Read synchronized with  English  German  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Kello oli jo melkein kahdeksan. He kiiruhtivat lähtöönsä saapuaksensa ennen Lushinia molempien neitien luo Bakoljevskin taloon.

— No, kuka hän oli? kysyi Rasumihin, kun he tulivat kadulle.

— Hän oli Svidrigailov, talonomistaja, jonka talossa sisartani solvaistiin hänen ollessaan siellä kotiopettajattarena. Hän yritti voittaa hänen suosiotansa ja siksi Marfa Petrovna, hänen puolisonsa, ajoi sisareni pois. Mutta Marfa Petrovna pyysi sittemmin häneltä anteeksi. Hän kuoli hyvin äkkinäisesti vähän aikaa sitten. Minä en tiedä miksi, mutta minä pelkään tuota ihmistä. Hän on tullut tänne aivan vaimonsa hautauksen jälkeen… Tuntui, niinkuin hän olisi tiennyt jotakin… Me saamme suojella Dunjaa häneltä … se oli tämä, mitä sinulle tahdon sanoa.

— Suojella? Mitä hän sitten tahtoo tehdä Avdotja Romanovnalle? Kiitoksen sinä ansaitset, Rodja siitä, että puhut minulle tuolla tavalla. Meidän pitää suojella häntä, niin, sen me teemme! Missä hän asuu?

— Sitä minä en tiedä.

— Mikset sitä kysynyt? Se oli tyhmästi! Mutta minä otan selon siitä.

— Näitkö sinä hänet? kysyi Raskolnikov hetken hiljaisuuden kuluttua.

— Kyllä, minä panin hänet tarkasti merkille.

— Näitkö sinä hänet todellakin oikein tarkasti? kysyi Raskolnikov.

— Kyllä… Minä muistan aivan hyvin hänen piirteensä ja voisin hänet tuntea tuhansien joukosta. Minulla on hyvä muisti henkilöitten tuntemisessa.

He vaikenivat taasen.

— Hm … juuri sentähden… mumisi Raskolnikov, minä ajattelin nimittäin … minusta tuntuu yhäti … niinkuin se olisi ollut ainoastaan harhakuva…

— Mitä sinä puhut? Minä en oikein ymmärrä.

— Niin te sanotte kaikki, että minä olen hullu. Ja nyt minusta tuntuu niinkuin todellakin olisin tullut hulluksi ja ainoastaan nähnyt kummituksen.

— Mutta, kuinka sinä sitten voit?…

— Kukas tietää? Ehkä olen hullu ja ehkä kaikki mitä on näinä päivinä tapahtunut on kuvittelua.

— Ah, Rodja. Nyt olet sinä taasen liikutettu… Mitä hänellä oli puhumista ja mitä hän sinulta tahtoi? Raskolnikov ei vastannut. Rasumihin ajatteli hetken aikaa.

— Nyt tahdon minä puhua sinulle siitä, mitä minä olen saanut aikaan. Minä olin luonasi, sinun nukkuissasi. Sitten söimme päivällisen ja sen jälkeen menin minä Porfyriuksen luo. Sametov jäi vielä istumaan hänen luoksensa. Minä olisin tahtonut ruveta puhumaan hänen kanssaan, mutta se ei tahtonut käydä päinsä. En voinut saada mitään sopivaa aihetta. Näytti siltä niinkuin ei kukaan heistä olisi tahtonut ymmärtää mitään. Mutta he eivät olleet vähintäkään hämillään. Minä vedin Porfyriuksen ikkunan ääreen ja aloin puhella hänen kanssaan. Viimeksi näytin hänelle nyrkkiä ja uhkasin, että minun perheen puolesta pitäisi murskata hänen kallonsa. Mutta hän ainoastaan katsoi minuun … minä sylin ja menin tieheni. Siinä kaikki. Se oli hyvin tuhmasti. Sametovin kanssa en puhunut sanaakaan. Minä nimittäin alussa luulin tehneeni jonkun tyhmyyden. Mutta sitten rappusilla sain minä ajatuksen, joka minua ilahutti: miksi me tosiaankin piinaamme ja vaivaamme itseämme? Jos todellakin olisi joku vaara olemassa tai jotakin sellaista, niin… Mutta mitä tuo kaikki sinua liikuttaa? Sinullahan ei ole vähintäkään tekemistä sen kanssa. Syle kaikelle sille!

