Read synchronized with  English  German  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Raskolnikov ei ollut tottunut näkemään paljon ihmisiä ympärilleen ja karttoi kuten jo sanottiin kaikkea seuraa, etenkin viime aikoina. Nyt heräsi hänessä uusi tunne eloon, hän tunsi äkkiä vetoa ihmisiin, niin, hän oikein himoitsi päästä heidän seuraansa. Hän oli niin väsynyt siitä syvästä synkkämielisyydestä ja mustasta mielenlaadustaan, jotka nyt olivat ahdistaneet kuukauden ajan, että hänessä oli syntynyt tarve saada hengittää toista maailmaa, vaikkakin vain hetken ajan, ja likasesta ympäristöstä huolimatta jäi hän mielihyvän tuntein oluttupaan.

Isäntä oli toisessa huoneessa, mutta tuli usein anniskeluhuoneeseen, joka oli muutamia portaita alempana. Hänen sirot leveä- ja punareunuksiset rasvanahkasaappaansa pistivät ennen kaikkea silmiin. Hänellä oli yllään hihaton takki ja rasvaantunut atlassiliivi; hänellä ei ollut kaulaliinaa, ja koko hänen kasvonsa kiilsivät kuin öljytyt. Myymäpöydän takana seisoi neljätoistavuotias poika ja eräs vielä nuorempi tarjoili. Siinä oli leikattuja kurkkuja, paahdettua leipää ja kalaa, leikattuna pieniksi paloiksi, ja kaikesta tästä levisi huoneeseen iljettävä löyhkä. Huoneessa oli sietämättömän ummehtunutta. Kaikki oli niin viinanhöyryjen vallassa, että siitä voi saada päänsä pyörryksiin muutamassa minuutissa.

Toisinaan tapaa henkilöitä, vieläpä vallan tuntemattomiakin, jotka miellyttävät meitä ensi näkemällä, vallan omituisesti ja äkkiä, ennenkuin vielä on vaihdettu sanaakaan. Sellaisen vaikutuksen teki Raskolnikoviin se vieras, joka istui syrjässä ja näytti virastaan erotetulta virkamieheltä. Hän muisti myöhemmin tuon vaikutuksen ja arveli sen johtuneen aavistuksesta. Hän katsahti lakkaamatta virkamieheen, ehkä myös sen tähden, että tämäkin lakkaamatta tuijotti häneen; hyvin voi havaita, että hän mielellään olisi antautunut juttusiin. Muita krouvihuoneessa olevia, isäntäkin mukaanluettuna, hän tuskin huomasi, ikäänkuin olisivat he hänelle vastuksena. Hän katseli heitä melkein ylenkatseellisuuteen vivahtavasti, kuten halpa-arvoisia ja vähän kehittyneitä ihmisiä, joiden kanssa ei maksanut vaivaa puhua. Vieras voi hyvinkin olla jo yli viidenkymmenen vuoden, keskikokoinen, tanakka; hän oli hyvin kaljupäinen ja kasvonsa olivat ahkerasta juomisesta pullottuneet ja tulleet kellanvihreiksi; hänellä oli turvottuneet silmäluomet, joiden lomasta väikkyi pari pientä, mutta eloisaa ja punajuovaista silmää. Hänessä oli jotakin omituista; hänen katseensa oli erinomaisen eloisa, järkevä ja viisas, mutta samalla oli myös havaittavissa mielenvikaisuuden oireita. Hänellä oli yllään vanha, vallan rääsyinen takki, josta puuttui nappeja; yksi niistä riippui langoissa ja sen hän oli pannut kiinni peittääkseen niin sanoaksemme paistetta. Nankinliivin alta näkyi vallan rypistynyt, likanen ja tahranen paidan rinnus. Parta oli kyllä ajettu, mutta jotenkin kauvan sitten, niin että harmaa sänki tunki jo esiin melkein kaikkialta. Hänen käytöksessään oli jotakin aito virkamiesmäistä, mutta hän oli aina tavattoman rauhaton, pyyhkäsi toisinaan hiukset otsalta ja tuki tuon tuostakin päätän synkkämielisesti molemmin käsin, välillä lepuuttaen rikkinäisiä kyynäspäitään tahraseen ja pilkulliseen pöytään. Vihdoin katsahti hän Raskolnikovia suoraan kasvoihin ja sanoi lujalla ja varmalla äänellä:

— Suonette kai, herraseni, minun kääntyä puoleenne muutamalla sanalla? Sillä vaikkakaan ei teidän ulkonäkönne ilmase mitään erikoista, sanoo minulle kuitenkin kokemukseni, että te olette sivistynyt mies, eikä juoppouteen vajonnut. Aina olen kunnioittanut sivistystä ja tunnetta yhdessä; olen sitä paitsi arvoltani nimineuvos. Perhenimeni on Marmeladov, nimineuvos. Suokaa minun kysyä oletteko tekin ollut virkamies?

— En, minä opiskelen… vastasi puhuteltu kummastellen tätä omituista, kiemuroivaa puhetapaa ja miehen odottamatonta puheluun yhtymistä. Vaikkakin hän äsken oli ikävöinyt ihmisseuraa, tunsi hän kuitenkin kohta hänelle ensi sanoja lausuttaessa vanhan vastenmielisyytensä kaikkiin vieraisiin kasvoihin, jotka tahtoivat lähestyä häntä, palaavan.

— Ylioppilas siis … tai ennen tätä ylioppilas, huudahti virkamies, sitäpä kohta ajattelinkin. Kokemus, herrani, suuri kokemukseni! — ja hän osotti itsetyytyvästi otsaansa. — Te olette siis ollut ylioppilas, palvellut tieteitä… Suvainnette kai?… Hän kohottausi horjuen, otti pullonsa ja lasinsa ja istuutui vastapäätä Raskolnikovia. Päihtymyksestään huolimatta hän vielä puhui sujuvasti ja vapaasti ja takertui sanoihinsa ainoastaan harvoin. Tavattoman kiihkeästi lyöttäytyi hän Raskolnikovin viereen, ikäänkuin ei hänkään olisi kuukauden aikaan puhunut kenenkään kanssa.

— Herrani, alkoi hän pannen painoa sanoille, — köyhyys ei ole mikään pahe, se on totuus. Tiedän myöskin, ettei ryypiskeleminen ole mikään hyve, ja se on vielä suurempi totuus. Mutta kerjääminen, herrani, se on pahe. Köyhä voi vielä säilyttää synnynnäisen ihmisarvon tuntoonsa, kerjäläinen ei koskaan. Kerjäämistä ei ajeta ainoastaan kepillä pois ihmisten yhdyskunnista, vaan se lakastaan pois luudilla, mikä on vielä alentavampaa. Ja se on oikeudenmukaista, sillä kerjäämällähän alentaa itseään enimmin; — — siitä sitten johtuu ryypiskeleminen! Herrani, kuukausi sitten löi herra Lebesjatnikov vaimoani … ettekä te voi verrata vaimoani minuun, ymmärrättekö… Suokaa minun vielä kysyä … pelkästä uteliaisuudesta: oletteko koskaan nukkunut yötä jossakin heinäproomussa Nevalla?

