Read synchronized with  English  German  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Raskolnikov nousi ja istuutui sohvalle.

Hän viittasi heikosti Rasumihinille että tämä lopettaisi sen sekalaisen ja kiihkeän lohdutusperusteitten tulvan, minkä tämä oli suunnannut hänen äitiinsä ja sisareensa, otti molempain kädet omiinsa ja katseli vaijeten heitä kumpaakin vuoroonsa. Äiti pelkäsi hänen katsettaan. Siinä katseessa kuvastui voimakas kärsimyksen tunne sekä samalla jotakin kivettynyttä, melkeinpä mieletöntä. Pulcheria Alexandrovna alkoi itkeä.

Avdotja Romanovna oli kalpea, hänen kätensä vapisi veljen kädessä.

— Menkää kotiinne … hänen kerallaan, lausui Raskolnikov värisevällä, heikolla äänellä samalla osottaen Rasumihinia, — huomenna, kaikki huomenna… Kauvanko sitten tulitte?

— Tulimme illalla, Rodja, vastasi Pulcheria Alexandrovna; — juna myöhästyi paljon. Mutta, Rodja, nyt en minä lähde luotasi mistään hinnasta! Minä jään tänne yöksi…

— Älkää kiusatko minua! sanoi Raskolnikov viitaten kädellään pois päin.

— Minä jään hänen luokseen! huudahti Rasumihin. — En jätä häntä hetkeksikään … piru heidät periköön, jotka ovat siellä kotonani, he saavat suuttua niin pahasti kuin tahtovat. Setäni saa olla heidän arvosensa.

— Miten voinkaan kiittää teitä! alkoi Pulcheria Alexandrovna uudelleen, puristaen Rasumihinin kättä; mutta Raskolnikov keskeytti hänet taas:

— Minä en voi, en voi! toisti hän hermostuneen kärsimättömästi. —Älkää nyt kiusatko minua! Siinä on tarpeeksi, kun menette tiehenne… En voi enää…

— Lähtekäämme, äiti; menkäämme huoneesta pois edes hetkeksi, kuiskasi pelästynyt Dunja; — me tapamme hänet, ettekö näe?

— Enkö saa edes kertaakaan katsoa häntä kunnollisesti kolmen pitkän vuoden kuluttua? sanoi Pulcheria Alexandrovna itkien.

— Odottakaa vähän, sanoi Raskolnikov uudelleen, — te saatte minut vallan sekasin; kohta pyörii koko pääni… Oletteko nähneet Lushinin?

— Emme, Rodja, mutta hän tietää, että me olemme tulleet. Me olemme kuulleet, että Pietari Petrovitsh oli niin ystävällinen ja kävi tänään luonasi, lisäsi Pulchreria Alexandrovna jotenkin arasti.

— Niin … hän oli niin ystävällinen .. Dunja, minä sanoin Lushinille heittäväni hänet alas portaista … ja että hän menisi helvettiin…

— Rodja, mitä olet tehnyt? Sinä olet varmaankin … ethän tahtone sanoa… huudahti Pulcheria Alexandrovna pelästyneenä, mutta vaikeni katsellen Dunjaan.

Avdotja Romanovna katseli veljeään tarkkaavasti ja odotti, mitä tulisi jatkoksi. Nastasja oli kertonut heille kiistasta niin laajasti kuin hän oli ymmärtänyt ja osannut esittää. He kärsivät molemmat paljon tästä epätietoisuudesta ja odotuksesta.

— Dunja, jatkoi Raskolnikov voimiaan ponnistellen, — minä en pidä tästä naimiskaupasta ja siksi saat sinä karkottaa Lushinin, jo ensi sanoja puhuessasi hänen kanssansa, huomenna. Minä en enää tahdo nähdä häntä, enkä myös kuulla hänestä mitään!

— Jumalani! huudahti Pulcheria Alexandrovna.

— Ajattele, mitä sanot, veliseni, sanoi Avdotja Romanovna tulisesti, mutta hillitsi itsensä heti. — Sinä et nyt ehkä täysin kykene … sinä olet väsyksissä, sanoi hän lempeästi.

— Sinä luulet minun hourailevan? En, sitä en tee … sinä menet naimisiin tuon Lushinin kanssa ainoastaan minun tähteni, mutta minä en tahdo ottaa vastaan mitään uhria. Ja siksi sinä kirjotat hänelle huomenna ja purat siteesi … huomenna varhain haluan lukea, mitä olet kirjottanut ja sillä hyvä!

— Sitä en minä voi! huudahti loukattu tyttö. — Millä oikeudella…

— Dunetshka, sinäkin olet niin tulinen, älä sano mitään enää … etkö sinä näe… sanoi pelästynyt äiti koettaen rauhottaa Dunjaa. — Ah, lähtekäämme mieluummin.

— Hän hourii! huudahti Rasumihin, joka ei vieläkään ollut vallan selvä. — Miten hän muuten uskaltaisi?… Huomenna ovat kaikki nuo hullutukset tipotiessään… Mutta tänään ajoi hän hänet todella ovesta ulos, se on totta. No, ja toinen suuttui … mutta lopuksi sai hän kuitenkin laittautua tiehensä häntä koipien välissä.

— Se on siis totta?

— Me tapaamme huomenna, veliseni, sanoi Dunja säälivästi, — tule, äiti … hyvästi, Rodja!

