Read synchronized with  English  German  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Sisään astuessaan näytti Raskolnikov henkilöltä, joka suurella vaivalla pidättää aika naurua. Hänen taakseen ilmestyi pitkä Rasumihin, joka oli aivan punanen vihasta ja häpeästä. Sekä hänen kasvonsa että hänen käytöksensä olivat tällä hetkellä nauruhermoja kutkuttavat ja synnyttivät Raskolnikovissa ilosuutta.

Huoneen omistaja seisoi keskellä permantoa ja katseli heitä kysyvästi. Raskolnikov ojensi hänelle kätensä samalla ilmeisesti ponnistellen naurua vastaan. Mutta tuskin oli hän sanonut paria sanaa, ennenkuin hän tahtomattaan tuli katsoneeksi Rasumihiniin ja silloin alkoi hän nauraa uudelleen. Se kiihkeä suuttumus, mikä Rasumihinissa syntyi tämän sydämellisen naurun johdosta, vaikutti sen, että kohtaus näytti vallan luonnolliselta. Rasumihin näytti vallan auttavan Raskolnikovia hänen suunnitelmissaan.

— Piru vieköön! huusi Rasumihin lyöden nyrkkinsä pieneen pyöreeseen pöytään, jolla oli äsken tyhjennetty teelasi. Pöytä särkyi ja pirstaleet lensivät ympäri huonetta.

— Mitä tämä kaikki merkitsee? Kuka maksaa minulle särjetyt esineeni? huudahti Porfyrius Petrovitsh ilosella äänellä.

Rasumihin, joka oli vallan nolostunut lyötyään säpäleiksi pöydän ja lasin, käänsi selkänsä hänelle, sylki kiihtyneenä ja katseli synkästi ikkunasta. Sametov, joka oli istunut eräässä nurkassa vierasten sisään tullessa, nousi ja odotti jotakin enempää. Hän väänsi suunsa hymyyn, mutta katseli epäilevästi koko kohtausta ja näytti hieman alakuloselta Raskolnikovin nähdessään. Sametovin odottamaton läsnäolo teki Raskolnikoviin epämielusan vaikutuksen.

— Pyydän anteeksi, sanoi hän hieman alakulosena; — nimeni on
Raskolnikov.

— Minua huvittaa tutustua teihin. Mikä hänen on? Eihän hän edes aijo tervehtiäkään meitä, sanoi Porfyrius Petrovitsh osottaen Rasumihia.

— Minä en käsitä, miksi hän on niin raivostunut minulle. Minä vain sanoin hänelle tiellä, että hän oli Romeon kaltanen ja todistin sen myös. Muuta se ei ollut.

— Sinä olet aasi! huudahti Rasumihin silti kääntymättä.

— Hänellä on mahtanut olla oikeutettu syy suuttua niin yhdestä ainoasta sanasta, sanoi Porfyrius nauraen.

— Alatko sinäkin nyt? Menkää helvettiin kaikki! keskeytti Rasumihin itsensä, nauroi toisten mukana ja meni niin ilosena, kuin ei mitään olisi tapahtunut, Porfyriuksen luo. — Nyt voinee tuo juttu loppua. Tässä on ystäväni, Rodion Romanovitsh Raskolnikov, joka on kuullut paljon puhuttavan sinusta ja joka haluaa tutustua sinuun. Hän tahtoo pyytää neuvoa sinulta. Ah, Sametov, oletko sinä täällä? Koska te olette tutustuneet?

— Mitähän tämä merkinnee? ajatteli Raskolnikov levottomasti.

— Eilen ollessamme sinun luonasi, vastasi Sametov avomielisesti.

Porfyrius oli vielä aamupuvussaan, yönutussaan ja tohveleissa. Hän oli viidenneljättä vuotias, pieni, tanakka ja parraton. Hänen pyöreää päätänsä peitti lyhyeksi leikattu tukka, ja kasvoissa oli kellertävä väri. Silmiä peitti puoleksi melkein valkoset, räpäyttävät silmäluomet, jotka antoivat niille sen ilmeen kuin hän alituisesti olisi iskenyt silmää jollekin.

Hänen silmiensä katse oli huomattava vastakohta hänen koko ruumiillensa, jossa oli vivahdus naisellisuutta.

Kun Porfyrius Petrovitsh kuuli, että vieraalla oli asiaa, pyysi hän tätä heti istuutumaan sohvalle, istuutui itse toiseen nurkkaan ja kiinnitti häneen katseen, jossa ilmeni tuo vakava, keskitetty tarkkaavaisuus, joka helposti voi saattaa toisen hämilleen.

Raskolnikov esitti asiansa lyhyeen ja selvästi, ja sai silloin tilaisuuden tarkastella Porfyriusta tarkemmin. Porfyrius Petrovitsh ei siirtänyt katsettaan hänestä koko aikana hänen puhuessaan. Rasumihin oli istuutunut heitä vastapäätä saman pöydän ääreen ja seurasi suurella mielenkiinnolla keskustelun kulkua. Vihdoin sanoi Porfyrius:

— Teidän tulee jättää poliisikonttoriin siten kuuluva kirjelmä, että olette kuullut puhuttavan murhasta ja siis pyydätte, että se tutkintotuomari, joka käsittelee asiaa, ottaisi tiedon niistä esineistä, jotka kuuluvat teille ja että haluatte saada ne takasin.

