Read synchronized with  English  German  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Samassa silmänräpäyksessä aukeni ovi hiljaa ja nuori tyttö astui sisään luoden ujon katseen ympärilleen. Kaikki katsoivat häneen uteliaasti ja hämmästyneinä. Raskolnikov tunsi hänet heti.

Hän oli Sofia Semjonovna Marmeladovna.

Raskolnikov ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä kuin eilen ja hän oli silloin esiintynyt hänelle aivan toisena persoonallisuutena. Hän oli sangen nuori, näytti melkein lapselta, ja hänen kasvoillaan väikkyi avonainen hyvän ilmaus. Kun hän odottamatta näki huoneen täynnä ihmisiä, tuli hän sekä neuvottomaksi että menetti tajunsakin, sopersi kuin pieni lapsi ja näytti heti tahtovan kääntyä takaisin.

— Ah, tekö se olette? sanoi Raskolnikov hämmästyen, mutta tuli samalla sangen neuvottomaksi. Hänen juolahti heti mieleensä, että äiti ja sisar Lushinin kirjeestä jo olivat saaneet tiedon eräästä tytöstä, joka "oli tunnettu huonosta elämästään." Aivan äskettäin hän oli sanonut, että hän ei ollut nähnyt tuota tyttöä enemmän kuin yhden kerran, ja nyt tämä äkkiä astui ovesta sisään. Hän ajatteli myöskin sitä, ettei ollut tehnyt vastaväitettä, ilmausta "huonosta elämästään" vastaan. Mutta kun hän lähemmin katseli tuota olento-raukkaa huomasi hän, että tyttö oli masennettu ja neuvoton, ja kun tämä teki tuskallisen liikkeen juostakseen tiehensä, kävi hänen sääliksi.

— En odottanut teitä, sanoi Raskolnikov hätäisesti ja pidätti hänet katseellaan. — Istukaa. Tulette luultavasti Katarina Ivanovnan käskystä. Istukaa tänne.

Rasumihin, joka istui eräällä oven luona olevista tuoleista, nousi Sonjan sisään astuessa, antaakseen hänelle tilaa. Raskolnikov aikoi alussa osottaa hänelle paikan sohvan nurkassa, missä Sosimov oli istunut, mutta ajatteli että olisi liian tuttavallista pyytää tyttöä istumaan sohvaan, jota hän käytti vuoteenaan. Hän käski hänet sentähden istuutumaan Rasumihinin tuolille.

— Ja istu sinä tänne, sanoi hän Rasumihinille osottaen hänelle sitä sohvan nurkkaa, missä Sosimov oli istunut.

Sonja istuutui melkein tuskasta vavisten ja katsoi ujosti molempiin naisiin. Voitiin nähdä, että hänestä tuntui käsittämättömältä se, että hän oli saattanut istuutua siihen. Kun tämä ajatus pisti hänen päähänsä, nousi hän heti, kääntyen suuresti hämmentyneen Raskolnikovin puoleen.

— Minä … minä … tahdon ainoastaan silmänräpäyksen vaivata teitä, alkoi hän änkyttäen. — Tulen Katarina Ivanovnan luota. Hänellä ei ollut ketään muuta lähettää. Hän on käskenyt minun pyytää teitä tulemaan huomisaamuna varhain messuun, sielumessuun ja sitten … tulemaan meille … hautajaisaterialle… Jos tahdotte tehdä hänelle sen kunnian.

— Kiitän, koetan tehdä parhaani. Mutta istukaa. Teillä ei kai ole niin kiirettä? Viivytän teitä ainoastaan pari minuuttia.

Hän ojensi tuolin lähemmäksi Sonjaa. Hän istuutui luoden katseensa alas. Raskolnikovin kalpeat kasvot tulivat tulipunaisiksi. Hän oli ikäänkuin muuttunut ja hänen silmänsä loistivat.

