Read synchronized with  English  German  Portuguese  Romanian  Russian  Spanisch 
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Sairautensa aikana ei hän aina ollut tajutonna; hän oli kuumeellisessa tilassa, joka toisinaan vaihtui pyörrytykseen ja osittaiseen tajuntaan. Myöhemmin muisti hän sangen vähän tästä. Toisinaan hänestä tuntui siltä kuin kokoontuisi hänen ympärilleen joukko ihmisiä, jotka tahtoivat viedä hänet jonnekin, ja riitelivät ja torailivat hänestä. Sitten oli hän taas yksinään huoneessaan, kaikki olivat menneet tiehensä aivan kuin peloissaan, ainoastaan toisinaan avattiin ovea hieman, katsottiin häntä, uhattiin häntä, puhuttiin keskenään, naurettiin ja suututettiin häntä. Hän muisti, että Nastasja usein oli hänen luonaan, voipa vielä erottaa vielä erään toisenkin, tutun; mutta hän ei tiennyt, kuka tämä todella oli ja se kiusasi häntä, itkipä hän sen johdosta. Toisinaan hänestä tuntui siltä kuin olisi hän maannut siinä sillä lailla kokonaisen kuukauden, toisella kerralla siltä — kuin olisi vielä sama päivä. Mutta tuota tapausta ei hän ajatellut enää ollenkaan; mutta silloin tällöin tuntui hänestä siltä kuin olisi hän unohtanut jotakin, jota ei saanut unohtaa — hän kiusasi itseään päästäkseen sen perille; hän voihki, raivostui tai joutui sietämättömän tuskan valtaan. Sitten hän tahtoi nousta, tahtoi paeta, mutta aina esti joku häntä väkivallalla, ja hän vaipui heikkouden ja tajuttomuuden tilaansa. Vihdoin hän tuli täysin tajuihinsa.

Se tapahtui eräänä aamuna kello kymmenen. Jos päivät olivat valosat, leikki aina tällä tunnilla valonsäde hänen kamarinsa oikealla seinällä. Hänen vuoteensa vieressä seisoi Nastasja ja eräs toinenkin henkilö, joka oli hänelle ventovieras ja joka uteliasti katseli häntä. Se oli nuori, hieman parrakas, pitkään takkiin puettu mies; hän näytti rahanlaskijalta. Puoliavoimesta ovesta katseli emäntäkin. Raskolnikov kohottausi.

— Kuka on tuo, Nastasja? kysyi hän osottaen tuota nuorta miestä.

— Kas vaan … hän on tullut tajuihinsa! sanoi Nastasja.

— Todellakin! vahvisti rahanlaskija. Emäntä sulki oven ja katsoi. Hän oli sangen ujo, ja keskustelu sekä selitykset olivat hänestä vastenmielisiä: hän oli lihava, paksu, nelikymmenvuotias nainen; hänen silmänsä olivat mustat, samaten silmäripset; muuten hän oli laiskuuden ja hyvinvoinnin vuoksi hyväntahtoinen, jotenkin kaunis, mutta sanomattoman ujo.

— Kuka te olette? kysyi Raskolnikov kääntyen rahanlaskijan puoleen.
Mutta tällä hetkellä avausi ovi sepposen selälleen ja sisään astui
Rasumihin, joka kumartausi, jottei iskisi päätään mihinkään.

— Tämähän on oikea hytti, huudahti hän sisään tullessaan, — melkein aina lyön otsani johonkin — ja tätäkö kutsutaan asunnoksi! Mutta sinähän, veliseni, olet tullut tajuihisi! Kuulin sen äsken Pashenkalta.

— Hän heräsi juuri, sanoi Nastasja.

— Äsken heräsi, vahvisti rahanlaskija hymysuin.

— Mutta te, kuka te olette? kysyi Rasumihin häneltä. — Minä olen
Rasumihin, ylioppilas ja aatelismiehen poika; tämä tässä on ystäväni.
No, entä te, kuka te olette?

— Minä olen eräässä konttorissa, kauppias Shelopajevin rahanlaskija ja tulen tänne liikeasioissa.

— Tehkää hyvin ja istukaa tänne tuolille! Rasumihin istuutui toiselle.
— Se oli oikein, veliseni, että heräsit, jatkoi hän kääntyen
Raskolnikovin puoleen.

— Neljään päivään et sinä ole syönyt mitään, korkeintaan muutaman lusikallisen teetä. Sosimovitsh on ollut täällä kaksi kertaa. Muistatko Sosimovitshiä? Hän tutki sinut tarkoin ja sanoi heti, ettei se ollut mitään vaarallista — lorua kaikki vaan, joku isku päässä, hermotäräys, ravinnon puute, sanoi hän — siitä johtuu sairaus. Mutta se ei tee mitään, sellaista sattuu ja menee ohi. Hyvä toveri tuo Sosimovitsh, hänellä on hyvät taipumukset ammattiinsa. Mutta mitä! — enhän minä tahdo pidättää teitä täällä, sanoi hän kääntyen uudelleen rahanlaskijan puoleen, — tehkää hyvin ja ilmottakaa meille asianne? Ajattelehan, Rodja, että konttorista tullaan jo toista kertaa tänne, aikasemmin oli täällä eräs toinen, jonka kanssa jo olen puhunut. Kuka se oli, joka silloin tuli?

