Read synchronized with  English  German  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Tulija oli keski-ikäinen herrasmies, joka näytti sangen teeskentelevältä; hänellä oli vastenmielinen, pettävä ulkomuoto; sisääntullessaan pysähtyi hän ovelle, katseli ympärilleen silmäyksin, jotka ilmaisivat tavatonta, loukkaavaa kummastusta ja jotka näyttivät kysyvän: "Minne olenkaan sattunut tulemaan?" Hän katseli epäilevästi, jopa levottomastikin ympärilleen Raskolnikovin ahtaassa ja matalassa "kaapissa". Yhtä suuresti hämmästyneenä kiinnitti hän sitten silmänsä Raskolnikoviin, joka makasi pukemattomana, tukka suorimattomana, pesemättömänä kurjalla, likaisella sohvallaan ja joka myös lakkaamatta katseli häntä. Sitten hän katseli yhtä varovasti Rasumihinin takkuisia ja parrakkaisia kasvoja, jotka puolestaan tarkastelivat häntä julkeasti ja kysyvästi suoraan silmiin, paikaltaan liikahtamatta. Tätä olotilaa kesti varmaankin kokonaisen minuutin ja sitten seurasi, kuten odotettavaa olikin, pieni muutos. Äkkiä oli mainittu herra käsittänyt, ettei tuima ja arvokas kasvojenilme sopinut täällä kaapissa ja vallitsevissa olosuhteissa, hän muuttui vähän notkeammaksi ja kohteliaammaksi ja pani vakavana ja selvästi painon sanoilleen ja tavuille tehdessään Sosimoville seuraavan kysymyksen:

— Ylioppilas, eli entinen ylioppilas Rodion Romanitsh Raskolnikov?…

Sosimov olisi ehkä vastannut, ellei Rasumihin, johonka kysymys ei ollut ollenkaan kohdistettu, olisi tullut hänen tielleen:

— Hän makaa tuossa sohvalla! Ja te — mitä te tahdotte?

Tämä kodikas "mitä te tahdotte?" suututti tuota teeskentelevää herraa; hän aikoi kääntyä Rasumihinin puoleen, mutta malttoi mielensä oikealla hetkellä ja suuntasi uudelleen kysyvän katseensa Sosimoviin.

— Hän on Raskolnikov! sanoi Sosimov osottaen sairasta, jonka jälkeen hän haukotteli tavattoman pitkään, suu sepposen selällään. Sitten veti hän taskustaan paksun kultakellonsa, avasi sen, katsahti siihen ja pisti sen yhtä vitkalleen ja välinpitämättömästi takaisin taskuunsa.

Raskolnikov itse makasi siinä koko ajan hiljaa ja katseli jäykästi ja näöltään hajamielisesti tulijaa. Hänen kasvonsa olivat tavattoman kalpeat ja kärsivät, aivan kuin hän olisi äskettäin ollut tuskallisen leikkauksen tai kidutuksen alasena. Mutta sisään tullut herra kiinnitti yhä enemmän hänen huomionsa puoleensa; hän alkoi tuntea rauhattomuuden, epäilyksen, jopa pelonkin tunnetta. Kun Sosimov osotti häntä ja sanoi: "Hän on Raskolnikov?" kohousi hän äkkiä aivan kuin juostakseen tiehensä, istuutui vuoteeseen ja sanoi kehottavalla mutta heikolla äänellä:

— Aivan niin! Minä olen Raskolnikov! Mitä te tahdotte?

Vieras katseli häntä tarkkaavasti ja sanoi erityisellä äänenpainolla:

— Pietari Petrovitsh Lushin. Minulla on syytä toivoa, ettei nimeni tuntune teistä vallan ventovieraalta.

Mutta Raskolnikov, joka ajatteli jotakin vallan toista, katseli jäykästi ja hajamielisesti häntä sanakaan vastaamatta, aivan kuin olisi hän kuullut Lushinin nimen ensi kertaa.

— Mitä? Ettekö olisi vielä mahtanut saada mitään tietoja? kysyi Pietari
Petrovitsh vastenmielisesti liikutettuna.