— Se on selvää! vastasi Raskolnikov. "Mitä sinä sanonet huomenna?" ajatteli hän itseksensä. Ihmeellistä kyllä, ei tämä ajatus ollut kertaakaan juolahtanut hänen mieleensä: mitähän Rasumihin sanoo saadessaan tietää tämän? Tässä katsoi hän jonkun silmänräpäyksen aikaa Rasumihiniin. Tämän kertomus käynnistä Porfyriuksen luona oli vähän herättänyt hänen mielenkiintoansa.

Käytävässä tapasivat he Lushinin. Kaikki kolme astuivat sisään samalla kertaa, mutta näkemättä tai tervehtimättä toisiaan. Nuoret miehet menivät ensin, Pietari Petrovitsh viipyi vähän eteisessä riisuakseen päällysnuttunsa. Pulcheria Alexandrovna tuli ulos ottaakseen hänet vastaan kynnyksellä. Dunja sanoi hyvän päivän veljelleen.

Samalla näyttäytyi Pietari Petrovitsh ja tervehti hyvin kohteliaasti mutta perin totisena naisia. Muuten näytti hän vähän hämmästyneeltä. Pulcheria Alexandrovna pyysi herroja istumaan pyöreän pöydän ääreen, millä samovaari jo kiehui. Dunja ja Lushin seisoivat vastakkain, Rasumihin ja Raskolnikov vastapäätä Pulcheria Alexandrovnaa. Rasumihin Lushinin vieressä ja Raskolnikov sisarensa sivulla.

Pietari Petrovitsh otti esiin hienon, koruompeluilla kaunistetun nenäliinan ja puhdisti nenänsä siveellisellä ilmaisulla niinkuin ihminen, joka tuntee arvokkaisuutensa loukatuksi ja vaatii selitystä.

— Toivon, että teillä oli hauska matka? — sanoi hän karskilla äänellä ja kääntyi Pulcheria Alexandrovnan puoleen.

— Niin, Jumalalle kiitos, Pietari Petrovitsh.

— Se ilahuttaa minua suuresti. Ettekö tunne itseänne väsyneeksi,
Avdotja Romanovna?

— Olen nuori ja vahva, enkä väsy niin helposti. Mutta äitini oli aivan uupunut, vastasi Dunja.

— Niin meidän venäläiset maantiemme ovat hyvin tukaloita. Vastoin sisäistä toivomustani oli minun mahdotonta ottaa teitä vastaan eilen. Mutta toivon, ettei teillä ollut suurta pulaa.

— Jollei Herramme olisi lähettänyt luoksemme Dmitri Prokofjitshia, olisi se meille ollut hyvinkin epämieluista, sanoi Pulcheria Alexandrovna ja lisäsi: — Saan samalla esittää hänet teille.

— Minulle sattui huvi tavata hänet eilen, mumisi Lushin ja katsoi vihamielisesti Rasumihiniin. Sitten rypisti hän otsansa ja vaikeni. Pietari Petrovitsh kuului ihmisiin, jotka seuraelämässä voivat olla hyvinkin rakastettavia, mutta jotka, niin pian kuin joku heitä ei miellytä, heti kadottavat hyvän tuulensa ja näyttävät enemmän jauhosäkeiltä kuin miellyttäviltä ja hauskoilta kavaljeereilta. Raskolnikov vaikeni. Avdotja Romanovna ei myöskään tahtonut katkaista hiljaisuutta, ennenkuin tulisi hänen vuoronsa. Rasumihinilla ei ollut mitään sanomista, ja siksi Pulcheria Alexandrovna sai taasen panna keskustelun käymään.

— Oletteko kuulleet, että Marfa Petrovna on kuollut?