— Kuule, sisar! huusi Raskolnikov kooten viimeiset voimansa. — Minä en puhu pyörryksissä. Tämä naiminen … on alhainen teko. Vaikkakin minä olen lurjus, niin et sinä silti saa yhtä meistä … olkoonpa niinkin, että minä olen arvoton … mutta en suostu siihen, että sisarestani tulee samallainen. Joko minä tai Lushin … menkää nyt!…

— Sinä olet varmaankin tullut hulluksi, senkin itsevaltias! raivosi Rasumihin. Mutta Raskolnikov ei vastannut, ehkei voinutkaan enää vastata. Hän laskeutui sohvalle ja kääntyi vallan väsyneenä seinään päin. Avdotja Romanovna katseli tarkkaavasti, hänen mustat silmänsä salamoivat; Rasumihin vavahti tämän silmäyksen edessä. Pulcheria Alexandrovna seisoi siinä kuin halvauksen saaneena.

— Minä en voi mitenkään lähteä täältä! kuiskasi hän Rasumihinille. —Minä jään tänne … tavalla tai toisella. Tahdotteko saattaa Dunjan kotiin?

— Te turmelette koko asian! vastasi Rasumihin kuiskaten ja liikutettuna. — Menkäämme ainakin portaille. Nastasja, valoa! Minä vannon teille, sanoi hän oven takana vielä puoleksi kuiskaten, — että hän hetki sitten oli hyökätä meidän, minun ja lääkärin, kimppuun! Ymmärrättekö … lääkärinkin! Ja tämä pelasti itsensä ainoastaan pois lähtemällä. Mutta minä menin tänne alas pitääkseni häntä silmällä, mutta sillävälin hän pukeusi ja juoksi käsistämme. Jos te nyt enemmän hääritte hänen kanssaan, kykenee hän yöllä juoksemaan tiehensä ja saattamaan jotakin pahaa itselleen…

— Ah, mitä te puhutte!

— Avdotja Romanovnan on myös mahdotonta olla yksinään noissa kalustetuissa huoneissa. Ajatelkaa, mikä talo se on! Olisipa tuo lurjus, Pietari Petrovitsh, voinut vuokrata teille paremmankin asunnon … muuten sanon teille, että olen hieman juovuksissa … ja siksi olen niin hävytön; mutta älkää siitä huoliko…

— Mutta minäpä menen tämän emännän luo ja pyydän hänen suomaan minulle ja Dunjalle jokin nurkka täksi yöksi, sanoi Pulcheria Alexandrovna itsepäisesti. — En voi antaa hänen olla yksinään, sitä en voi.

He seisoivat portailla aivan emännän oven edustalla; Nastasja seisoi porrasta korkeammalla ja näytti heille valoa. Rasumihin oli sangen liikutettu; äsken saattaessaan Raskolnikovia kotiin oli hän vielä aivan terve ja ilonen, huolimatta siitä suuresta juoma-aineitten paljoudesta, jonka hän oli nauttinut. Mutta hänen nykyinen tilansa oli melkein tajuttomuutta … hänestä tuntui siltä kuin olisi nyt kaikki minkä hän oli tähän asti juonut, vielä kerran noussut hänen päähänsä kaksi kertaa voimakkaampana. Hän piti molempia naisia kädestä, esitti heille kaikellaisia mahdollisia järkisyitä ja jotta he panisivat sitä suuremman painon hänen sanoilleen, puristi hän jotain sanoessaan heidän käsiään niin että oli miltei musertaa ne kuin ruuvipuristimessa. Hän melkein nieli Avdotja Romanovnan katseillaan vähääkään ujostelematta. Tämän tästä tempoivat he kivistäviä käsiään hänen suurista, luisevista käpälistään, mutta hän ei huomannut, miksi he sitä tekivät, vaan tarttui niihin entistään lujemmin. Jos he olisivat tällä hetkellä pyytäneet häntä heittäytymään pää edellä portaista alas tehdäkseen heille siten palveluksen, olisi hän tehnyt sen viivyttelemättä ja vastarinnatta. Pulcheria Alexandrovna huomasi heti, huolimatta huolistaan Rodjan tähden, että tuo nuori mies oli liian kiihkeä ja että hän puristi hänen kättään kovasti. Mutta koska Rasumihin oli hänen mielestään pitänyt huolta heistä kuin jokin jätti, ei hän ollut kiinnittävinään huomiotaan hänen mahtavaan olemukseensa. Avdotja Romanovna tunsi samaa huolta Rodjan tähden kuin äiti, mutta vaikkakaan hän ei ollut pelkuri luonnostaan, synnyttivät Rasumihinin silmät, joissa paloi hurja tuli, silti hänessä sellaisen pelon ja kauhistuksen, että ainoastaan se horjumaton luottamus häneen, minkä Nastasjan kertomus oli synnyttänyt, pidätti häntä juoksemasta tiehensä ja ottamasta äitiä kerallaan. Hän ymmärsi sitä paitsi, ettei hän ennättäisi paeta Rasumihin käsistä. Kymmenen minuutin kuluttua oli hän jo hieman rauhottunut. Rasumihin taisi nimittäin, epänormalista tilastaan huolimatta, saattaa heidät käsittämään olosuhteet ja he ymmärsivät heti, kenen kanssa he olivat tekemisissä.

