Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Russian  Spanisch 
David Copperfield.  Charles Dickens
Luku 8. KAHDEKSAS LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Lupa-aikani. Varsinkin eräs onnellinen iltapuoli.

Kun ennen päivän valjettua saavuimme siihen ravintolaan, johon postivaunut pysähtyivät, mutta joka ei ollut se ravintola, jossa ystäväni kyyppäri eli, saatettiin minä sievään, vähäiseen makuuhuoneesen, jonka ovelle oli maalattu: Delfini. Minun oli, muistaakseni, vilu, vaikka minulle oli annettu kuumaa teetä ison valkean edessä alikerroksessa; ja minä olin hyvin iloinen, kun sain heittäytyä Delfinin vuoteesen, kääriä Delfinin peiton pääni ympäri ja mennä nukuksiin.

Mr. Barkis'in, ajomiehen, oli määrä käydä tiedustelemassa minua aamulla kello yhdeksän. Minä nousin kello kahdeksalta, hiukan horroksissa lyhyen yöleponi vuoksi, ja olin valmis häntä varten ennen määrä-aikaa. Hän vastaanotti minua aivan niinkuin ei viittä minutia olisi kulunut siitä, kuin viimein olimme yhdessä, ja niinkuin minä olisin vaan pistäynyt hotellissa kuutta pennyä särkemässä taikka jossakin muussa semmoisessa asiassa.

Heti kuin minä ja arkkuni olimme kärryillä ja ajomies sijallansa, vei tuo laiska hevonen meidät kaikki pois tavallista kulkuansa.

"Te näytätte hyvin kauniilta, Mr. Barkis", sanoin minä, arvellen, että hän olisi mielissään siitä tiedosta.

Mr. Barkis hieroi poskeansa hiansuullaan ja katseli sitten hiansuutansa, niinkuin hän olisi odottanut saavansa nähdä jotakin kasvojensa kukoistuksesta siinä; mutta ei osoittanut muulla tavalla huolivansa tästä sievistelystäni.

"Minä olen ajanut asianne, Mr. Barkis", lausuin minä; "minä kirjoitin
Peggotylle".

"Ah!" sanoi Mr. Barkis.

Mr. Barkis näytti jurolta ja vastasi kuivankiskoisesti.

"Eikö se ollut oikein, Mr. Barkis?" kysyin minä vähän epäiltyäni.

"No, ei", vastasi Mr. Barkis.

"Eikö sanoma ollut oikea?"

"Sanoma oli ehkä oikea kyllä", lausui Mr. Barkis; "mutta siihen asia päättyikin".

Koska en ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, toistin minä uteliaasti: "asia päättyi, Mr. Barkis?"

"Siitä ei tullut sen enempää", selitti hän, katsellen sivullepäin minuun. "Ei tullut mitään vastausta".

"Vastausta siis odotettiin, eikö niin, Mr. Barkis?" lausuin minä, avaten silmiäni, sillä uusi valo koitti nyt minulle.

"Kun joku sanoo, että häntä haluttaa", arveli Mr. Barkis, kääntäen silmiänsä verkalleen minuun jälleen, "tietää se, että hän odottaa vastausta".

"No, Mr. Barkis?"

"No", vastasi Mr. Barkis, luoden silmänsä takaisin hevosen korviin; "tuo mies on odottanut vastausta aina siitä saakka."

"Oletteko ilmoittanut sitä hänelle, Mr. Barkis?"

"E-en", murisi Mr. Barkis, vähän mietittyään. "Minä en ole saanut mitään kutsumusta tulla ilmoittamaan sitä hänelle. Minä en aio ilmoittaa sitä hänelle".

"Tahtoisitteko, että minä teen sen, Mr. Barkis?" kysyin minä epäileväisesti.

"Saatte ilmoittaa hänelle, jos tahdotte", lausui Mr. Barkis, taas pitkäänsä katsellen minua, "että Barkis odotti vastausta. Te sanotte — mikä hänen nimensä onkaan?"

"Hänen nimensä?"

"Ah!" sanoi Mr. Barkis, nyykäyttäen päätänsä.

"Peggotty".

"Ristimänimi vai sukunimi?" kysyi Mr. Barkis.

"No, ei se ole hänen ristimänimensä. Hänen ristimänimensä on Clara".

"Sekö se on?" sanoi Mr. Barkis.

Hän näytti saavan äärettömiä ajattelemisen aiheita tästä seikasta ja istui miettien ja viheltäen itsekseen pitkän ajan.

"No!" jatkoi hän viimeiseltä. "Te sanotte: 'Peggotty! Barkis odottaa vastausta'. Hän ehkä sanoo: 'vastausta mihin?' Te sanotte: 'siihen, mitä minä ilmoitin hänelle'. 'Mitä se on?' sanoo hän. 'Barkis'ia haluttaa', sanotte te".