— Kyllä ja minä voin lisätä tiedon, että Arkadi Ivanovitsh Svidrigailov heti hautauksen jälkeen matkusti Pietariin.

— Matkustiko hän tänne? kysyi Dunetshka levottomasti ja vaihtoi katseen äitinsä kanssa.

— Herra Jumala, hän kai ei voi antaa Dunjan olla rauhassa? puhkesi
Pulcheria Alexandrovna sanomaan.

— Te ette tarvitse olla levoton … niinkauvan kuin teillä ei ole mielessä mennä yhteyteen hänen kanssaan. Minä kyllä pidän huolen hänestä.

— Oi, Pietari Petrovitsh, te ette voi uskoa, kuinka te peljätitte minut, jatkoi äiti.

— Minä olen nähnyt hänet ainoastaan kaksi kertaa ja hän näytti minusta hyvin häijyltä. Minä olen varma, että hän on ollut syynä Marfa Petrovnan kuolemaan.

— On mahdotonta tuomita sitä asiaa. Minä olen kuitenkin täydellisesti ja varmasti vakuutettu siitä, että tämä mies tulee lopettamaan päivänsä velkavankeudessa. Rakkaudesta lapsiinsa ei Marfa Petrovna varmaankaan ole muistanut häntä testamentissaan. Jos hän on hänelle jotakin antanut, on se aivan varmasti perin mitätön summa.

— Älkäämme puhuko kauvemmin Svidrigailovista, sillä tämä aine on minulle perin epämiellyttävä, sanoi Dunja.

— Hän on aivan juuri ollut minun luonani, sanoi Raskolnikov, joka ensimmäisen kerran sekautui keskusteluun.

Kaikki kääntyivät hänen puoleensa ja eritoten Lushin näytti olevan asiaan kiintynyt.

— Puolitoista tuntia sitten tuli hän luokseni, minun nukkuissani. Hän oli jotenkin ilonen ja sanoi, että hän toivoi tulevansa lähemmäksi tuttavaksi kanssani. Muun muassa pyysi hän, että minä hankkisin hänelle kohtauksen sinun kanssasi, Dunja. Hän tahtoisi tehdä sinulle ehdotuksen, jonka hän lähemmin selvitteli minulle. Sitäpaitsi vakuutti hän, että Marfa Petrovna viikkoa ennen kuolemaansa testamenttasi sinulle, Dunja, kolmetuhatta ruplaa ja että sinä pian voit saada tämän summan.

— Jumalalle olkoon kiitos! huudahti Pulcheria Alexandrovna ja teki ristinmerkin. — Rukoile hänen edestään, Dunja, rukoile!

— Onko se todellakin totta? huomautti Lushin.

— Mitä hän muuta sanoi? keskeytti Dunja.

— Hän sanoi, ettei hän itse ole rikas ja että koko omaisuus tulisi lankeamaan lapsille ja että hän on asettunut asumaan taloon, joka ei ole kaukana tästä; missä, en tiedä; minä en kysynyt häneltä sitä.

— Mutta mikä ehdotus se on jonka hän tahtoo tehdä Dunjalle? kysyi
Pulcheria Alexandrovna levottomasti. — Sanoiko hän sen sinulle?

— Kyllä, sen hän teki.

— No, miksi?

— Sen sanon teille sittemmin… — Raskolnikov vaikeni ja jatkoi teen juontiaan.

Pietari Petrovitsh katsoi kelloansa ja huomautti olevansa pakoitettu lähtemään.

— Jääkää luoksemme, Pietari Petrovitsh. Tehän kirjotitte, että te tahtoisitte pyytää äidiltäni selitystä, sanoi Dunja.

— Aivan oikein, se oli todellakin tarkotukseni, mutta minua ei miellytä, että minua huomautetaan siitä toisten läsnäollessa. Sitäpaitsi ei ole rukoustani täytetty…

— Rukouksenne, ettei veljeni olisi saapuvilla meidän kohtauksessamme ei täyttynyt minun pyyntöni vuoksi, sanoi Dunja. — Te kirjotitte, että veljeni on loukannut teitä. Minä vaadin nyt selityksen ja toivon, että sovitte keskenänne. Jos Rodja todellakin on teitä loukannut, täytyy ja on hän pyytävä teiltä anteeksi.