— Emännänkö luo? Mahdotonta … tyhmyyksiä! vastasi hän Pulcheria Alexandrovnalle päättävästi. — Vaikka olisitte kymmenen kertaa hänen äitinsä … niin saatte hänet raivoon, jos te jäätte tänne, ja hitto silloin tietäköön mitä voi tapahtua! Kuulkaa nyt, mitä minä teen. Nastasja jää hetkeksi hänen luokseen ja minä saatan teidät kotiinne, sillä te ette voi yksin kulkea kadulla tähän aikaan yöstä. Siinä suhteessa on Pietarissamme … mutta se riittäköön! Sitten juoksen minä heti takasin tänne ja annan teille kunniasanani kautta neljännestunnin kuluttua tiedon siitä, miten hänen laitansa on, nukkuuko hän, j.n.e. Sitten, kuuletteko, juoksen minä kotiin … siellä kotona on vieraita ja he ovat kaikki juovuksissa … noudan Sosimovin, lääkärin, joka hoitaa häntä … hän ei koskaan juovu … laahaan hänet kanssani tänne Rodjan luo ja palaan sitten heti teidän luoksenne. Te saatte siis kaksi kertaa tietoja tunnin kuluessa … ja lisäksi lääkäriltä; te ymmärrätte, lääkäriltä itseltään, ei yksistään minulta! Jos asianlaita olisi huono, niin vannon saattavani teidät takasin tänne, mutta jos se on hyvä, niin tulee teidän paneutua levolle. Minä vietän koko yön etehisessä, jottei hän huomaisi mitään; Sosimovin annan sitävastoin nukkua emännän asunnossa koko yön, jotta hän olisi aina saatavana. Kumman tarpeessa te paremmin uskotte hänen olevan, teidänkö vai lääkärin? Joka tapauksessa on kai lääkäri hyödyllisin, eikö totta? Menkäämme siis nyt kotiin! Emännän luo ette voi päästä; minä ehkä voisin, mutta ette te, hän ei laskisi teitä sisään, syystä että … no, syystä että hän on tyhmä. Hän olisi mustasukkanen teille, Avdotja Romanovna sekä myös teille … mutta aivan varmasti Avdotja Romanovnalle; hänellä on sangen oikullinen luonne!… Mutta … minä olen myös niin tyhmä … jättäkäämme tämä! Tulkaa nyt! Luotatteko minuun?… Luotatteko minuun, vai ettekö?

— Lähtekäämme, äiti, sanoi Avdotja Romanovna, — hän pitää lupauksensa. Hän on jo kerran ennen pelastanut veli Rodjan hengen; ja jos lääkäri todella suostuu olemaan täällä yötä, mikä voi olla parempaa?

— Niin, niin … te … te ymmärrätte minua, syystä että te olette … enkeli! huudahti Rasumihin ihastuneena. — Lähtekäämme. Nastasja, lähde heti ylös hänen luokseen ja jää sinne kynttilöinesi. Neljännestunnin kuluttua olen täällä takasin…

Pulcheria Alexandrovna ei tosin ollut vielä vallan vakuutettu, mutta hän ei enää estellyt enempää. Rasumihin tarjosi heille molemmille käsivartensa ja veti heidät portaita alas. Äiti epäili kuitenkin vielä… "Vaikkakin hän on hyvä ja reipas, voiko hän tosiaan pitää lupauksensa?… Moisessa tilassa?…"

— Ah … minä ymmärrän, te luulette syystä että olen tällaisessa mielentilassa! keskeytti Rasumihin hänet ajatuksissaan aivan kuin hän olisi arvannut, mitä Pulcheria Alexandrovna ajatteli, samalla ottaen pitkine säärineen sellaisia askeleita, että naiset vaivoin voivat seurata häntä, mitä hän ei muuten ollenkaan huomannut.

— Tyhmyyksiä! Se on, minä olen niin juovuksissa kuin renttu; älkää siitä huoliko; se ei johdu siitä, että olen juonut … vasta teidät nähdessäni kohosi höyry päähän… Mutta mitä minuun tulee, älkää siitä surua kantako; minä sanon, etten ole teidän arvosenne … en ole vähimmälläkään tavalla teidän arvosenne! Saatettuani teidät kotiin kaadan heti pari sangollista vettä niskaani tämän kanavan kohdalla ja sitten olen taas selvä. Jospa te tietäisitte, miten paljon minä pidän teistä kummastakin … älkää naurako, älkää suuttuko minulle! Minun puolestani saatte suuttua kaikille muille, minulle ette vain; minä olen Rodjan ystävä, olen siis myös teidän ystävänne. Sanonpa teille … minä aavistin sitä … jo edellisenä vuonna, eräänä hetkenä … muuten … minulla ei ole ollut aavistustakaan, tehän olette ilmestyneet niin äkkiä kuin taivaasta! Minä en tietystikään voi nukkua koko yönä… Tuo Sosimov pelkäsi että hänestä voisi tulla hullu … siksi ei häntä saa suututtaa…

— Mutta mitä te sanotte? huudahti äiti.

— Onko lääkäri tosiaan sanonut niin? kysyi Avdotja Romanovna pelästyneenä.