— Luultavasti toissa päivänä; aivan oikein, se oli Aleksei
Semjonovitsh, myös meidän konttorihenkilöitämme.

— Mutta ei kai hän ole niin tyhmä kuin te, vai mitä arvelette?

— Ehkäpä ei, hän onkin minua hienompi.

— Kiitoksen ansaitsette tuosta; no, olkaa hyvä ja jatkakaa.

— Asia on seuraava: Vasili Ivanovitsh Vahrushinilta, josta, kuten otaksun, olette monta kertaa kuullut puhuttavan, on teidän äitinne pyynnöstä tullut konttoriimme määräys suorittaa teille summa rahaa, alkoi rahanlaskija kääntyen Raskolnikovin puoleen. — Siinä tapauksessa, että olette täysin tajuissanne, suoritan teille viisineljättä ruplaa, minkä Vasili Ivanovitsh on äitinne pyynnöstä jättänyt tehtäväksemme. Tunnetteko Vasili Ivanovitshin?

— Kyllä … minä muistan hänet … Vahrushinin … sanoi Raskolnikov miettivästi.

— Kuulkaa, hän tuntee kauppias Vahrushinin! huudahti Rasumihin. — Hän on siis täydessä tajussaan! Nyt minäkin huomaan, ettette tekään ole niin tyhmä. No, viisasta puhetta kuuntelee mielellään!

— Aivan oikein, hän se on, Vahrushin, Vasili Ivanovitsh; ja teidän äitinne määräyksestä — hänhän lähetti teille kerran ennenkin vähän samalla lailla — se nytkin tapahtuu. Toistaiseksi on minulla jätettävänä teille viisineljättä ruplaa.

— Aivan oikein, "toistaiseksi", siinäpä sanoitte oikein! Tuo "äidiltänne" ei myöskään ollut hullumpaa. No, mitä te siis arvelette, onko hän jo täydessä tajussaan vai eikö vielä kokonaan — mitä?

— Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Se on vain allekirjotuksen vuoksi, arvelen.

— Kyllä se toimitetaan. Onko teillä mitään kirjaa, johon voi kuitata?

— Kyllä, kyllä minulla on kuittauskirja, kas tässä!

— Antakaa tänne se. Nyt, Rodja, nouse, minä autan sinua; ota kynä ja kirjota alle; sillä nyt, rakas veliseni, tarvitsemme rahaa, rahat ovat meille siirappia makeampaa.

— Ei tarvita, — sanoi Raskolnikov ja työnsi kynän luotaan.

— Miksi ei niitä tarvita?

— Minä en kirjota nimeäni.

— Mutta, tuhat tulimmaista, miksi et?

— Minä en tarvitse mitään rahaa…

— Mitä, etkö tarvitse rahaa? Ei, veliseni, nyt sinä lasket leikkiä, sen voin vaikka todistaa! Tehkää hyvin, älkääkä välittäkö hänestä, se on vain taas pieni kuumekohtaus. Se kohtaa niin usein häntä… Te olette järkevä mies ja me autamme häntä, se on, viemme yksinkertaisesti hänen kättään, hän kyllä kirjottaa. Auttakaa vähän.

— Voinhan minä muuten palata jonkun toisen kerran.

— Ei, ei; miksi vaivaisimme me teitä? Te olette järkevä mies… No, Rodja, älä pidätä vierastamme … etkö näe, että hän odottaa — ja hän valmistausi todella viemään Raskolnikovin kättä.

— Anna olla, teen sen itse… sanoi Raskolnikov ottaen kynän ja kirjottaen nimensä kirjaan. Rahanlaskija laski rahat ja poistui.

— Hyvä! Ja nyt, veliseni, etkö tahdo syödä vähän!

— Kyllä! vastasi Raskolnikov.

— Onko teillä keittoa?

— Kyllä, eilistä — vastasi Nastasja, joka oli ollut sisässä koko ajan.

— Onko myös perunoita ja riissiä?

— Kyllä on perunoita ja riissiä.

— Hyvä, tuo tänne sitä ja ota mukaasi myös vähän teetä.

— Kyllä otan.