Tämän erittäin nerokkaan ehdoituksen jälkeen tokaisi Mr. Barkis minua kyynäspäällänsä, että oikein rupesi kylkeäni pistämään. Tuosta hän entisellä tavallansa nojautui hevostansa kohden eikä viitannut sen koommin tähän aineesen, paitsi että hän puolen tunnin jälkeen otti liidunpalasen plakkaristansa ja kirjoitti kärryjen teltakattoon "Clara Peggotty" — silminnähtävästi yksityiseksi muistutukseksi itseänsä varten.

Voi, millä oudoilla tunteilla matkustin kotiin, kun se ei ollut mikään koti, ja huomasin, että jokainen esine, jota katselin, muistutti minua siitä onnellisesta, vanhasta kodista, joka oli niinkuin unelma, jota en saanut milloinkaan enää nähdä! Ne päivät, joina äitini ja Peggotty ja minä olimme kaikki kaikissa toisillemme eikä löytynyt ketään, joka astui meidän väliimme, nousivat niin surullisesti eteeni tiellä, etten varmaan tiedä, olinko iloinen pääsemään sinne — en varmaan tiedä, enkö mieluisammin olisi pysynyt poissa ja unhottanut sitä Steerforth'in seurassa. Mutta tiellä minä olin; ja ennen pitkää saavuin kartanomme luo, jossa alastomat, vanhat jalavat vääntelivät monia käsiänsä valjussa talvi-ilmassa ja tuuli lennätteli vanhojen peltovareksen-pesien riepaleita.

Ajomies nosti alas arkkuni puutarhan portin viereen ja jätti minut. Minä astuin pitkin polkua rakennusta päin, tähystellen ylös akkuniin ja peläten joka askeleelta, että näkisin Mr. Murdstone'n tai Miss Murdstone'n katsovan vihaisesti ulos jostakin niistä. Ei mitään kasvoja kuitenkaan ilmestynyt; ja koska nyt olin tullut rakennuksen luo ja tiesin, kuinka kolkuttamatta sai oven auki ennen pimeätä, menin sisään hiljaisilla, pelon-alaisilla askelilla.

Jumala tietää, kuinka aikainen se muisto lienee ollut, joka heräsi minussa, kun, astuessani eteiseen, kuulin äitini äänen vanhasta vierashuoneesta. Hän lauloi paraikaa jotakin matalalla sävelellä. Minä olin, luullakseni, maannut hänen sylissään ja kuullut hänen laulavan tällä tapaa itselleni, kun olin aivan pikkuinen lapsi. Nuotti oli uusi minulle, vaan kuitenkin se oli niin vanha, että se täytti sydämeni partaan tasalle; niinkuin ystävä, joka palaa, kauan poissa oltuaan. Minä päätin siitä hiljaisesta ja miettivästä tavasta, jolla äitini hyräili lauluansa, että hän oli yksinään, ja astuin varovasti huoneesen. Äitini istui valkean edessä, imettäen pientä lasta, jonka laihaa kättä hän piti kaulaansa vastaan. Hän oli luonut silmänsä alaspäin lapsen kasvoihin ja istui ja lauleskeli sille. Minä olin sen verran oikeassa, ettei hänellä ollut mitään muuta seuraa.

Minä puhuttelin häntä ja hän kavahti ylös, huudahtaen. Mutta minut nähdessään nimitti hän minua kalliiksi Davyksensa, omaksi pojakseen! Ja astuen puolen matkaa huoneen poikki kohdatakseen minua, laski hän polvillensa lattialle, suuteli minua, painoi pääni alas poveansa kohden likelle sitä pientä olentoa, jonka pesä oli siinä, ja nosti sen kättä ylös minun huulilleni.

Minä soisin, että olisin kuollut. Minä soisin, että olisin kuollut silloin, semmoiset tunteet sydämessäni! Minä olisin ollut soveliaampi taivaalle, kuin olen ikinä sen jälkeen ollut.

"Se on sinun veljesi", sanoi äitini, hyväillen minua. "Davy, minun kaunis poikani! Minun lapsi parkani!" Sitten hän suuteli minua suutelemistaan ja kiersi käsivartensa kaulani ympäri. Tässä asemassa hän oli, kun Peggotty tuli sisään juosten ja kohahti alas lattialle viereemme ja pyöri, kuin hullu, meidän molempien ympärillä neljänneksen tunnin aikaa.

Näytti siltä, kuin minua ei olisi odotettu niin pian, sillä ajomies oli tullut paljon ennen tavallista aikaansa. Näytti myöskin siltä, kuin Mr. ja Miss Murdstone olisivat lähteneet vieraisille naapuriin eivätkä saapuisi kotiin ennenkuin illalla. Minä en ollut ensinkään rohjennut toivoa tätä. Minä en ollut ensinkään ajatellut mahdolliseksi, että me kolme saisimme kerran vielä olla häiritsemättä yhdessä; ja minusta tuntui sinä hetkenä, kuin entiset päivät olisivat palanneet.