— On olemassa sellasia loukkauksia, Avdotja Romanovna, joita ei voida unhottaa.

— Ettekö käsitä, keskeytti Dunja kärsimättömästi, että koko tulevaisuus riippuu tuon ikävän seikan selvittämisestä. Minä toistan, että jos veljeni on teitä loukannut, pitää hänen pyytää teiltä anteeksi.

— Joskin minä kunnioitan teitä, Avdotja Romanovna, sanoi Lushin, joka kiihtyi enemmän ja enemmän, — niin ei se estä minua paheksumasta, jos joku teidän sukulaisistanne käyttäytyy sopimattomasti. Vaikkakin te teette minut onnelliseksi antamalla kätenne, en minä kuitenkaan ole velvollinen sitoutumaan…

— Pietari Petrovitsh, sanoi Dunja ystävällisesti, — näyttäkää nyt minulle olevanne niin jalo ja ymmärtäväinen, kuin miksi minä olen teidät aina otaksunut. Olen antanut teille totisen lupauksen, olen teidän morsiamenne, siksi uskokaa minua tässä asiassa ja olkaa varma siitä, että voin tuomita puolueettomasti. Tuomarin osan ottaminen on yhtä hämmästyttävä veljelleni kuin teillekin. Teidän pitäisi ymmärtää, että jollette te sovi keskenänne, olen minä pakoitettu valitsemaan joko teidät tahi hänet. Jos minä valitsen teidät, täytyy minun jättää veljeni, jos valitsen hänet, täytyy minun jättää teidät.

— Avdotja Romanovna, sanoi Lushin näyttäen loukkaantuneelta, — te lausutte sanoja, jotka ovat minusta mitä loukkaavimpia katsoen suhteeseeni teihin. Nämä sanat sisältävät sen mahdollisuuden, että te voisitte katua minulle antamaanne lupausta. Te sanotte joko te tahi hän — ja osotatte sillä miten vähä-arvoinen minä olen teille … siihen en voi taipua ajatellessani suhdetta … joka vallitsee välillämme.

— Mitä? huudahti Dunja, — minä asetan teidät hänen vertaisekseen, joka tähän asti on ollut minulle kallein koko maailmassa, ja te tunnette itsenne loukatuksi sen johdosta että pidän teitä liian vähäsessä arvossa.

Raskolnikov nauroi ivallisesti. Rasumihin oli vihoissaan. Mutta Pietari Petrovitsh ei kiinnittänyt huomiotansa hänen vastaväitteisiinsä, vaan vihastui yhä enemmän.

— Rakkauden tulevaan puolisoonne täytyy olla suuremman kuin rakkauden veljeenne, sanoi hän painavasti, — enkä halua minkään asianhaaran vuoksi asettua yhdenarvoiseksi… Nyt tahdon kääntyä arvoisan äitinne puoleen pyytääkseni häneltä selitystä. Hyvä rouva, poikanne loukkasi minua eilen tämän herran läsnäollessa pahasti selittäessään muutamia sanoja, jotka minä olin lausunut ollessani kerran teidän luonanne kahvilla. Minä lausuin, että minun mielipiteeni mukaan ei ole ainoastaan avioliiton onnen turvaamiseksi, vaan myöskin siveellisessä tarkoituksessa parempi mennä naimisiin köyhän tytön kanssa, joka jo on tullut tuntemaan elämän suruja, kuin mennä naimisiin tytön kanssa, joka on tottunut ylellisyyteen. Teidän poikanne on tahallisesti pannut lisää puheeseeni. Sentähden pyydän teitä ilmaisemaan minulle, missä valossa esititte sanani kirjeessänne Rodion Romanovitshille.

— Sitä minä en muista. Enkä myöskään tiedä mitä ilmaisumuotoa Rodja on käyttänyt. Hän on ehkä pannut lisää; mutta todistuksena siitä, että Dunja ja minä emme ole paheksuneet sanojanne on saapumisenne tänne.