— Äiti, sanoi hän lujalla äänellä, tämä on Sofia Semjonovna Marmeladova, onnettoman Semjon Saharovitsh Marmeladovin tytär, saman miehen jonka yli ajettiin minun läsnäollessani ja josta minä jo olen kertonut…

Pulcheria Alexandrovna katsoi Sonjaan silmiään räpäyttäen. Vastoin pelkoansa Rodjan ankaran ja vaativan äänenpainon tähden ei hän voinut kieltäytyä tästä tyydytyksestä. Dunetshka loi vakavan ja kummallisen katseen tyttö raukkaan. Sonja ei kohottanut katsettaan, kun Raskolnikov esitti hänet heille, vaan tuli yhä enemmän hämilleen.

— Tahdon kysyä teiltä, jatkoi Raskolnikov, — miten te olette kotonanne järjestäneet. Eikö teitä ole häirinnyt poliisi esimerkiksi?

— Ei, kaikki on mennyt hyvin, mutta naapurit ovat pahoja —.

— Minkätähden?

— Koska ruumis on ollut siellä niin kauvan. On niin kuuma ilma … viemme hänet kirkkomaan hautakappeliin illalla. Katarina Ivanovna pyytää teitä tekemään meille sen kunnian, että huomenna tulette sielumessuun kirkkoon ja senjälkeen seuraatte kotiin ja otatte osaa hautausateriaan.

— Hän tahtoo siis viettää muistojuhlaa?

— Niin, hän tarjoo ainoastaan kylmää ruokaa. Hän on käskenyt minun kiittämään teitä avustanne, jonka hän sai eilen. Jos ette olisi osottanut meille niin suurta hyvyyttä, emme olisi voineet haudata häntä.

Tytön huulet ja leuka vapisivat suonenvedontapaisesti, mutta hän hillitsi itsensä ja loi silmänsä lattiaan.

Keskustelun aikana katsoi Raskolnikov häneen tarkasti. Ne olivat laihat, surulliset, kalpeat ja jotenkin säännöttömät kasvot, terävä nenä ja leuka. Ei voitu häntä edes sanoa kauniiksi, mutta hänen siniset silmänsä olivat kirkkaat, ja kun ne vilkastuivat, oli ilmaus kasvoilla niin hyvä ja sydämellinen, että ehdottomasti tunsi mieltymystä häneen. Hänen kasvoillaan ja koko hänen olennossaan ilmeni luonteenomainen kuva. Huolimatta kahdeksastatoista ikävuodestaan näytti hän vielä melkein lapselta.

— Onko Katarina todellakin siinä tilassa, että hän niillä vähillä varoilla, jotka ovat hänen käytettävänään voi tarjota vieraspidot? kysyi Raskolnikov pitentääkseen keskustelua.

— Ruumisarkku on niin yksinkertainen kuin suinkin ja me olemme jo arvioineet kulungit. Katarina Ivanovna tahtoo niin mielellään viettää muistojuhlaa.

— Niin, sen kyllä uskon. Mutta miksi katselette niin tarkasti ympärillenne huoneessa? Äitini sanoo myöskin, että se on ruumisarkun näköinen.

— Te annoitte eilen meille kaikki rahanne, sanoi Sonetshka äkkiä vapisevin huulin.

Raskolnikovin kurja asunto oli heti herättänyt hänen huomionsa ja nämä sanat pääsivät häneltä tahtomattaan. Syntyi hiljaisuus. Dunetshkan silmät muuttuivat ystävällisemmiksi ja Pulcheria Alexandrovna katsoi lempeästi Sonjaan.

— Rodja, sanoi hän nousten, me luonnollisesti syömme päivällisen toistemme seurassa. Tule, Dunetshka … mutta sinun pitäisi mennä ulos vähän kävelylle, Rodja, ja sitten levätä vähän, tule sitten luoksemme. Olen peloissani, että olemme rasittaneet sinua.

— Kyllä, kyllä tulen, vastasi hän. Minulla on sitäpaitsi eräs asia toimitettavana.

— Et kai sinä aijo syödä yksin? huudahti Rasumihin ja katsoi hämmästyneenä häneen. Mikä sinun on?

— En, minä tulen tietystikin; Voit vielä kai hetken viipyä luonani.
Sinä et kai heti tarvitse häntä, äiti tahi…

— En, en! Te, Dimitri Prokofjitsh, kai myöskin osotatte meille sen ilon, että syötte päivällistä kanssamme?

