Read synchronized with  English  German  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Sosimov oli suuri ja paksu; hänellä oli pöhöttyneet, värittömät, puhtaaksi ajetut kasvot, vaalea, sileä tukka, silmälasit ja suuri kultasormus paksussa lihavassa sormessaan. Hän saattoi olla noin seitsemän kolmatta vuoden vanha. Hän oli puettu laajaan aistikkaaseen kesänuttuun ja vaaleisiin kesähousuihin. Koko hänen vaatetuksensa oli avara, mutta aistikas ja aivan uusi, liinavaatteet olivat moitteettomat; hänellä oli myös paksut kellonperät. Hänen käytöksensä oli hidasta, mutta samalla keinotekosen ystävällistä; sangen hyvin saattoi huomata, että hän kopeili itsestään. Kaikki, jotka hänet tunsivat, pitivät häntä synkkämielisenä, mutta arvelivat hänen ymmärtävän asiansa.

— Olen käynyt luonasi kaksi kertaa… Näetkös, hän on tullut tajuihinsa! huudahti Rasumihin.

— Kyllä minä näen; mutta miten voimme me nyt? sanoi Sosimov kääntyen Raskolnikovin puoleen, katsellen häntä tarkkaavasti ja heittäytyen sohvalle hänen viereensä.

— Hän on aina pahoilla mielin, jatkoi Rasumihin, — kun me äsken muutimme hänelle puhtaat alusvaatteet, oli hän rupeamaisillaan itkemään.

— Luonnollisestikin! Eihän alusvaatteilla olisi ollut niin kiirettä, ellei hän pitänyt siitä… Valtimo on hyvä. Päätänne kai vielä pakottaa, mitä?

— Minä voin hyvin, vallan hyvin! sanoi Raskolnikov itsepäisesti ja vihasesti, kohottautuen ja iskien salamoita silmillään. Mutta heti vaipui hän taas sohvalle ja kääntyi seinään päin. Sosimov tarkasteli häntä tarkkaavasti.

— Sangen hyvä … kaikki on kuin tuleekin, sanoi hän huolimattomasti.
— Onko hän syönyt mitään?

Hänelle sanottiin se ja kysyttiin mitä sairaalle saisi antaa.

— Voitte antaa hänelle kaikkea … keittoa, teetä … mutta luonnollisestikaan ei kurkkuja eikä muuta samantapaista; ei myöskään lihaa … no, mitä tässä muuta tarvinneekaan sanoa… hän heitti silmäyksen Rasumihiniin. — Pois mikstuurat, pois kaikki; huomenna pistäyn taas sisälle. Ehkä voinen tulla jo tänään … mutta…

— Huomenna otan hänet illalla kanssani ulos kävelemään! sanoi
Rasumihin. — Menemme Jussupov-puistoon ja sitten "Palais de
Crystal'iin".

— Huomenna soisin hänen vielä makaavan, hieman vain … no, kyllähän sen vielä näemme.

— Ah, sepä vahinko! Tänään vihin minä uuden asuntoni toimeensa, se on tässä vain muutaman askeleen päässä, jospa hän sentään saisi olla siinä tilaisuudessa läsnä! Vain sohvalla meidän keskellämme! Sinä kai tulet, toivon ma? lausui Rasumihin kääntyen äkkiä Sosimovin puoleen. — Älä unohda, sillä sinä olet luvannut.

— Kernaasti, ehkä vähän myöhemmin. Mitä sinä siellä tarjoat?

— En mitään erikoista, teetä, viinaa, silliä — sinne saapuvat vain läheisimmät tuttavani.

— Kutka?

— Kaikki tällä paikkakunnalla oleskelevat ja melkeinpä pelkkiä uusia — vanhaa setääni lukuunottamatta, mutta myöskin hän on uusi — hän tuli tänne vasta eilen liikeasioissa. Näen hänet ehkä kerran viidessä vuodessa.

— Mitä hän on miehiään?