Me söimme päivällisiä yhdessä valkean ääressä. Peggotty oli läsnä palvellaksensa meitä, mutta äiti ei sallinut hänen tehdä sitä, vaan pakoitti häntä syömään meidän kanssamme. Minulla oli oma, vanha talrikkini, johon oli ruskealla värillä maalattu sotalaiva täysissä purjeissa ja jota Peggotty oli tallettanut jossakin koko ajan, jona minä olin ollut poissa, eikä olisi tahtonut särjetyksi, sanoi hän, vaikka olisi saanut sata puntaa. Minulla oli oma, vanha mukini, johon oli piirretty David, ja oma, vanha, vähäinen veitseni ja kahvelini, jotka eivät pystyneet mihinkään.

Kun istuimme pöydässä, luulin saaneeni suotuisan tilaisuuden puhua Mr. Barkis'ista Peggotylle. Mutta ennenkuin olin päättänyt, mitä minulla oli kertomista hänelle, alkoi hän nauraa ja heitti esiliinansa kasvojensa yli.

"Peggotty!" lausui äitini. "Mikä nyt on?"

Peggotty vaan nauroi enemmän ja piti esiliinaansa tiheästi kasvojensa yli, kun äitini koetti vetää sitä pois, ja istui niinkuin hänen päänsä olisi ollut säkissä.

"Mitä sinä teet, sinä houkkio?" kysyi äitini nauraen.

"Hiiteen koko mies!" huudahti Peggotty. "Hän tahtoo naida minut".

"Se olisi sangen hyvä kauppa sinulle; eikö olisi?" lausui äitini.

"No! Sitä en tiedä", sanoi Peggotty. "Älkäät kysykö minulta. Minä en tahtoisi häntä, vaikka hän olisi kullasta. Enkä minä tahtoisi ketään muutakaan".

"No, miks'et siis ilmoita sitä hänelle, sinä naurettava otus?" arveli äitini.

"Ilmoita sitä hänelle", vastasi Peggotty, katsoen ulos esiliinastaan. "Hän ei ole koskaan puhunut sanaakaan siitä minulle. Hänellä on parempi järki. Jos hän uskaltaisi hiiskua sanaakaan siitä minulle, löisin häntä vasten kasvoja".

Hänen omat kasvonsa olivat niin punaiset, etten ollut koskaan nähnyt niitä eikä mitään muita kasvoja, luullakseni, niin punaisina; mutta hän peitti ne kohta taas muutamiksi minuteiksi kerrallaan, kun häntä rupesi liiaksi naurattamaan; ja kahden kolmen tämmöisen kohtauksen jälkeen jatkoi hän päivällistänsä.

Minä huomasin, että, vaikka äitini hymyili, kun Peggotty katseli häntä, hän kävi yhä totisemmaksi ja miettivämmäksi. Minä olin alusta havainnut, että hän oli muuttunut. Hänen kasvonsa olivat vielä hyvin kauniit, mutta ne näyttivät surusta hiutuneilta ja liian hienoilta; ja hänen kätensä oli niin laiha ja vaalea, että se oli minusta melkein kuultava. Mutta se muutos, jota nyt tarkoitan, tuli vielä näitten lisäksi: se oli hänen käytöksensä, joka kävi levottomaksi ja vavahtelevaksi. Viimeiseltä hän lausui, ojentaen kättänsä ja laskien sitä hellästi vanhan palveliansa kädelle:

"Rakas Peggotty, sinä et mene miehelle?"

"Minäkö. Ma'am?" vastasi Peggotty, tuijotellen. "Jumala siunatkoon teitä, en!"

"Ei piakkoin?" lausui äitini lempeästi.

"Ei koskaan!" huusi Peggotty.

Äitini tarttui hänen käteensä ja sanoi:

"Älä jätä minua, Peggotty. Pysy minun luonani. Ehkä sitä ei kestä niin kauan. Mihin minä joutuisin ilman sinutta!"

"Minäkö jättää teitä, rakkaani!" huudahti Peggotty. "Ei, vaikka saisin koko mailman, saatikka hänen vaimoksensa ruvetakseni. No, mistä tämä on joukahtanut teidän typerään, pieneen päähänne?" — Sillä Peggotyn oli ennen tapa välisti puhutella äitiäni, niinkuin lasta.

Mutta äitini ei vastannut, paitsi että hän kiitti häntä, ja Peggotty jatkoi, puhuen omalla tavallansa:

"Minäkö jättää teitä? Minä luulen näkeväni itseni. Peggotty mennä pois teidän luotanne? Minä tahtoisin tavata häntä siinä yrityksessä! Ei, ei, ei", lausui Peggotty, ravistaen päätänsä ja pannen käsivartensa ristiin; "ei mar, rakkaani. Se ei ole sen vuoksi, että puuttuisi muutamia kissoja, jotka olisivat varsin hyvillänsä, jos hän menisi, mutta tätä mielihyvää he eivät saa. Pitää tehdä kiusaa heille. Minä pysyn teidän luonanne, siksi kuin minusta tulee äreä, nenäkäs, vanha eukko. Ja kun olen liian kuuro ja liian rampa ja liian sokea ja liian mukeltava hampaitten puutteesta, etten kelpaa mihinkään, ei edes jankutettavaksi, silloin menen Davyn luo ja pyydän, että hän ottaa minut luoksensa".