Rasumihin kumarsi ilosta loistaen. Silmänräpäyksen ajan he kaikki olivat hyvin hämillään.

— Hyvästi, Rodja. Hyvästi Nastasja!

Pulcheria Alexandrovna tahtoi myöskin nyökäyttää Sonjalle, mutta se ei tahtonut onnistua, ja hän jätti äkkiä huoneen.

Mutta Avdotja Romanovna odotti kunnes hänen vuoronsa tuli ja hän seurasi äidin jälessä, tehden ystävällisen ja kohteliaan kumarruksen päällään.

Sonetshka tuli neuvottomaksi ja vastasi surullisesti ja hätäisesti tervehdykseen ja melkein tuskallinen tunne väikkyi hänen kasvoillaan, kuin jos Avdotja Romanovnan huomio ja kohteliaisuus olisi tehnyt hänelle pahaa.

— Hyvästi, Dunja! huusi Raskolnikov hänen jälkeensä. Ojenna minulle kätesi.

— Olenhan jo sen ojentanut. Oletko jo unohtanut sen? vastasi Dunja ja kääntyi ympäri.

— No, mitä se tekee, ojenna kätesi vielä kerran.

Ja hän puristi kovasti sisarensa sormia. Dunetshka hymyili, punastui ja tempasi kätensä pois seuratakseen äitiänsä.

— No, kiitän teitä! sanoi Raskolnikov Sonjalle ja katsoi ystävällisesti häneen, — nyt tahdomme toivottaa vainajalle ikuista autuutta ja elossaolijat eläkööt! Eikö totta? Onhan se niin?

Sonja tuijotti hämmästyneenä Raskolnikoviin. Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä iloisiksi. Hän loi vuorostaan läpitunkevan katseen tyttöön ja ajatteli, mitä tytön manalle mennyt isä oli kertonut hänen kohtalostaan.

* * * * *

— Jumalani, Dunetshka, tunnen itseni sangen iloseksi, että pääsimme ulos, sanoi Pulcheria Alexandrovna heti kun olivat ennättäneet kadulle. —Sitä en koskaan ajatellut vaunussa eilen, että tulisin iloseksi siitä.

— Olen varma siitä, että hän on vielä hyvin sairas. Hänen terveytensä ehkä on kärsinyt siitä, että hänellä on ollut huolta meidän tähtemme. Jos otamme sen huomioon, voimme antaa hänelle paljon anteeksi.

— Mutta sinähän et juuri ole ollut myöntyväinen, katkasi hänet äiti tulistuneesta ja vilkkaasti. Katsos, kun istuin ja katselin teitä molempia, huomasin sinun olevan hänen kaltaisensa, ei niin paljon ulkonaisesti kuin sisäisesti. Te olette molemmat surumielisiä, pessimistisiä, kiivaita, ylpeitä ja jaloja. —Eihän ole ajateltavissakaan, että Rodja olisi itsekäs, uskot kai sen, Dunetshka? Mutta ajatellessani, mikä meitä illalla odottaa, kauhistun.

— Älä ole levoton äiti.

— Mutta ajattele, Dunja, millaisessa asemassa olemme. Ajattele, jos
Pietari Petrovitsh peräyttää sanansa! huudahti Pulcheria
Alexandrovna-raukka varomattomasti.

— Siinä tapauksessa emme ole mitään hänessä menettäneet, vastasi Dunja halveksivalla äänellä.

— Oli parasta, että läksimme tiehemme, jatkoi äiti. — Hänellä näytti olevan kiireellistä tehtävää. Hänen huoneessaan oli tavattoman kuuma. Mutta joka tapauksessa on täällä kadulla yhtä kuumaa. Herra Jumala, mikä kaupunki tämäkin on! Odota vähän! Etkö voi välttää ihmisiä. He tuuppivat sinut kumoon … tuolla kulettavat he pianoa… he aina menevät tielle… Tuon tytön takia olen myöskin peloissani.

— Minkä tytön?

— Sofia Semjonovnan, joka oli siellä.

— Miksi äiti on peloissaan hänen tähtensä?