Raskolnikov katseli Nastasjaa suuresti kummissaan uupunein silminsä. Hän vaikeni ja odotti, mitä se merkitsisi. "Tuntuu siltä kuin en enää hourailisi," ajatteli hän, "se on totta, toivon ma"…

Parin minuutin päästä palasi Nastasja tuoden myös teetä. Keiton mukana oli hän tuonut kaksi lusikkaa, kaksi lautasta ja kaikki lisätarpeet: suolaa, piparijuurta, sinappia lihaa varten j.n.e. niin täydellisen pöydän, ettei Raskolnikov ollut nähnyt sellaista pitkään aikaan. Pöytäliinakin oli puhdas.

— Eipä olisi pahasti, Nastashushka, vaikka Praskovja Pavlovna lähettäisi myös pari pulloa olutta; kyllä me sitä juomme.

— Sen kyllä uskon, senkin veijari, mutisi Nastasja, lähtien kuitenkin täyttämään annettua määräystä.

Raskolnikov katseli edelleenkin tylsästi eteensä. Sillä välin istuutui Rasumihin sohvalle hänen viereensä; tarttui häntä kömpelösti kuin karhu kaulaan, vaikkakin hän oli itse voinut kohottautua, ja vei oikealla kädellään lusikallisen keittoa hänen suuhunsa, ensin puhallettuaan sitä pari kertaa, ettei hän polttaisi itseään. Keitto oli sangen vähän lämmintä. Raskolnikov nieli himokkaasti ensi lusikallisen, sitten toisen ja kolmannen. Mutta äkkiä lakkasi Rasumihin arvellen että ensin oli kysyttävä lääkäriltä, ennenkuin hän sai enempää.

Nastasja tuli tuoden kaksi pulloa olutta.

— Tahdotko teetä!

— Kyllä.

— Anna nopeasti teetä, Nastasja, sillä mitä teehen tulee, ei meidän tarvitse kysyä sitä tiedekunnalta. Ah, siinähän on jo olutkin! Hän istuutui takasin tuolilleen, veti keiton ja lihan luokseen ja söi sellaisella ruokahalulla kuin ei hän olisi saanut mitään ruokaa kolmeen päivään.

— Nykyään syön päivällistä luonanne joka päivä, sanoi hän suu täynnä tuskin kuuluvasti, — emäntäsi, Pashenka, juuri kohtelee minua niin kunnioittavasti. Minä en luonnollisestikaan ole tunkeileva hänen suhteensa, mutta en pane myöskään vastaan. Kas tuossa tulee Nastasja teetä tuoden; miten kätevä hän sentään onkaan! Nastjenka, tahdotko olutta?

— Eläimeksikö minä rupeaisin!

— Entä teetä?

— Teetä kyllä.

— Kaada sitten! Odota, minä kaadan itse; käy istumaan pöydän ääreen.

Hän laittoi heti kaikki järjestykseen, kaasi teetä, sitten vielä toisen kupillisen, lopetti aamiaisensa ja istuutui taas sohvalle. Kuten äskenkin tarttui hän vasemmallaan sairaan kaulaan, kohotti sitä ja alkoi syöttää sairasta teelusikalla, taaskin puhallellen lakkaamatta ja sangen kiihkeästi ikäänkuin riippuisi paranemisen paras edellytys tästä puhaltelemisesta. Raskolnikov pysyi äänettömänä eikä vastustellutkaan, vaikka hän tunsikin jo olevansa taas kyllin voimakas nousemaan ja istumaan sohvalla ilman vierasta apua, hoitamaan lusikkaa tai kuppia omin käsinensä, jopa kävelemäänkin. Hänen mieleensä johtui omituinen, melkeinpä eläimellinen viekkaus salata voimiaan ja jos tarpeellista oli, myös teeskennellä toisinaan tajuttomuutta, tällöin kuitenkin kuunnellakseen ja tarkatakseen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kuitenkaan ei hän voinut salata inhoaan, vaan noin kymmenen lusikallista syötyään vapautti äkkiä päänsä, työnsi lusikan tulisesti takasin ja heittäytyi taas patjalleen. Hänen päänsä alla oli nyt oikea pääpatja — lainehtiva ja puhdaspäällyksinen; hän kyllä huomasi sen.

— Pashenka saa lähettää meille tänään hieman vadelmamehua, niin että voimme sekottaa hänelle juomaa, sanoi Rasumihin jatkaen syöntiään ja juontiaan.

— Mistä hän saa vadelmamehua? kysäsi Nastasja pitäen teevatia viidellä kämmenellään ja siivilöiden teetä suussaan olevan sokeripalan läpi.

— Vadelmamehua, ystäväni, hän saa ostaa puodista. Näetkö, Rodja, sinun maatessasi tajuttomana on tässä tapahtunut koko historia. Kun sinä viime kerralla juoksit luotani niin epäkohteliaasti sanomatta minulle, missä asut, raivostuin minä niin, että päätin saada sinut käsiini ja rangaista sinua. Aloin etsiä, heti samana päivänä, juoksin kaikkialla ja tiedustelin. Nykyisen asuntosi olin unohtanut, eikä minulla siitä selvää ollutkaan. Niin, ja edellisestäsi tiesin vain sen, että se oli "Viiden nurkkauksessa" Garmalovin talossa. Etsiskelin kauvan tuota Garmalovin taloa, kunnes osottausi, ettei talo ollutkaan Garmolovin, vaan Buhin. Miten toisinaan saattaakaan erehtyä! Minä olin vallan suuttunut ja menin vihdoin sattuman kaupalla osotetoimistoon. Ajattelehan, parissa minuutissa saivat he selvän sinusta; nimesi on siellä kirjoissa.