Vastaukseksi vaipui Raskolnikov takaisin patjalle, pani kätensä päänsä alle ja katseli kattoon. Lushinin kasvoille nousi nolostumisen puna; Sosimov ja Rasumihin katselivat häntä uteliaasti ja hän tunsi mielensä lannistuvan.

— Minä edellytin ja laskin, alkoi hän uudestaan, — että kirje, joka lähetettiin jo enemmän kuin kymmenen, ehkä jo neljäkintoista vuorokautta sitten…

— Mutta kuulkaahan, miksi pysähdytte ovelle? keskeytti Rasumihin hänet äkkiä. — Jos teillä on annettavana selitys, niin istuutukaa toki, tuollahan on ahdasta sekä teille että Nastasjalle. Nastashuska, mene pois tieltä, anna hänen tulla lähemmä! Astukaa tänne, tässä on tuoli, istuutukaa vaan!

Hän veti tuolin pöydän luota ja siirtyi itse vähän kauvemmas toimittaakseen vieraalle mahdollisuuden tunkeutua perille saakka. Tällä ei ollut mitään syytä kieltäytyä ja sen vuoksi hän tunkeusikin tuolin ääreen niin hyvin kuin voi. Päästyään tuolin ääreen hän istuutui ja katseli kysyvästi Rasumihiniin.

— Muuten ei teidän tarvitse kainostella, lausui tämä. — Rodja on maannut sairaana jo viisi päivää ja houraillut kolme, mutta nyt on hän joka tapauksessa tullut tajuihinsa ja onpa vielä saanut hieman ruokahaluakin. Tuossa on hänen lääkärinsä, joka juuri pääsi tutkimasta häntä, mutta minä olen hänen toverinsa, myös entinen ylioppilas, joka myös nyt hoitelee häntä; älkää siis huoliko meistä ja älkää ujostelko, vaan jatkakaa asianne esittämistä.

— Kiitos. Mutta eikö läsnäoloni ja puheeni ole kiusaksi? kääntyi Lushin
Sosimovin puoleen.

— Eipä niinkään, sanoi Sosimov vitkalleen, — te päinvastoin tappaisitte hänen aikaansa sillä. Ja hän haukotteli taas.

— Ah, siitä on jo pitkä aika, kun hän tuli tajuihinsa, jo varhain aamulla! jatkoi Rasumihin niin teeskentelemättömästi ja kodikkaasti, että Lushin taas rauhottui; ehkä myös sentähden, että tuo julkea, rääsyinen mies oli esittänyt itsensä ylioppilaaksi.

— Teidän äitinne… alkoi Lushin.

— Hm! mutisi Rasumihin jotenkin kuultavasti. Lushin katseli hän kysyvästi.

— Eipä mitään … tapahtui vain siten … jatkakaa…

Lushin kohoutti hartioitaan.

— Teidän äitinne alkoi minun vielä siellä ollessani kirjoittaa teille. Tultuani tänne annoin kulua muutamia päiviä ennenkuin saavuin luoksenne ollakseni vallan varma siitä, että teillä jo olisi tieto kaikesta; mutta nyt näen suureksi suureksi kummastuksekseni…

— Minä tiedän, tiedän kyllä! sanoi Raskolnikov kasvoillaan ilme, joka osotti mitä suurinta suuttumista. — Te olette sulhanen, minä tiedän sen jo! Riittää jo!

Pietari Petrovitsh tunsi tulleensa suuresti loukatuksi, mutta ei sanonut kuitenkaan mitään. Hän ponnisteli voimiaan voidakseen käsittää, mitä kaikki tämä merkitsi. Vaitioloa kesti kokonaisen minuutin.