— Minä aavistan, Dunja. Usko minua, jos tahdot, mutta hänen sisään astuessaan käsitin, että tässä meillä on selitys kaikkeen.

— Ei, ei suinkaan. Äidillä on usein niin naurettavia aavistuksia. Rodja ei ole koskaan ennen nähnyt tyttöä kuin eilen ja tuskin tunsi häntä, kun hän astui huoneeseen tänään.

— Saat nähdä vielä! Hän saattoi minut sangen levottomaksi. Oikein pelästyin, kun hän katsoi minuun. Saatoin tuskin istua hiljaa, kun Rodja sanoi meille hänen nimensä… Pietari Petrovitshhan myöskin kirjoitti hänestä… Hän piti tyttöä arvossa.

— Niin, kirjoitetaan niin paljon. Meistä kirjotettiin myöskin erityistä, äiti on varmaan jo unohtanut sen. Mitä minä käsitän, olen täydellisesti vakuutettu siitä, että hän on hyvä tyttö. Kaikki muu on vain juorua.

— Sitä tahdon minäkin toivoa.

— Pietari Petrovitsh on takanapuhuja! Nämä sanat pääsivät Dunjalta vasten tahtoa.

— Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, sanoi Raskolnikov ja veti
Rasumihinin ikkunan luo.

— Saanko sanoa Katarina Ivanovnalle, että tulette? sanoi Sonja äkkiä aikoen poistua.

— Odota vähän, Sofia Semjonovna. Meillä ei ole mitään salaisuuksia ettekä te häiritse meitä. Tahtoisin mielelläni puhua pari sanaa kanssanne. Hän kääntyi uudestaan Rasumihinin puoleen. — Tunnethan hänet … mikä hänen nimensä taas onkaan … Porfyrius Petrovitsh.

— Me olemme sukua keskenämme. Miksi kysyt sitä? lisäsi Rasumihin vilkkaasti ja uteliaasti.

— Hänellähän on tuo juttu, murhajuttu?

— Niin … sitten vielä… Rasumihin tirkisti hämmästyneenä häneen.

— Hän on kuulustellut heitä, jotka ovat pantanneet omaisuuttansa vanhukselle? Minulla on myös muutamia pikkuesineitä siellä, mutta ne ovat minulle kallisarvoisia. Sormus, jonka sisareni antoi erotessani ja hopeakello jonka olen perinyt isältäni. Mitä minun nyt pitää tehdä? En millään muotoa hävittäisi niitä. Olin peloissani, että äitini kysyisi kelloa. Siinä on kaikki, mitä meillä on isäni omaisuudesta. Mitä minun on tehtävä? Neuvo minua! Tiedän että meidän täytyy kääntyä poliisikonttorin puoleen. Mutta eikö olisi parempi kääntyä suoraan Porfyriuksen puoleen? Tahdon saada asian ratkaistua niin pian kuin mahdollista. Saatpas nähdä, että äiti kysyy kelloa päivällispöydässä.

— Älä lähde poliisikonttoriin, vaan Porfyriuksen luo! huudahti
Rasumihin syvästi liikutettuna. — Ah, miten se minua ilahduttaa!
Menkäämme heti hänen luokseen. Hän asuu tässä lähellä.

— Menkäämme.

— Hän tulee erittäin iloseksi saadessaan tutustua sinuun. Eilen viimeksi puhuin sinusta hänen kanssaan. Sinä siis tunsit tuon vanhan vaimon … sehän oli erittäin hauskaa, ah … Sofia Ivanovna…

— Sofia Semjonovna, oikaisi Raskolnikov. Sofia Semjonovna, hän on minun ystäväni, Rasumihin, sangen hyvä ihminen…

— Ehkä meidän pitäisi nyt mennä… alkoi Sonja uudestaan katsomatta
Rasamihiniin ja tullen yhä enemmän neuvottomaksi.

Menkäämme sitten, sanoi Raskolnikov, tulen luoksenne tänään Sofia
Semjonovna, sanokaa minulle, missä asutte?

Hän vältti tytön katsetta ja hänellä näytti olevan kiire. Sonja sanoi hänelle osotteensa ja punastui. He menivät yhdessä ulos.