— Hän on toiminut koko elinaikansa postimestarina — nauttii nyt eläkettä, on viiden seitsemättä vuotias, vähäpätöinen … muuten pidän hänestä. Ja sitten tulee Porfyrius Petrovitsh, täkäläisen poliisioikeuden tutkintatuomari, hänet sinä kyllä tunnet?…

— Luulenpa, että hän on sukuakin sinulle.

— Sangen kaukaista! mutta miksi nyrpistelet tuolla lailla nenääsi? Ah tehän kerran yhdessä ollessanne torailitte, sinä et siis ehkä tule hänen tähtensä?

— Mitä minä hänestä välitän…

— Niin, se on oikein. Ja sitten joitakin ylioppilaita, eräs opettaja, eräs virkamies, eräs upseeri, Sametov…

— Mutta sanohan minulle, miten olet tullut tekemisiin tuon Sametovin kanssa, mitä yhteistä sinulla on moisen kanssa?

— Kas vaan tuota tyytymätöntä! Periaatteet! Te ratsastatte periaatteilla kuin untuvilla, ettekä voi liikkua vapaasti. Minun mielipiteeni mukaan on seuraava periaate oikein: Jos ihminen on hyvä, niin on hyvin. Sametov on oiva mies.

— Ja lämmittelee käsiään… [Tarkottaa sitä, että hän antaa lahjoa itseään.]

— Niin, ja lämmittää käsiään … mitä minä siitä huolin! Mitä se tekee jos lämmitteleekin? huudahti Rasumihin äkkiä tulistuen; —olenko minä ehkä ylistänyt häntä sen johdosta, että hän lämmittelee käsiään? Minähän sanon, että hän on hyvä omalla tavallaan! Jos jotakin ruvettaisiin tarkastamaan joka puolelta, miten monta hyvää ihmistä silloin mahtaisikaan tavata! Olenpa vakuutettu siitä, että minusta, siihen luettuna sisälmyksenikin, tiukasti arvosteltuna saattaisi antaa korkeintaan paistetun sipulin ja senkin vain silloin, jos sinut saisi kaupanpäälliseksi.

— Se on liian vähän, minä antaisin sinusta yksistään kaksi.

— Ja minä sinusta vain yhden! Ole niin vikkelä kuin tahdot! Sametov on vielä nuori mies ja kyllä minä häneltä tukan revin, koska häntä on houkuteltava luokseen, mutta ei sysättävä pois. Nuoren ihmisen suhteen tulee olla kaksin kerroin varovainen; jos hänet sysää luotaan, ei hän siitä tule yhtään paremmaksi. Te tyhmyrit ette tietystikään käsitä mitään! Te ette osaa arvostella ihmisiä, vaan teette itsenne tyhmiksi… Ja jos tahdot tietää, niin on meillä yhteinen pyrkimyskin…

— Sen juuri tahtoisin tietää!

— Maalarin juttu… Kyllä me hänet vapautamme! Mutta ei meillä ole sen suhteen todella mitään enempää huolta, sillä asia on nyt vallan, vallan selvä. Me vain vähän lisäämme höyryä.

— Mikä maalari se on?

— Mitä, enkö ole puhunut siitä sinulle? Ah, niin, aivan totta, sinähän sait tietää vasta alun … sinä tiedät hyvin tuon vanhan pantinottajattaren murhaa koskevan jutun … no niin, juttuun on nyt sekottunut eräs maalarikin.

— Murhan tiesin ennenkuin sinä ja onpa se mielestäni kiinnittänytkin … ainakin jossakin määrin … erikoisesta syystä … luin sen sanomalehdistä! Mutta…

— Lisavjeta on myös murhattu, lausui Nastasja kääntyen Raskolnikovin puoleen. Hän oli seissyt koko ajan oven ääressä ja kuunnellut keskustelua.

— Lisavjeta? mutisi Raskolnikov tuskin kuultavasti.

— Niin juuri, hän joka kulki kauppaamassa taloissa, oletko unohtanut hänet? Hän on ollut täällä monta kertaa. Ompelipa hän kerran paidankin sinulle.

— Raskolnikov kääntyi seinään päin ja alkoi tarkasti tutkia seinäpaperin kuvioita. Hän etsi siitä suuren valkosen kukkasen ja alkoi laskea lehtiä, juovia, viiruja ja pisteitä. Hän tunsi, että kätensä ja jalkansa olivat kylmät ikäänkuin kuolemaisillaan, mutta hän koetti olla liikahtamatta ja tuijotti vain kukkaseensa.