Tällä välin alkoi Raskolnikov, joka vastatessaan taas oli hieman kääntynyt hänen puoleensa, uudelleen silmäillä häntä tarkkaavasti ja hieman uteliaana, aivan kuin ei hän vielä olisi ennättänyt tarpeeksi katsella "sulhasta" tai ikäänkuin hän olisi keksinyt tässä jotakin uutta silmäänpistävää. Lushinin ulkomuoto todisti todella "sulhasta", kuten Raskolnikov juuri oli kutsunut häntä. Hän oli käyttänyt aikaa hyväkseen pukeutuakseen pääkaupungissa uuteen pukuun, kiireestä kantapäihin. Kaikki oli juuri tullut räätälistä ja oli mahdollisimman hienoa, kaikki oli vain liian uutta ja paljasti sen vuoksi itse tarkotuksen. Hieno, uusi, aistikas silinterihattu sopi erinomaisen hyvin sen yhteyteen, samaten myös vaaleahkot käsineet. Lushinin puvussa olivat vallalla vaaleat ja nuorehkot värit; hänen liinavaatteensa olivat mitä hienointa lajia ja kaikki puki häntä erinomaisesti. Hänen kasvonsa, jotka olivat terveet eivätkä ollenkaan rumat, ilmaisivat noin viidenviidettä vuoden ikää. Tukka oli tosin harmahtava, mutta kammattu ja tukanlaittajan koristelema, eikä ollenkaan tuolla tavallisella naurettavalla tavalla, joka tekee miehestä niin tyhmän näkösen. Jos siis tässä jotenkin hyvin kehittyneessä aistikkaassa henkilössä oli jotakin vastenmielistä ja karkottavaa, riippui se vallan toisista syistä. Tarkastettuaan Lushinia tungettelevalla tavallaan hetken, naurahti Raskolnikov pilkallisesti ja katseli taas kattoon.

Mutta herra Lushin malttoi mielensä, sillä hän näkyi päättäneen olla ollenkaan kiinnittämättä huomiotaan näihin omituisuuksiin.

— Valitan suuresti, että tapaan teidät moisessa tilassa, alkoi hän uudelleen, keskeyttäen hiljaisuuden. — Jospa minulla olisi ollut vain aavistustakaan sairaudestanne, olisin tullut jo aikoja sitten. Mutta te kyllä tiedätte, että minulla on niin monta asiaa toimitettavana! Minulla on sangen tärkeä asia senatissa, lukuun ottamatta niitä huolia, jotka kyllä tunnette. Odotan perheenne saapuvan tänne, s.o. äitiänne ja sisartanne, joka hetki.

Raskolnikov liikahti ja näytti mielivän sanoa jotakin; hänen kasvonsa ilmasivat mielenliikutusta. Pietari Petrovitsh pysähtyi hetkeksi, mutta kun ei mitään seurannut, jatkoi hän:

— … Joka hetki. Ensinnäkin olen hankkinut asunnon…

— Mistä? kysyi Raskolnikov hiljaa.

— Jotenkin läheltä, Bakelejevin talosta…

— Se on Vosnesenskin prospektin varrella, keskeytti Rasumihin hänet, — siellä on kaksi kerrosta vuokrattavana; kauppias Jushin ne omistaa, olen ollut siellä.

— Aivan oikein, vuokrausta varten kalustettuja.

— Oikea sikopahna, likaa ja löyhkää — sitä paitsi on seutu epäiltävä; siellä on jo tapahtunut jos jotakin, hitto sen tietäköön, keitä siellä asuu!… Olin siellä itse saapuvilla eräässä häpeällisessä tapauksessa. Mutta halpaa siellä kyllä on.

— Minulla ei luonnollisestikaan ollut aikaa hankkia mitään tietoja, syystä että itse olen täällä muukalainen; lausui Pietari Petrovitsh vastenmielisen liikutuksen vallassa. — Muuten oli siellä kaksi erinomasen hienoa huonetta ja koska ne ovat vuokratut vain sangen lyhyeksi ajaksi… Olen myös jo selvillä oikeasta, s.o. tulevasta asunnostamme, lausui hän kääntyen Raskolnikovin puoleen, — sitä laitetaan kuntoon paraillaan. Sillä välin vuokraan itse muutamia kalustettuja huoneita parin askeleen päässä täältä rouva Lippewechselin luona eräältä nuorelta ystävältäni, Andrei Semjonovitsh Lebesjatnikovilta; hän se muuten suositteli minulle Bakelejevin taloa…

— Lebesjatnikov! huudahti Raskolnikov ikäänkuin koettaen muistella jotakin.

— Aivan niin, Andrei Semjonovitsh Lebesjatnikov; hänellä on toimi ministeriössä … tunnetko hänet?