— Se on oikein, äiti, sanoi Dunja myöntäen.

— Niin ollen on syy minussa, sanoi Lushin loukkaantuneena.

— Pietari Petrovitsh, te syytätte yhä Rodjaa, mutta miksi te olette valehdellut hänestä kirjeessänne? sanoi Pulcheria Alexandrovna rohkeasti.

— Minä en voi muistaa sanoneeni mitään valetta.

— Te kirjotitte, sanoi Raskolnikov ankaralla äänellä, että minä en ole antanut rahoja leskelle vaan tyttärelle, jonka minä vasta eilen näin. Te kirjotitte tämän herättääksenne eripuraisuutta minun ja rakkaitteni välillä ja te olette sentähden kelvottomassa tarkotuksessa puhuneet tämän nuoren tytön käytöksestä, vaikkette häntä tunnekkaan. Tämä on katalaa ja kurjaa.

— Anteeksi, hyvä herra, sanoi Lushin vihasta vavisten, — kirjeessäni puhuin minä ainoastaan teidän ominaisuuksistanne ja käytöksestänne siitä syystä, että äitinne ja sisarenne olivat pyytäneet minua ilmottamaan millaisen vaikutuksen kohtaukseni teidän kanssanne teki minuun. Mitä kirjeeseeni tulee, pyydän teitä näyttämään edes yhdenkin rivin mikä ei olisi totuuden kanssa yhtäpitävää, se on, todistaa, ettette ole antanut rahoja pois ja ettei tässä onnettomassa perheessä ole kelvottomia henkilöitä.

— Mielipiteeni mukaan, ette te kaikkine etuinennekaan ole niin arvokas kuin tämän tyttöraukan pikkusormi.

— Olisi siis niinmuodoin johtunut mieleenne viedä hänet äitinne ja sisarenne seuraan?

— Olen sen jo tehnyt, jos todellakin tahdotte tietää sen. Minä annoin hänen tänään istua äitini ja Dunjan viereen.

— Rodja! huusi Pulcheria Alexandrovna.

Dunja punastui. Rasumihin rypisti kulmakarvojaan. Lushin hymyili pilkallisesti ja ylpeästi.

— Te näette itse, Avdotja Romanovna, ettei tässä minkäänlainen sovittelu ole mahdollinen. Tahdon nyt poistua enempää häiritsemättä jälleennäkemisen iloa. Tulevaisuuden vuoksi pyydän päästä useammista tuollaisista kohtauksista.

Pulcheria Alexandrovna tunsi itsensä loukatuksi.

— Tuntuu siltä, kuin te jo tahtoisitte alistaa meidät valtanne ja mahtavuutenne alle, Pietari Petrovitsh. Dunjahan on sanonut teille, miksei pyyntöänne voitu täyttää, sanoi Pulcheria Alexandrovna. Hänen aikeensa oli hyvä. Sanokaa meille, tuleeko meidän pitää teidän toivomuksianne käskyinä? Minä päinvastoin voin huomauttaa että teidän velvollisuutenne on olla hyvin kohtelias ja hienotunteinen meitä kohtaan. Sillä me olemme teidän tähtenne jättäneet kaikki oman onnensa nojaan ja matkustaneet tänne siinä hyvässä luulossa, että olimme melkein teidän vallassanne.

— Se ei ole laisinkaan niin, Pulcheria Alexandrovna, erittäinkin sinä hetkenä, kun te saitte tiedon Marfa Petrovnan jälkeen jättämästä perinnöstä.

— Tuomiten tämän huomautuksen perustalla voi todellakin otaksua, että te olitte tehnyt laskun meidän avuttomuudestamme, vastasi Dunja katkerasti.

— Nyt en minä, lukuun ottaen kaikki seikat, voi tehdä tiliä siitä… Sillä en tahdo estää veljeänne ilmottamasta teille Svidrigailovin toivomuksia, jotka ehkä voivat tehdä teidät onnelliseksi.