"Ja minä, Peggotty", sanon minä, "ihastun, kun saan nähdä sinut, ja otan sinut vastaan, niinkuin kuningattaren".

"Jumala siunatkoon hellää sydäntänne!" huusi Peggotty. "Minä tiedän, että teette sen!" Ja hän suuteli edeltäpäin otsaani, kiitollisesti tunnustaen vieraanvaraisuuttani. Sitten hän taas peitti päänsä esiliinallansa ja purskahti uudestaan nauruun Mr. Barkis'in tähden. Sitten hän otti lapsen vähäisestä kehdosta ja hoiteli sitä. Sitten hän riisui päivällispöydän; sitten hän tuli sisään, toinen lakki päässä ja ompelurasia, kyynärämitta ja vahanpalanen muassaan, aivan samalla tavalla, kuin ennen.

Me istuimme valkean ympäri ja haastelimme hupaisesti. Minä kerroin heille, kuinka ankara opettaja Mr. Creakle oli, ja he surkuttelivat minua kovasti. Minä juttelin heille, kuinka oivallinen poika Steerforth oli ja kuinka hän suojeli minua, ja Peggotty sanoi, että hän astuisi vaikka parikymmentä penikulmaa, saadaksensa nähdä häntä. Minä otin pikku lapsen syliini, kun se heräsi, ja tuudittelin sitä. Ja kun se uudestaan nukkui, hiivin vanhan, kauan sitten heitetyn tapani mukaan äitini viereen, istuin syleillen häntä, nojasin pientä punaista poskeani hänen olkapäähänsä ja tunsin kerran vielä, kuinka hänen kauniit hiuksensa levisivät minun ylitseni — niinkuin enkelin siipi, muistan ajatelleeni — ja olin sangen onnellinen.

Kun istuin sillä tapaa ja katselin valkeaan ja näin kaikenlaisia kuvia hehkuvissa hiilissä, luulin melkein jo, etten ollut koskaan ollut poissa; että Mr. ja Miss Murdstone olivat tämmöisiä kuvia ja katoisivat, kun valkea alkoi sammua; ja ettei ollut mitään muuta todellista minun muistoissani, kuin äitini, Peggotty ja minä itse.

Peggotty parsi yhtä sukkaa niin kauan, kuin hän näki, ja sitten hän istui, sukka vedettynä vasempaan käteensä, niinkuin hansikka, ja neula oikeassa, valmiina uudestaan pistelemään, milloin hyvänsä valkea liehahti palamaan. Minä en voi ymmärtää, kenenkä sukkia hän aina parsi taikka mistä semmoinen loppumaton joukko parsittavia sukkia lienee tullut. Aikaisimmasta lapsuudestani asti näyttää hän minusta yhä vaan askaroinneen tämänlaisessa käsityössä eikä koskaan missään muussa.

"Minä kummastelen", lausui Peggotty, joka välisti yhtäkkiä rupesi kummastelemaan mitä oudoimpia asioita "mihin Davyn isotäti on joutunut?"

"Herranen aika, Peggotty!" muistutti äitini, keskeyttäen jotakin haaveksimistaan, "mitä joutavia sinä puhut!"

"Mutta minä kummastelen sitä todellakin, Ma'am" sanoi Peggotty.

"Mikä on lennättänyt semmoisen henkilön päähäsi?" kysyi äitini. "Eikö löydy muita mailmassa, joita sopisi ajatella?"

"Minä en tiedä, mistä se tulee", arveli Peggotty, "jollei siitä, että olen tyhmä, mutta minun pääni ei voi koskaan noukkia ylös ja valita väkeänsä. He tulevat ja menevät, ja he ovat tulematta ja menemättä, aivan niinkuin tahtovat. Minä kummastelen, mihin hän on joutunut?"

"Kuinka järjetön sinä olet, Peggotty", vastasi äitini. "Luulisi melkein, että tahtoisit häntä toistamiseen käymään täällä".

"Jumala varjelkoon!" huudahti Peggotty.

"No, älä siis puhu niin ikäviä asioita, niin olet kiltti", lausui äitini. "Miss Betsey on epäilemättä sulkenut itsensä taloonsa merenrannikolla ja pysyy siellä. Ei ole missään tapauksessa luultavaa, että hän koskaan enää häiritsee meitä".

"Ei!" mietti Peggotty. "Ei, ei se olekaan luultavaa. — Minä kummastelen, jättäisikö hän, jos hän kuolisi, Davylle mitään?"

"Jumala armahtakoon minua, Peggotty", vastasi äitini, "kuinka mieletön sinä olet! vaikka tiedät, että hän suuttui jo siitä, että tämä kallis poika raukka ollenkaan syntyi!"

"Luullakseni hän nyt olisi taipusa antamaan hänelle anteeksi", arveli
Peggotty.

"Miksi hän nyt olisi taipusa antamaan hänelle anteeksi?" kysyi äitini jokseenkin tuikeasti.