Raskolnikov koetti tulla alakuloseksi ja lausui:

— Mutta surullisinta koko asiassa on se, ettei minulla tällä hetkellä ole rahaa. Aijoin nimittäin vain antaa tiedoksi, että nuo esineet ovat minun ja että minä toisen kerran saadessani rahaa…

— Se on vallan samantekevää. Voitte myös kirjottaa siten minulle.

— Tavalliselle vaiko leimapaperille? kiiruhti Raskolnikov kysymään; hän näytti kiinnittävän erikoista huomiota rahakysymykseen.

— Ah, voitte kirjottaa sen karkealle paperille, jos niin haluatte.

Porfyrius Petrovitsh katsoi häneen terävästi ja räpäytti silmäluomiaan aivan kuin iskien silmää hänelle. Ja Raskolnikovista tuntui myös siltä kuin olisi Sametovkin iskenyt silmää hänelle.

— Hän tietää kaikki! johtui hänen mieleensä salaman lailla.

— Suokaa anteeksi, että vaivaan teitä moisen pikkuasian vuoksi, jatkoi hän. — Panttaamani esineet ovat korkeintaan viiden ruplan arvoset, mutta ne ovat kallisarvoisia muistoja, ja minun täytyy tunnustaa tulleeni sangen surulliseksi saadessani tietää…

— Siksi sinä eilen jouduit suunniltasi, kun minä kerroin Sosimoville, että Porfyrius kuulustaa kaikkia, joilla oli pantteja vanhuksella, sanoi Rasumihin.

Raskolnikov heitti häneen raivoisan silmäyksen, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja sanoi hänelle:

— Sinä näyt tekevän pilaa minusta, veikkoseni. Ehkä minä pidän liian suurta ääntä näistä sinun silmissäsi merkityksettömistä esineistä, mutta sinun ei silti tarvitse pitää minua egoistisena. Minun silmissäni eivät nämä pikkuesineet ole mitään pikkuasioita. Minä sanoin sinulle äsken, että tuo hopeakello on ainoa muisto isäni omaisuudesta. Äitini on tullut tänne, sanoi hän Porfyriukselle, ja jos hän saisi tietää, jatkoi hän kääntyen taas Rasumihinin puoleen ja koettaen saada äänensä värisemään — että kello on kadonnut, joutuisi hän epätoivoon.

— Ah, enhän minä tarkottanut mitään pahaa, päinvastoin! lausui
Rasumihin loukkaantuneena.

"Ihmettelen, näyttelinköhän oikein?… Oliko se aivan luonnollista?…
Enkö mennyt liiallisuuksiin?" ajatteli Raskolnikov vavisten itsekseen.
"Viimeinen lause oli joka tapauksessa tarpeeton."

— Koska tuli rouva äitinne kaupunkiin? kysyi Porfyrius.

— Eilen illalla.

— Teidän kapineenne eivät mitenkään joudu hukkaan. Minä olen jo kauvan odottanut teidän tuloanne.

Aivan kuin ei olisi sanonut mitään huomattavampaa, työnsi hän tuhkakupin Rasumihinille, joka sydämettömästi tahrasi maton paperossistaan pudottamallaan tuhalla. Raskolnikov vavahti, mutta Porfyrius ei näyttänyt huomanneen sitä. Hän puuhasi ainoastaan Rasumihinin paperossin kanssa.

— Odotitko sinä häntä? Tiesitkö sinä, että hän oli pantannut jotakin tuolle vanhukselle? lausui Rasumihin.

Porfyrius katsoi Raskolnikovia suoraan kasvoihin ja sanoi:

— Molemmat teidän kapineenne, sormuksen ja kellon oli vanhus käärinyt paperipalaseen ja paperissa oli teidän nimenne, lyijykynällä kirjotettuna, sekä päivänmäärä, jolloin nämä esineet oli jätetty hänelle.

— Miten te kiinnitätte huomionne kaikkeen! sanoi Raskolnikov alakulosesti hymyillen, samalla koettaen katsoa häntä rohkeasti silmiin. — Minä huomautan tämän vain siksi, koska siellä luultavasti oli paljon moisia esineitä ja te vaivoin olette muistanut kaikki nimet … ja … (se oli tyhmää, miksi lisäsin sitä).

— Kaikki ne, joilla on ollut pantteja, ovat ilmottautuneet. Te olitte ainoa, joka puuttui, vastasi Porfyrius tuskin huomattava ivan värähdys äänessään.

— Minä en ole ollut terve.

— Sen tiedän. Olenpa myös kuullut, että olette ollut sangen liikutettu.
Te olette vieläkin sangen kalpea.

— Minä en ole ollenkaan kalpea, päinvastoin olen aivan reipas, sanoi Raskolnikov muuttuneella äänellä. Viha kiehui hänessä, eikä hän voinut kauvemmin hillitä itseään. "Ja vihassa kavallan itseni," pälkähti hänen päähänsä; "miksi he minua kiusaavat?"

— Sinä et ole vallan terve, sanoi Rasumihin. — Eilen sinä hourailitkin toisinaan… Ajattelehan Porfyrius, hän tuskin voi seistä jaloillaan ja hiipi kuitenkin ulos heti kun minä ja Sosimov käänsimme hänelle selkämme. Ja sitä paitsi oli hän syyntakeettomassa tilassa.