— En, sitä en ole vielä tehnyt, vastasi Raskolnikov, — miksi sitä kysytte?

— Juuri siksi, kun minä sen olen tehnyt ja vielä useampana yönä…

Hän täytti lasinsa, joi sen pohjaan asti ja vaipui mietteisiin. Hänen vaatteillaan ja tukassaan näkyi todellakin heinän jälkiä. Se oli kylläkin mahdollista, ettei hän viitenä viime päivänä ollut riisunut vaatteita yltään, eikä pessyt itseään. Ennen kaikkea olivat kädet likaset, ihraset, punaset ja pitkäkyntiset.

Hänen keskustelunsa näytti herättävän yleistä, joskaan ei suurta huomiota. Myymäpöydän takana olevat pojat alkoivat tyrskiä. Isäntä tuli sivuhuoneesta kuullakseen "leikinlaskijaa". Hän istuutui erääseen kulmaukseen ja haukotteli. Marmeladov oli nähtävästi vanhimpia kundeja täällä. Hän oli luultavasti tottunut tuohon kummalliseen, kiemuraiseen puhetapaansa krouvikeskusteluissa tuntemattomien henkilöitten kanssa. Tämän omituisuuden tapaa useilla retkuilla, etenkin sellaisilla, joita kohdellaan ankarasti kotonaan ja jotka saavat kärsiä paljon. He koettavat sentähden ikäänkuin pitää itseään vahingottomina kaltaistensa seurassa ja toivovatpa vielä voivansa saavuttaa heidän arvonantonsa.

— Leikinlaskija! sanoi isäntä kuuluvasti, — mutta miksi ei sitten puuhaa mitään? Miksi ette hoida virkaanne, koska kuitenkin olette virkamies?

— Miksi en hoida virkaani, herraseni, vastasi Marmeladov, kääntyen suoraan Raskolnikovin puoleen ikäänkuin hän olisi tehnyt tuon kysymyksen. — Miksi en hoida virkaani? Eikö se ole minulle kiusallista tämä paikasta toiseen kuljeskeleminen, toimittamatta pienintäkään työtä. Kun herra Lebesjatnikov kuukausi sitten omakätisesti löi vaimoani ja minä makasin vieressä juovuksissa, ettekö silloin usko, että minä kärsin? Suokaa anteeksi, nuori mies, oletteko koskaan kokenut, hm … niin … esimerkiksi pyytänyt rahaa joltakin toivomatta saavanne?

— Ehkäpä … se on … mitä tarkoitatte … toivomatta saavansa?

— Tarkoitan vallan toivottomasti, niin että edeltä päin on varma siitä, ettei saa mitään. Te tiedätte esimerkiksi, jo varmasti edeltä päin, että se ja se suopea ja hyödyllinen kansalainen ei muutamissa tapauksissa ole halukas lainaamaan teille rahojaan; sillä, kysyn minä, miksi hän sen tekisi? Hänhän kyllä tietää ettei hän saa niitä takaisin. Ehkä sääliväisyydestä? Mutta herra Lebesjatnikov, joka nuuskii tietoonsa kaikki uudet teoriat, selitti äskettäin minulle, että meidän päivinämme pitävät tieteet sääliväisyyttä jonakin vallan ei-siedettävänä, kuten esimerkiksi Englannissa, jossa harjotetaan valtiotaloutta. — Miksi, kysyn siis teiltä, tulisi teille lainata rahaa? Ja kuitenkin, vaikka jo edeltäpäin tiedätte jotenkin varmasti, ettei siitä ole mitään hyötyä, kuitenkin menette hänen luokseen ja…

— Mutta miksi? kysyi Raskolnikov.

— Kun teillä ei ole mitään muutakaan keinoa, eikä muuta paikkaa, jonne voisitte mennä? Joka ihmisellähän täytyy lopuksi olla mahdollisuus voida paikkaan tai toiseen. Sillä voihan tulla aikoja, jolloin ehdottomasti on mentävä johonkin paikkaan! Kun ainoa tyttäreni ensi kerran läksi kadulle keltainen lippu mukanaan, menin myös minä … sillä ainoalla tyttärelläni on keltainen lippu [poliisin valvonnan alla olevilla yleisillä naisilla on Pietarissa keltainen lippu merkkinä siitä, että ovat kirjoihin merkityt], lisäsi hän selitykseksi, samalla katsahtaen vierustoveriinsa vähän rauhattomana. "Ei tee mitään, herrani, ei tee kerrassaan mitään!" kiiruhti hän rauhallisen näköisenä selittämään, kun pojat myymäpöydän takana alkoivat virnistellä ja itse isäntäkin veti suunsa nauruun, "ei tee mitään! Tämä virnistely ei ollenkaan suututa minua, sillä se on yleisesti tunnettu asia ja kaikki salainen on paljastettava. Sitä paitsi en minä puhu siitä ylenkatseella, vaan nöyryydellä. Mutta niitten olla!… Kas sellainen ihminen!… Luvallanne, nuori mies, voitteko … mutta ei, ilmaistakseni ajatukseni paremmin: ei voitteko, vaan rohkenetteko katsoa minua silmiin ja väittää jyrkästi, etten minä ole sika?"

Raskolnikov ei vastannut sanaakaan.

— Hyvä, jatkoi puhuja ensin odotettuaan, kunnes kovaääninen naurun hihitys oli loppunut, — olkoonpa niinkin, että minä olen sika, mutta vaimoni on nainen! Joskin minä olen eläin, niin onhan vaimoni, Katerina Ivanovna, sivistynyt nainen ja esikuntaupseerin tytär. Olkoonpa niinkin, että minä olen roisto, mutta hän on valistunut sielu ja sangen hienotunteinen, joka johtuu siitä kasvatuksesta minkä hän on saanut. Ja kaikesta tästä huolimatta … voi jospa hän vain tahtoisi olla sääliväinen minua kohtaan! Herrani, herrani, joka ihmisellä täytyy toki olla ainakin yksi sellainen paikka, jossa häntä kohtaan tunnetaan sääliä! Tosin on Katerina Ivanovna ylevä nainen, mutta sentään harjottaa hän vääryyttä minua kohtaan… Ja vaikkakin minä kyllä ymmärrän, että hän minua tukasta vetäessä tekee sen sääliväisyydestä (sillä toistan sen punastumatta, hän vetää minua tukasta, nuori mies, toisti hän vielä entistään arvokkaammin, kun hän uudelleen kuuli naurun hihitystä), mutta, Jumala paratkoon, jos hän kerran … mutta, ei, ei! Kaikki tämä on vallan mitätöntä ja sen arvoista, ettei siihen kannata tuhlata sanoja. Se on jo jonkun aikaa tapahtunut sangen usein ja monta kertaa olen hänelle tuottanut ikävyyksiä, mutta … kohtaloni on nyt kerran sellainen, sillä minä olenkin parantumaton halju!