"Nyt, kun hän on saanut veljen, sitä minä tarkoitan", lausui Peggotty.

Äitini alkoi heti itkeä ja kummasteli, kuinka Peggotty rohkeni sanoa mitäkään semmoista.

"Niinkuin tämä pikkuinen viaton raukka kehdossansa olisi koskaan tehnyt mitään pahaa sinulle taikka kenellekään muulle, sinä kateellinen olento!" hän sanoi. "Parempi olisi, että menisit Mr. Barkis'ille, ajomiehelle. Miks'et mene?"

"Minä tekisin Miss Murdstone'n onnelliseksi, jos menisin", arveli
Peggotty.

"Kuinka paha sisu sinulla on, Peggotty!" vastasi äitini. "Sinä kadehdit Miss Murdstone'a niin, kuin mikään naurettava olento ikinä voi kadehtia. Sinä tahtoisit pitää avaimia itse ja antaa ulos kaikki, mitä tarvitaan, luulen minä? Minä en ihmettele, vaikka kadehtisitkin. Kuitenkin tiedät, että hän tekee sitä vaan sulasta hyvyydestä ja mitä parhaissa aikomuksissa! Sinä tiedät, että hän tekee niin, Peggotty — sinä tiedät sen hyvin".

Peggotty mutisi jotakin, joka kuului: "järveen parhaat aikomukset!" ja jotakin muuta, joka kuului siltä, kuin olisi noita parhaita aikomuksia ollut vähän liiaksi.

"Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat, sinä häijy ihminen", lausui äitini. "Minä ymmärrän sinut, Peggotty, täydellisesti. Sinä tiedät, että minä ymmärrän, ja minua kummastuttaa, ettet punehdu, kuin tuli. Mutta yksi kysymys erältänsä. Miss Murdstone'sta on nyt kysymys, Peggotty, etkä sinä pääse siitä. Etkö ole kuullut hänen monta monituista kertaa sanovan, että hän katsoo minua liian ajattelemattomaksi ja liian —"

"Kauniiksi", keksi Peggotty.

"No niin", vastasi äitini, puoleksi nauraen, "ja jos hän on kyllin yksinkertainen sanomaan sitä, sopiiko syyttää minua siitä?"

"Ei kukaan sano, että sopii", lausui Peggotty.

"Ei, niin minä toivon!" vastasi äitini. "Etkö ole kuullut hänen monta monituista kertaa sanovan, että hän tämän vuoksi tahtoo säästää minulta koko joukon huolia, joihin minä, hänen luullaksensa, en ole omainen ja joihin en itsekään, totta puhuen, luule kelpaavani; ja eikö hän ole ylhäällä varhain myöhään ja juokse edestakaisin lakkaamatta — ja eikö hän tee kaikenlaisia ja koperoitse jos jossakin komerossa, hiilikuopissa ja varahuoneissa, ja tiesi missä, joka ei suinkaan liene aivan hauskaa — ja tahdotko viitata siihen, ettei tässä ole minkäänlaista alttiiksi antaumista?"

"Minä en viittaa mihinkään", lausui Peggotty.

"Sinä viittaat, Peggotty", vastasi äitini. "Sinä et tee koskaan mitään muuta, paitsi kun olet askareissasi. Aina sinä viittailet. Sinä riemuitset viittauksistasi. Ja kun puhut Mr. Murdstone'n hyvistä aikomuksista —"

"Minä en ole koskaan puhunut niistä", sanoi Peggotty.

"Ei, Peggotty", vastasi äitini, "mutta sinä viittasit häneen. Sitä minä juuri vastikään sanoin sinulle. Se on sinun pahin puolesi. Sinä tahdot viittailla. Minä sanoin vastikään, että ymmärsin sinut, ja sinä näet, että minä ymmärrän. Kun puhut Mr. Murdstone'n hyvistä aikomuksista ja olet halveksivinasi niitä (sillä minä en usko, että todella sydämestäsi halveksit niitä, Peggotty), olet sinä varmaan yhtä vakuutettu, kuin minä, kuinka hyvät ne ovat, ja kuinka ne kaikissa ovat hänen kehoittimensa. Jos hän näyttääkin olleen ankarana eräälle henkilölle, Peggotty — sinä ymmärrät ja, niinkuin tiedän, Davy myöskin, etten tarkoita ketään läsnä-olevaa — on se ainoastaan sen vuoksi, että hän luulee, että se on tämän henkilön hyväksi. Hän tietysti rakastaa tätä henkilöä minun tähteni ja tarkoittaa menetyksellään vaan tämän henkilön hyvää. Hän kykenee paremmin päättämään siitä, kuin minä; sillä minä tiedän varsin hyvin, että minä olen heikko, kevytmielinen, tyttömäinen olento, mutta hän luja, totinen, vakava mies. Ja hän näkee", lausui äitini, samalla kuin kyynelet, jotka hänen hellä luontonsa synnytti, vuotivat hänen poskillensa, "hän näkee paljon vaivaa minun tähteni; ja minun tulee olla hyvin kiitollinen hänelle ja hyvin alamainen hänelle yksin ajatuksissanikin; ja kun en ole, Peggotty, kiusaan ja soimaan itseäni, ja epäilen omaa sydäntäni enkä tiedä, mitä tehdä".