— Hän sen on sanonut mutta se ei ole totta, se ei ole ollenkaan totta. Antoipa hän Rodjalle lääkettäkin, hieman pulveria, minä näin sen itse … ja sitten tulitte te kaikki?… voih! Jospa olisitte tulleet huomenna sen sijaan! Se oli hyvä, että ainakin läksimme tiehemme! Tunnin kuluttua antaa Sosimov itse teille tietoja. Hän ei ole juovuksissa!… Silloin en minäkään enää ole sitä… Miksi joinkaan minä noin rajusti! Sen tein siitä syystä, että alkoivat riidellä kanssani … senkin kirotut ihmiset! Minä olin jo vannonut olevani kiistelemättä kenenkään kanssa!… Millaisia tyhmyyksiä he esittävätkin!… Olimmepa vähällä ruveta tukkanuottasillekin. Setäni jäi kotiin, hän saa olla isäntänä… Ajatelkaahan, he puolustivat yksilön täydellistä persoonattomuutta ja pitivät sitä korkeimpana ihanteenaan. Ihmisen tulee olla mahdollisimman vähän alkuperäinen, olla mahdollisimman vähän kaltaisensa. He pitivät sitä suurimpana edistysaskeleena. Jospa heidän puheensa edes olisivat olleet heidän omia ajatuksiaan, mutta…

— Kuulkaa, keskeytti Pulcheria Alexandrovna, mutta se saattoi hänet vain kiihkeämmäksi.

— Niin, mitä te luulettekaan! huudahti Rasumihin vielä kuuluvammin. — te kai luulette, että minä kiivastuin, vain siksi että toiset rähisivät? Tyhmyyttä … minä pidänkin siitä, että puhutaan hieman tuuleen. Puhuminen ja valehteleminen ovat ihmisen ainoa etuoikeus, se on se ainoa seikka, joka nostaa hänet muita korkeammalle. Se joka valehtelee, lähentelee totuutta! Minä olen ihminen … sillä minä valehtelen. En ole koskaan lausunut yhtä ainoatakaan totuutta ilman että olisin sitä ennen valehdellut neljätoista, viisitoista kertaa … ja se on jossain määrin kiitettävääkin. Mutta me emme osaa valehdella itsenäisesti, alkuperäisesti! Sen, joka valehtelee minulle, tulee tehdä se omalla tavallaan, ja minä suutelen häntä silloin siitä. Itsenäinen, alkuperäinen vale on joka tapauksessa parempi kuin vieras, matkittu totuus. Ensimäisessä tapauksessa on puhuja ainakin ihminen, jälkimäisessä tapauksessa korkeintaan papukaija. Totuuteen tulemme kuitenkin vihdoinkin … kunhan ei vaan ajeta karille elämässä … siitä on esimerkkejä. No, mitä olemme me tosiaan nyt? Me olemme kaikki, kaikki poikkeuksetta … tieteeseen, kehitykseen, ajatuskykyyn, keksintöihin, ihanteisiin, toivomuksiin, vapaamielisyyteen, järkevyyteen, kokemukseen ja kaikkeen muuhun nähden … vain ensi luokalla, valmistavalla luokalla. Meitä huvittaa leikkiä toisen järjellä … kaivautua siihen! Eikö niin ole asian laita? Enkö ole oikeassa? huudahti Rasumihin pudistellen ja puristellen molempien naisien käsiä. — Eikö totta?

— Ah, Jumalani … sitä en tiedä, sanoi Pulcheria Alexandrovna parka.

— Kyllä, kyllä … vaikkakaan en ole vallan samaa mieltä kanssanne, lisäsi Avdotja Romanovna vakavasti, mutta oli äkkiä pakotettu huudahtamaan ääneensä, sillä niin kovasti oli Rasumihin tällä kerralla puristanut hänen kättään.

— Kyllä? Te sanotte kyllä? No, silloin olette te … te olette… huudahti Rasumihin ihastuneena, — kaiken hyvän, kaiken puhtaan, kaiken järjen — ja kaiken täydellisyyden lähde! Antakaa minulle kätenne, antakaa se minulle … te myös, tahdon suudella käsiänne tässä, heti, polvillani!

Ja hän polvistui kadulle, joka onneksi oli väestä tyhjä.

— Lopettakaa toki!… Tehkää hyvin, mitä Te teette? huudahti Pulcheria
Alexandrovna vallan suunniltaan joutuneena.

— Nouskaa, nouskaa! sanoi Dunja hymyillen, mutta kuitenkin hieman rauhattomana.

— Sitä en tee mistään hinnasta ennenkuin oijennatte minulle kätenne. Kas niin, nyt on hyvä, nyt minä nousen ja jatkamme matkaa. Minä olen onneton hutilus, minä en ole teidän arvosenne, minä olen juovuksissa … minä häpeän … en minä ole kyllin arvokas pitämään teistä … mutta notkistamaan polviani … se on jokaisen velvollisuus, ellei hän vielä ole täydellinen lurjus. Ja minä olen notkistanut polveni!… Tuossa on talo, jossa tulette asumaan… Rodion oli todellakin oikeassa heittäessään ulos Pietari Petrovitshin … sillä, miten on hän rohjennut vuokrata teille asunnon täällä? Sehän on skandali! Tiedättekö, kutka täällä tapaavat asua? Ja te olette hänen morsionsa? No, silloinpa sanon teille, että… Teidän sulhasenne — on lurjus!

— Kuulkaahan, herra Rasumihin, te unohdatte… alkoi Pulcheria
Alexandrovna.