— Siis mitä täydellisimmässä houretilassa? Onko moista kuultu ennen! ja
Porfyrius puisti päätään.

— Ah, pötyä! Älkää uskoko häntä … ei, älkää uskoko häntä ollenkaan! huudahti Raskolnikov raivoissaan. Tuntui siltä kuin Porfyrius Petrovitsh ei olisi kuullut noita omituisia sanoja.

— Miten voit sinä lähteä ulos, ellet ollut houreissa? huusi Rasumihin kiivastuneena. — Miksi läksit? Mitä varten?… Ja miksi niin salasesti? Oliko se terveen ajatusta? Nyt, kun kaikki vaara on ohi; puhun sinulle jo vallan suoraan!

— He vaivasivat minua molemmat sangen suuresti, sanoi Raskolnikov pilkallisella äänellä Porfyriukselle, — ja minä juoksin tieheni vuokratakseni itselleni uuden asunnon, niin etteivät he tietäisi olinpaikastani. Otinpa mukaani jokusen määrän rahaakin. Herra Sametov näki ne. No, herra Sametov, olinko eilen järjissäni vai puhuinko houreissa? Nythän te voitte ratkasta taistelun.

Hänen teki mielensä kuolettaa Sametov tällä hetkellä, sillä tämän katse ja vaikeneminen olivat hänestä yhtä vastenmieliset.

— Minun mielipiteeni mukaan te eilen puhuitte sekä viisaasti että viekkaasti. Te olitte vain sangen kiihtynyt, vastasi Sametov kuivasti.

— Ja tänään kertoi Nikodin Fomitsh, että hän tapasi teidät sangen myöhään eilen illalla erään virkamiehen luona, jonka yli oli ajettu…

— No, siinä sen näet, sanoi Rasumihin. — Olitko sinä täydessä tajussasi, antaessasi leskelle viimeset roposi hautausta varten.

— Olen ehkä löytänyt aarteen, josta et sinä tiedä mitään, ja siksi olin eilen niin antelias… Minä pyydän anteeksi, sanoi hän värisevin huulin Porfyriukselle, — että olemme vaivanneet teitä näin kauvan tällä lorupuheellamme.

— Ette tietystikään, päinvastoin … ette ollenkaan! Jospa vain tietäisitte, miten paljon te kiinnitätte mieltäni! Minua ilostuttaa, että te vihdoinkin olitte niin ystävällinen ja tulitte tänne.

— Juokaamme edes hieman teetä! Johan kurkku kuivuu! huudahti Rasumihin.

— Sepä oiva tuuma! Me juomme kai kaikki yhdessä. Mutta etkö sinä ehkä ensin tahtoisi … jotakin suuhunpantavaa?

— Mene tiehesi!

Porfyrius Petrovitsh läksi tilaamaan teetä.

Ajatukset risteilivät kuin tuulispäät Raskolnikovin päässä. Hän oli tavattoman liikutettu.

"Tätä julkeutta voin tuskin kestää kauvempaa. He eivät edes yritäkään salata epäilyksiään. Ei kai sellasen, joka ei tunne minua, tarvinne puhua kanssani Nikodin Fomitshista. Se ei siis enää ole mikään salaisuus, että he seuraavat minua. Jospa he edes tekisivät hyökkäyksen sen sijaan että leikkivät kanssani kuin kissa rotan kanssa. Se ei sovi sinulle, Porfyrius Petrovitsh. Voisi tapahtua, että minä äkkiä nousisin ja paljastaisin koko totuuden. Silloin he saisivat tietää, miten minä halveksin heitä!" Hän hengitti syvään. "Mutta jos minä vain kuvittelen mielessäni! Heidän sanoissaan en tuntenut olevan mitään salattua ajatusta. Mutta ehkä sentään?… Miksi sanoi hän juuri 'vanhuksen luona?' Miksi sanoi Sametov, että minä puhuin 'viekkaasti?' Miksi juuri tämä sävy? Niin, sävy, siinäpä se asia… Rasumihinhan kuuli myös sen, miksi ei hän sitä huomaa? Niin, eihän tuo viaton tyhmyri koskaan mitään huomaa! Jokohan kuume taas palautuu?… Iskikö Porfyrius todella silmää minulle, vai eikö? Tyhmyyksiä! Miksi hän iskisi minulle silmää? Tahtovatko he saada minut suuttumaan, vai tietävätkö he kaikki?…