— Etkö sulje ovea? lausui Rasumihin, kun he seisoivat rappusilla.

— En koskaan!… En kahteen vuoteen ole sulkenut sitä. Onnellisia ihmisiä, joilla ei ole mitään salattavaa! sanoi hän hymyillen Sonjalle.

He pysähtyivät portin luona.

— Teidän tienne menee oikealle, Sofia Semjonovna. Miten saatoitte löytää tänne? sanoi hän, mutta tuntui siltä kuin hänellä olisi ollut aivan toista mielessä. Hän tahtoi vielä kerran katsoa tytön kirkkaita, rauhallisia silmiä, mutta hän ei tahtonut siinä oikein onnistua.

— Tehän sanoitte osotteenne Poletshkalle eilen.

— Poljalle, aivan niin, se on totta. Pikku Poletshkahan … on sisarenne?

— On. Olen ennen kuullut isäni puhuvan teistä, mutta en ollut kuullut nimeänne … isäni sanoi, ettei hän itsekään tiennyt… Sain tietää tänään ja kun tulin portille kysyin minä: "Asuuko Rodion Romanovitsh Raskolnikov täällä?" Mutta hyvästi nyt, sanon Katerina Ivanovnalle…

Tyttö oli iloissaan päästessään eroon ja katosi lähimmän nurkan taa. Hän saattoi nyt ajatella, miten hän oli elänyt, punnita jokaista sanaa, jonka oli lausunut, ja unohtaa jokaisen sanan muistostaan. Ei koskaan, ei koskaan hän ollut tuntenut sellaista tunnetta. Uusi maailma oli äkkiä avautunut hänen sieluunsa. Äkkiä juolahti hänen mieleensä että Raskolnikov tahtoi itse tulla hänen luoksensa, ehkä hän tulee jo tänään, ehkä piankin.

— Ettei vain tulisi tänään, oi, ettei vain tänään, änkytti hän raskaalla mielellä ikäänkuin lapsi, joka on suruissaan. Jumalani, hän tulee luokseni … huoneeseeni… Oi Jumalani.

Siinä silmänräpäyksessä hän luonnollisesti ei voinut huomata erästä vierasta herraa, joka oli melkein hänen kantapäillään. Hän oli seurannut häntä aina siitä saakka kun hän astui ulos portista. Samalla kertaa kun kaikki kolme seisoivat käytävällä, oli tämä herra mennyt ohi ja kun hän kuuli Sonjan sanovan: "Asuuko Rodion Romanovitsh Raskolnikov täällä?" hätkähti hän ja kääntyi katsomaan heitä kaikkia, mutta etenkin Raskolnikovia, jota Sonja oli sanoillaan tarkottanut. Hän katsoi tarkasti rakennusta ja painoi sen mieleensä. Sitten jatkoi hän matkaansa kenenkään kiinnittämättä häneen huomiota. Mutta hänen askeleensa olivat pitkäveteiset ja hänen liikkeissään oli jotakin matelevaista. Hän odotti Sonjaa huomatessaan, että hän erosi ja otaksuessaan, että hän aikoi kotiin.

— Minne hän mennee? Olen kerran ennenkin nähnyt nuo kasvot, ajatteli hän, siitä tahdon vielä ottaa selvää… Kun hän oli tullut kulmaukseen kiirehti hän toiselle puolen katua, kääntyi ympäri ja näki Sonjan tulevan mitään huomaamatta. Hän ei jättänyt Sonjaa näkyvistään, vaan seurasi häntä koko matkan.

Mies oli noin viisikymmen vuotias, keskikokoinen, vahvarakenteinen ja leveäharteinen mies. Hänen pukunsa oli soma ja hän näytti varakkaalta mieheltä. Leveät kasvot eivät olleet epämiellyttävät, ja iho oli punakka. Tuuhea, vaalea tukka oli vähän harmaantunut, ja parta hieman enemmän. Hänen silmänsä olivat siniset ja kylmät, mutta viisaan näköiset. Hän näytti olevan hyvin säilynyt mies, ja näytti nuoremmalta kuin hän todellisuudessa oli.