— No, miten maalarin laita on? keskeytti Sosimov suuttuneena Nastasjan lörpötyksestä. Nastasja huoahti ja vaikeni.

— Häntä luullaan myös murhaajaksi! jatkoi Rasumihin kiihkeästi.

— Eikö ole minkäänlaisia todisteita?

— Piru vieköön todisteet! Tosin on eräs todiste, mutta se ei ole mikään, ja se todistetaan. Nyt on sama juttu kuin edelliselläkin kerralla, jolloin — mitkä heidän nimensä olivatkaan! — niin silloin kun Koch ja Pestrjakov vangittiin epäilyksen alaisena. Hyi pentele! Miten tyhmää kaikki onkaan, vaikka asiaan kuulumattomanakin katselee sitä, inhottaa se kuitenkin. Pestrjakov tulee ehkä tänään luokseni… Et kai sinä, Rodja, ole kuullut mitään tästä jutusta ennen sairastumistasi, polisikonttorissa pyörtymisesi edellisenä iltana, tapahtui…

Sosimov katseli uteliaasti Raskolnikovia, mutta tämä ei liikkunutkaan.

— Tiedätkö mitä, Rasumihin, minä vain kummastelen sitä, että sinä sekaannut kaikkeen, sanoi Sosimov.

— Paljon mahdollista, mutta kuitenkin vapautamme hänet! huudahti Rasumihin iskien nyrkkinsä pöytään. — Mikä tässä jutussa on enin suututtavaa? Ei heidän valehtelemisensa, valeet voi antaa anteeksi, sillä ne voivat lopuksi kuitenkin johtaa totuuteen. Ei, enin suututtavaa on se, että he valehtelevat ja kunnioittavat omia valeitaan. Minä kunnioitan Porfyriusta, mutta mikä esimerkiksi sai heidät ensin vallan suunniltaan? Se että ovi oli suljettu ja tullessaan talonmiehen kera tapasivat he sen avoinna; se siis merkitsee, että Koch ja Pestrjakov ovat tehneet murhan! Sellaista on heidän logikkansa!

— Älä niin tulistu; heidät on pidätetty vain toistaiseksi, eihän siinä muuta voinut… Muuten tunnen tuon Kochin! On tullut ilmi, että hän osteli vanhukselta langenneita pantteja!

— Niin, hän on lurjus! Hän ostelee myös velkakirjoja, hän on aito teollisuusritari, piru hänet periköön! Mutta etkö käsitä, että minä olen raivoissani heidän vanhuuttaan heikon, katalan, hullun tapansa vuoksi!… Mutta tässä, tässä asiassa olisi tullut käyttää toista tietä. Tässä voi osata oikeaan lankaan ainoastaan sielullisten edellytysten avulla. "Meillä on tosi asioita", sanovat he! Sangen hyvä, mutta tosiasiat eivät ole kaikki; pääseikka on kuitenkin se, että ymmärtää käyttää tosiasioita.

— Ja sinä, ymmärrätkö sinä ehkä käyttää tosiasioita?

— Eihän silloin voi vaijeta, kun selvästi tuntee voivansa hyödyttää asiaa, jos vain… Ah!!… Mutta onko sinulla selvillä asian yksityiskohdat?

— Ei ole; minä odotan lakkaamatta tietoja maalarista.