Peggotty istui, leuka sukan lapaa vastaan, ja katseli ääneti valkeaan.

"Mutta, Peggotty", sanoi äitini, muuttaen ääntänsä, "älkäämme riidelkö keskenämme, sillä minä en kestäisi sitä. Sinä olet minun vilpitön ystäväni, minä tiedän sen, jos minulla on mitään ystävää mailmassa. Kun nimitän sinua naurettavaksi olennoksi taikka harminkappaleeksi taikka joksikin tällaiseksi, Peggotty, tarkoitan vaan, että sinä olet minun vilpitön ystäväni, ja olet aina ollut aivan siitä illasta saakka, kuin Mr. Copperfield ensiksi toi minut kotiin tänne ja sinä tulit ulos portille ottamaan vastaan minua".

Peggotty ei viivyttänyt vastaustansa ja vahvisti ystävyyden liiton sillä, että hän pani parastansa minua syleillessänsä. Minä käsitin luullakseni jo siihen aikaan vähän tämän keskustelun oikeata luontoa; mutta nyt olen varma siitä, että tuo hyvä olento aloitti sitä ja otti itse osaa siihen ainoastaan sen vuoksi, että äitini saisi virvoittaa itseänsä niillä vähäisillä vastaväitöksillä, joihin hän oli ruvennut. Tuuma oli tehokas; sillä minä muistan, että äitini näytti levollisemmalta loppupuolen iltaa ja että Peggotty vähemmin piti häntä silmällä.

Kun olimme juoneet teemme ja tuhka oli luotu ylös ja kynttilät niistetyt, luin minä entisten aikojen muistoksi Peggotylle yhden luvun krokotiilikirjasta — hän veti sen esiin plakkaristansa: minä en tiedä, oliko hän pitänyt sitä siellä siitä saakka — ja sitten puhuimme Salem House'sta, joka saatti ajatukseni takaisin Steerforth'iin, joka oli minun pää-aineeni. Me olimme sangen onnelliset, eikä tämä ilta, joka oli viimeinen laatuansa ja määrätty ijäksi päättämään tätä elämäni jaksoa, koskaan mene minun muistostani.

Kello oli melkein kymmenen, ennenkuin kuulimme pyörien äänen. Me nousimme nyt kaikki ylös ja äitini sanoi hätäisesti, että, koska oli niin myöhäistä ja Mr. ja Miss Murdstone tahtoivat, että nuoret panivat aikaisin maata, minun ehkä oli paras lähteä levolle. Minä suutelin häntä ja menin heti ylikerrokseen, kynttilä kädessä, ennen kuin he tulivat sisään. Kun astuin ylös makuuhuoneeseni, jossa olin ollut vankeudessa, tuntui lapsellisesta mielestäni niinkuin he olisivat tuoneet muassaan kylmän tuulenviiman, joka puhalsi pois vanhan, ystävällisen tunteen, niinkuin höyhenen.

Minusta tuntui hyvin vastenmieliseltä mennä alas syömään einettä aamulla, kosk'en ollut yhtään nähnyt Mr. Murdstonea sen päivän jälkeen, kuin tein tuon muistettavan rikokseni. Koska se kuitenkin oli tehtävä, menin minä alas, kun olin ensin pari kolme kertaa yrittänyt eteenpäin ja yhtä monta kertaa puolitiestä varpaillani juossut takaisin omaan kammiooni, ja ilmestyin vierashuoneessa.

Hän seisoi selkä päin valkeata ja Miss Murdstone valmisti paraikaa teetä. Hän katseli minua vakaasti, kun astuin sisään, mutta ei osoittanut vähimmälläkään tavalla että hän tunsi minut.

Hetken hämillä oltuani menin hänen luoksensa ja sanoin: "minä pyydän teiltä anteeksi, Sir. Minä olen kovin suruissani siitä, mitä tein, ja toivon, että annatte minulle anteeksi".

"Minä kuulen ilolla, että olet suruissasi, David", hän vastasi.

Se käsi, jonka hän ojensi minulle, oli sama, johon olin purrut. Minä en voinut pidättää silmiäni tuokioksi kääntymästä erääsen, siinä olevaan, punaiseen pilkkuun; mutta se ei ollut niin punainen, kuin miksi minä kävin, kun havaitsin hänen kasvojensa synkän katseen.

"Kuinka jaksatte, Ma'am", sanoin minä Miss Murdstone'lle.

"Voi minua!" huokaili Miss Murdstone, antaen minulle teelastan sormiensa asemesta. "Kauanko lupa-aikaa kestää?"

"Kuukauden, Ma'am".

"Mistä lukien?"

"Tästä päivästä, Ma'am".

"No!" lausui Miss Murdstone. "Yksi päivä on siis mennyt".