— Aivan oikein, te olette oikeassa, minä unohdin … minä häpeän! sekaantui Rasumihin katuvaisena hänen puheeseensa… — Mutta … mutta … te ette saa suuttua siitä syystä että minä sen sanoin! Sillä minä puhun avomielisesti, enkä ollenkaan siitä syystä … hm!… Se oli katalaa! Sanalla sanoen, en sen vuoksi että minä olen … hm, no, oli miten oli, minä en viitsi sanoa sitä… Mutta me tunsimme heti hänen sisään astuessaan, ettei hän kuulunut meidän piiriimme. Ei ollenkaan sen vuoksi että hän oli antanut parturin kähertää tukkansa, ei myöskään sen vuoksi, että hän niin kiireesti koetti saattaa järkensä lyhdyn loistamaan meille, vaan sen vuoksi, että hän on vakoilija, keinottelija, siksi että hän on juutalainen, teeskentelijä, senhän voi huomata hänestä. Te ehkä luulette, että hän on viisas? Ei, narri hän on, oikea narri! No, ja sellainen mies kelpaisi Teille? Ah, Jumalani!… Näettekö, hyvät naiset, sanoi hän pysähtyen portaille … — joskin kaikki ne, jotka tällä hetkellä ovat minun kotonani, ovat juovuksissa, niin ovat he kuitenkin järkevää väkeä kaikki; ja joskin me hieman valehtelemme … sillä minä valehtelen myös … niin valehtelemme kuitenkin itsemme lopulta totuuteen, sillä me olemme hyvällä ja jalolla tiellä. Joskin olen töykeästi esiintynyt poikiani kohtaan … niin kunnioitan heitä kumminkin; pidänpä vielä Sametovistakin, jota en kuitenkaan kunnioita … hän on vielä nuori nousukas! Niin, vieläpä tuosta päälurjus Sosimovistskin, sillä … hän on rehellinen ja ymmärtää asiansa… Mutta tämä riittäköön siitä, tahdotteko antaa anteeksi? minulle, mitä olen sanonut? Annatteko minulle anteeksi? Onko se varmaa? No, tulkaahan sitten. Tämän käytävän minä tunnen, olen ollut täällä ennenkin — juuri tässä numero kolmessa tapahtui eräs häväistysjuttu… Mutta missä on teidän huoneenne, mikä on sen numero? Numero kahdeksan? Kas niin, pankaa ovi säppiin, älkää laskeko ketään sisään. Neljännestunnin kuluttua tuon tietoja ja sitten puolen tunnin päästä tulen Sosimovin kera; saattepa nähdä miten minä kiiruhdan; hyvästi!

— Jumalani, Dunetshka, mihinkä kaikki tämä johtaa? sanoi Pulcheria
Alexandrovna kääntyen levottomasti tyttärensä puoleen.

— Rauhoittukaa, äitiseni, vastasi Dunja riisuen hatun ja viitan yltään. — Itse Jumala on lähettänyt meille tämän miehen, vaikkakin hän on tullut suoraan juomarikoplasta. Häneen voi luottaa, sen vakuutan sinulle. Eikö hän ole jo tehnyt paljoa Rodjan hyväksi?

— Ah, Dunetshka, Jumala tietäköön, tulleeko hän takasin! Miten annoin hänen viekotella itseäni lähtemään sieltä… Sitä en olisi voinut ajatella, että tapaisin hänet tällaisena, en, sitä en olisi tehnyt! Miten vihanen hän oli — aivan kuin tulomme olisi ollut hänelle vastenmielinen…

Kyyneleet pulpahtivat hänen silmiinsä.

— Ei, sitä se ei ollut ollenkaan, äiti. Te ette häntä kylliksi tarkannut, itkitte vain kaiken aikaa. Hän on vielä sangen hajamielinen ja hermostunut vaikean sairautensa vuoksi … siinä kaikki!

— Ah, tätä sairautta! Mitenkä se päättynee?… Ja miten hän puhui sinulle, Dunja! sanoi äiti katsoen tytärtään arasti silmiin aivan kuin arvatakseen hänen ajatuksiaan. Muuten hän oli jo osaksi lohdutettu sillä, että Dunja itse alkoi puolustaa veljeään ja antoi luultavasti hänelle anteeksi. — Minä olen varma siitä, että hän on toisella mielellä huomenna, lisäsi hän tutkiakseen tytärtään enemmän.

— Mutta minä olen vakuutettu siitä, että hän sanoo vallan samaa huomenna … hänestä, sanoi Avdotja Romanovna; ja äiti tyytyi siihen, sillä hän pelkäsi puhua seikkaperäisemmin tästä asiasta. Dunja syleili ja suuteli häntä ja vaijeten painoi äiti tyttärensä sydämellisesti rintaansa vastaan. Sitten hän istuutui ja odotti levottomasti Rasumihinin paluuta; silloin tällöin hän salaa katseli tytärtään, joka käveli ajatuksiinsa vaipuneena ja kädet ristissä edes ja takaisin lattialla. Tämä tällainen käveleminen oli ominaista Avdotja Romanovnalle ja varoi tarkasti sekottamasta häntä ajatuksissaan.

Rasumihin oli luonnollisesti naurettava äkkinäisen, juovuksissa Avdotja Romanovnaa kohtaan syntyneen kiintymyksensä vuoksi, mutta kun tarkasteli jälkimäistä, etenkin kun hän nyt käveli huolestuneena ja ajatuksiinsa vaipuneena edes ja takasin, voi Rasumihinille ehkä antaa anteeksi, lukuunottamatta hänen humalaista tilaansa.