"Sametovkin on julkea! … vai onko hän todella sitä? Sametov on ajatellut sitä kaiken yötä; sen minä aavistin! Hän on täällä jo kuin kotonaan ja kuitenkin on hän ensi kertaa täällä. Porfyrius ei kohtele häntä ollenkaan vieraana, hän kääntää hänelle selkänsä vallan ujostelematta. He ymmärtävät toisiaan jo sangen hyvin, erittäinkin kaikissa minua koskevissa seikoissa; he olivat varmasti keskustelleet minusta juuri ennen tuloani!… Ihmettelenpä, tietävätkö he mitään asunnosta? Sanoessani juosseeni eilen tieheni etsiäkseni uutta asuntoa ei hän sitä kuunnellut, ei tuntunut ollenkaan kiinnittävän huomiotakaan siihen… Tuo asuntojuttu oli muuten viisaasti keksitty … siitä voi ehkä myöhemmin koitua hyötyä! Sehän tapahtui kuumeen houreissa … hah, hah, haa! Hän tietää jo kaikki, mitä tapahtui eilen illalla? Mutta hän ei kuitenkaan tiennyt sitä, että äiti on tullut! Päivämääränkin hän oli kirjottanut, tuo vanha noita!… Odotahan vain hetkinen, vielä en minä antaudu! Kaikki nämä eivät vielä ole tosiseikkoja, ainoastaan mielihoureita! Tuokaa ensin tosiseikkoja!… Ihmettelenpä, tietänevätkö he mitään huoneustosta? Minä en lähde täältä, ennenkuin olen saanut selvän siitä! Mutta miksi tulinkaan tänne!…"

Kaikki tämä kulki salaman lailla hänen päässään.

Porfyrius Petrovitsh palasi pian.

— Päätäni pyörryttää vielä eilisen johdosta, sanoi hän kääntyen hymyillen Rasumihinin puoleen.

— No, miten se tapahtui? kuka voitti?

— Luonnollisestikaan ei kukaan, kuten aina tapahtuu. Me puhuimme lopuksi ikuisuudesta ja leijailimme korkealle yli-ilmoihin.

— Ajattelehan Rodja, mistä he eilen puhuivat? He kiistelivät siitä, onko rikoksia vai eikö.

— Sehän on vallan tavallinen yhteiskuntakysymys, vastasi Raskolnikov hajamielisesti.

— Kuule nyt, Rodja, mitä minä sanon, ja kuulkaamme sitten sinun ajatuksesi. Taistelu alkoi sosialistien mielipiteillä. Kuten tunnettu, on heidän käsityksensä sellainen, että "rikos on vastalause yhteiskuntalaitoksissa olevaa säännöttömyyttä vastaan." Nykyinen yhteiskunta on syypää kaikkeen — ja sillä hyvä. Siitä seuraa myös, että jos yhteiskunta olisi normalisti järjestetty, katoisivat kaikki rikokset äkkiä, kun ei enää olisi mitään syytä vastalauseeseen. Kaikista tulisi siinä tuokiossa "oikeuden ihmisiä." Ihmisluontoa ei oteta vähimmälläkään tavalla laskuun.

Heidän mielipiteensä mukaan ei ihmiskunta kehity historiallisella, elävällä tavalla, lopullisesti kerran päämääränä saavuttaakseen normaliyhteiskunnan, vaan juuri päinvastoin: sosialismi on, kuten jokin matematikapää on laskenut, kerrallaan saattava koko ihmiskunnan sopusointuun, tekevä sen oikeamieliseksi ja synnittömäksi, ilman että siihen tarvitaan mitään elintoimintaa, vaan ainoastaan historiallista eli luonnollista kehitystä. Siksipä he ovatkin tykkänään vaistomaisesti historian oppilauselmia vastaan. Se on vain tyhmyyttä ja liiottelua … ja tyhmyys on se syntipukki, jonka niskoille he sysäävät syyn! Siksipä he eivät voikaan sietää henkistä elintoimintaa: "Me emme tarvitse mitään elävää sielua". Elävä sielu tarvitsee elämää, elävä sielu ei seuraa konemaista kaavaa, elävä sielu on epäilevä ja katselee taakseen! Siksi poistettakoon se! Mutta joskin tämä haiskahtaa hieman mädältä, vaikka sen yhtä hyvin voisi tehdä kimmoavasta kumista … ei se siksi myöskään ole elävä vaan tahdoton, orjallinen eikä muutu kapinalliseksi… Ja tulos on … etteivät he ole saattaneet sitä pitemmälle kuin muurien rakentamiseen ja käytävien ja huoneitten järjestämiseen falansterissaan; Falansteri on valmis, mutta ihmisluonto ei ole vielä valmis falansteria vasten, se tahtoo elää, se ei ole vielä päättänyt elintoimintaansa, siitä on vielä liian aikasta antaa haudata itsensä kirkkomaahan. Pelkän logikan avulla ei kukaan voi juosta luonnon rajain yli. Logika tarkastelee ainoastaan kolmea mahdollisuutta … mutta niitä on kokonainen miljona! No, silloinhan tarvitsee vaan leikata pois miljona ja asettaa kysymys elämän miellyttäväisyydestä ja loistosta etunenään. Sehän on tehtävän helpoin ratkasu. Sehän on niin viettelevän selvää ja silmäänpistävää, ettei siinä tarvitse ajatella ollenkaan enempää. Ja pääasiahan onkin —kaiken ajattelemisen hävittäminen! Koko ihmiselämän salaisuus voidaan koota kahteen painettuun sivuun.

— Kas niin, nyt on sulku murtunut ja vesiputous syöksyy eteenpäin! naurahti Porfyrius. — Ajatelkaa, kääntyi hän Raskolnikovin puoleen, — samallainen oli hän eilen … ei, veikkoseni, se ei ole totta, mitä sinä sanot, "yhteiskuntalaitoksilla" on suuri merkitys rikoksia arvostellessa, sen voin vakuuttaa sinulle.