— Tietysti! No, kuule! Varhain aamulla kolmantena murhan jälkeisenä päivänä, jolloin Kochia ja Pestrjakovia kuulusteltiin — vaikka nämä voivat tehdä selvää joka askeleestaan, niin että heidän viattomuutensa oli päivän selvä — tulee eräs aivan uusi seikka ilmi. Eräs talonpoika Dushkin, jolla nykyään on oluttupa, sijaitseva suoraan vastapäätä tuota taloa, tulee polisikonttoriin, tuo mukanaan rasian, jossa oli kultainen korvarengas, ja kertoo kokonaisen historian: "Toispäivän illalla noin kello kahdeksan illalla" — ota huomioosi päivä ja tunti — "tuli luokseni juosten eräs työmies, maalari, jolla jo ennestään oli tapana pistäytyä meillä useamman kerran päivässä… Mikolai on hänen nimensä … näyttää minulle tämän pienen rasian ja siinä olevat kultaset korvarenkaat ja pyytää minua lainaamaan hänelle kaksi ruplaa sitä vastaan! Kun minä kysyin, mistä hän oli saanut nuo tavarat, selitti hän löytäneensä ne kadulta. En kysynyt häneltä mitään enempää", — sanoi Dushkin — "vaan annoin hänelle setelin, ruplan … sillä ajattelin, että ellen minä ota niitä, niin ottaa joku ne, rahat hän hävittää juomalla joka tapauksessa, ja silloin voivat ne yhtä kernaasti jäädä minulle. Jos nousisi kysymys siitä tai jos saisin mitään kuulla asiasta — niin ilmoittaisin." Se oli luonnollisestikin valetta kaikki! Tunnen hänet, tuon Dushkinin, hän on itse pantinottaja ja varasten kätkijä, eikä olisi ottanut Mikolailta kolmenkymmenen ruplan esinettä jättääkseen sen taas takaisin; hän teki sen vain pelosta. No, piru hänet periköön! Dushkin jatkoi siis: "Tuon talonpojan, Mikolai Dimentjevin tunnen jo ennakolta, hän on maamieheni, me olemme samalta paikkakunnalta. Tosin ei hän ole mikään juoppo, mutta kyllä hän ottaa toisinaan sentään lasillisen, ja minä tiedän että hän työskentelee juuri samassa talossa, maalaten erään Mitrin kanssa; Mitri on myös samalta paikkakunnalta. Heti setelin saatuaan vaihtoi hän sen myös heti ja joi kaksi ryyppyä perätysten, sitten otti hän loput rahat takaisin ja läksi. Sillä kerralla ei Mitri ollut hänen kanssaan. Seuraavana päivänä saimme kuulla, että Aljona Ivanovna ja hänen sisarensa Lisavjeta Ivanovna olivat murhatut kirveellä, me tunsimme heidät, ja silloin aloin minä epäillä korvarenkaitten johdosta — sillä minä tiesin, että Aljona Ivanovna lainasi rahaa panttia vastaan. Menin siksi tuohon taloon ja koetin hiljaa ja varovasti hankkia joitakin tietoja asiasta; ensin kysyin, oliko Mikolai ollut siellä. Ja silloin kertoi Mitri minulle, että Mikolai oli lähtenyt juopottelemaan, että hän oli palannut vasta myöhään päivän sarastaessa ja ollut juovuksissa, jäänyt kotiin noin kymmeneksi minuutiksi ja sitten taas lähtenyt tiehensä ja ettei hän ollut nähnyt häntä sittemmin, vaan sai tehdä työtä yksinään. He työskentelivät samoissa portaissa, jotka johtivat murhattujen asuntoon neljännessä kerroksessa. Saatuani kuulla tämän, en siitä maininnut mitään kenellekään" — sanoo Dushkin — "vaan koetin saada selville kaikki, minkä vain voin, ja palasin kotiin epäilyksien ja huolten painamana. No, tänään varhain aamulla, kello kahdeksan vaiheilla" — se on kolmantena päivänä, käsitätkö? — "näin Mikolain tulevan, ei tosin aivan selvänä, vaan kuitenkin niin paljon juovuksissa, että juuri kykeni keskustelemaan. Hän siis istuutuu penkille ja vaikenee. Häntä paitsi oli sisässä ainoastaan eräs vieras; eräs toinen tuttu makasi ja nukkui penkillä ja sitä paitsi saapuvilla oli pari minun poikaani. Minä siis kysyn häneltä: 'Oletko nähnyt Mitriä?' — 'En', vastaa hän, 'en ole nähnyt häntä.' — 'No, etkö sitten ole käynyt työpaikassasi?' — En', sanoo hän, 'en sitten eilisen'. — 'Mutta missä nukuit edellisen yön sitten?' 'Peskissä erään tuttavan luona'. 'Mutta mistä sitten sait korvarenkaat?' — 'Löysin ne kadulta', sanoo hän ja näyttää sangen omituiselta, eikä nosta päätään. 'Oletko kuullut, mitä tapahtui samana iltana tuolla tunnilla tuolla ylhäällä portaissa?' — 'En', sanoo hän, 'sitä en ole kuullut', mutta käy tarkkaavaksi, tuijottaa minuun ja kalpenee kalman kalpeaksi. Kun nyt kerron asian hänelle, tarttuu hän lakkiinsa ja nousee. Silloin tahdoin minä pidättää hänet ja sanoin: 'Odota Mikolai, etkö tahdo juoda lasillista?' mutta annoin samalla pojalle merkin, että hän sulkisi oven ja menin myymäpöydän ääreen; mutta äkkiä lähtee hän tiehensä, kadulle, juoksee kaikin voimin nurkkaa kohti ja — katoaa! silloin en enää epäillyt kauvempaa — hän sen oli tehnyt aivan varmasti…"