— Kyllä … en, vastaa Raskolnikov.

— Suokaa anteeksi, näyttää siltä vastauksestanne päättäen. Minä olin ennen holhoojansa … hän on sangen hyvä, nuori mies … jolla myös on halua sivistyä edelleen… Minä pidän nuorten miesten seurasta, heidän parissaan kuulee aina jotakin uutta… Pietari Petrovitsh katseli toivorikkaana ympärilleen.

— Mitä sillä tarkotatte? kysyi Rasumihin.

— Sanon sen paraimmassa, todellisimmassa tarkotuksessaan, vastasi Lushin ilosena kysymyksen johdosta. — Näettekö, en ole ollut Pietarissa kymmeneen vuoteen. Kaikki teidän uudet aatteenne ja uudistuksenne ovat tosin myös koskeneet meihin tuolla maaseudulla, mutta selvästi tajutakseen kaikki, täytyy olla Pietarissa. Niin, ja nyt on minun mielipiteeni sellainen, että enimmin oppii kiinnittämällä huomionsa nuorempaan sukupolveemme. Ja minun täytyy tunnustaa, että minua on ilahduttanut…

— Mikä erityinen?

— Kysymyksenne on laaja. Minä voin erehtyä, mutta minusta tuntuu siltä kuin tapaisin täällä selkeämmän katseen, enemmän arvostelua, niin sanoakseni, enemmän kunnollisuutta…

— Se on totta, arveli Sosimov.

— Sen sinä valehtelet! Kunnollisuutta puuttuu, kihahti Rasumihin, kunnollisuutta on vaikea saavuttaa, eikä sitä putoa taivaasta. Lähemmä kahteen sataan vuoteen ei meillä ole ollut mitään kunnollisuutta … tosin leijailee aatteita ympärillämme, lausui hän kääntyen Pietari Petrovitshin puoleen, — ja siellä, täällä tapaa vielä tuon lapsellisen toivon tehdä hyvää sekä myös toisinaan hyvässä mielentilassa olevia ihmisiä, vaikkakin tavattomat kunnottomain joukot nousevat pohjalta pinnalle, mutta kunnollisuutta puuttuu silti vieläkin, kunnollisuus on vielä harvinaista!

— Minä en ole samaa mieltä kuin te, ilmotti Pietari Petrovitsh erikoisesti mielihyvissään; — tosin on liiallisuutta, säännöttömyyttä, mutta tutkijan täytyy katsoa ylimalkaan. Jos liiottelee, todistaa se vain suurta innostusta asian hyväksi ja sitä väärää kantaa, millä olomme ovat. Jos tähän asti onkin tapahtunut vähän, onhan aikakin ollut liian pieni. Keinoista minä en puhu; minun henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan, jos niin tahdotte, on jo tehty jotakin; uusia, hyödyllisiä aatteita on levitetty, muutamia uusia, hyödyllisiä teoksia on jo ilmestynyt vastakohdaksi entisille haaveellisille ja romantisille: kirjallisuus on saanut kypsyneemmän, paremman sisällön, monet vahingolliset ennakkoluulot ovat pois raivatut ja tehdyt naurun alasiksi… Sanalla sanoen, me olemme jo eronneet muinaisajasta ja se on minun mielipiteeni mukaan jo jotakin…

— Ulkoa opittu läksy jotta voisi suositella itseään! huudahti
Raskolnikov äkkiä.

— Mitä? kysyi Pietari Petrovitsh, joka ei luullut kuullensa oikein, mutta ei saanut vastausta.

— Aivan oikein, kiiruhti Sosimov lausumaan.

— Eikö totta? puuttui Pietari Petrovitsh puheeseen silmäillen ystävällisesti Sosimoviin. — Te myös luultavasti myönnätte, hän lausui kääntyen Rasumihinin puoleen, nyt jo hieman arvokkaalla ja rauhottavalla äänellä, hänen teki jo mielensä sanoa "nuori mies", —että tieteitten ja taloudellisen oikeuden alalla ainakin vallitsee nykyään edistys eli, kuten sitä nykyään kutsutaan, progressioni…

— Se on yleinen puheenparsi.