Kun Sonja oli tullut kanavan luo, huomasivat he molemmat olevansa yksin käytävällä. Hän saattoi nyt paremmin tarkata Sonjaa ja näki selvästi, että hän kävi ajatuksissaan. Kun Sonja oli ehtinyt rakennuksen luo, valitsi hän rapun oikealla, talon kulmassa.

— Ha, mutisi tuntematon ja seurasi hänen jälessään. Nyt vasta huomasi Sonja hänet. Hän nousi neljänteen kerrokseen ja soitti ovea n:o 9, johon oli kirjoitettu liidulla: "Kapernaumov, räätäli."

Aha! toisti tuntematon hämmästyen kohtauksesta, minkä jälkeen hän soitti ovea, joka oli merkitty n:o 8. Molemmat ovet olivat noin kuuden askeleen etäisyydellä toisistaan.

— Asutteko Kapernaumovin luona, sanoi hän hymyillen Sonjalle. Eilen hän käänsi liivini. Minä asun tässä Gertrud Karlovna Rösslichin luona … se oli kummallinen sattuma. Sonja katsoi tutkien häneen.

— Olemme niin muodoin naapureja, jatkoi tuntematon. Olen ainoastaan kolme päivää ollut kaupungissa. Hyvästi!

Sonja ei vastannut. Ovi avattiin ja hän kiirehti huoneeseensa.

* * * * *

Matkalla Porfyriuksen luo näkyi Rasumihinissa voimakasta mielenliikutusta.

— Olen sangen ilonen, veljeni, sanoi hän useampia kertoja, — oli hauskaa!… olen sangen iloinen.

— Mistä sinä oikeastaan iloitset? ajatteli Raskolnikov.

— Minähän en tiennyt, että sinäkin olet pantannut jotakin tuolle vanhalle akalle. Onko siitä pitkä aika, kun viimeksi olit hänen luonaan?

— Koska viimeksi kävin siellä! Raskolnikov vaikeni ja oli ajattelevinaan. — Niin, nyt tiedän! Luulen että olin kolme päivää ennen hänen kuolemaansa hänen luonaan. En voi vieläkään lunastaa panttejani, sillä minulla ei ole kuin rupla rahaa jälellä, saan kiittää kirottua kuumekohtausta, joka minulla oli eilen!…

Hän mainitsi kuumekohtauksen erityisellä painolla.

— Se oli siis sentähden, kun sinä sillä kertaa niin … hämmästyit, sanoi Rasumihin. Kuumeesi kestäessä sinä haaveksit yhä sormuksista ja vitjoista. Nyt käsitän kaikki.

— Aha, siis on tämä ajatus iskenyt myös heidän päähänsä, ajatteli Raskolnikov. Tämä ihminen tahtoisi ristiä itsensä minun tähteni ja kuitenkin hän on iloinen siitä, että kaikki oli tullut selväksi.

— Luuletko, että tapaamme hänet? sanoi hän ääneen.

— Luulen, että tapaamme, vakuutti Rasumihin. — Hän on kunnon mies veikkoseni, uskotko! Hän on hyvin epäluulonen, skeptikko, kyynikko, pitää toisten uskottelemisesta, se on nenästä vetämisestä. Mutta asiansa hän käsittää perinpohjin. Viime vuonna keksi hän murhamiehen vaikka ei jälkiäkään ollut näkyvissä. Hänellä on hyvä halu tutustua sinuun.

— Mistä sen päätät?

— Se ei ole sentähden … katsos, sittenkuin sairastuit, olen usein puhunut sinusta, ja kun sain tietää, että olosuhteesi eivät salli sinun jatkaa lakitieteellisiä opintoja, arveli hän, että se olisi suuri synti sinulle. Minä päätin siitä … niin, tietystikin kaikki, en ainoastaan … eilen on Sametov myös … voitko ajatella, Rodja, niin minä juovuspäissäni eilen riitelin kotiin mennessämme … olen nimittäin peloissani siitä, mitä sinä Jumala ties ajatteletkaan.

— Mitä sinä tarkoitat? He pitivät minua luultavasti vähämielisenä. Ehkä heillä oli oikein. Hän hymyili väkinäisesti.