— Oi, Jumalani! huudahti Pulcheria Alexandrovna. Raskolnikov ei voinut kauvemmin pysyä tyynenä.

— No, sisar, etkö sinä nyt kehtaa? sanoi hän.

— Niin minä kehtaan, vastasi Dunja. — Pietari Petrovitsh, menkää tiehenne! sanoi Dunja hänelle kalveten vihasta.

Näytti siltä, kuin Pietari Petrovitsh ei olisi odottanut sellaista päätöstä. Hän oli ollut liiaksi varma vallastaan ja uhrinsa avuttomuudesta; hän ei luottanut nyt korviinsa. Hän kalpeni ja hänen huulensa vapisivat.

— Avdotja Romanovna, jos minä nyt menen ulos tästä ovesta ja pidän hyvänäni sellasen erohyvästin, niin, huomatkaa … en minä koskaan tule takasin. Ajatelkaa sentähden sitä … minä pidän sanani.

— Niin häpeämätöntä! huusi Dunja nousten — minä en toivo mistään hinnasta teidän takasintuloanne.

— Mitä? Onko se niin? huusi Lushin, joka ei viimeiseen silmänräpäykseen asti ollut voinut uskoa asian saavan sellaista käännettä ja siksi nyt perinpohjin kadotti ymmärryksensä. — Onko se niin? Mutta te tiedätte kai hyvin, Avdotja Romanovna, että minä ollen oikeutettu panemaan sitä vastaan?

— Millä oikeudella? huudahti Pulcheria Alexandrovna, kuinka te voitte sitä vastustaa? Pitäisikö minun antaa Dunjani sellaselle kuin te? Menkää tiehenne, jättäkää meidät kerta kaikkiaan! Jos minä olisin tiennyt…

— Mutta Pulcheria Alexandrovna, jatkoi Lushin raivostuneena, — te olette antaneet sananne, jonka te nyt otatte takasin … ja sitäpaitsi … sitäpaitsi olen minä … olen minä … saanut suorittaa menoja…

Tämä viimeinen todistuskeino oli sellasessa suhteessa Lushinin luonteeseen että Raskolnikov, joka oli vihasta kalpea, alkoi nauraa ääneen.

— Pietari Petrovitsh, menkää tiehenne! sanoi Avdotja Romanovna.

— Minä menen, mutta sitä ennen tahdon minä vielä sanoa sanan. Te ja äitinne olette luultavasti unohtaneet, että minä tahdoin naida teidät, huolimatta huhusta, joka kierteli kaupungissa ja koski teidän käytöstänne. Koska minä teidän tähtenne uhmasin yleistä mielipidettä ja koska te minun kosintani kautta saitte takasin kadotetun maineenne, olisin minä luullut voivani vaatia teidän kiitollisuuttanne. Nyt minä käsitän, miten hätäisesti menettelin…

— Minä ihmettelen, onko tuolla miehellä useampaa kuin yhtä päätä kadotettavana! huudahti Rasumihin hypäten paikaltaan.

— Te olette ilkeämielinen ihminen, sanoi Dunja.

— Ei sanaakaan enempää! Ei ainoatakaan liikettä! huudahti Raskolnikov ja työnsi takasin Rasumihin. Tämän jälkeen meni hän aivan Lushinin eteen ja sanoi hiljaa, mutta samalla lausui hän jokaisen sanan hitaasti ja selvästi:

— Olkaa hyvä ja menkää tiehenne! Eikä sanaakaan enempää tahi minä…

Pietari Petrovitsh katsoi häneen jonkun hetken. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja vihan vääristämät. Sitten teki hän täyskäännöksen ja läksi. Harvoin on ihminen kantanut sydämessään niin ankarata vihaa kuin Lushin Raskolnikovia kohtaan. Hänen syyksensä pani hän kaiken. Ihmeellistä kyllä kuvitteli hän vielä portaita alas mennessään, ettei ehkä hänen asiansa vielä ollut aivan menetetty, niin että asia naisten suhteen oli helposti korjattavissa.