Totuus pujahtaisi ennen pitkää päivänvaloon ja silloin olisi taas hänen vuoronsa. Mutta niin kauvan oli hän kuitenkin vapaa ja voi käyttää aikaa hyväkseen, sillä vaaraa ei hän voinut välttää. Mutta miten suuri oli vaara? Asema alkoi selvetä. Kun hän vielä kerran antoi tapahtumien ynnä Porfyriuksen kiitää ohitsensa, ei hän voinut pidättää kauhun ja pelon tunnetta. Vielä ei hän tuntenut kaikkia Porfyriuksen tarkotuksia, eikä myöskään voinut selvittää hänen laskelmiaan. Osa pelistä oli selvänä ja avonaisena hänen edessään, eikä kukaan luonnollisestikaan voinut paremmin päättää, miten vaaralliseksi Porfyriuksen shakinsiirto olisi voinut käydä hänelle. Paljoa ei olisi puuttunut siitä, että hän olisi ilmaissut itsensä. Porfyrius tunsi vastustajansa luonteen ja sairaloisen tilan sekä käsitti hyvin käyttää hyödykseen tätä tietoaan. Hän oli käyttäytynyt julkeasti määrätty päämäärä mielessään. Sitä ei voi kieltää, että Raskolnikov oli joutunut kylliksi huonoon valoon, mutta mitään todellisia todisteita ei kuitenkaan ollut; kaikki, mitä tähän asti oli tapahtunut, oli vain relatiivista merkitykseltään. Mutta nyt oli kysymys: oliko hänen käsityksensä oikea, ehkä hän erehtyi? Oliko todellakin jotakin tapahtuneesta jo edeltäpäin valmistettua? Ja myöntävässä tapauksessa, mikä? Millä lailla he olisivat eronneet toisistaan, ellei tuota odottamatonta Mikolain aikaan saamaa katastroofia olisi tapahtunut?

Porfyrius oli pelannut melkein liian julkisesti; se oli uskallettua, mutta hän oli tehnyt sen ja jos hänellä olisi ollut useampia valtteja kädessään, olisi hän kyllä pannut ne peliin. Siltä ainakin tuntui Raskolnikovista. Mikä yllätys se mahtoi olla? Olikohan se ehkä vain vale? Oliko sillä mitään merkitystä? Sisälsikö se jotakin, joka oli tosiasiain tapaista, positivisen syytöksen kaltaista? Ehkä eilispäivän mies? Minne hän oli joutunut? Missä hän oli? Jos Porfyrius tosiaan tiesi jotakin varmasti, oli se yhteydessä tähän ihmiseen.

Hän istuutui sohvalle ja laski pään painuksiin. Koko hänen hermostonsa värisi. Vihdoin hän nousi, otti lakkinsa ja kääntyi miettiväisenä ovea kohti.

Hänellä oli epämääräinen aavistus siitä, ettei hänen ainakaan tänään tarvinnut pelätä mitään. Ilontunne valtasi hänet. Hänen teki mielensä kiiruhtaa Katerina Ivanovnan luo. Hautajaisiin hän tuli liian myöhään, kenties, muistojuhlaan hän kuitenkin ennättäisi … siellä hän saattoi tavata Sonjan. Hän jäi seisomaan liikkumattomana, ajatuksiinsa vaipuneena, ja hänen huulensa puristautuivat tuskalliseen hymyyn.

"Tänään, tänään!" toisti hän itsekseen. "Niin, juuri tänään… Niin on asian laita…"

Hän aikoi juuri avata oven, kun se samalla aukeni itsestään. Hän vavahti pelästyneenä ja peräytyi. Ovi avattiin hiljaa ja varovasti ja sisään astui — eilispäivän salaperäinen mies.

Mies pysähtyi kynnykselle, katseli Raskolnikovia hiljaisuuden vallitessa ja astui sitten askelta lähemmä. Hän oli vallan kaltasensa, sama haamu, sama puku, kuin päivää aikasemmin … vain hänen kasvoissaan oli tapahtunut suuri muutos. Hän näytti sangen huolestuneelta ja huokasi syvään. Paljoa ei puuttunut, ettei häntä olisi käsittänyt naiseksi.

— Mitä tahdotte? kysyi Raskolnikov kuolonkalpeana.

— Suokaa anteeksi minulle … minä olen rikkonut Teitä vastaan! sanoi hän hiljaa.

— Mitenkä?

— Ilkeällä viittauksella.

He katselivat toisiaan.

— Minä niin suutuin. Kun Te silloin … ehkette ollut aivan selvä … ja pyysitte portinvartijoita viemään Teidät poliisivartiokonttoriin, kysyessänne verta. Se suututti minua niin, että Teidän annettiin mennä ja että Teitä pidettiin juopuneena. Se suututti minua niin, etten voinut nukkua. Muistaessani Teidän osotteenne, tulin tänne eilen kysymään…

— Kuka tuli tänne? keskeytti hänet Raskolnikov. Eräs valonsäde alkoi pilkottaa hänelle.

— Minä!… Minä olen tehnyt väärin Teitä kohtaan.

— Te siis asutte siinä talossa!