— Luonnollisesti! huomautti isäntä haukotellen.

Marmeladov iski nyrkkinsä tanakasti pöytään.

— Kohtaloni on nyt sellainen! Ajatelkaa, herrani, ajatelkaa, olenpa juonut hänen sukkansakin! Hänen vuohenkarvasen kaulahuivinsa olen myös juonut; hän oli sen saanut ennen, se oli hänen omansa … minä en edes ollut itse sitä hänelle lahjottanut, ja me asumme eräässä kylmässä hökkelissä, ja hän on kylmettänyt itsensä talvella, ja hän on alkanut yskiä, yskiä verta. Meillä on kolme pientä lasta, ja Katerina Ivanovna tekee työtä aikasesta aamusta myöhäiseen yöhön; hän pesee ja puhdistaa ja pitää lapset puhtaina, sillä, hän on nuoruudestaan saakka tottunut puhtauteen, mutta on heikkorintainen … taipuisa kitumaan, ja se kaikki tuottaa minulle niin pahaa. Uskotteko, etten tunne sitä? Ja mitä enemmän juon, sitä pahempi on ollakseni. Miksi sitten juon?… Siksi, että päihtymyksestä etsin sääliväisyyttä ja myötätuntoa … juon siksi, kun tahdon kärsiä kaksinverroin!

Hän painoi päänsä kuin epätoivoissaan pöytää vasten.

— Nuori mies, jatkoi hän, samalla taasen kohottautuen entiseen asentoonsa, — kuvittelen voivani lukea kasvoistanne suruisan piirteen. Näin sen jo kohta silloin, kun tulitte tänne ja siksi käännyin myös heti teidän puoleenne. Nähkääs, jos kerron teille historian omasta elämästäni, niin en tee sitä siksi, että vetäsin puoleeni näitten laiskurien huomion, jotka sitä paitsi tuntevatkin sen kokonaisuudessaan, vaan siksi, kun haluan saada puhua sivistyneen ja säälivän ihmisen kanssa. Sen vuoksi tietäkää, että vaimoni on kasvatettu hienossa kuvernementtiaateliston instituutissa, tanssi huivitanssia kuvernöörin ja muun korkean herrasväen kanssa, josta hän sai mitalin ja kiittävän palkintotodistuksen. Mitalin … no, niin … mitalin olemme myyneet … jo kauvan sitten … todistus on vielä hänen matka-arkussaan —sen näytti hän jo sangen kauvan sitten emännällemme. Ja vaikkakin hän on riidoissa emännän kanssa, tahtoo hän kuitenkin loistaa sillä kenen edessä tahansa ja muistella iloisia, kauvan sitten kuluneita päiviä. Sitä en minä kiellä häneltä, enkä moiti häntä siitä, sillä se on hänen ainoa jälellä oleva muistonsa … kaikki muu on poissa. Niin, kyllä hän on hieno nainen kaikin puolin ylpeine ja vakavine luonteineen. Hän pesee itse lattiansa ja syö vain ruisleipää, mutta hän ei puhu vähintäkään muista. Hän ei tahtonut kuunnella herra Lebesjatnikovin törkeyksiä, ja kun herra Lebesjatnikov löi häntä siitä, joutui hän vuoteen omaksi, ei niin paljon pahoinpitelyn kuin sen vuoksi, että katsoi kunniaansa loukatun. Silloin kun minä hänet sain, oli hän leski ja kolmen lapsen äiti, joista toinen oli toistaan pienempi. Hän oli juossut vanhempainsa luota kotoa ensimäisen miehensä, erään jalkaväen upseerin kanssa, ja oli mennyt naimisiin hänen kanssaan pelkästä rakkaudesta. Hän rakasti miestään rajattomasti, mutta tämä alkoi pelata, joutui oikeuteen ja kuoli. Jopa mies viime aikoina tapasi lyödä vaimoaan, ja vaikkakaan ei tämä sitä ottanutkaan suostuvaisena vastaan, jonka minä voin varmasti, vakuuttaa, niin muistelee hän miestään kuitenkin kyynelsilmin ja asettaa hänet minun esikuvakseni, ja minä olen iloinen, olen todellakin iloinen siitä, että hän ainakin mielikuvituksissaan uskoo kerran olleensa onnellinen… Olipa hän sitten leskenä kolmen lapsensa kera, sangen kaukana autiossa seudussa, jossa minäkin oleskelin siihen aikaan niin toivottomassa köyhyydessä, ettei sitä voi kuvata, vaikkakin olen nähnyt paljon senlaatuista. Kaikki hänen sukulaisensa olivat hyljänneet hänet … mutta hän oli myös ylpeä, liian ylpeä. Silloin, herrani … silloin tarjosin minä hänelle käteni … olin leskimies ja omasin neljäntoistavuotiaan tyttären ensimäisestä vaimostani… En voinut nähdä sellaista kurjuutta ja te voitte arvata, miten suuri hänen onnettomuutensa lie ollut jos ajattelette, että hän, sivistynyt, hyvän kasvatuksen saanut ja hyvästä perheestä lähtenyt voi mukautua ottamaan minut miehekseen. Ja hän otti minut, itkien, nyyhkyttäen, käsiään väännellen hän otti minut … eihän hänellä ollut muuta keinoa. Ymmärrättekö mitä keinotonna oleminen tahtoo sanoa? Ei, sitä on teidän mahdoton käsittää… Ja kokonaisen vuoden täytin minä velvollisuuteni uskollisesti ja kunnollisesti ja tuohon (hän osotti viinapulloa) en koskenut, sillä kyllä minullakin on kunniatuntoa. Mutta sitä ei riittänyt; menetin paikkani … samaten olematta itse siihen syyllinen … muutamat hallintomuutokset olivat syynä siihen … ja niin aloin minä uudestaan. Siitä on jo puoli vuotta, kun me pitkän, pitkän paikasta toiseen kuleskelemisen jälkeen ja sanomattomia vaivoja kestettyämme muutimme tähän komeaan, lukemattomilla muistomerkeillä koristettuun pääkaupunkiin. Täällä sain taas paikan — ja menetin sen uudelleen. Ymmärrättekö, tällä kertaa se oli oma syyni, sillä nyt oli kohtaloni noussut vastaani… Nyt asumme erään Amalia Feodorovna Lippewechsel nimisen naisen hökkelissä, mutta millä me elämme ja mitä me hänelle maksamme … sitä en tiedä. Paitsi meitä asuu siellä useita muitakin … oikea Sodoma, kammottava … hm … niin… Kuitenkin on ensimäisestä avioliitostani syntynyt tyttäreni nyt täysikasvuinen; ja siitä en kerro mitään, mitä hänen täytyy kokea äitipuolensa vuoksi. Sillä vaikka Katerina Ivanovnalla on sangen jalot tunteet ja ajatustapa, niin on hän kuitenkin tulinen äkkiä suuttuva nainen, joka ei voi hillitä itseään. Niin … mutta sehän on niin samantekevää. Sonja ei luonnollisestikaan ole oppinut mitään erikoista, kuten voitte arvatakin. Minä koetin kolme neljä vuotta sitten käydä maantieteen ja maailmanhistorian hänen kanssaan päästä päähän, mutta, koskei minulla itselläni ole sopivia oppikirjoja, syystä että ne kirjat, mitkä minulla oli … niin, niitä ei minulla ole enää … ja sillä lailla tuli opetuksessa tenä eteen. Me lopetimme Kyrokseen, Persian kuninkaaseen. Ehdittyään sitten kypsyneempään ikään, luki hän muutamia romaaneja ja nyt viimeksi herra Lebesjatnikovin välityksellä Levisin fysiologiaa … tunnetteko sen teoksen?… Hän luki sen suurella mielenkiinnolla; paikka paikoin luki hän ääneensä meille kaikille; se on hänen koko sivistyksensä. Nyt käännyn erikoisesti teidän puoleenne, herrani, kysymyksellä: miten paljon voi teidän mielipiteenne mukaan köyhä, mutta kunniallinen tyttö ansaita rehellisellä työllä? Töin tuskin viittätoista kopekkaa päivässä, herrani, jos hän on kunniallinen, eikä omaa taipumuksia erääseen määrättyyn, ja sen hän voi, ellei vaan koskaan pane käsiään ristiin! Ja sitten ei herra valtioneuvos Ivan Ivanovitsh Klopstock ole kaupan päällisiksi … oletteko kuullut puhuttavan hänestä? … maksanut hänelle ompelupalkkaa puolesta tusinasta paitoja, olipa hän ajanut tyttäreni uloskin soimaten häntä, polkien jalkaansa ja sanoen hänelle rivouksia päin naamaa sillä tekosyyllä, ettei tyttö ollut ottanut oikeata mittaa paidankauluksesta. Ja kotona nälkääntyneet lapset… Katerina Ivanovna kulkee edes ja takaisin huoneessa ja vääntelee käsiään, punaset pilkut hänen kasvoillaan tulevat näkyvemmiksi … se johtuu hänen sairaudestaan: "Sinä juoppolalli, mitä hyötyä sinusta tosiaan tässä talossa, syöt, juot ja lämmittelet sillä aikaa kun lapset eivät ole kolmeen päivään nähneet leipäpalastakaan!" Minä makasin sillä kertaa … no, miksempä siitä puhuisi? … makasin juovuksissa ja kuulin mitä Sonjani vastasi (hän on niin kärsivällinen ja hänellä on niin viehättävä ääni … pieni, vaalea tyttölapsi, kalpea ja laihakasvoinen): "Mutta Katerina lvanovna", sanoi hän, "tulisiko minun sitten ruveta sellaiseksi?" Darja Franzovna, pahamaineinen nainen, joka jo useamman kerran oli ollut tekemisissä poliisin kanssa, oli jo usein antanut emännällemme puheen aihetta… "Niin, ja olisiko se sitten niin suuri onnettomuus," vastasi Katerina lvanovna pilkallisesti … "maksaakohon vaivaa säilyttää sitä … sitä kallisarvoista aarretta?" Ei, älkää tuomitko häntä, herrani, älkää laskeko sitä hänelle pahaksi! Hän ei sanonut sitä täysin tietoisena, hän oli kiihtyneessä, sairaloisessa tilassa, nälistyneet lapsi raukat itkivät hänen ympärillään, hän sanoikin sen myös enemmän loukatakseen kuin katkerana totena… Sillä Katerina Ivanovnalla on nyt kerran niin tulinen luonne, ja kun lapset alkavat itkeä, vaikkakin vain nälästä, silloin hän heti iskee kätensä heihin … ja sitten minä näen, että Sonetshka nousee makuulta kello kuuden tienoissa, ottaa ylleen kaulaliinansa ja viittansa ja lähtee… Kello yhdeksän hän palasi. Sisään tultuaan menee hän kohta Katerina Ivanovnan luo ja laskee vaijeten kolmekymmentä ruplaa pöydälle. Sanakaan ei hän sanonut, ei myöskään kohottanut päätään, hän otti vain suuren, vihreän drap de dame saalimme (meillä on nimittäin drap de dame shaali), peitti sillä päänsä ja laskeutui vuoteelle pää seinään päin käännettynä; silloin tällöin kulki pikku ruumiissa väristys harteista jalkoihin… Mutta minä makasin samanlaisena kuin ennenkin… Ja silloin minä näin, nuori mies, näin, miten Katarina lvanovna, samaten sanaakaan sanomatta, meni Sonetshkan pikku vuoteen ääreen ja polvistui siihen, suuteli hänen jalkojaan, eikä tahtonut kohottautua, ennenkuin molemmat vaipuivat uneen toistensa syliin … kumpikin heistä … kumpikin heistä … niin … ja minä … makasin juopuneena!