— Ei ole, ei ole mikään puheenparsi! Jos minulle sanottiin esim. ennen: "Rakasta lähimmäistäsi!" ja minä mielin seurata tuota käskyä, mikä oli siitä suuresti innoissaan, — revin viittani kahdeksi kappaleeksi jakaakseni sen lähimmäiseni kanssa ja meistä tuli molemmista puolialastomat, kuten venäläisessä sananlaskussa sanotaan: "Joka tavottaa kahta jänistä, ei saa kumpaakaan niistä". Tiede sitä vastoin opettaa: rakasta ennen kaikkea itseäsi, sillä koko maailmassa perustuu kaikki henkilökohtaisiin pyyteisiin. Jos nyt ensi tilassa rakastaa itseään, niin järjestää omat olonsa paraimman mukaan ja jokaisen viitta pysyy ehjänä. Mutta taloudellinen oikeus lisää, että mitä useampia hyvinhoidettuja yksityisoloja eli "ehjiä viittoja", niinsanoakseni maailmassa on, sitä useampia vankkoja perusteita on ja sitä paremmin pidetään huolta yhteisestä hyvästä. Jos siis minä hankin jotakin yksinäni ja pelkästään itselleni, niin hankin siinä samalla jotakin tavalla tai toisella yleiseksi hyväksi ja saan sen aikaan, että lähimäiseni saa hieman suuremman palan yleisestä viitasta eikä yksityishenkilöitten hyväntahtoisuudesta vaan kaikkien liiallisuudesta. Aate on yksinkertainen, mutta sen on, ikävä kyllä, jo pitemmän ajan kuluessa työntäneet syrjään ihannekeinottelut ja haaveet ja kuitenkin on selvää, ettei tarvita suurtakaan teräväpäisyyttä…

— Suokaa anteeksi, mutta minä en ole niin teräväpäinen, keskeytti Rasumihin hänet tylysti, — jättäkäämme siis asia. Minä aloinkin eräästä erikoisesta syystä puhua tästä aineesta, sillä koko tuo puhe, jolla koetetaan saada itseä hyvään valoon, kaikki nuo päättömät puheenparret, joita on saatu lakkaamatta kuulla kolmen viimevuoden kuluessa, ovat minusta jo niin inhottavat, että punastun häpeästä, kun toiset minun läsnäollessani … sitä enemmän kuin minä itse … puhuvat siitä. He luonnollisesti kiiruhtavat loistamaan tiedoillaan, se on anteeksi annettavaa, enkä minä tuomitse heitä siitä. Mutta minulla oli tällä kerralla toinen päämäärä, tahdoin nimittäin tietää kuka te oikeastaan olette; sillä, nähkääs, nykyään on niin monta teollisuusritaria, jotka sillä tekosyyllä, että huolehtivat yleisestä paraasta, omien pyyteittensä tähden turmelevat kaikki, mihin koskevat, niin että koko asia mene piloille. No, nyt tämä voinee riittää!

— Herrani, alkoi Lushin kohottaen rintaansa, — oliko teidän aikomuksenne ehkä tällä katalalla tavalla väittää, että myös minä…

— Ah, suokaa anteeksi, suokaa anteeksi … miten minä voinkaan!…
Mutta nyt riittäköön! keskeytti Rasumihin heti ja kääntyi suoraan
Sosimovin puoleen jatkaakseen hänen kanssaan edellistä keskusteluaan.

Pietari Petrovitsh oli kyllin järkevä tyytymään Rasumihinin selitykseen.
Muuten hän päätti jäädä tänne enää vain pariksi minuutiksi.

— Minä toivon, että nyt alkanut tuttavuutemme, lausui hän kääntyen Raskolnikovin puoleen, — teidän tuntemanne asianhaaran johdosta yhä vakaantuisi teidän parannuttuanne… Mutta ennen kaikkea toivon teille jälleen…

Raskolnikov ei edes kääntänyt päätään hänen puoleensa.

— Murhaaja oli luultavasti eräs heistä, jotka panttasivat tavaroitaan vanhukselle, sanoi Sosimov.