— Luonnollisesti! … vakuutti Sosimov.

— Odota! Kuule loppuun saakka! Nyt koetettiin kaikin tavoin saada selkoa tuosta Mikolaista. Dushkin vangittiin ja hänen luonaan toimeenpantiin kotitarkastus, luonnollisesti myös Mitrin luona; Peskin toveri ei myöskään välttänyt sitä; — äkkiä saatiin sitten toissa päivänä Mikolai kiinni; hän tavattiin eräästä lähellä olevasta majatalosta. Hän oli tullut sinne, riisunut pois hopearistin, jota hän kantoi rinnallaan ja pyytänyt sen edestä viinaa. Hänelle annettiin sitä. Muutamia hetkiä myöhemmin meni eräs nainen navettaan ja näkee eräästä raosta, että muuan henkilö sitoo viereisessä puuvajassa vyönsä erääseen parruun, tekee silmukan ja aikoo juuri nousta erään pölkyn päähän pannakseen silmukan kaulaansa; nainen huutaa kaikin voimin ja kaikki talossa asuvat saapuvat juosten paikalle. — "Vai sitä maata sinä oletkin!" — "Viekää vain minut polisikonttoriin", sanoo hän, "tahdon tunnustaa kaikki." No, ja sitten hän vietiin polisikonttoriin kaikkia tavallisia ulkonaisia menoja noudattaen. Siellä nyt alkoi kuulustelu: "Mikä on nimesi ja mistä olet, miten vanha?" — kahden kolmatta … j.n.e. Kysymys: "Kun sinä ja Mitri työskentelitte siellä, ettekö nähneet portaissa ketään henkilöä siihen ja siihen aikaan?" Vastaus: "kyllä, sangen useita näimme, mutta me emme kiinnittäneet niihin mitään huomiota". — "Mutta ettekö kuulleet mitään kolinaa tai melua?" — "Emme, emme me kuulleet mitään." — "Etkö jo tiennyt samana päivänä, Mikolai, että sinä ja sinä päivänä ja sillä ja sillä tunnilla murhattiin ja ryövättiin eräs leski ja hänen sisarensa?" "En tiennyt siitä mitään; vasta kolmantena päivänä sain sen kuulla Atanasius Pavlitshilta, oluttuvassa." — "Mistä sinä sait nuo korvarenkaat?" — "Löysin kadulta." — "Miksi et ollut seuraavana päivänä työskentelemässä Mitrin kanssa?" — "Olin alkanut juoda." —"Miksi juoksit Dushkinin luota?" — "Minä niin pelkäsin." — "Miksi sinä pelkäsit?" — "Että minua alettaisiin epäillä." — "Mitä sinä pelkäsit, kun et ollut syyllinen siihen?…" — Usko minua tai ei, Sosimov, hänelle tehtiin tuo kysymys, kirjaimellisesti samoin sanoin, tiedän sen varmasti, sillä olen sen kuullut luotettavalta taholta. Mitä sinä siitä sanot? Mitä?

— No, mutta kyllä kai heillä on siihen todisteita?