— Minä tiedän kyllä, että niillä on suuri merkitys, mutta sano minulle esimerkiksi: jos nelikymmenvuotias mies väärinkäyttää tyttöä kymmenen vuotta, ovatko "yhteiskuntalaitoksesi" silloin pakottaneet häntä siihen?

— Kyllä, miksei? Tarkasti ajatellessa on yhteiskuntalaitoksilla myös osansa siinä. Moisen rikoksen voi sangen helposti selittää yhteiskuntalaitosten avulla.

Rasumihin melkein raivostui.

— Ei, tiedätkö mitä, huudahti hän, — silloin tahdon myös heti todistaa, että sinulla on valkeat silmäripset, siksi että Iivana Suuren torni Moskovassa on viisineljättä syltä korkea, todistaa sen selvästi, tyydyttävästi ja johtuvasti sekottaen joukkoon hiukkasen vapaamielisyyttäkin. Tahdotko? Lyötkö vetoa?

— Olkoon menneeksi … lyön vetoa! Annahan kuulua, miten sen todistat.

— Äh, hän vain luulottelee, tuo pentele! huusi Rasumihin hylkivästi. —
Sinun kanssasi ei kannata puhua!

— Nyt hän on oikein elementissään, sanoi Porfyrius Raskolnikoville. Mutta puhuessamme yhteiskuntalaitoksista tulin ajatelleeksi tutkimustanne "rikoksista" — tai mikä sen nimi oli — ja tämä tutkielma on jo kauvan kiinnittänyt mieltäni. Kaksi kuukautta sitten olin tilaisuudessa lukemaan sen "Aikakauslehdestä".

— Minunko tutkielmani? Oliko se "Aikakauslehdessä?" kysyi Raskolnikov hämmästyneenä. — Minä tosiaan kirjotin sellaisen tutkielman puoli vuotta sitten, juuri silloin kun jätin yliopiston. Mutta minä lähetin sen "Viikkolehteen" enkä "Aikakauslehteen".

— Mutta se julaistiin "Aikakauslehdessä".

— "Viikkolehti" lakkasi siihen aikaan ja siksi ei sitä julaistu.

— Se on totta, mutta sanottu lehti yhdistettiin sittemmin "Aikakauslehteen" ja siitä johtuu se, että teidän tutkielmanne kaksi kuukautta sitten oli mainitussa lehdessä. Ettekö tietänyt sitä?

Raskolnikov puisti päätään.

— Tehän voitte pyytää palkkiotanne. Tepä vasta olette omituinen ihminen! Te olette niin täydellisesti itseksenne, ettei teillä ole edes selvillä seikat, jotka suorastaan koskevat teitä.

— Hyvä, Rodja! Sitä en minäkään tiennyt! huudahti Rasumihin. Lähdenpä jo tänään lukuyhdistykseen ja pyydän saada nähdä tuon lehden.

— Mutta miten te tiedätte, että tuo tutkielma on minun kirjottamani?

— Sain sen aivan äskettäin tietää toimittajalta, jonka tunnen henkilökohtasesti… Se on suuresti kiinnittänyt mieltäni.

— Jos muistan oikein, koetin kuvata rikoksentekijän sieluntilaa hänen tehdessään tekoaan.

— Aivan niin, ja te olette sitä mieltä, että rikoksen tekoa aina seuraa sairaaloinen tila rikoksentekijässä. Mutta toinen aate, jonka ohimennen mainitsette tutkielmanne lopussa, kiinnittää kuitenkin mieltäni enemmän. Te sanotte nimittäin, että maailmassa on sellaisia yksilöitä, joilla on oikeus tehdä rikoksia ja joille lait eivät ole esteenä.

Raskolnikov nauroi tälle väärälle tulkitsemiselle.

— Miten? Oikeus tehdä rikoksia? sanoi Rasumihin surullisesti.

— Ei, ei, niin ei se vallan ollut, sanoi Porfyrius. Hän jakaa ihmiset tavallisiin ja ei-tavallisiin. Tavallisten täytyy totella, eikä heillä ole oikeutta rikkoa lakia. Mutta ei-tavallisilla on sitä vastoin oikeus tehdä kaikellaisia rikoksia ja uhmailla lakia vastaan yksistään siitä syystä, että he eivät ole tavallisia. Sillä luulen minä teidän esittäneen asian.

Raskolnikov nauroi taasen. Hän ymmärsi Porfyriuksen tarkotuksen ja koska hän selvästi muisti tutkielmansa sisällön, hän päätti tarttua syöttiin.