Marmeladov vaikeni, aivan kuin olisi ääni lopahtanut. Sitten hän täytti nopeasti lasin, joi siitä ja rykäsi.

— Siitä ajasta saakka, herrani, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen, — siitä ajasta saakka ja erään epämiellyttävän tapauksen perusteella, ilkeitten ihmisten kantelujen johdosta … erittäinkin oli Darja Franzovna syypää siihen, siksi ettei hänelle puheensa mukaan oltu osotettu riittävää kunnioitusta … siitä ajasta saakka oli siis tyttäreni Sofia Semenovna pakotettu hankkimaan keltaisen lipun, eikä voinut sen vuoksi asua luonamme. Emäntämme, Amalia Feodorovnakaan ei voinut suostua siihen, vaikkakaan hänellä ei ennen ollut mitään Darja Franzovnaa vastaan eikä herra Lebesjatnikovkaan … hm… Ja juuri Sonjan johdosta joutuivat Katerina lvanovna ja herra Lebesjatnikov vastakkain. Ennen tähtäili hän itse Sonetshkaa ja nyt oli hänen kunniantuntoaan äkkiä loukattu. "Mitä," sanoi hän, "tuleeko minun, niin valistuneen miehen, asua samassa talossa kuin sellainen?" Mutta sitä ei Katerina lvanovna voinut sietää tyyneenä, vaan alkoi puolustaa Sonetshkaa … niin, ja sitten se tapahtui… Nyt tulee Sonetshka luoksemme korkeintaan hämärän aikana ja auttaa Katerina Ivanovnaa ja jakaa kanssamme niin hyvin kuin voi… Hän on vuokrannut huoneen räätäli Kapernaumovilta; Kapernaumov on halvattu ja änkyttää, koko hänen lukuisa perheensä sammaltaa samaten, samoin hänen vaimonsa … he asuvat kaikki samassa huoneessa, mutta Sonjalla on oma kamarinsa … hm, niin! … he ovat hyvin köyhää väkeä ja sammaltavat, niin… Minä siis nousin seuraavana aamuna ja läksin hänen ylhäisyytensä, Ivan Afanasjevitshin luo. Tunnetteko hänen ylhäisyyttään Ivan Afanasjevitshia?… Ette?… No, silloinpa ette tunne Jumalan armoa nauttivaa ihmistä! Hän on … puhdasta vahaa … vahaa Jumalan silmissä; hän sulaa kuin vaha! Kyyneleet pulpahtivat hänen silmiinsä, kun hän oli saanut kuulla kaiken. "Hyvä," sanoi hän, "Marmeladov, tosin olet sinä kerran ajanut odotukseni karille … mutta tahdon ottaa sinut vielä kerran palvelukseen omalla vastuullani" … hän käytti juuri näitä samoja sanoja … "muista se ja mene!" Suutelin tomua hänen jalkansa alla … luonnollisesti ajatuksissani, sillä todellisuudessa ei hän, kunniajäsen, valistuneen ajatustavan valtiomies, koskaan olisi sitä sallinut; palasin kotiin ja kun kerroin saavani takaisin virkani, saavani palkan, Jumalani, mikä ilo siitä syntyi.