— Enhän minä nyt puhu todisteista, vaan kuulustelun kulusta, siitä tavasta, millä he käsittivät asemansa … siitähän minä puhun, tuhat tulimaista!… No niin, he syyttivät, kiusasivat ja ahdistivat häntä kaikin tavoin siksi kunnes hän vihdoin tunnusti, ettei hän löytänyt korvarenkaita kadulta vaan talosta, missä he maalasivat. — "Mitenkä sieltä?" — Se tapahtui seuraavasti: me olimme työskennelleet koko päivän kunnes kello oli kahdeksan illalla ja olimme juuri aikeissa lähteä kotiin, kun Mitri otti värisudin, löi minua sillä päin naamaa ja juoksi tiehensä ja minä hänen perässään. Minä siis juoksen ja huudan kaikin voimin; mutta juuri kun tulen portaista alas porttikäytävään, satun juokseman aivan talonmiehen syliin; hänen seurassaan oli joitakin herroja, kuinka monta, sitä en enää muista. Talonmies alkaa soimata minua, samoin toinen talonmies ja talonmiehen eukko, joka juuri tuli ulos, ja eräs herra, joka tuli erään naisen kanssa porttikäytävään alkaa myös soimata meitä, koska me, minä ja Mitri, olimme heidän tiellään; minä olin saanut Mitkan tukasta kiinni, heittänyt hänen kumoon ja pehmittelin häntä, hän oli myös saanut minua tukasta ja pehmitteli minua. Mutta me emme sitä tehneet vihoissamme, vaan ainoastaan leikillä ja kaikessa ystävyydessä; sitten riuhtausi Mitka vapaaksi, juoksi kadulle ja minä hänen jälessään; mutta minä en voinut saavuttaa häntä, vaan tulin yksinäni taloon — sillä minun oli vielä korjattava jotakin. Aloin siis tehdä sitä ja odotin Mitriä mennäkseni sitten hänen kanssaan. Silloin satuin astumaan sille rasialle etehisen nurkassa oven takana. Katsahdin, mikä se olisi, siinä oli jotakin paperiin käärittynä. Otin paperin ympäriltä, avasin rasian — ja näin korvarenkaat, jotka olivat siinä…

— Oven takana? Olivatko ne oven takana? huudahti Raskolnikov äkkiä ja tuijotti tummin, tuskaisin katsein Rasumihiniin, samalla kohottautuen vitkalleen.

— Niin … mitäpä sitten? Mitä nyt? Miten sinä voit? Rasumihin nousi.

— Ei mitään!… vastasi Raskolnikov tuskin kuuluvasti, vaipuen taas takaisin sohvalle ja kääntyen seinään päin. Kaikki vaikenivat hetken ajan.

— Hän kai nukkui ja heräsi aivan äkkiä, sanoi Rasumihin vihdoin ja katseli kysyvästi Sosimoviin; tämä teki kevyen, kieltävän liikkeen päällään.

— No, mutta jatka, sanoi Sosimov, — miten kävi sitten?

— Mitenkö sitten kävi? Tuskin oli hän keksinyt korvarenkaat ennenkuin hän jo unohti työnsä ja Mitkan, tarttui lakkiinsa, kiiruhti Duskinin luo ja sai, kuten tiedät, häneltä ruplan; hän sanoi hänelle löytäneensä korvarenkaat kadulta; sitten hän alkoi juoda. Mutta murhan johdosta lausui hän samaa kuin ennenkin: "En tiedä siitä mitään, sain sen kuulla vasta kolme päivää jälkeenpäin". — "Mutta miksi et sinä näyttäytynyt ennen?" — "Minä pelkäsin". — "Mutta miksi tahdoit hirttäytyä?" — "Aloin aavistaa pahaa." — "Mitä aloit aavistaa?" — "Että minua alettaisiin epäillä." — Kas, siinä on koko juttu. No, minkä johtopäätöksen luulet heidän siitä vetäneen?

— Mitä minä luulisin? Jälki, vaikka vähäpätöinenkin, on joka tapauksessa — tosiasia. Ei suinkaan maalaria olisi laskettu vapaaksi?