— Minä en ole esittänyt asiaa aivan sillä lailla, sanoi hän vaatimattomasti. — Minä en ollenkaan hyväksy sitä, että ei-tavalliset ihmiset kaikissa olosuhteissa uhmailevat lakia vastaan. Minä olen aivan yksinkertaisesti sanonut, että ei-tavallisella ihmisellä on oikeus, ei yleinen, vaan henkilökohtainen, sallia omatuntonsa mennä joittenkin rajojen poikki, mutta pelkästään sellaisissa tapauksissa, jolloin hänen ajatuksensa (joka kenties tarkottaa kanssaihmisten onnea) toteuttaminen vaatii sitä. Minä koetan lausua ajatukseni selvemmin. Jos miehet sellaiset kuin Kepler ja Newton eivät olisi epäsuotuisten olosuhteitten vuoksi voineet millään lailla tehdä keksintöjään ilman ihmishenkien uhrausta, jotka olisivat vaikeuttaneet ja estäneet heidän keksinnöitään, olisi heillä ollut oikeus, niin, jopa velvollisuuskin … toimittaa nämä ihmiset tieltään voidakseen hyödyttää koko ihmiskuntaa. Siitä ei seuraa, että Newtonilla olisi ollut oikeus tappaa kaikki oman mielensä mukaan tai joka päivä ryövätä ihmisiä yleisellä maantiellä. Sitten osotin tutkielmassani, jos oikein muistan, että kaikki ihmiskunnan lainlaatijat ja uudistajat vanhimmasta aina Lykurgokseen, Soloniin, Muhametiin ja Napoleoniin saakka ovat olleet rikollisia jo siitä syystä, että he julaistessaan uuden lain kumosivat vanhan, jota yhteiskunta piti pyhänä, ja syystä etteivät he kammonneet vuodattaa verta silloin kun verenvuodatuksesta saattoi olla hyötyä. Täytyy tarkoin muistaa, että useimmat näistä ihmiskunnan hyväntekijöistä ja lainlaatijoista vuodattivat verta sangen runsaissa määrin. Sanalla sanoen, minä todistin, etteivät yksistään maailman "suuret", vaan myös kaikki, jotka hiemankin kohoavat tavallisten ihmisten yläpuolelle, pakotetaan lainrikkojiksi — luonnollisesti suuremmassa tai pienemmässä määrässä. Mutta tämä on ollut painettuna ja luettiin tuhansia kertoja, eikä ole mitään uutta. Jakaessani ihmiset tavallisiin ja ei-tavallisiin on minulla kuitenkin paljon ehtoja. Minä pysyn vaan esitykseni pääkohdissa. Noudattamalla luonnonlakeja voidaan ihmiset jakaa kahteen ryhmään, alempaan, joka on olemassa yksistään suvun jatkamista varten, ja korkeampaan, jolla on lahja lausua piirissään uusi sana ja raivata uusia teitä. Luonnollisesti on olemassa useita alaosastoja, mutta molempien ryhmien välinen raja on sangen selvä. Ensimäiseen ryhmään kuuluu ihmisiä, jotka luonnostaan ovat vanhoillisia ja alamaisia. Ne, jotka lasketaan kuuluviksi toiseen ryhmään, ovat särkijöitä ja he rikkovat lakia. Enimmin pyrkivät he hyvän nimessä kaatamaan nykyistä. Jos joku heistä aatteensa vaikutuksesta rohkenee raivata tiensä ruumiin yli voi hän sen tehdä aatteensa tarkotusperän vuoksi. Se on minun vakaumukseni ja ainoastaan siinä mielessä puhun minä tutkielmassani valittujen oikeudesta tehdä rikoksia. Enemmistö harvoin tunnustaa näitten ihmisten oikeutta, se mestaa lainrikkojat ja täyttää siten tehtävänsä. Mutta seuraavat sukupolvet asettavat sitten nämä mestatut jalustalle ja osottavat kunnioitustaan. Ensimäinen ryhmä on nykyajan valtias, toinen on tulevaisuuden herra. Edellinen pitää maailmaa pystyssä ja lisää sitä suuruuteen nähden, toinen johtaa maailman päämääräänsä. Niillä on molemmilla sama oikeus olemassaoloon. Sanalla sanoen, minä annan samat oikeudet kaikille ja — vive la querre éternelle, — uuden Jerusalemin tuloon asti!

— Uskotteko todellakin uuteen Jerusalemiin?

— Uskon, kyllä minä uskon siihen, vastasi Raskolnikov varmalla äänellä.
Koko pitkän esityksensä aikana olivat hänen silmänsä suunnatut lattiaan.

— Ja … uskotteko … Jumalaan! Suokaa anteeksi, että olen kyllin utelias tekemään moista kysymystä.

— Uskon, minä uskon Jumalaan, vastasi Raskolnikov katsoen
Porfyriukseen.

— Ja Latsaruksen herättämiseen?

— Kyllä, minä uskon sen myös todeksi. Mutta miksi teette kaikki nämä kysymykset?

— Uskotteko sen kirjaimellisesti?

— Uskon.

— Todellako! Minä kysyin vain uteliaisuudesta suokaa anteeksi. Suostumuksellanne tahdon palata siihen, josta puhuimme. Näitä ihmisiä ei saa mestata. Muutamat…

— Voittavat elinaikanaan. Niin, muutamat saavuttavat päämääränsä jo eläessään ja silloin…

— Alkavat he itse mestata.

— Jos välttämättömyys vaatii, kuten on tavallista. Teidän huomautuksenne oli sangen terävä.