Marmeladov vaikeni uudelleen sangen liikutettuna.

Nyt tuli kadulta sisään koko joukko juopuneita miehiä. Heillä oli posetivi mukanaan, jota eräs heistä soitti, ja seitsemänvuotinen, käheä lapsenääni lauloi Hutorokia. Kapakassa alettiin hoilata. Isäntä ja tarjoilijat saivat työtä palvellessaan vastatulleita. Marmeladov jatkoi kertomustaan välittämättä tulijoista. Hän näytti jo sangen uupuneelta, mutta mitä päihtyneemmäksi hän tuli, sitä puheliaammaksi hän myöskin tuli. Äskeinen onnensa sai hänet elpymään ja kohottipa vielä ikäänkuin ilonloisteen hänen kasvoilleen. Raskolnikov kuunteli tarkkaavasti hänen kertomustaan.

— Siten se tapahtui, herrani, ja siitä on nyt noin viisi viikkoa … niin… Tuskin olivat he, sekä Katerina Ivanovna että Sonetshka, saaneet tietää sitä, ennenkuin, Herra paratkoon, tuntui siltä kuin olisin joutunut taivaan valtakuntaan. Muulloin, kun eläimenä lojuin lattialla, kuulin vain haukkumasanoja. Mutta nyt he kulkivat varpaillaan; lasten tuli olla hiljaa kuin rotat: "Semjon Saharitsh on väsynyt konttorityöstään ja lepää … tsth … tsth!" Ja sitä en minä käsitä vielä tänäänkään, mistä he saivat rahaa uuteen, siistiin virkapukuun … yksitoista ruplaa viisikymmentä kopeekkaa… Saappaat, kaulus … komea takki … kaikki yhdellätoista ja puolella ruplalla … ja kaikki vallan erinomaista! Kun ensipäivän aamulla palasin konttorista kotiin, oli Katerina Ivanovna valmistanut kaksi ruokalajia, keittoa ja suolaa, lihaa ynnä piparjuurta … sellaista emme olleet koskaan ennen kokeneet. Hänellä ei ollut kerrassaan mitään vaatteita, ei kerrassaan mitään ja nyt oli hän pukeutunut vallan sellaiseksi kuin olisi hän ollut lähdössä kesteihin … eikä ainoastaan ulkonaisesti muuttunut! Hän ymmärtää tehdä vallan tyhjästäkin jotakin! Tukka kauniisti koottu, puhdas kaulus ja puhtaat kalvosimet … ja hän oli vallan toinen ihminen, nuorempi, kauniimpi. Sonetshka, kyyhkyläiseni, oli lainannut meille rahaa. "Nyt ei minun enää kauvemmin sovi tulla luoksenne, toisinaan vain kerran hämärässä, kun ei kukaan näe minua! Ja kuulkaapa! Kun minä eräänä iltapäivänä tulin kotiin ja laskeuduin vähän vuoteelle, mitä luulette silloin tapahtuneen? Vaikka Katerina Ivanovna tuskin viikkoa sitten oli tulisesti riidellyt emäntämme Amalia Feodorovnan kanssa … ei hän voinut kieltäytyä ilosta saada tarjota hänelle kahvia. Kokonaista kaksi tuntia istuivat he yhdessä ja pakisivat yhtä mittaa: 'Nähkääs, kun Semjon Saharitsh on saanut paikkansa takaisin ja saa palkkaa, niin piti hänen henkilökohtaisesti käydä tervehdyksellä hänen ylhäisyytensä luona ja hänen ylhäisyytensä tuli itse ulos, antoi kaikkien muitten odottaa ja vei Semjon Saharitshin kädestä pitäen toisten nähden kabinettiinsa. Entä sitten, entä sitten! Minä olen kyllä, sanoi hän, Semjon Saharitsh, ottaen huomioon taipumuksenne … mutta koska nyt olette luvannut minulle … ja koska meillä teidän eronne jälkeen on tapahtunut vähän tyhmyyksiä … kuuletteko … niin luotan kuten sanottu kunniasanaanne.' Se tahtoo sanoa, että kaiken tuon, se tietäkää, Katerina Ivanovna itse keksi, mutta ei yhtään kevytmielisyydestä tai kerskumishalusta! Ei, hän uskoo sen kaiken itsekin, itse hän lohdutteleikse mielikuvillaan, Jumala paratkoon! Enkä minä soimaa häntä, en, sitä en voi… Kun minä kuusi päivää sitten annoin hänelle ensimäisen palkkaeräni, kaksikymmentä kolme ruplaa neljäkymmentä kopekkaa kokonaisenaan, kutsui hän minua 'pikku kalakseen'. 'Sinä oma pieni kalani,' sanoi hän. Ja meidän kesken sanottuna, voitteko käsittää sitä? … Olenko minä ehkä kaunis vai vain säännöllinen aviomies? Mutta silti nipisti hän minua poskesta ja kutsui minua omaksi pikku kalakseen".

Marmeladov vaikeni, hänen teki mielensä nauraa. Mutta äkkiä alkoi alaleuka vavista … hän koetti kuitenkin vastustaa sitä. Kapakoitsija, hänen ilettävä ulkomuotonsa, viisi heinäproomussa vietettyä yötä … viinapullo ja lopuksi tuo sairaloinen rakkaus vaimoonsa ja perheeseensä saattoivat hänen kuulijansa vallan ymmälle. Raskolnikov kuunteli jännitetyn tarkkaavana, mutta hän kärsi samalla. Hän oli vihanen itselleen, syystä että oli moisessa paikassa.