— Mutta hehän ovat jo melkein panneet murhan hänen syykseen! Eiväthän he epäile enään hiukkaakaan…

— Älä kiivastu! No, mutta korvarenkaat? Sinun on kai myönnettävä, että jos korvarenkaat ovat kadonneet samana päivänä ja samalla tunnilla vanhuksen laukusta ja joutuneet Mikolain käsiin, niin ovat kai ne joutuneet sinne jollakin lailla? Ei kai se ole mikään pikkuseikka moisessa tutkimuksessa?

— Miten ne olivat sinne joutuneet? huudahti Rasumihin — ja sinä lääkäri, jonka ennen kaikkia on tutkittava ihmisluonnetta ja on niin monta tilaisuutta käytettävänään moiseen työhön, etkö näe kaikista näistä pikkuasioista, millainen luonne tällä Mikolailla on? Etkö siis näe jo ensi silmäyksellä, että kaikki hänen kuulustelussa lausumat sanansa ovat puhtainta, pyhintä totuutta? Kaikki tapahtui aivan siten kuin hän sen kertoi; hän sattui astumaan rasialle, ja otti sen käsiinsä.

— Pyhintä totuutta? Ja kuitenkin hän tunnusti, että valehteli alussa.

— Kuule minua tarkkaavasti: talonmies, Koch, Pestrjakov, toinen talonmies, edellisen vaimo ja eräs nainen, joka oli hänen luonaan, hovineuvos Krjukov, joka astui ajopeleistä samalla hetkellä ja meni porttikäytävään eräs nainen mukanaan — kaikki, se on kahdeksasta kymmeneen todistajaa, todistavat yksimielisesti, että Mikolai piteli Mitriä allaan maaten hänen päällään ja löi häntä ja että jälkimäinen oli saanut Mikolaita tukasta ja möykyttänyt häntä samaten. Molemmat olivat vallan tiellä ja sulkivat tien; heitä toruivat kaikki, mutta he makasivat "kuin pienet lapset" (todistajain oma lausunto) toistensa päällä, huusivat, tappelivat ja nauroivat, nauroivat molemmat keskeytymättä samalla ilvehtien mitä naurettavimmin. Toinen ajoi toista takaa ja sitten he juoksivat kadulle kuin kaksi lasta. Kuuletko! No, ota nyt tarkasti huomioosi seuraava: Neljännessä kerroksessa makaavat vielä lämpimät, kuuletko, vielä lämpimät ruumiit, ne tavattiin nimittäin vielä lämpiminä! Jos siis he, tai Mikolai yksinään olisivat tehneet tuon väkivallan työn ja sitä paitsi murtaneet auki tai myös muulla tavoin olleet osallisina ryöstössä, niin suo minun tehdä sinulle kysymys: voidaanko sellaista sieluntilaa, jolloin huudetaan, nauretaan, tapellaan leikillään porttikäytävässä, yhdistää kirveisiin, vereen, rikolliseen tekoon, varovaisuuteen, varkauteen?… Ensin he olisivat murhanneet, korkeintaan viisi tai kymmenen minuttia aikaisemmin —sillä siten täytyy asianlaidan olla, koska ruumiit vielä olivat lämpimät — ja äkkiä he olisivat lähteneet ruumiitten luota jättäen ovet auki, vaikkakin tiesivät, että ihmisiä oli tulossa sinne ylöspäin; olisivatko jättäneet saaliinsa anastamatta ja ruvenneet pyöriskelemään maassa kuin pienet lapset, nauramaan ja kiinnittämään yleisön huomion itseensä — ja siihen on kymmenen yksimielistä todistajaa!