— Kiitos. Mutta sanokaa nyt minulle, miten voi erottaa ei-tavalliset yksilöt tavallisista? Minut valtaa käytännöllisen ihmisen luonnollinen levottomuus. Eikö voisi ottaa käytäntöön erikoista pukua, leimaa tai jotakin muuta merkkiä? Teidän täytyy tunnustaa, että jos tapahtuisi mellakka, jos toiseen luokkaan kuuluva yksilö kuvittelisi kuuluvansa toiseen ja alkaisi hävittää kaikkia esteitä, silloin…

— Niin sellaista esiintyy sangen usein, mutta sellainen erehdys on vain mahdollinen sille, joka kuuluu tavalliseen ihmisluokkaan. Teidän ei tarvitse olla levoton, sillä ne eivät koskaan pääse pitkälle.

— Minun on, ikävä kyllä, vielä tehtävä eräs kysymys. Sanokaa minulle, miten monella näistä ei-tavallisista on oikeus murhata toisia? Teidän laillanne tahdon luonnollisesti kallistua heidän puolelleen, mutta olisipa kuitenkin mitä vastenmielisintä, jos olisi useita samaa lajia.

— Älkää olko levoton sen suhteen, jatkoi Raskolnikov samalla äänellä; uusiaatteisia ihmisiähän syntyy tavattoman harvoin. Kuitenkin on etsittävä tarkka luonnonlaki voidaksemme ymmärtää sen järjestyksen, missä nämä ihmislajit ja syrjälajit esiintyvät. Tämä laki on luonnollisesti vielä tuntematon, mutta minä uskon, että sellainen on olemassa ja että tulevaisuudessa keksitään.

— Mutta lasketteko te leikkiä keskenänne? huudahti Rasumihin. Et kai puhu totuudessa, Rodja?

Raskolnikov vaikeni kohottaen kalpeita, kärsiviä kasvojaan. Näitten vakavien, huolestuneitten kasvojen ohessa tuntui Porfyriuksen kasvojenilme pilkalliselta ja erittäin julkealta.

— Niin, veliseni, jos sinä todella puhut tosissasi, olet luonnollisesti oikeassa sanoessasi, ettei mikään ole uutta ja että me olemme lukeneet ja kuulleet kaikki ne tuhansia kertoja. Mutta mikä todella on alkuperästä ja sinun oma henkinen omaisuutesi, on teoriasi ihmisten oikeudesta vuodattaa verta puhtain omintunnoin. Sinä puolustat yltiöpäisestä tätä teoriaasi ja se se herättää minussa kummastusta. Minäpä tahdon lukea sinun tutkielmasi.

— Siinä et tapaa sitä, mitä etsit.

— Suokaa anteeksi, että minä seuraan ainetta loppuun, sanoi Porfyrius. Otaksukaamme, että joku mies tai nuorukainen kuvittelee olevansa Lykurgos tai Muhamet ja sanoo itsekseen: Minun täytyy tehdä suuri sotaretki, mutta sotaretkeen tarvitaan rahaa — ja hän sitten alkaa hankkia niitä, te kaiketi ymmärrätte minut?

Sametov, joka vielä istui nurkassaan, alkoi nauraa. Raskolnikov ei kohottanut päätään.

— Sellaisia esimerkkejä voi tosiaankin esiintyä. Tyhmät ja kunnianhimoset henkilöt tosiaan tarttuvat tähän syöttiin — ennen kaikkea nuoret.

— No, jatkakaa!

— Niin, siten on asianlaita. Minä en voi sitä auttaa. Hän (Raskolnikov osotti Rasumihia) sanoi äskettäin, että minä tunnustin ihmisille oikeuden vuodattaa verta. Mitä se vaikuttaa asiaan? Yhteiskuntaahan suojaa maanpako, vankilat, tutkintatuomarit ja kuritushuoneet. Voidaanhan ryöväri ottaa vangiksi.

— Entä kun olemme vanginneet hänet?

— Ei hän ansaitse parempaa.

— Se on sangen logillista. Mutta miten on hänen omantuntonsa laita?

— Sen, jolla on omatunto, täytyy kärsiä — tunnustaessaan rikoksensa.
Se on myös rangaistus.

— Mutta miten käy todellisten nerojen? jatkoi Rasumihin otsaansa rypistäen. — Eivätkö ne joudu mitään kärsimään, joille murhaaminen oli etuoikeus? Eikö heidän tarvitse maksaa mitään vuodattamastaan verestä?

— Tässä ei ole kysymystä myönnytyksestä eikä kiellosta. Jokaisen, joka tuntee sääliä uhriaan kohtaan, täytyy kärsiä. Todellisesti suurten ihmisten täytyy — minun ajatukseni mukaan — kantaa täällä maan päällä suurta kipua sydämessään, lisäsi hän mietiskelevästi.

Hän avasi silmänsä, katseli heitä kaikkia, hymyili ja tarttui lakkiinsa. Verrattuna siihen iloseen mielentilaan, missä hän oli sisääntullessaan, oli hän nyt liian levollinen. Hän tunsi sen itse. He nousivat kaikki.

— Suotteko minun tehdä vielä yksi kysymys? sanoi Porfyrius. —Kirjoittaessanne tutkielmaanne ei ehkä ollut mahdotonta, hih, hih, että te laskitte itsenne, joskin vähemmässä määrin, "ei-tavallisiin" ihmisiin, niihin, joilla on uusi sana sanottavana, minä tarkotan teidän laillanne? Eikö asianlaita ole sellainen?

— Paljon mahdollista, vastasi Raskolnikov ylenkatseellisella äänellä.
Rasumihin vavahti.