— Tiedän sen.

— Kun siis olin saanut selvän sinun asunnostasi, hankin heti tietooni sinun tilasi. Tiedän kaikki, veliseni, kaikki; sen voi vaikka Nastasjakin todistaa; olen tehnyt tuttavuutta Nikodin Fomitshin kanssa, ottanut selvän Ilja Petrovitshista, talonmiehestä, sihteeri Sametovista ja vihdoin myös — kaiken huipusta — Pashenkasta!… Eikö totta, Nastasja!…

— Hän tekee hänelle mitä tahtoo, mutisi Nastasja veitikkamaisesti nauraen.

— No, näetkö, veli hyvä, lyhyesti sanoakseni sain päähäni tuuman niin sanoakseni johtaa sähkövirran tänne kaikkialle ja kerrallaan raivata pois kaikki ennakkoluulot, mitkä täällä vallitsevat; mutta Pashenka on voittanut minut. Sitä minä en, veli hyvä, odottanut, että hän olisi … niin miellyttävä … niin! Mitä sinä arvelet?

Raskolnikov vaikeni, mutta katseli edelleenkin häntä odottavin silmäyksin.

— Niin! jatkoi Rasumihin kiinnittämättä huomiotaan Raskolnikovin vaiteliaisuuteen ja ikäänkuin tukeakseen omaa lausuntoaan — nyt on kaikki mitä paraimmassa järjessä joka suhteessa!

— Niin, hän voi toimittaa jotakin! huudahti Nastasja uudelleen, sillä hänessä herätti tämä keskustelu tosi iloa.

— Mutta siinä sinä teit tyhmästi, veliseni, ettet saattanut asiaa paremmalle kannalle jo alussa. Pashenkasta on suoriuduttava toisella tavalla. Hänellä on niin sanoakseni aivan oikullinen luonne! Mutta siitä saamme puhua enemmän sitten myöhemmin… Mutta miten saatoit antaa sen mennä niin pitkälle, että hän lopetti päivällisen lähettämisen luoksesi! Entä velkakirja sitten! Oletko sinä hullu, kun kirjotat nimesi velkakirjaan! Ja sitten tuo tuleva naimisiin menosi hänen tytär vainajansa kanssa… Olen selvillä kaikesta! Muuten huomaan kyllä, että tämä on arka keskustelun aihe ja minä itse aasi; suo anteeksi. Ah niin, mitä tyhmyyksiin tulee, niin tiedä ettei Praskovja Pavlovna ole ollenkaan niin tyhmä kuin ensi silmäyksellä saattaisi luulla, vai miten?

— Ei… sanoi Raskolnikov vitkaan, ajatellen olevan parasta lopettaa keskustelu.

— Eikö totta? huudahti Rasumihin sangen ilosena sen johdosta että oli saanut vastauksen. — Mutta mikään erikoisen järkevä hän ei ollut, vai miten? Sangen omituinen luonne … en itsekään ymmärrä sitä… Neljänkymmenen vuoden vanha hän varmastikin on — itse sanoo hän aina kuusineljättä. Muuten olen sangen pahoillani siitä, etten täydellisesti käsitä häntä, vaikka jo tunnemme toisemme jotenkin hyvin. No, se on vain tyhmyyttä kaikki! Hän ajatteli nimittäin, ettet sinä enää ollut ylioppilas, ettei sinulla ollut opetustunteja tai vaatteita, ja koska hänen tyttärensä oli kuollut, ei hänen enää tarvinnut kohdella sinua sukulaisena; ja kun sinä ryömit nurkkaasi etkä enää halunnut jatkaa seurustelua entiseen tapaan, sai hän aatoksen ajaa pois sinut. Se ajatus oli hänellä ollut jo kauvan, velkakirja hänet vain saattoi levottomaksi, etenkin kun sinä olit vakuuttanut, että äitisi maksaa…

— Siinä tein pahoin, että sanoin jotakin sellaista!… Äitini on niin köyhä, että hänen itsensä on melkein kerjättävä … minä valehtelin, että hän antaisi minun asua ja saada ruokaa, sanoi Raskolnikov kuuluvasti ja selvästi.