— Aivan varmaan joku heistä! varmisti Rasumihin. — Porfyrius ei luonnollisestikaan ilmaissut ajatuksiaan, mutta hän jatkaa heidän kuulustamistaan, joilla on pantteja vanhuksella.

— Niiden, joilla on pantteja vanhuksella? kysyi Raskolnikov ääneensä.

— Niin, mutta miksi kysyt sitä?

— Muuten vaan.

— Mutta miten hän saa selvän heistä? kysyi Sosimov.

— Muutamista on hän saanut selvän Kochin avulla; toisten nimet olivat merkityt tavaroita ympäröiviin kääreisiin, muutamat tulivat myös itsestään kuullessaan…

— No, mutta kyllä hän on mahtanut olla tavaton ja viekas veijari! Mikä julkeus, mikä päättäväisyys!

— Ei sentään ihan, siinähän se juuri on! keskeytti Rasumihin hänet. — Juuri tuo ajatus johtaa teidät kaikki väärälle uralle. Minä väitän että hän ei ole tavaton eikä viekaskaan ja se oli varmastikin hänen ensi rikoksensa! Jos otaksut hänen olleen viekkaasti harkitsevan ja tottuneen lurjuksen, on asia epätodenmukainen. Mutta jos otaksut hänen olleen kokemattoman, seuraa siitä, että ainoastaan sattuma voi hänet pelastaa, ja eikö hänen ole kiittäminen pelkkää sattumaa! Hän ei ehkä voinut edeltäpäin huomata niitä esteitä, joita hän kohtasi! Ja miten toimitti hän asian? Otti muutamia kymmenen, kahdenkymmenen ruplan arvoisia esineitä, täytti niillä taskunsa, penkoi rääsyjä vanhuksen matka-arkussa — ja ylimmästä piirongin laatikosta löydettiin puolitoista tuhatta ruplaa puhdasta rahaa, arvopapereja tavattomasti! Hän ei ole ymmärtänyt ryöstää vaan ainoastaan murhata! Hän on vasta-alkaja, sanon sinulle, se oli hänen ensi yrityksensä, hän oli hämmästynyt ja häntä ei pelastanut harkinta vaan sattuma!

— Tuntuu siltä kuin puhuisitte tuosta äsken tapahtuneesta virkamiehen lesken murhasta, sanoi Pietari Petrovitsh kääntyen Sosimovin puoleen. Hän oli jo noussut, mutta tahtoi vielä sanoa joitakin järkeviä sanoja ennen lähtöään. Hän nähtävästi uneksi tekevänsä hyvän vaikutuksen ja luopui vähitellen varovaisuudestaan.

— Niin, oletteko kuullut puhuttavan siitä?

— Luonnollisesti, yhteydessä…

— Tunnetteko yksityiskohdat?

— Sitä en voi sanoa: siinä on toinen seikka, toinen kysymys, niin sanoakseni, joka kiinnittää mieltäni. Ryhtymättä laajemmin esittämään sitä, että rikosten lukumäärä on viitenä viime vuotena lisääntynyt alempien luokkien keskuudessa, lukuunottamatta kaikkialla tapahtuvia ja lakkaamatta tehtyjä ryöväyksiä ja murhapolttoja, tuntuu minusta sangen omituiselta, että rikokset samaten lisääntyvät korkeampien luokkien parissa samassa määrässä. Siellä, kerrotaan, on joku entinen ylioppilas ryövännyt postin avonaisella maantiellä; toisaalla ovat taas henkilöt, jotka luetaan parempaan luokkaan kuuluviksi, valmistaneet vääriä setelejä; Moskovassa vangitaan kokonainen seurue, joka teki vääriä rahannosto-osotteita valtion obligatsioneihin, ja maailmanhistorian suurimpain rikollisten joukossa on eräs opettaja; ulkomailla murhataan meidän lähetystömme sihteeri jostakin tuntemattomasta syystä… Ja jos nyt tämän pantinottajattaren murhaaja olisi jokin paremman säädyn ihminen — sillä ei talonpojilla ole mitään kultaesineitä pantattavina — miten on silloin selitettävissä se siveellisyyden turmeltuminen, mikä vallitsee yhteiskuntamme sivistyneessä osassa?