Avdotja Romanovna oli silmään pistävä kaunotar … korkea, hyväkasvuinen, voimakas ja itsetietoinen … mikä osottausi hänen kaikissa liikkeissään siten mitenkään vähentämättä niitten pehmeyttä ja sulavuutta. Hänen kasvonsa olivat veljen kaltaset, häntä voi hyvällä syyllä kutsua kaunottareksi. Hänellä oli tummanruskea tukka, hieman vaaleampi kuin veljen, hänen silmänsä olivat melkein mustat, tuliset, ylpeät, mutta silloin tällöin joinakin hetkinä tavattoman hyväntahtoset. Vaikka hän oli kalpea, ei hän silti näyttänyt ollenkaan sairaaloiselta, hänen kasvonsa päin vastoin säteilivät terveyttä. Hänen suunsa oli jotenkin pieni, terve, punanen alahuuli oli hieman eteenpäin pistävä kuten leukakin … ainoa epäsäännöllisyys näissä sopusointuisissa kasvoissa; siitä syystä niillä olikin omituinen, hieman ylpeähkö leima. Kasvonilme oli miettiväinen ja enemmän vakava kuin ilonen. Mutta miten erinomaisesti somistikaan hymy tai nuorekas, ilonen, vapaa nauru näitä kasvoja! Sangen helposti selitettävissä oli se, että kuumaaverinen, avonainen, naivi, rehellinen, tavattoman suuri ja juopunut Rasumihin, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt moista, ensi hetkenä menetti järkensä. Huomattava on myös se seikka, että hän näki Avdotja Romanovnan hetkenä, jolloin veljensä näkemisen ilo vielä enemmän kaunisti hänen piirteitään. Perästä päin Rasumihin huomasi, miten hänen ylähuulensa värisi veljen tylyn puheen johdosta … ja hän ei voinut vastustaa kauvempaa.

Juovuspäissään löperrellessään, että Raskolnikovin emäntä, Praskovja Pavlovna tulisi mustasukkaseksi sekä Avdotja Romanovnalle että myös Pulcheria Alexandrovnalle, ei hän ollut kovinkaan väärässä vaikka viimemainittu oli jo kolmenviidettä vuoden vanha; hänen kasvoillaan oli vielä jälkiä varhasemmasta kauneudesta, ja hän näytti paljon nuoremmalta. Asian laita on usein sellainen naisiin nähden, jotka ovat säilyttäneet sielun jaloutensa, tunteensa, terveyden, ja sydämen lämpönsä nuoruusvuosien kuluttuakin. Tahdomme tässä vain ohimennen huomauttaa, että tämä on ylipäänsä ainoa keino säilyttää kauneutensa vanhempaankin ikään. Hänen tukkansa tosin alkoi harmaantua ja ohuuntua, muutamia pieniä ryppyjä oli jo kauvan sitten muodostunut silmien ympärille; suru ja huolet olivat tehneet hänen poskensa ontoiksi ja sisään painuneiksi, mutta silti olivat hänen kasvonsa vielä kauniit. Hän oli Dunetshkan peilikuva, ainoastaan kaksikymmentä vuotta vanhempana ja uupuen piirrettä alahuulessa, joka ei ollut niin esiinpistävä. Pulcheria Alexandrovna oli sangen tuntehikas, mutta ei sentimentalinen; hän oli arka ja myöntyväinen, mutta vain jossakin määrin; hän voi myöntyä paljossa suostua paljoon, vieläpä vastustaa vakaumustaan, mutta hän ei silti mennyt koskaan erään määrätyn rajan yli, eikä mikään mahti maailmassa voinut saada häntä menemään sen yli tai kieltämään perusteitaan.

Tasan kahdenkymmenen minuutin kuluttua siitä kuin Rasumihin läksi heidän luotaan naputettiin heidän ovelleen kaksi kertaa nopeasti, mutta hiljaa; hän oli palannut.

— Minulla ei ole aikaa tulla sisään, sanoi hän nopeasti oven auvettua. — Hän nukkuu sangen hyvin, levollisesti ja syvästi, Jumala suokoon hänen nukkua siten kymmenen tuntia. Nastasja on hänen luonaan; olen käskenyt hänen pysyä siellä siksi kunnes palajan. Nyt vien minä sinne Sosimovin, hän sitten antaa teille tietoja ja sitten voitte laskeutua levolle, olette kai tavattoman väsyksissä…

Hän kiiruhti siitä käytävää poispäin.

— Miten reipas … ja oivallinen nuori mies; lausui Pulcheria
Alexandrovna ilosta säteillen.

— Hän näyttää todellakin olevan sangen kelpo ihminen! sanoi Avdotja
Romanovna kiihkeästi ja alkoi uudelleen kävellä lattiaa edes ja takasin.