— Jos asianlaita on sellainen, olisiko teillä itsellä ollut rohkeutta mennä yli rajojen, se on, murhata tai ryövätä?

Hän näytti iskevän silmää Raskolnikoville vasemmalla silmällään ja nauravan hiljaa.

— Jos todella olisi mennyt yli rajojen, en sitä luonnollisestikaan sanoisi teille, vastasi Raskolnikov lujalla ja ylpeällä äänellä.

— Ei, sitä en minäkään tarkota.

— Suokaa minun vain tehdä se huomautus, etten pidä itseäni Napoleonina enkä Muhamettina sekä etten siis kykene antamaan teille tyydyttävää selitystä siitä, miten menettelisin moisessa tapauksessa.

— Kukapa ei täällä Venäjällä pitäisi itseään Napoleonina! sanoi Porfyrius hävyttömän tuttavallisesti. Sanojen painossakin oli tällä kertaa joku erikoinen merkitys.

— Kyllä kai hänkin on joku tuleva Napoleon, joka viikko sitten iski Aljona Ivanovnan hengiltä kirveellään, sanoi Sametov, joka äkkiä astui nurkastaan.

Raskolnikov vaikeni ja katseli tylsin katsein Porfyriusta. Rasumihin rypisti otsaansa ja katseli synkästi eteensä. Muutaman hetken kestävä salainen hiljaisuus seurasi. Raskolnikov kääntyi lähtemään.

— Joko te menette? sanoi Porfyrius kohteliaasti, ojentaen hänelle kätensä. — Minusta oli sangen mieluista tutustua teihin. Voitte olla huoleton esineittenne suhteen. Kirjottakaa vain siten kuin olen sanonut. Tai vielä parempi, tulkaa itse luokseni työhuoneeseeni jonakin päivänä, jos tahdotte, niin huomenna jo. Minä olen siellä kello yksitoista. Ja koska te olette yksi heistä, jotka ovat olleet vanhuksen luona, hänen viime päivinään, voitte ehkä ilmottaa meille jotakin hänestä, lisäsi hän hyväntahtonen ilme kasvoillaan.

— Te siis aijotte kuulustella minua virallisesti taiteen kaikkien sääntöjen mukaan, sanoi Raskolnikov terävällä äänellä.

— Miksi minä teitä kuulustelisin? Te olette käsittänyt minut väärin. Minä en koskaan jätä tilaisuutta käyttämättä ja minä olenkin jo kuulustellut hänen muita kauppatuttaviaan. Mutta minähän, totta vie, satuin ajattelemaan tuota Nikolashkaa. Minä tiedän sangen hyvin, että hän on viaton, mutta sanokaa minulle kuitenkin, mihin aikaan te tuona päivänä menitte vanhuksen luo — eikö se ollut kahdeksan tienoissa?

— Kyllä, kahdeksan tienoissa, vastasi Raskolnikov katuen kuitenkin heti sanojaan.

— Kulkiessanne portaita ylös kahdeksan tienoissa, ettekö silloin nähnyt kolmannessa kerroksessa, joka oli avoinna, kahta käsityöläistä tai ehkä vain yhtä? He maalasivat. Ettekö kiinnittänyt huomiotanne siihen? Tämä merkitsee nimittäin sangen paljon…

— Maalareita? En, en minä nähnyt ketään, vastasi Raskolnikov vitkalleen, ikäänkuin ponnistellen muistoaan; mutta samalla kertaa ponnisti hän kaikkea ajatusvoimaansa ja oli menehtyä tuskasta huomatessaan, mikä silmukka hänet vangitsi. — Ei, minä en nähnyt ketään, en edes huomannut, että mikään kerros olisi ollut avoinna … mutta ylhäällä viidennessä kerroksessa (hän oli välttänyt silmukan ja riemuitsi) teki joku virkamies muuttoa … nyt muistan selvästi, että hän asui vastapäätä Aljona Ivanovnaa. Muutamat sotilaat kantoivat juuri pois sohvaa ja minun täytyi vetäytyä aivan seinän ääreen … mutta mitään maalareita en huomannut … sen enempää kuin sitä että mikään huoneusto olisi ollut avoinna.

— Mikä sinun on? huudahti Rasumihin. — Maalarithan työskentelivät talossa juuri sinä päivänä, jolloin murha tapahtui ja hänhän oli siellä kolmea päivää aikasemmin! Mitä sinä tarkotat kysymyksinesi?

— Hyi, pentele, miten yksinkertanen minä olen! huudahti Porfyrius otsaansa lyöden. — Menköön hiiteen koko juttu, se saattaa minut hulluksi! Hän kääntyi Raskolnikovin puoleen ja sanoi anteeksi pyytävällä äänellä:

— Meistä olisi ollut suuriarvosta tietää, onko kukaan nähnyt maalareja kahdeksan tienoissa, ja siksi minä kuvittelin mielessäni, että te voisitte sanoa siitä jotakin.

— Sinun täytyy enemmän ajatella, mitä sanot, sanoi Rasumihin suuttuneella äänellä.

Viimeset sanat lausuttiin etehisessä. Porfyrius Petrovitsh saattoi heitä kohteliaasti ovelle. He läksivät vaijeten tiehensä. Raskolnikov veti syvään henkeä…