— No niin, sehän oli sangen järkevää. Seikka oli vain sellainen, että eräs herra Tshebarov, joka on hovineuvos ja tottunut liikemies, sai asian alkuun. Ellei hän olisi siihen sekaantunut ei Pashenka olisi tehnyt mitään, sillä hänhän on niin ujo; mutta liikemies ei ole koskaan ujo; hän kysyikin sen vuoksi heti, oliko mitään toiveita saada velkakirjassa mainittu summa. Vastaus: kyllä on eräs äiti, joka nauttii sadankahdenkymmenen ruplan eläkettä ja joka ennen itse kärsii nälkää kuin jättää Rodjenkansa pulaan. Ja onpa eräs sisarkin, joka hätätilassa raataisi elinaikansa veljensä hyväksi. Sitä harkittiin … makaa hiljaa vain. Olen nyt saanut selville kaikki, veli hyvä. Mutta se johtuu siitä, että Pashenka on kunniallinen ja tunteellinen ja lörpöttelee kaikkea mahdollista… Tuleepa asiaan eräs liikemies — ja sinä olet kadotettu. Pashenka siirsi siis velkakirjan tuolle Tshebaroville ja tämä ei luonnollisesti viivytellyt ollenkaan, vaan antoi sen perittäväksi. Kyllä minä ajattelin saatuani kuulla tuon tehdä hänelle pienen metkun, mutta kun sitten sovimme sangen hyvin Pashenkan kanssa, tyydyin antamaan sellaisen määräyksen, että asian oli loputtava siihen sekä menin itse takuuseen. Kuuletko, minä menin takuuseen puolestasi! Tshebarov kutsuttiin siis takasin, työnnettiin hänelle kymmenen ruplaa, otettiin velkakirja takasin ja — tässä on minulla kunnia antaa se sinulle takasin — sanasi on nyt tarpeeksi — kas tässä, ota se, olen sitä paitsi repinyt sen kahtia, kuten tuleekin.

Rasumihin laski molemmat velkakirjan palaset pöydälle. Raskolnikov katseli häntä, sanomatta sanaakaan ja kääntyen seinään päin. Rasumihin tunsi vastenmielisen liikutuksen tunnetta.

— Näen kyllä, veliseni, sanoi hän hetken kuluttua, että olen taas ollut aika narri. Minä näet luulin saavani aikasi kulumaan ja mielesi rohkaistuksi puheillani, mutta minä olenkin vain suututtanut sinua.

— Sinäkö se siis olit, jota minä en kuumeessani tuntenut? kysyi
Raskolnikov päätään kääntämättä.

— Niin, minä se olin; ja sinä jouduit vallan raivoihisi, kun minä sattumalta otin kerran Sametovin mukaani tänne.

— Sametovin?… Sihteerin?… Miksi? Raskolnikov kääntyi äkkiä ja tuijotti Rasumihiniin.

— Mutta mitä nyt … miksi noin tulistut? Hän tahtoi tutustua sinuun, oli itse sanonut toivovansa sitä, sillä me olimme jo paljon puhuneet sinusta… Miten olisin minä muuten voinut saada niin paljon tietoja sinusta? Hän on oiva mies, aivan erinomainen … luonnollisesti tavallaan. Me olemme nyt ystäviä ja näemme toisemme melkein joka päivä. Minähän olen muuttanut tähän kaupunginosaan. Sitä et sinä vielä tiedä? Muutin tänne vallan äskettäin…

— Olenko houraillut?

— Sehän on selvää! Sinähän olet ollut vallan tajuton.

— Mitä olen houraillut?

— Kysymys sekin! Mitä sanotaan hourailemiseksi? No, veli hyvä, nyt ei ole aikaa menetettävissä, nyt on toimittava.

— Tahdon tietää, mitä olen houraillut!

— Miksi juuri kyselet sitä — Pelkäätkö ehkä jotakin salaisuutta? Ole vallan levollinen: mistään kreivittärestä ei ollut puhetta. Mutta verikoirasta ja korvarenkaista ja käädyistä ja krestovskijovista ja jostakin talonmiehestä; myös Nikodin Fomitshista ja Petrovitshista, hänen apulaisestaan oli myös puhetta? Samaten suvaitsit olla sangen kiintynyt sukkaasi, huusit aina: "Tuokaa tänne se!" Sametov etsi itse sukkiasi joka nurkasta ja ojensi sinulle omakätisesti nuo inhottavat rääsyt parfymoituine ja sormuksilla koristeltuine sormineen. Vasta silloin sinä rauhotuit ja pidit koko päivän tuota rääsyläjää käsissäsi. Sitä ei auttanut koittaa ottaa sinun käsistäsi. Luultavasti on se vielä tuolla peiton alla. Ja sitten pyysit saada myös joitakin rääsyjä housuistasi ja oikein vesissä silmin! Me koetimme saada selville, mitä rääsyjä ne mahtoivat olla — mutta se oli mahdotonta… Mutta nyt liikeasioihin! Kas, tässä on viisineljättä ruplaa; niistä otan minä kymmenen, teen niiden käytöstä selon parin tunnin kuluttua. Sillä välin ilmotan myös Sosimoville, miten sinun laitasi on, hänen olisikin jo kauvan sitten pitänyt olla täällä, sillä kello käy jo kahdettatoista. Mutta te, Nastenka, katsokaa minun poissa ollessani, tarvitseeko hän juotavaa tai jotakin muuta… Sanonpa itse heti Pashenkalle, mitä tarvitaan. Terve nyt siksi aikaa!