— Herra, hyvä herra! huudahti Marmeladov tyynnyttyään, — oi, herrani! Te ehkä ajattelette kuten nuo muut tuolla, että kaikki tämä on sangen naurettavaa ja minä vain vaivaan teitä näillä kurjilla perhe-elämääni koskevilla pikkuseikoilla; mutta minun mielestäni se ei ole nauramisen arvoista, tunnen sen kokonaisuudessaan… Ja koko tämän elämän onnellisimman päivän ja sitä seuraavan illan toimi mielikuvitukseni vilkkaasti tehdessään suunnitelmia siitä, miten kaikki järjestettäisiin tulevaisuutta varten, miten minun olisi lapset puettava, miten voisin hankkia vaimolleni hyvät, tyynet päivät, miten pelastaisin tyttäreni kunniattomasta elämästä ja uudelleen ottaisin hänet perheen hoteisiin … ja paljon, paljon muuta … kaikkea tätä uskalsin toivoa, herrani!… Mutta sitten, arvoisa herra, (Marmeladov vavahti äkkiä, kohotti päänsä ja katsoi kuuntelijaansa suoraan silmiin) sitten, näitten kaikkien mielikuvien jälkeisenä päivänä, siis tasan viisi päivää sitten, otin minä illalla kavalalla tavalla, kuin varas sydänyöllä, matka-arkun avaimen Katerina Ivanovnalta, varastin jälellä olevan palkkani (miten paljon sitä oli, en enää tiedä) ja nyt, katsokaa nyt minuun … nyt on kaikki mennyttä, jok'ikinen huikkonen! Viiteen päivään on ole ollut kotona, siellä minua haeskellaan; paikkani olen menettänyt, takki on siirtynyt Egyptin sillan luona olevalle krouvarille … sijaan sain tämän rääsyn … ja … nyt on kaikki menetettyä!

Marmeladov iski nyrkillä otsaansa, puri hampaitaan, sulki silmänsä ja tuki suruisena kyynäspäitään. Mutta minuutin kuluttua siitä muuttuivat hänen kasvonsa äkkiä ja teeskennellyn viekkauden ja teennäisen julkeuden ilme kasvoillaan katsoi hän Raskolnikoviin, alkoi nauraa ja sanoi:

— Tänään olin Sonjan luona ja kerjäsin häneltä rahaa saadakseni kohmelon pois päästä, heh, heh, hee!

— Ja antoiko hän sinulle mitään? huudahti eräs vastatulleista, alkaen nauraa täysin kurkuin.

— Katsohan, tämä pullo on ostettu hänen rahoillaan, vastasi Marmeladov kääntyen taas Raskolnikovin puoleen. — Kolmekymmentä kopekkaa työnsi hän minulle omakätisesti, ainoansa, siinä oli kaikki, mitä hänellä oli, näin sen itse … mitään ei hän sanonut, katsoi vaan vaijeten minuun… Siten ei surra ja itketä täällä maan päällä ihmisten vuoksi, vaan ainoastaan tuolla ylhäällä; ei yhtäkään soimausta, ei yhtä ainoatakaan soimausta, ja se tuottaa enemmän kipua, paljon enemmän! Niin, kolmekymmentä kopekkaa, ja hän tarvitsee ne kuitenkin itse niin erittäin kipeästi, eikö totta? Ettekö tekin usko samaa, herra hyvä? Hänenhän on pidettävä itsensä niin puhtaana ja siistinä kuin mahdollista; ja tämä puhtaus, juuri tämä puhtaus, te ymmärrätte kai minua, maksaa rahaa! Käsitättekö? Niin, ja sitten tarvitsee hän pomadaa, vallan totta, ehdottomasti, ja tärkätyt liinavaatteet … hienot, erittäin sirot jalkineet voidakseen näyttää pienen jalkansa, kun on astuttava vesilätäkön yli! Ymmärrättekö, herrani, ymmärrättekö, mitä sellainen puhtaus tahtoo sanoa? Hyvä, ja minä, hänen oma isänsä, olen nyt ottanut häneltä nämä kolmekymmentä kopekkaa, käyttääkseni ne juomiseen! ja minä juon … ja olen ne jo juonut!… Kuka tahtoo nyt tuntea sääliväisyyttä minunlaistani kohtaan? Voitteko pahoin minun tähteni, herrani, vai ettekö? Sanokaa, herra, onko teillä sääliväisyyttä minua kohtaan vai eikö? Heh, heh, heh, hee!

Hän tahtoi täyttää lasinsa, mutta pullossa ei ollut mitään, se oli tyhjä.

— Sinäpä juuri olisit omiasi ansaitsemaan toisten säälin, vastasi isäntä, joka uudelleen oli lähestynyt.

Kuului naurua ja haukkumasanoja. Ne, jotka olivat kuunnelleet kertomusta, nauroivat ja tekivät pilkkaa, toiset samaten, mutta ainoastaan erotetun virkamiehen lausunnon johdosta.

— Tuntea sääliä? Miksi tuntea minua kohtaan sääliä? huudahti Marmeladov äkkiä, nousten samalla seisaalleen ja ojentaen kätensä, aivan kuin olisi hän vain odottanut tätä sanaa. — Miksi tuntea sääliä, sanot sinä? Niin, eipä totta tosiaan olekaan mitään syytä tuntea sääliä minua kohtaan! Ristiin tulee minut naulita, ristiin naulita, vaan ei tuntea sääliä! Niin, tuomari, ristiinnaulitse hänet, ristiin naulitse … mutta silloin kun ristiinnaulitset hänet, niin sääli häntä! Ja silloin tulen itse luoksesi ristiinnaulittavaksi, sillä en janoa iloa, vaan kärsimyksiä ja kyyneleitä! Luuletko sinä sitten, krouvari, että tämä pullosi on tuottanut minulle iloa? Surua ja tuskaa olen etsinyt sen pohjalta, surua ja kyyneleitä ja siten olen löytänyt ja saanut. Hänellä on kyllä sääliväisyyttä, joka on laupias meitä kaikkia kohtaan, hän, ainokainen, hän on myös kaikkien tuomari! Ja se päivä on tuleva, jolloin hän kysyy. "Missä on se tytär, joka on myynyt itsensä pahan, sairaan äitinsä ja vierasten pikkulasten hyväksi? Missä on se tytär, joka tunsi hellyyttä maallista isäänsä, hyödytöntä juoppoa kohtaan, inhoamatta hänen eläimellistä elämäänsä?" Ja hän sanoo: "Tulkaa luokseni! Olen jo kerran ennen antanut sinulle anteeksi … kerran antanut anteeksi … myös nyt olkoot lukuisat syntisi annetut sinulle anteeksi, sillä sinä olet paljon rakastanut!" Hän antaa Sonjalleni anteeksi, minä tiedän sen, hän antaa hänelle anteeksi!… Sillä kun minä olin Sonjan luona, tunsin sen sydämeni sisimmässä… Ja hän tuomitsee kaikki ja antaa anteeksi kaikille, sekä hyville että pahoille, sekä viisaille että tyhmille … ja kun hän on langettanut tuomionsa heistä kaikista, silloin hän myös kutsuu meidät esille: "Astukaa lähemmäksi," sanoo hän, "myös te! Astukaa lähemmäksi, te juoppolallit, te huorintekijät!" Ja silloin tulevat kaikki pelotta esiin ja astuvat hänen eteensä. Ja hän sanoo: "Te viisaat, te jotka käyttäydytte kuin eläimet ja olette niiden kaltaisia, tulkaa myös te tänne luokseni!" Ja viisaat ja ymmärtäväiset vastaavat: "Herra, miksi suvaitset aina myös heidän tulla luoksesi?" Ja hän vastaa heille: "Siksi annan heidän tulla luokseni, te viisaat ja ymmärtäväiset, kun ei kukaan heistä pidä itseään arvokkaana tulemaan luokseni"… Ja hän ojentaa kätensä heitä kohti, ja me kumarrumme sen puoleen, ja me itkemme ja ymmärrämme kaiken! Niin, silloin me ymmärrämme kaiken, ja kaikki sen ymmärtävät … ja Katerina Ivanovna … myös hän ymmärtää sen… Herra, lähestyköön sinun valtakuntasi!