Noin tunnin kuluttua siitä kuului taas askelia käytävästä ja taas koputettiin ovelle. Molemmat naiset luottivat tällä kertaa Rasumihinin lupaukseen, ja hän olikin todella ottanut Sosimovin kanssaan. Tämä oli heti suostunut jättämään seuran ja lähtemään Raskolnikovin luo, mutta naisten luo ei hän alussa mitenkään tahtonut tulla, sillä hän ei uskonut juopuneen Rasumihinin vakuutuksia. Hänen itserakkautensa tuli kuitenkin pian tyydytetyksi, ja tunsipa hän tyydytystäkin nähdessään, että naiset tosiaan odottivat hänen tuomiotaan kuin orakelin vastausta. Hän jäi tasan kymmeneksi minutiksi heidän luokseen ja hänen onnistui täydelleen rauhoittaa Pulcheria Alexandrovna. Hän puhui heille syvällä osanotolla, mutta oli lyhytsananen ja vakava, aivan kuin seitsemänkolmattavuotias lääkäri jossakin tärkeässä neuvottelussa. Hän ei sanonut ainoatakaan sanaa, joka ei olisi koskenut sitä asiaa, mikä oli hänet saattanut tänne, eikä lausunut pienintäkään toivomusta siihen suuntaan, että haluaisi päästä mihinkään läheisempään tai uskottavampaan suhteeseen äidin ja tyttären kera. Hänen sisään astuessaan pisti Avdotja Romanovnan häikäisevä kauneus hänen silmäänsä, mutta hän teki voitavansa salatakseen häneltä tämän vaikutuksen ja hän kohdisti sanansa yksistään Pulcheria Alexandrovnaan. Tämän hän teki tuntiessaan jotakin sisäistä mielihyvää. Hän sanoi sairaasta, että hän piti hänen nykyistä tilaansa sangen tyydyttävänä. Hänen havaintojensa mukaan oli sairauden alkujuurena — lukuunottamatta niitä aineellisessa suhteessa vaikeita olosuhteita, joissa potilas viime kuukautena oli ollut jotkin moraliset syyt, se olisi niin sanoaksemme useitten sekaantuneitten moralisten ja aineellisten syitten, levottomuuden, surun, huolten, joittenkin aatteitten, tuotanto… j.n.e. Huomatessaan, että Avdotja Romanovna erityisen tarkkaavasti kuunteli häntä, alkoi hän esittää tämän aineen yksityisseikkoja. Pulcheria Alexandrovnan suruisaan ja kiihkeään kysymykseen hänen epäilemänsä mahdollisen mielenhäiriönsä johdosta vastasi hän levollisesti ja peittelemättä nauraen ivanaurua, sanoen, että hänen sanojaan oli liioteltu, että sairaalle tosiaan tuntui olevan omituinen päähänpisto, jotakin, joka muistutti jonkunlaista monomaniaa … että hän, Sosimov, paraillaan tutki tätä tavattoman mieltäkiinnittävää osaa lääketieteestä … että kuitenkin oli otettava huomioon sairaan kuumeinen tila ja hänen tajuttomuutensa, jota oli kestänyt melkein tähän päivään saakka … että hänen sukulaistensa tulo sitä paitsi vaikuttaisi virkistävästi häneen, vahvistaen ja huvittaen häntä … "edellyttäen, että vältetään uusia, erinomaisia mielenliikutuksia"… lisäsi hän merkitsevästi. Sitten hän nousi, sanoi hyvästit erinomaisen kohteliaasti ja läksi tyytyväisenä käyntiinsä ja vielä enemmän itseensä, äidin siunausten ja sydämellisten kiitosten seuraamana ja käden pudistuksen onnellistuttamana, minkä sisar antoi hänelle ilman että hän otti alkua siihen.

— Kaiken muun säästämme huomiseksi; nyt panemme maata! lisäsi Rasumihin lähtien pois Sosimovin kera. — Huomenna tulen luoksenne niin varhain kuin mahdollista antaakseni teille tietoja.

— Miten ihastuttava tyttö Avdotja Romanovna tosiaan on! sanoi Sosimov heidän tultuaan kadulle.

— Ihastuttava? Sanotko ihastuttava? ulvoi Rasumihin, syöksyen Sosimovin kimppuun ja tarttuen häntä kurkkuun. — Jos sinä koskaan … ymmärrätkö? Ymmärrätkö minua? huusi hän pitäen häntä kauluksesta, puistellen häntä ja painaen häntä seinää vastaan… Kuuletko?

— Päästähän toki minut, sinä juopunut piru! huudahti Sosimov koettaen työntää häntä luotaan. Kun toinen oli päästänyt, katseli hän häntä tarkkaavasti ja pyrskähti sitten äänekkääseen nauruun. Rasumihin antoi käsiensä riippua ja seisoi hänen edessään syvästi ja vakavasti miettien.

— Se on totta … minä olen aasi! sanoi hän näyttäen niin synkältä kuin myrskypilvi, — mutta sinä … sinä olet myös…

— Ei, veikkoseni, en minä, en aivan. Minä en laske päähäni tuollaisia tyhmyyksiä.

He kulkivat vaijeten edelleen ja vasta saavuttuaan Raskolnikovin asuntoon, keskeytti Rasumihin hiljaisuuden.

— Kuule, sanoi hän Sosimoville, — sinä olet oivallinen poika, mutta huolimatta sinun muista huonoista ominaisuuksistasi, olet sinä myös irstas ja sitä mitä suurimmassa määrässä … sen tiedän. Sinä olet hermostunut raukka, sinä olet oikullinen, alat lihota, etkä voi kieltäytyä mistään … ja sitä minä kutsun katalaksi, sillä se johtaa kataluuteen. Sinä olet niin häväissyt itsesi, etten ollenkaan voi käsittää, että sinä kaikesta tästä huolimatta voit olla hyvä lääkäri, joka olet valmis uhrautumaankin toisten puolesta … lääkäri … joka nukkuu haahkanuntuvilla ja nousee vuoteelta keskellä yötä, kun sairaat tarvitsevat häntä! Korkeintaan kolmen vuoden päästä et sinä anna häiritä yön lepoasi! No, piru sen vieköön, siitä ei ole nyt puhetta, vaan siitä, haluatko nukkua yön Pashenkan asunnossa, olen suurella vaivalla saanut hänet myöntymään … minä nukun kyökissä; te siis olette tilaisuudessa tutustumaan tarkemmin toisiinne, vaan ei niin, kuin sinä luulet. Ei jälkeäkään…