— Pashenkaksi hän kutsuu häntä! Voi sinua viekasta veitikkaa! sanoi Nastasja katsellen Rasumihinin jälkeen. Sitten hän juoksi alas kuunnellakseen, mitä Rasumihinilla oli sanottavaa emännälle; tytöstä näki heti, että hän oli vallan Rasumihinin lumooma.

Tuskin oli Nastasja sulkenut ovea perässään, kun sairas heitti peitteen päältään ja hypähti vuoteeltaan kuin mielipuoli. Hän oli palavan kärsimättömästi odottanut sitä hetkeä, jolloin he läksisivät tiehensä heti tehdäkseen jotakin. Mutta mitä oli hänen tosiaan tehtävä?… Hän oli taas unohtanut kaikki! "Jumalani! Sano sinä minulle vain yksi asia: tietävätkö he sen, vai eivätkö vielä tiedä? Ajattehan, että he tietäisivät kaikki ja teeskentelisivät olevansa tietämättömiä sen suhteen, vain puijaisivat minua minun maatessani — ja jos he sitten tulevat äkkiä ja sanovat, että kaikki on ollut jo kauvan tiedossa ja että he vain ovat teeskennelleet tietämättömiä… Mutta mitä piti minun tehdäkään? Voi, että unohdin sen tykkänään!… Juuri äsken muistin sen ja nyt on se mennyt tykkänään mielestä…"

Hän seisoi keskellä huonetta kiusallisen epätietosena ja katseli ympärilleen; hän meni ovelle, avasi sen, kuunteli — siellä ei ollut ketään. Vihdoin näkyi hän muistavan jotakin, kiiruhti nurkkaan, missä seinäpaperissa oli reikä, tarkasteli, pisti kätensä koloon, koetti yltä päältä — mutta sitä se ei ollut. Hän meni uunin luo, avasi luukun ja tarkasteli tuhkaa: aivan oikein, housujen rääsyt ja pois revityn taskun siekaleet olivat vielä siellä, minne hän oli ne heittänyt —kukaan ei siis ollut katsonut uuniin! Nyt hän muisti sukan, josta Rasumihin oli äsken puhunut hänelle. Aivan oikein, siellä se on peitteen alla sohvalla, mutta niin kuluneena ja likasena, ettei Sametov luonnollisestikaan ollut voinut havaita siinä mitään erikoista.

"Haa, Sametov!… Polisikonttori!… Miksi kutsuttiin minut konttoriin? Mistä on kysymys? Ah, minä muistan väärin, sehän tapahtui silloin! Siksihän minä myös katselin sukkaa ja nyt … nyt olen sairas. Mutta miksi oli Sametov täällä? Miksi on Rasumihin tuonut hänet tänne?" mutisi hän uudelleen vaipuen sohvalle. — "Miten on nyt laitani? Hourailenko yhä edelleenkin vai olenko tajuissani? Minusta tuntuu siltä kuin olisin todella täydessä tajussani… Ah, nyt muistan: pakene, pakene nopeasti, pakene ehdottomasti! Niin … mutta minne? Missä ovat vaatteeni?… Ei saappaitakaan!… Pois viedyt, kätketyt! Ah, minä ymmärrän! Mutta tuossa on päällystakkini, sen ovat he unohtaneet — menneet ohi! Tuossa on myös rahaa pöydällä, Jumalan kiitos! Velkakirja myös… Minulla on rahani ja minä menen tieheni, etsin itselleni toisen asunnon … he eivät saa minua käsiinsä! Mutta osotetoimisto? Sieltä he tapaavat minut! Rasumihin saa varmastikin tiedon asunnostani! Mieluummin kauvas, kauvas pois — Amerikkaan … siellä saavat etsiä minua! Ja velkakirjan otan mukaani … siellä voin tarvita sitä. Mitä muuta ottaisin mukaani? He luulevat, että minä olen sairas, eivätkä tiedä, että minä kykenen juoksemaan, heh, heh, hee!… Olen nähnyt sen heidän silmistään, että he tietävät kaikki! Jospa vain pääsisin portaista alas! Mutta jospa siellä alhaalla onkin poliiseja? Mitä tämä on, teetä? Ah, olutta myöskin, kylmää olutta, vielä puoli pulloa jälellä…"

Hän tarttui pulloon ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella ikäänkuin tahtoen sammuttaa jotakin sisäistä tulta. Mutta tuskin kului minuuttiakaan, ennenkuin olut alkoi vaikuttaa hänessä ja hän tunsi selkäpiitään karmivan miellyttävän, kevyen väristyksen. Hän pani maata ja peitti itsensä. Hänen jo ennestään sairaloiset ja sotkuset ajatuksensa kävivät yhä sotkusemmiksi ja pian vaipui hän kevyeen ja virkistävään uneen. Mielihyvissään painoi hän päänsä pehmeään patjaan, kietoutui lämpimään puuvillapeitteeseen, joka nyt toimitti päällystakin virkaa, huoahti kevyesti ja vaipui syvään ja hyvään uneen.