— Viime aikoina on tapahtunut niin monta taloudellista kumousta… huomautti Sosimov.

— Toivotte selitystä? keskeytti Rasumihin hänet — siinähän esimerkiksi esiintyy hyvin tuo syvälle juurtunut kunnottomuus, joka voi selittää paljon.

— Mitä sillä tarkotatte?

— Mitä vastasi esimerkiksi tuo Moskovan opettaja, kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli väärentänyt rahannosto-osotteita? "Kaikki rikastuvat jollakin lailla ja siksi tahdoin minäkin pian päästä rikkaaksi". Sanajärjestystä en muista, vaan ajatus, että hän tahtoi päästä pian rikkaaksi ja ilman mitään vaivaa, on oikea. Me olemme tottuneet siihen, että kaikki tuodaan aivan valmiina eteemme, että meitä kuletetaan talutusnuorassa, että meille puretetaan kaikki valmiiksi, niin että meidän vain tarvitsee nielasta se alas. No, ja kun suuri hetki silloin lyö, silloin osottautuu, mihin kukin kykenee, tai pikemmin, mihin ei kykene…

— Niin, mutta mitä siveydellä sitten tehdään? Entä laeilla?…

— Aivan niin, mitä te sitten epäilette? lyöttäytyi Raskolnikov äkkiä keskusteluun osalliseksi, — sehän on vallan sopusoinnussa teorianne kanssa!

— Miten, teoriani kanssa?

— Tietysti, jos vedätte viimeiset johtopäätteet äskeisestä saarnastanne, seuraa siitä, että ihmisiä saa tappaa…

— Mutta, minä pyydän!… Lausui Lushin.

— Ei, sellainen ei ajatus ollut, lausui Sosimov. Raskolnikov makasi siinä kalpeana ja vapisevin huulin; hän hengitti raskaasti.

— Kaikella on rajansa, lausui Lushin ylpeästi, — taloudellista oikeutta ei voi kutsua murhakehotukseksi, jos otaksun…

— Mutta sanokaa nyt minulle, onko se totta, keskeytti Raskolnikov hänet uudelleen vihasta vapisevalla äänellä, josta saattoi huomata, että hän tunsi iloa voidessaan loukata, — onko se totta, että sanoitte morsiollenne sinä päivänä, jolloin saitte hänen myöntymyksensä, että te tunsitte suurta iloa sen johdosta kun hän oli kerjäläinen, sillä olihan edullisempaa nostaa puolisonsa kurjuudesta voidakseen sittemmin hallita ja komentaa häntä mielin määrin … ja voidakseen aina mainita, että te olette tehnyt pelkästään hyvää?…

— Herrani, lausui Lushin suuttuneena ja loukkaantuneena, — miten voidaan siten väärentää sanojani? Suokaa anteeksi, mutta minun täytyy sanoa teille, ettei moisilla huhuilla, jotka ovat tunkeutuneet korviinne tai oikeammin, jotka tarkotuksella on ladeltu teille, ole syyn varjoakaan ja minä epäilen … sanalla sanoen . .. tästä syytöksestä … äitiänne!… Hän tuntui minusta sitä paitsi, en tahdo kajota hänen muihin oivallisiin ominaisuuksiinsa, hieman haltioihinsa joutuneelta ja romanimaiselta. Siitä huolimatta olin tuhannen virstan päässä moisesta edellytyksestä, että hän voisi siinä määrin vääristellä tai käsittää väärin ja selittää sanojani… ja vihdoinkin … vihdoinkin…

— Ja tiedättekö mitä? huudahti Raskolnikov kohottautuen sohvallaan ja tuijottaen Lushiniin läpitunkevin, salamoivin silmin, — tiedättekö mitä?

— En, mitä? Lushin odotti loukkaantunut ja kehottava ihme kasvoillaan.
Vaitioloa kesti jokusen sekunnin.

— Niin, asian laita on sellainen! Jos te vielä kerrankaan … sanotte sanaakaan äidistäni, niin lennätte pää edellä portaita alas!

— Mikä sinun on? huudahti Rasumihin.