Hän vaipui takasin penkille uupuneena ja voimattomana. Välittämättä kenestäkään ja unohtaen ympäristönsä vaipui hän syviin ajatuksiin. Hänen sanansa olivat tehneet jonkin vaikutuksen; silmänräpäyksen vallitsi hiljaisuus, mutta pian sen jälkeen kajahteli huone uudelleen naurusta ja nimittelyistä.

— Ihana tuomio!…

— Tyhmää puhetta!…

— Kaunis virkamies … j.n.e., j.n.e.

— Tulkaa, herra, sanoi Marmeladov äkkiä nostaen päänsä ja kääntyen Raskolnikovin puoleen, — seuratkaa minua kotiin … minä asun Koselin talossa pihan puolella. Nyt on jo aika … kotiin Katerina Ivanovnan luo.

Raskolnikov olisi mielellään lähtenyt jo aikoa sitten, mutta hän oli päättänyt auttaa miestä. Heti osottautuikin, että Marmeladovin jalat olivat paljon heikommat kuin hänen suunsa; hän nojasi toveriinsa. Matkaa oli pari kolme sataa askelta. Mitä lähemmäksi taloa he tulivat, sitä enemmän lisääntyi ryypiskelijäin rauhattomuus ja pelko.

— Nyt en pelkää Katerina Ivanovnaa, kuiskasi hän mielenliikutuksessaan, — en myöskään sitä, että hän vetää minua tukasta. Mitäpä tukasta on väliä … lorua … sen vakuutan teille … vieläpä minä toivoisin, että hän pöyhisi hivuksiani … sitä en minä pelkää … mutta minä pelkään hänen silmiään niin, silmiään … punasia pilkkuja poskipäillä, niitä myös pelkään … ja sitten … pelkään hänen vetävän henkeään. Oletteko koskaan huomannut tarkastaa, miten sitä tautia poteva vetää henkeä … kiivaassa liikutuksen tilassa?… Pelkään myös lasten itkua… Sillä ellei Sonja ole antanut heille mitään syötävää, niin … en tiedä … en todellakaan tiedä! Mutta selkäsaunaa en pelkää… Tietäkää, herrani, etteivät sellaiset iskut ollenkaan koske minuun … pikemmin he tuottavat mielihyvää minulle… Se on paljon parempi … antakaa hänen vain lyödä minua ja oikein perinpohjin pehmittää… Tuossa on talo, Koselin talo. Hän on kaluseppä, saksalainen, rikas … tepä, hitto vie, tuette minua hyvin!…

He kulkivat pihan poikki ja ylös neljänteen kerrokseen. Mitä korkeammalle he nousivat, sitä pimeämmäksi kävivät portaat. Kello oli tuskin yhtätoista, ja vaikkakaan ei Pietarissa tähän vuoden aikaan todellisuudessa ole yötä laisinkaan, niin oli portaissa kuitenkin sangen pimeätä.

Aivan portaitten päässä oli pieni sauhettunut ovi vallan avoinna; kynttilänpätkä valaisi sangen kurjaa, noin kymmenen askeleen pituista hökkeliä; käytävästä voi sen nähdä kokonaisuudessaan. Kaikki oli mullin mallin mitä suurimmassa epäjärjestyksessä, etenkin joukko lapsenryysyjä. Takimaisen nurkan edessä riippui risanen vuodeverho, luultavasti oli vuode sen takana piilossa. Huoneessa oli vain kaksi tuolia ja sangen rääsyinen vahakangaspeitteinen sohva, sen edessä yksinkertainen honkanen kyökkipöytä, maalaamaton ja liinaton. Pöydän reunalla oli läkkisessä jalustassa pätkä palanutta talikynttilää. Näytti kuitenkin siltä, kuin olisi Marmeladovilla ollut oma huone, eikä mikään nurkka, mutta että tämä oli käytävähuone. Toisiin huoneisiin eli hökkeleihin, joihin Amalia Lippewechsel oli kerroksen jakanut, johtava ovi oli avoinna. Sieltä kuului melua, huutoa ja naurua. Tuntui siltä kuin olisi siellä juotu teetä ja pelattu korttia. Silloin tällöin sinkoili mitä kaksimielisimpiä sanoja.