Hän piti tällä tapaa lukua lupapäivistä ja lykkäsi pois joka aamu yhden päivän aivan samalla tavalla. Hän teki sitä vihaisesti, siksi kuin hän tuli kymmeneen asti, mutta, kun hän kerran pääsi kahden numeron lukuihin, muuttui hän toivokkaammaksi ja, sitä myöden kuin aika edistyi, leikilliseksikin.

Juuri tänä ensimäisenä päivänä olin kyllä onneton kauheasti säikähyttämään häntä, vaikk'ei hän ylimalkain ollut taipusa tämmöiseen heikkouteen. Minä tulin siihen huoneesen, jossa hän ja äitini istuivat; ja kun pikku lapsi (joka oli vaan muutaman viikon vanha) oli äitini sylissä, otin minä sen hyvin varovasti käsiini. Yhtäkkiä Miss Murdstone kirkaisi niin, että olin lapsen pudottamallani.

"Rakas Jane'ni!" huusi äitini.

"Suuri Jumala, Clara, ettekö näe?" huudahti Miss Murdstone.

"Näe mitä, rakas Jane'ni?" kysyi äitini; "missä?"

"Hän on ottanut sen!" huusi Miss Murdstone. "Poika on ottanut pikku lapsen!"

Miss Murdstone oli kangistunut kauhusta, mutta tointui sen verran, että hän syöksähti minua vastaan ja sieppasi lapsen sylistäni. Tämän jälkeen hän kuitenkin kävi niin hermottomaksi ja kipeäksi, että heidän täytyi antaa hänelle kirsikkaviinaa. Hän kielsi minua juhlallisesti, kun hän virkistyi, milloinkaan ja milläkään syyllä koskemasta veljeeni; ja äiti parkani, jolla, minä näin sen, oli toinen mieli, vahvisti nöyrästi kiellon, sanoen: "epäilemättä olette oikeassa, rakas Jane'ni".

Toisella kertaa, kun me kolme olimme yhdessä, oli juuri sama rakas pikku lapsi — se oli todella rakas minulle äitimme vuoksi — viaton syy, että Miss Murdstone kovasti suuttui. Äitini, joka oli katsellut sen silmiä, kun se makasi hänen sylissään, sanoi:

"Davy! tule tänne!" ja katseli minun silmiäni.

Minä näin, että Miss Murdstone laski helmensä luotaan.

"Minä sanon", lausui äitini lempeästi, "että ne ovat aivan yhtäläiset. Minä luulen, että ne ovat minun. Minä luulen, että niillä on minun silmieni väri. Mutta kummallisen yhtäläiset ne ovat".

"Mitä puhutte, Clara?" sanoi Miss Murdstone.

"Rakas Jane'ni", sammalsi äitini, vähän pelästyneenä siitä karkeasta äänestä, jolla tämä kysymys tehtiin. "Minä havaitsin, että lapsen ja Davyn silmät ovat aivan yhtäläiset".

"Clara!" lausui Miss Murdstone, nousten vihaisesti, "te olette välisti täydellinen houkkio".

"Rakas Jane'ni", muistutti äitini.

"Täydellinen houkkio", lausui Miss Murdstone. "Kuka muu rupeisi vertaamaan veljeni lasta teidän poikaanne? He eivät ole ensinkään yhdennäköisiä. He ovat aivan erinäköisiä. He ovat toisenmuotoisia kaikissa kohden. Minä toivon, että he aina pysyvät semmoisina. Minä en tahdo istua tässä tuommoisia vertauksia kuuntelemassa". Sillä puheella meni hän ulos ja paiskasi oven kiinni perästään.

Lyhyesti, minä en ollut Miss Murdstone'n suosikki. Lyhyesti, minä en ollut siellä kenenkään ihmisen, ei edes oma suosikkini; sillä ne, jotka rakastivat minua, eivät uskaltaneet osoittaa sitä, ja ne, jotka eivät rakastaneet minua, osoittivat sitä niin selvästi, että itse hyvin tunsin, kuinka aina näytin kankealta, taitamattomalta ja untelolta.

Minä tunsin, että minä rasitin heitä yhtä paljon, kuin he rasittivat minua. Jos tulin johonkin huoneesen, jossa he olivat, ja he puhuivat keskenänsä ja äitini näytti iloiselta, levisi kohta joku tuskan pilvi hänen kasvoillensa, kun minä ilmestyin. Jos Mr. Murdstone oli parhaalla tuulellansa, ehkäisin minä häntä. Jos Miss Murdstone oli pahimmalla tuulellansa, kiihoitin vaan häntä. Minä havaitsin kyllä, että äitini aina oli uhrina; että hän pelkäsi puhutella minua taikka olla ystävällinen minulle, jottei hän, sitä tehdessään, jollakin lailla loukkaisi heitä ja saisi nuhteita jälestäpäin; ettei hän ainoastaan itse alinomaa pelännyt, että hän itse loukkaisi heitä, vaan myöskin, että minä loukkaisin, sekä levottomasti piti vaaria heidän katseistaan, kun minä vaan liikahdin. Sentähden päätin pysyä niin paljon, kuin mahdollista, poissa heidän tieltänsä; ja monena talvisena hetkenä kuulin kirkonkellon lyövän, kun vähäisessä päällystakissani istuin kolkossa makuuhuoneessani ja ahkerasti luin jotakin kirjaa.