— Vai niin, onko asian laita sellainen? Lushin kalpeni ja puri huultansa. — Kuulkaa herrani, alkoi hän painolla, samalla hilliten itseään, mutta kuitenkin oli hänen vaikeata hengittää vihansa vuoksi, — ja heti sisään astuessani aavistin teidän olevan vihamielisen minulle, mutta jäin tänne kuitenkin tullakseni vielä paremmin vakuutetuksi siitä. Minä voisin antaa anteeksi sairaalle ja sukulaiselle paljon, mutta nyt … en … teille … koskaan…

— Minä en ole sairas! huusi Raskolnikov.

— Sen pahempi…

— Menkää helvettiin!

Lushin läksi lopettamatta puhettaan; hän tunkeusi pois taas tuolien ja pöytien välitse. Raskolnikov nousi tehdäkseen tilaa hänelle. Katsomatta kehenkään, jopa nyökkäämättä Sosimovillekaan, joka jo kauvan sitten oli antanut hänelle merkin että jättäisi sairaan rauhaan, meni Lushin pitäen varovasti hattuaan edessään ja kumartuen ovessa, ettei iskisi päätään seinään. Siitä tavastakin, millä hän kumarsi selkäänsä saattoi päättää, että hän läksi sieltä tavattoman loukkaantuneena.

— Mutta miten sinä voit, miten sinä voit menetellä tuolla lailla… sanoi suuttunut Rasumihin päätään puistellen.

— Jättäkää minut, jättäkää minut kaikki! huusi Raskolnikov
raivostuneena. — Ettekö te aijo lähteä pois ollenkaan, te kiusanhenget!
Minä en pelkää teitä! Nyt en pelkää ketään, ketään! Menkää tiehenne!
Tahdon olla yksinäni, yksinäni, yksinäni!

— Tule! sanoi Sosimov antaen merkin Rasumihinille.

— Voiko hänet, herra paratkoon, jättää moiseen tilaan?

— Tule! toisti Sosimov itsepäisesti, lähtien pois.

Rasumihin mietti ja kiirehti hänen jälkeensä.

— Olisi voinut seurata jotakin vielä pahempaa, ellemme olisi totelleet häntä, sanoi Sosimov portaissa. — Häntä ei saa nyt saattaa suutuksiin…

— Miten hänen laitansa on?

— Parasta olisi saada johdetuksi hänen ajatuksensa uudelle, virkistävälle uralle! Ennen oli hän jotenkin voimissaan… Tiedätkö, että jokin painaa häntä, eikä jätä häntä rauhaan… Minä pelkään sen vuoksi!

— Lieköhän se tuo herra, joka keskustelusta päättäen aikoo naida hänen sisarensa? Rodja sai samaa asiaa käsittelevän kirjeen juuri ennen sairastumistaan…

— Paljon mahdollista! piru toi hänen sopimattomaan aikaan; ehkä on hän turmellut kaikki taas. Mutta oletko huomannut, että kaikki oli hänestä saman tekevää, ettei hän välitä mistään lukuun ottamatta erästä seikkaa, joka saattaa hänet suunniltaan … tuo murha…

— Kyllä, kyllä! myönsi Rasumihin, — sen olen kyllä huomannut! Se kiinnittää suuresti hänen mieltään ja tuntuupa melkein siltä kuin hän pelkäisi. Se johtuu siitä, että häntä pelotettiin sillä poliisikonttoorissa juuri sinä päivänä, jolloin hän sairastui, menipä hän tainoksiinkin.

— Kerrohan tuo minulle seikkaperäisemmin illalla ja minä ilmotan sinulle myöhemmin jotakin. Hän kiinnittää suuresti mieltäni! Puolen tunnin päästä käyn häntä katsomassa uudelleen… Tulehdusta ei meidän tarvitse pelätä…

— Kiitos! Minä odotan sen aikaa Pashenkan luona ja annan Nastasjan pitää häntä silmällä.

Jäätyään yksin katsoi Raskolnikov kärsimättömästi ja suruisasti
Nastasjaan; hän viivytteli vielä poistumista.

— Tahdotko nyt juoda teetä? kysyi hän.

— Myöhemmin! Tahdon nukkua! Jätä minut rauhaan…

Hän kääntyi äkkiä seinään päin; Nastasja jätti hänet.