— Niin, minä olin yhdessä toverini kera portilla, Te olette kai unohtanut sen? Me olemme asuneet siinä kauvan … me olemme turkkureja ja otamme kotityötä … ja silloin suutuin minä niin…

Yhtäkkiä kävi toispäivän tapahtuma selväksi Raskolnikoville. Hän muisti, että portinvartijoita lukuun ottamatta porttikäytävässä oli seissyt useita muita ihmisiä, muun muassa joitakin naisia. Hän muisti, että eräs ääni ehdotti hänet vietäväksi polisikonttoriin. Tämän henkilön kasvoja ei hän voinut muistaa, mutta muisteli silloin kääntyneensä hänen puoleensa ja vastanneensa hänelle.

Tämä oli siis syynä eilispäivän kauhuun. Hänen oli melkein mahdotonta kestää ajatusta, että hän niin vähäpätöisen syyn takia oli ilmaista itsensä. Lukuunottamatta sitä, että hän oli tarkastellut huoneustoa ja kysellyt verta, ei tämä ihminen ihminen tiennyt kerrassaan mitään. Senpä vuoksi ei Porfyriuskaan saattanut tietää enempää; hänellä ei siis ollut muuta tukea kuin tuo kuumehourailu, ei ainoatakaan todellista todistusta … vain tuo psykologinen, jolla oli kaksi puolta … positivisesti siis … ei mitään… Koska siis ei mitään ratkasevaa todistusta ilmennyt (ja sellastahan ei voinut tapahtua) … mitä he silloin osaisivat tehdä hänelle? Miten voisivat he todistaa hänet syylliseksi, vaikkakin he vangitsisivat hänet? Tuon tiedon huoneustosta oli Porfyrius siis saanut tietää vasta hetki sitten, ennen ei hän ollut siitä tietänyt mitään.

— Oletteko vasta tänään puhunut Porfyriukselle … että minä olin siellä? kysyi hän äkillisen mielijohteen vaikutuksesta.

— Kenelle Porfyriukselle?

— Tutkintotuomarille.

— Kyllä, minä sanoin sen hänelle. Portinvartijat eivät tahtoneet tehdä sitä ja silloin tein minä sen.

— Tänään?

— Vain hetkeä aikaisemmin kuin Te tulitte hänen luokseen. Minä olen kuullut kaikki, miten hän kiusasi Teitä.

— Miksi? Mitä? Miten?

— Siellä hänen luonaan, lautaseinän takana. Minä olin siellä kaiken aikaa.

— Mitä! Te siis olitte yllätys! Miten se on mahdollista? Kertokaa se minulle.

— Huomatessani, etteivät portinvartijat välittäneet siitä, mitä sanoin, tehden tekosyyksi, että nyt oli jo liian myöhäistä sekä että he pelkäsivät myöhemmin joutuvansa edesvastuuseen siitä, etteivät he tulleet, suututti se minua suuresti. Minä en voinut nukkua, vaan aloin hankkia selityksiä. Kun siis eilen olin saanut tietää asian laidan, menin sinne tänään. Ensi kerralla … ei hän vielä ollut tullut. Tuntia myöhemmin … ei minua otettu vastaan. Kolmannella kerralla … otti hän vihdoin vastaan minut. Minä aloin kertaa hänelle, miten kaikki oli tapahtunut. Silloin alkoi hän juosta edes ja takasin huoneessa ja lyödä rintoihinsa. "Te ryövärit", sanoi hän, "mitä olette tehneet? Jospa minä vain olisin tiennyt sen, olisin heti tuonut vartijan kera!" Sitten hän juoksi tiehensä, huuteli yhtä ja toista ja puhui heidän kanssaan salaperäsesti eräässä nurkassa. Sitten hän taas kääntyi minun puoleeni. Minä kerroin hänelle kaikki, kerroin myös sen hänelle, ettette Te ollut uskaltanut vastata minulle sekä ettette Te ollut tuntenut minua. Silloin alkoi hän taas juoksennella ja löydä rintoihinsa. Kun Teidät ilmotettiin … sanoi hän: Marssi tuonne lautaseinän taa; istu aivan hiljaa, äläkä liiku, vaikka kuulisit mitä tahansa. Ehkä tahdon kysellä sinulta vielä jotakin. Hän antoi itse minulle tuolin ja lukitsi oven. Mutta kun Mikolka astui sisään, vei hän minut pois, heti sen jälkeen kun Te olitte lähtenyt ja sanoi, että hän kutsuttaisi minut vielä kerran kuulustettavaksi.

— Kuulusteliko hän Mikolaita sinun läsnä ollessasi?

— Heti Teidän mentyänne vei hän minut pois ja alkoi vasta sitten kuulustella Mikolaita.

Mies kumarsi taas ja kosketti lattiaa sormenkärjillään.

— Suokaa anteeksi paha tekoni ja panetteluni!

— Jumala suokoon sen sinulle! vastasi Raskolnikov ja kun hän oli tämän sanonut, kumarsi mies vielä kerran, muttei niin syvään kuin ennen, vain vyötäisiin saakka, kääntyi hitaasti ja läksi.

— Kaikella on kaksi puolta … nyt on kaikella kaksi puolta, toisti
Raskolnikov ja läksi rohkeampana kuin koskaan ennen huoneestaan.

— Nyt vasta taistelemme keskenämme! sanoi hän pilkallisesti nauraen ja mennen portaita alas. Mutta pelkoaan ajatteli hän ylenkatseella ja inholla.