Hän heräsi Rasumihinin ollessa ovella. Tämä ei tiennyt, oliko hänen tultava sisään vai eikö. Raskolnikov kohottausi ja katseli häntä ikäänkuin muistellen jotakin.

— Ah, ethän sinä nukukaan! Kas tässä olen taas! Nastasja, tuo käärö tänne! huusi hän porraskäytävään. — Ryhdyn heti tekemään selvää sinulle.

— Miten paljon kello on? kysyi Raskolnikov katsellen hämmästyksissään ympärilleen.

— Sinä olet nukkunut kelpo lailla, sillä nyt on jo iltapuoli, kello on noin kuuden paikkeilla. Olet nukkunut yli kuusi tuntia.

— Jumalani! Mitä kuulenkaan?

— Mitä nyt sitten? Oletko terve! Mihin sinulla on sellainen kiire, ethän vain lähtene mihinkään rakkauskohtaukseen? Meillä on aikaa hyvän lailla. Olen jo odottanut kolme tuntia, olen ollut täällä kaksi kertaa sinun nukkuessasi — Sosimovilla olen myös ollut kaksi kertaa. Ei ollut kotona! Ei nykyään mitään, tulee kyllä pian! Olin myös poissa omilla asioillani; olen auttanut setää hänen muuttaessaan tänään. Tiedätkö, että minulla on täällä setäkin! Mutta nyt liikeasioihin! Tuo käärö tänne, Nastenka. Alkakaamme heti… Mutta miten sinä veliseni jaksat?

— Voin hyvin… Oletko ollut täällä kauvan, Rasumihin?

— Sanoinhan minä sinulle jo äsken, että olen odottanut kolme tuntia!

— Ei, vaan ennen?

— Miten ennen?

— Miten kauvan siitä on kuin sinä tulit tänne?

— Olenhan sen jo sanonut kerran, oletko unohtanut sen?

Raskolnikov mietti. Hän voi vain epäselvästi muistaa, mitä ennen oli tapahtunut ja hän katsoi kysyvästi Rasumihiniin.

— Hm! sanoi tämä, — siis unohtanut sen kuitenkin! Minusta tuntuu siltä kuin et sinä vielä olisi aivan… No, kyllä kai tilasi paranee nyt unen jälkeen… Aivan varmasti, sillä sinähän näytät jo vallan toiselta. Mutta nyt asiaan, kyllä kohta muistat kaikki. Katsohan tänne vain, veliseni!

Hän alkoi avata kääröä.

— Erikoisesti oli sydämelläni eräs seikka, veliseni! Sillä ennen kaikkea oli sinusta tehtävä toinen ihminen. Alkakaamme siis huipuista: näetkö tätä lakkia? — Hän veti kääröstä esiin sangen kauniin, mutta tavallisen ja halvan lakin. — Annahan, kun koetan!

— Sitten, myöhemmin! sanoi Raskolnikov hylkivästi.

— Ei, minä pyydän, veli Rodja, älä hangottele vastaan; sillä kohta on jo myöhäistä; enkä minä voisi nukkua koko yönä, sillä olen nimittäin ostanut vallan umpimähkään, ilman minkäänlaista mittaa. Sopii erinomaisesti, aivan kuin tilattu! huudahti hän riemuiten. —Päähine on pääseikka, ystävä hyvä, suositus, tekisi mieleni sanoa. No, Nastenka, katsohan näitä kahta päähinettä (hän veti esiin Raskolnikovin entisen litistyneen silinterihatun, jota hän tapasi kutsua Palmerstoniksi) — tätä Palmerstonea — ja tuota juveli-esinettä. Arvaahan, Rodja, miten paljon luulet minun antaneen siitä? Nastashushka? Ja hän kääntyi Nastasjan puoleen nähdessään Raskolnikovin vaikenevan.

— Ehkä annoit siitä parisenkymmentä kopekkaa, vastasi Nastasja.