— Niin … niin … lorua! Se on, ei… Oh, katsos, me tappelimme ollessamme hutikassa. Tyhmyyksiä kaikki.

— Miksi pyydät itseltäsi anteeksi? Kaikki on niin vastenmielistä, sanoi
Raskolnikov liian hienotunteisesti. Se oli osaksi teeskentelyä.

— Käsitän kyllä aivan hyvin. Vakuutan sinulle että, käsitän sen. On suuri häpeä sanoa jotakin sellaista…

— Noh, älä puhu siitä, onko se suuri häpeä!

Molemmat vaikenivat. Rasumihin oli tavattoman ilonen. Raskolnikov huomasi sen ja häntä inhotti. Se, mitä Rasumihin äskettäin oli kertonut Porfyriuksesta, saattoi hänet myös levottomaksi.

— Hänen edessään saa myöskin olla olevinaan sairas … ja niin luonnollisesti kuin mahdollista. Hänen sydämensä sykähteli ja hänen poskensa olivat kalpeat. Olisi luonnollisesti parasta, jos ei tarvitsisi ilmaista ensinkään itseään, itsepäisesti karttaa kaikki … ei, se olisi luonnollista… No, tuli mitä tahansa … saamme nähdä … aivan pian … ehkä teen tyhmästi mennessäni sinne? Eikö hyttynen itsestään lennä valoa kohti? Miten sydämeni lyö … se ei ensinkään kelpaa.

— Tuossa harmaassa talossa hän asuu, sanoi Rasumihin.

— Tärkeintä on, tietääkö Porfyrius, että eilen olin tuon vanhan noidan asunnossa … ja puhuin verestä. Siitä otan selvän heti, kun tulen sisään. Saatan sen ehkä huomata hänen naamastaan, muuten … saattaisin olla mennyttä kalua … otan selvän siitä.

— Tiedätkö, sanoi hän ja hymyili veitikkamaisesti, olen selvästi huomannut, että sinä sitten eilisen olet ollut erinomaisen liikutetussa mielentilassa.

— Minä? En ensinkään ole liikutettu, sanoi Rasumihin, mutta säpsähti kysymyksestä.

— Aivan varmaan, veikkoseni, sen huomaa helposti sinusta. Istuit tuolilla, missä sinulla koskaan ei ole tapana istua, kaukana syrjässä ja hypähdit äkkiä ylös ilman syytä, ikäänkuin sinulla olisi ollut suonenveto. Milloin olit surumielinen, milloin erinomaisen ilonen ja olit niin makea kuin puhtain sokeri. Sinä punastuit ja erittäinkin silloin, kun sait päivälliskutsun.

— Valehtelet!… Mitä sinä oikeastaan tarkotat?

— No, miksi vääntelet ja kääntelet itseäsi kuin koulupoika? Nyt punastut taas!

— Sitten olet aika aasi!

— Miksi tulet niin neuvottomaksi, Romeo! Kerron sen jossakin, ha, ha ha! ja äiti nauraa … ja…

— Mutta onko se todellakin vakaumuksesi? Mitä se merkitsee? Rasumihin tuli aivan hämilleen ja kylmät väreet karmivat kauhusta hänen selkäpiitään. — Mitä ajattelet sanoa heille? Minä, veli … hyi, mitä sinä juttelet!

— Olet punanen kuin ruusu. Jospa tietäisit, miten kauniilta näytät! Romeo in folio! Entä miten soma oletkaan! Oletpa vielä pessyt itsesi puhtaaksi tänään, puhdistanut kyntesikin, eikö totta! Koska ennen olet itseäsi niin vaivannut. Kumarruppas, luulen että olet pumadalla hiuksesikin rasvannut!

— Sika!

Raskolnikov nauroi ääneensä saapuessaan Porfyrius Petrovitshin asunnon ovelle. Se oli juuri hänen tarkoituksensa. Huoneen sisällä voitiin kuulla, että hän nauroi eteisessä.

— Ei sanaakaan enää — muuten lyön sinut mäsäksi! kuiskasi Rasumihin ravistaen häntä kiivaasti.