— Enhän minä mitään tarkotakaan!…

— Näetkö, veikkoseni, täällä tapaat häpeää, hiljaisuutta, myöntyväisyyttä ja mitä jäykkäniskasinta siveyttä … ja huolimatta tästä kaikesta … huokauksista ja välttelyistä … hän on niin pehmeä kuin vaha! Vapauta minut hänestä kaikkein maailman pirujen tähden! Hän on niin tunteellinen! Minä korvaan sen sinulle, korvaan sen elollani ja sielullani.

Sosimov nauroi täyttä kurkkua entistään äänekkäämmin. — Kas, miten kiihkeä sinä olet! Miten minä sitten menettelen hänen kanssaan?

— Minä vakuutan sinulle, ettei sinulla ole suurta vaivaa hänen kanssaan. Puhu vain paljon, yhtä ja toista, mitä tahansa mieleesi johtuneekin, istuudu hänen viereensä ja puhu. Sinähän olet lääkäri, ala kysymällä hänen terveyttään. Minä vannon, ettet sinä sitä kadu. Hänellä on myös piano … minä rämpytän hieman, kuten tiedät; minä soitin aito venäläisen laulun: "Kuumien kyynelten peittämänä" — hän pitää paljon aito venäläisistä lauluista — no, juuri sillä laululla se alkoi; sinähän olet taitava pianonsoittaja, oikea Rubinstein. Minä vakuutan, ettet sinä sitä kadu.

— Mutta oletko antanut hänelle mitään lupausta, tai ehkä allekirjoitustasi? Ethän vain ole mahtanut tehdä hänelle avioliittolupausta?

— En, tietystikään en, en mitään sellaista! Hän ei ole sitä lajia!
Tshebanov aikoi myös…

— No, anna hänen mennä!

— Ei, se ei sovi,

— Miksi ei?

— Asianlaita on nyt vain sellainen; sanalla sanoen, se ei sovi; siinä on ollut erikoinen vetovoima…

— Mutta miksi olet sitten vetänyt häntä luoksesi?

— Ah, minä en ole ollenkaan vetänyt häntä luokseni, minä olen ehkä itse tullut vedetyksi, tyhmyydestä; hänestä on saman tekevää, oletko se sinä vai minä, kunhan vain joku istuu hänen vieressään ja huokaa. Mistä tahansa puhunetkaan hänelle, vaikkapa matematikastakin, integralilaskuista esimerkiksi, ei se merkitse mitään; se ei ole, herra paratkoon, leikkiä, vaan täyttä totta, hänestä on vallan saman tekevää, hän vain tahtoo katsella sinua ja huoata, vaikkapa kokonaisen vuoden läpeensä. Minä olen muun muassa puhunut hänelle Preussin hallitsijasuvusta kaksi kokonaista päivää (mahdotontahan on keksiä aina uusia puheenaineita) … hän kuunteli minua, huokasi ja hikosi! Ei vain sanakaan rakkaudesta … hän on liian arka, tavattoman arka … mutta sinun täytyy teeskennellä niin, että tuntuu olevan mahdotonta päästä eroon hänestä… Siinä on tarpeeksi. Hänen luonaan on sangen mukavaa, tuntuu vallan siltä kuin olisi kotonaan … sinä voit siellä lukea, istua, maata, kirjottaa … vieläpä suudellakin voit häntä, mutta vain varovasti…

— No, mutta mitä minä hänestä hyödyn?

— Niin, sitä en osaa sinulle selittää oikein! Näetkö, te olette niin toistenne kaltaset, sinä ja hän! Minä olen ajatellut sinua jo ennenkin! Samaahan se on, tapahtuuko se aikaisemmin tai myöhemmin? Täällä, veliseni, on kaikki niin mukavaa … ja … eikä ainoastaan mukavaa, sinä oikein vaivut hyvinvointiin; tuntuu siltä kuin olisi maailman ääressä laivana, joka on ankkurissa; se on rauhallinen turvapaikka, joka on jotenkin maan keskipisteenä … se on jotakin erinomaista verrattuna kaikellaisiin makeisiin pannukakkuihin, lihaviin kalapiirakoihin, iltateehen samovarin ääressä, hiljaa huokaaviin pehmeisiin turkkeihin ja lämpimiin istumapaikkoihin … sinusta tuntuu kuin sinä olisit kuollut ja kuitenkin elävä … molempien osien paraat puolet yhdistettyinä yhdeksi!… No, veikkoseni, nyt olen minä antanut sinulle jotakin oivallista … nyt on aika panna maata! Kuulehan, minä herään yöllä toisinaan ja silloin minä nousen — ja menen hänen luokseen katsomaan miten hänen laitansa on. Mutta sitä kai ei tarvita, tyhmyyksiä, kaikkihan käy hyvin! Ei sinun tarvitse enää olla levoton —mutta jos tahdot, voit kuitenkin pistäytyä hänen luonaan. Jos huomaat jotakin, —että hänellä on kuume tai että hän hourii, niin herätä minut vain heti. Muuten ei kai mitään tapahtunekaan…