— Parisenkymmentä kopekkaa, sinä narri! huudahti Rasumihin loukkaantuneena. — Parilla kymmenellä kopekalla ei saa ostaa sinuakaan! Kahdeksankymmentä kopekkaa ja sekin vain siksi, että sitä jo oli käytetty! Kuitenkin sillä ehdolla, että kun tämä on kulutettu, antavat he sinulle toisen ensi vuonna ilmaseksi, Jumala paratkoon! Mutta siirtykäämme nyt housuihin; jo ennakolta täytyy minun sanoa, että olen ylpeä niistä! Hän levitti parin ohuita, harmaita villahousuja Raskolnikovin eteen. — Ei yhtäkään reikää, ei pilkkuakaan ja vielä sangen käyttökelpoiset; samasta kankaasta tehty liivi, aivan muodin mukainen. Niiden arvoa vain kohottaa se, että ne ovat vähän käytetyt, joten ovat tulleet pehmeämmiksi, hienommiksi… No, arvatkaa! Miten paljon luulet? Kaksi ruplaa viisikolmatta kopekkaa, samoilla ehdoilla: kun olet kuluttanut nämä, saat ensi vuonna ilmaseksi toisen parin! Fedjajevin kaupassa ei tehdä toisellaisia kauppoja, sillä kun olet kerran maksanut, on se tehty, koko elinajaksi — et mene sinne koskaan toista kertaa. No, nyt tulemme saappaisiin — mitä pidät niistä? Tosin ovat ne vähän kuluneet, mutta kaksi kuukautta ne kyllä kestävät vielä, sillä ne ovat ulkomaisista tavaroista: Englannin lähetystön sihteeri möi ne viime viikolla torilla; hänellä ne olivat olleet ainoastaan kuusi päivää ja sitten hän tarvitsi rahaa! Hinta on rupla ja viisitoista kopekkaa. Halpaa, eikö totta?

— Mutta ehkeivät ne sovikaan! huomautti Nastasja.

— Eivät sovi! Ja mikä tämä sitten on? Hän veti taskustaan Raskolnikovin vanhan, risasen ja sisään painuneen lian peittämän saappaan. — Nämä ovat ehkä vielä vähän suuremmat; kaikesta on huolehdittu omantunnon mukasesti. Ja nyt liinavaatteisiin, siinä on emäntä auttanut minua: kolme paitaa, tosin puuvillasia, mutta niissä on uusikuosiset kaulukset, j.n.e. Siis kokonaissumma: lakista kahdeksankymmentä kopekkaa, vaatteista kaksi ruplaa viisikolmatta kopekkaa, yhteensä kolme ruplaa viisi kopekkaa; puolitoista saappaista — ja ne ovat sangen sirot — yhteensä kolme ruplaa viisikuudetta kopekkaa, ja liinavaatteista viisi ruplaa — yhteensä tasan yhdeksän ruplaa viisikuudetta kopekkaa. Viisiviidettä kopekkaa vaskea on minulla jälellä, tässä ne ovat, ota ne — ja nyt siis, Radja, on koko pukusi taas kunnossa, sillä päällystakkia voi vielä käyttää ja näyttääpä se vielä sangen komealtakin — mutta siten käy, kun teettää vaatteensa Sharmerilla! [Aikanaan sangen kuuluisa räätäli Pietarissa.] Mitä sukkiin y.m.s. tulee, saat ne hankkia itse, onhan meillä vielä viisikolmatta ruplaa jälellä; Pashenkasta ja vuokrasta ei sinun tarvitse huolehtia — sanoinpa sinulle, että sinulla on rajaton luotto. No, veli hyvä, suo minun nyt muuttaa yllesi uudet alusvaatteet — loppujen lopuksi kätkeyy sairaus vain paitaan.

— Anna minun olla, minä en tahdo, sanoi Raskolnikov hylkivästi. Hän oli tuntenut vain vastenmielisyyttä kuunnellessaan Rasumihinin leikillistä kertomusta vaatteitten ostosta.

— Se ei sovi rakkaimpani; miksi olisinkaan ollenkaan vaivannut itseäni tällä lailla! murisi Rasumihin. — Nastashka, älä ujostele ollenkaan, vaan auta pikemmin — kas noin, noin! ja huolimatta Raskolnikovin vastarinnasta vaihtoi hän hänen alusvaatteensa. Raskolnikov heittäysi patjalle, eikä virkkanut sanaakaan muutamaan minuuttiin.

— Jokohan se pian loppunee! ajatteli hän. — Millä rahoilla nämä ovat ostetut? kysyi hän vihdoin ympärilleen katsahtamatta.

— Milläkö rahoilla? Kas vain sinua! Omilla rahoillasi. Rahanlaskija toi ne sinulle joku hetki sitten Vahrushinilta; äitisi ne lähetti; oletko taas unohtanut sen?

— Nyt muistan… sanoi Raskolnikov pitkän ja synkän harkinnan jälkeen.
Rasumihin katseli häntä otsa rypyssä.

Ovi aukeni ja sisään astui suuri voimakas mies, joka tuntui
Raskolnikovista tutulta.

— Sosimov, vihdoinkin! huudahti Rasumihin ilosesti.