— Tosin sangen omituista mutta mahdotonta…

— Ei, ystäväni, ei mitään mutta … vaan jos korvarenkaat, jotka tavattiin samaan aikaan Mikolailta, olivat todella oikea ja paikkaansa pitävä todistus häntä vastaan — joka sattuma selittää muuten syytetyn tiedot ja jota siis voidaan pitää vain epävarmana todisteena —niin tuleehan toki ottaa silti huomioon vapauttavatkin seikat, sitä enemmän, kun ne ovat kumoamattomat. Ja mitä uskot sinä nyt, voidaanko nyt odottaa tuomariemme uskovan tai oikeammin voivan uskoa moista tosiasiaa, joka perustuu vain sielulliseen mahdottomuuteen, ainoaan sieluntilaan, kumottavaksi ja kaikki raskauttavat seikat ja asianhaarat jääviksi? Ei, sitä he eivät voi, ei missään tapauksessa, sillä "hänellä on tavattu rasia ja hän on aikonut hirttäytyä, eikä sitä voi selittää millään muulla lailla kuin otaksumalla, että hänellä oli tieto murhasta!" Siten he päättävät, se on heidän silmissään pääasia, ja sepä se juuri minut saattaa kuohuksiin! Ymmärrätkö sen nyt?

— Kyllä, kyllä, näen kyllä, että olet kiihtynyt. Odotahan, olen unohtanut kysyä, miten se on todistettu, että korvarenkaat sisältävä rasia tosiaan on otettu vanhuksen matka-arkusta?

— Se on todistettu, vastasi Rasumihin kiihkeästi; Koch on tuntenut pantin ja ilmoittanut sen omistajan ja tämä on ilmeisesti todistanut, että se tosiaan oli hänen.

— Sepä paha! Vielä yksi seikka! Eikö kukaan ole nähnyt Mikolaita siihen aikaan, jolloin Koch ja Pestrjakov menivät portaita ylös ensi kertaa ja eikö sitä voitu todistaa?

— Sepä siinä pahaa onkin, ettei kukaan ole häntä nähnyt, vastasi Rasumihin harmistuneena. — Sepä se juuri on pahinta kaikesta; eivät edes Koch ja Pestrjakov olleet nähneet heitä ylös mennessään, ja eipä heidän todistuksensa muuten paljoa painaisikaan. "Me näimme", sanoivat he, "että huone oli avoinna, mutta me emme kiinnittäneet huomiotamme siihen ohi mennessämme, emmekä voi muistaa, oliko siellä sisällä ketään työmiestä vai eikö."

— Hm! Koko puhdistamisen tulisi siis rajottua siihen, että he tappelivat ja nauroivat. Jos minäkin otaksun, että tämä on hyvä todiste, niin … suo minun kysyä, miten itse selittänet sen tosiasian, korvarenkaiden löydön, jos hän todella olisikin löytänyt ne siitä, mistä sanoo ne löytäneensä?

— Mitenkö sen selittänen? Mitä siinä on selittämistä? Asia on sangen yksinkertainen! Ainakin on se tie, jolle olisi käännyttävä, selvä ja todistettava ja rasia on sen osottanut. Oikea murhaaja on kadottanut korvarenkaat; hän oli sisällä silloin kun Koch ja Pestrjakov koputtivat ovelle ja seisoi säpillä suljetun oven takana. Koch teki tuon tyhmyyden että läksi alas; silloin juoksi murhaaja myös ulos ja juoksi samaten alas, sillä muuta keinoa ei hänellä ollut. Portaissa piilottauti hän Kochilta, Pestrjakovilta ja talonmieheltä juuri sillä hetkellä, jolloin Mitri ja Mikolai olivat juosseet kadulle, eikä ketään enään ollut porttikäytävässä. Voi kyllä sattua, että joku näki hänet kiinnittämättä silti huomiotaan häneen, sillä siitähän menee niin moni ohitse! Ja rasian kadotti hän taskustaan seistessään oven takana, mutta ei huomannut sitä, koska hänen oli ajateltava tärkeämpiä asioita. Mutta rasia todistaa, että hänen oli täytynyt seistä juuri siinä. Siten kaikki on tapahtunut!

— Sepä viekasta! Niin veli hyvä, se on viekasta! Se on jo liiaksikin viekasta.

— Ei, miten niin, miksi niin?

— Siksi, että kaikki sopeutuu niin hyvin … sopii niin toiseensa … aivan kuin teatterissa.

— Ahaa!… huudahti Rasumihin… Mutta heti tämän sanottuaan avausi ovi ja sisään astui uusi, kaikille tuntematon henkilö.