Raskolnikov tunsi kohta Katerina Ivanovnan. Hän oli tavattoman laiha nainen, jotenkin suuri ja hyväkasvunen, hänellä oli vielä kaunis tummanruskea tukka ja suuria punasia pilkkuja poskipäillä. Hän asteli edes ja takaisin pienen huoneensa lattialla; huulet olivat kuivat ja hengitys säännötöntä, katkonaista. Hänen silmänsä olivat kuumehohtoiset, mutta katse oli terävä ja liikkumaton. Nämä riutuneet, mielenliikutuksesta kiihottuneet kasvot tekivät talikynttilän lepattavassa valossa kiusallisen vaikutuksen. Hän näytti olevan noin kolmikymmenvuotias, eikä tosiaankin sopinut Marmeladoville… Hän ei nähnyt eikä kuullut tulijoita; hän näytti aatoksineen olevan tykkänään muualla. Huoneessa oli sekä ummehtunutta että hiestävää; kuitenkaan ei yksikään ikkuna ollut avoinna. Portailta tunkeutui pahahajuinen löyhkä, ja kuitenkin ei portaille vievää ovea oltu suljettu. Sisemmästä huoneesta tunkeutui pilvittäin tupakansavua. Vaimo yski, mutta ei silti sulkenut ovea. — Pienin pikku tyttö, joka oli noin kuuden vuoden vanha, nukkui lattialla, puoleksi istuen, kumarassa pää sohvaa vasten; poika, joka oli vuotta vanhempi, värisi koko ruumiiltaan, ja itki eräässä nurkassa; hän oli luultavasti saanut selkäänsä juuri vähää ennen. Vanhin, noin kymmenvuotias tytär oli pitkä ja kapea kuin tulitikku; hänellä oli vain paita yllään ja sekin oli täynnä reikiä ja repaleinen kaikkialta. Paljailla olkapäillä riippui vanha drap de dame -viitta, jonka hän ehkä oli saanut kaksi vuotta sitten, sillä nyt ulottui se hänelle ainoastaan polviin. Hän seisoi nurkassa veljensä vieressä, pitkä, kapea käsi kierrettynä hänen kaulaansa. Hän näytti tahtovan rauhoittaa veljeään, kuiskasi tälle jotakin, koetti saada häntä kaikella muotoa olemaan rupeamatta uudelleen itkemään, ja samalla kertaa seurasivat hänen suuret, suuret mustat silmänsä täynnä tuskaa äidin liikkeitä. Marmeladov astui huoneeseen; hän laskeusi polvilleen oven ääreen ja työnsi Raskolnikovia edellään. Kun vaimo näki tuntemattoman, jäi hän hämillään seisomaan hänen eteensä, mietti hetken ikäänkuin olisi ajatellut, miksi vieras oli tullut. Mutta hänestä näytti luultavalta, että vieras aikoi johonkin toiseen huoneeseen, sillä hänen huoneensahan oli vain läpikäytävä. Tätä ajatellessaan ei hän enää välittänyt vieraasta, vaan astui ulko-ovelle sulkeakseen sen. Huomattuaan miehensä siinä oven kynnyksellä polvillaan, huudahti hän äkkiä.

— Vai niin, huusi hän raivoissaan, — sinä olet siis palannut! Kuritushuonesikiö! Hylky!… Missä rahat ovat? Mitä sinulla on taskussa, näytäppä! Ja sinulla on toiset vaatteet? Missä vaatteesi ovat? Missä rahat ovat … no, etkö voi avata suutasi?

Ja hän alkoi tarkastaa Marmeladovia. Tämä ojensi heti molemmat kätensä kuuliaisesti ja alamaisesti helpottaakseen täten taskujen tutkimista. Kopekkaakaan ei ollut löydettävissä.

— Missä rahat ovat? huusi vaimo, — voi, Jumalani, olisiko hän todellakin juonut ne kaikki? Matka-arkussa oli vielä kaksitoista ruplaa! ja raivoissaan tarttui hän miestään tukkaan ja veti hänet huoneeseen. Marmeladov helpotti hänen ponnistuksiaan nöyrästi ryömiessään polvillaan hänen perässään.

— Ja tämä on iloa minulle! Tämä ei ole kipua, va…ain i…iloa, herrani! huusi hän, kun Katerina Ivanovna veti häntä tukasta ja toisinaan painoi hänen otsansa lattiaan. Nukkuva lapsi heräsi ja alkoi itkeä. Nurkassa oleva poika ei voinut kauvemmin pidättäytyä, hän alkoi väristä, huutaa ja riippui tavattomassa tuskassaan, joka muistutti hysteristä kohtausta, sisaressaan. Vanhin tyttö värisi kuin haavan lehti.

— Hän on juonut ne … kaikki, kaikki on hän juonut! huusi vaimoraukka epätoivossaan. — Vaatteetkin! Nälkä, nälkä! (hän väänteli käsiään ja osotti lapsia). — Voi, kyllä tämä vallan kirottua elämää! Ja te siinä, ettekö te häpeä! huusi hän kääntyen äkkiä Raskolnikovin puoleen. — Te kai tulette myös krouvista? Olette juonut hänen kanssaan? Ryypiskellyt hänen rahansa? Ulos!

Nuori mies lähti kiireesti tiehensä sanomatta sanaakaan. Avonaiselle ovelle oli kokoontunut useita uteliaita. Julkeita, virnisteleviä kasvoja, paperossit ja piiput hampaissa, tunkeutui paikalle. Sisään tulvi olentoja yönutuissa, paitahihasillaan ja mitä kunnottomimmassa puvussa. Enimmin nauroivat he etenkin silloin, kun Katerina Ivanovna veti Marmeladovia tukasta ympäri huonetta ja tämä huusi, että se tuotti hänelle iloa. Jopa he tulivat sisään huoneeseenkin. Lopuksi kuultiin onnettomuutta ennustavaa huutoa: se oli itse Amalia Lippewechsel, joka tunkeutui joukon lomitse palauttaakseen järjestyksen omalla tavallaan ja jo sadannen kerran uhatakseen haukkuma- ja ruokottomia nimityksiä lasketellen vaimoraukkaa sillä, että saa jo seuraavana päivänä muuttaa tiehensä. Kun Raskolnikov läksi, sai hän tilaisuuden koota muutamia kuparilantteja taskustaan, jotka hän oli saanut takaisin krouvissa vaihtamastaan ruplasta. Huomaamatta laski hän ne ikkunalle. Mutta jo portailla hän katui ja aikoi kääntyä takaisin.

"Minkä tyhmyyden olen taaskin tehnyt," ajatteli hän. "Heillähän on Sonjansa, ja minä tarvitsen itse rahani." Hän huomasi kuitenkin olevan mahdotonta ottaa niitä takaisin, jota hän ei kyllä muuten olisi tehnytkään. Hän antoi siis rahojen jäädä paikoilleen ja läksi kotiin.

"Sonjahan tarvitsee myös pomadaa," ajatteli hän edelleen, mennessään kadun poikki ja nauraen pilkallisesti, "siisteys maksaa rahaa … hm! Ehkä on Sonetshkalla tänään huono onni mukanaan; hänellehän voi tapahtua kuin metsästäjälle metsänriistan suhteen … tai kuin kullankaivajalle … ja silloin saattaisivat he huomenna olla pakotettuja ilman rahojani nuolemaan sormiaan … Voi, voi, sitä Sonjaa! Mutta he ovat hyvin ymmärtäneet kaivaa itselleen kaivon siihen … ja nyt he ammentavat vettä siitä! He käyttävät sitä nyt kuitenkin hyödykseen ja ovat tottuneet siihen. Ensin itkeneet ja valittaneet ja sitten tottuneet siihen! Ihminen, tuo lurjus, voikin tottua kaikkeen!"

Hän vaipui syviin mietteisiin.

"Mutta jos minä nyt valehtelin," huudahti hän äkkiä pakon painamana, "jospa ihminen ei todella olisikaan sellainen lurjus … ihminen yleensä … se on koko ihmiskunta … niin silloin on se vallan samaa kuin että kaikki muu on … on ennakkoluuloja, jotka ovat olemassa ainoastaan sitä varten, että saattavat pelkoa vereen … ja niin kai asian laita todellisuudessa liekin."