Iltaisin menin toisinaan istumaan Peggotyn luo kyökkiin. Siellä minun oli mukava olla enkä pelännyt olemasta semmoisena, kuin olin. Mutta vierashuoneessa eivät hyväksyneet näitä turvapaikkoja kumpaakaan. Siellä vallitseva kiusaamisen halu teki lopun molemmista. Minua pidettiin vielä tarpeellisena äiti raukkani kasvattamiseksi eikä sallittu, että olin poissa, koska olin yksi hänen koetuskivistänsä.

"David", lausui Mr. Murdstone kerta, kun minä päivällisten jälkeen aioin tapani mukaan lähteä huoneesta; "minä huomaan surukseni, että sinulla on jörömäinen luonto".

"Kärrykäs, kuin karhu!"' sanoi Miss Murdstone.

Minä seisoin paikallani, pää alaspäin.

"Nyt, David", lausui Mr. Murdstone, "on jörömäinen, uppiniskainen luonto pahin kaikista".

"Ja poika on kaikista semmoisista luonnoista, joita minä koskaan olen nähnyt", muistutti hänen sisarensa, "kaikkein kovin ja jäykin. Luullakseni tekin, rakas Clarani, huomaatte sen?"

"Minä pyydän teiltä anteeksi, rakas Jane'ni", lausui äitini, "mutta oletteko aivan varma siitä — minä tiedän, että annatte minulle anteeksi, rakas Jane'ni — että ymmärrätte Davya?"

"Minä häpeisin vähän itseäni, Clara", vastasi Miss Murdstone, "jollen ymmärtäisi tätä poikaa taikka mitä poikaa hyvänsä. Minä en väitä, että olen teräväsilmäinen, mutta minä toivon, että minulla on tavallinen järki".

"Epäilemättä, rakas Jane'ni", arveli äitini, "on teillä hyvin tarkka ymmärrys —"

"Mitä vielä! Älkäät sanoko sitä, Clara", keskeytti Miss Murdstone äkäisesti.

"Mutta minä olen varma asiasta", jatkoi äitini; "ja jokainen tietää sen. Minä hyödyn siitä itse niin paljon ja monella lailla — ainakin minun tulee hyötyä — ettei kukaan voi olla enemmän vakuutettuna siitä, kuin minä; ja sentähden aina epäilen itseäni, kun puhun, minä takaan sen teille".

"Sanokaamme, etten ymmärrä tätä poikaa, Clara", vastasi Miss Murdstone, järjestäen noita vähäisiä renkaita ranteissansa. "Myöntäkäämme, jos suvaitsette, etten minä ymmärrä häntä ollenkaan. Hän on liian syvä minulle. Mutta ehkä veljeni äly pystyy hiukan tutkimaan hänen luonnettansa. Ja minä luulen, että veljeni juuri aikoi puhua tästä asiasta, kun me — vähän sopimattomasti — keskeytimme häntä".

"Minä luulen, Clara", lausui Mr. Murdstone matalalla, totisella äänellä, "että löytyy parempia ja tasapuolisempia tuomareita tämmöisessä kysymyksessä, kuin sinä".

"Edvard", vastasi äitini arasti, "sinä olet paljon parempi tuomari kaikissa kysymyksissä, kuin minä luulen olevani. Sekä sinä että Jane olette. Minä sanoin vaan —"

"Sinä sanoit vaan jotakin velttoa ja ajattelematonta", hän vastasi. "Älä koeta tehdä sitä uudestaan, rakas Clarani, vaan tarkastele käytöstäsi".

Äitini huulet liikkuivat, niinkuin hän olisi vastannut: "niin, rakas
Edvard'ini", mutta hän ei puhunut mitään ääneen.

"Minä sanoin, David, että surukseni huomaan", lausui Mr. Murdstone, kääntäen päätänsä ja silmiänsä valjusti minua kohden, "että sinulla on jörömäinen luonto. Minä en voi sietää, että tämmöinen luonto kehkeytyy minun silmieni alla, niin etten yritä sitä parantamaan. Sinun täytyy koettaa, Sir, muuttaa sitä. Meidän täytyy koettaa muuttaa sitä sinulle".

"Minä pyydän anteeksi teiltä, Sir", sopersin minä. "Minä en ole koskaan tahtonut olla jörömäinen, siitä kuin palasin".

"Älä turvaa valheesen, Sir!" vastasi hän niin kiivaasti, että näin äitini ehdottomasti ojentavan ulos vapisevaa kättänsä, ikäänkuin välittääksensä. "Sinä olet jörömäisyydessäsi vetäynyt pois omaan huoneesesi. Sinä olet pysynyt omassa huoneessasi, kun sinun olisi pitänyt olla täällä. Sinä tiedät nyt kerrallaan, että minä tahdon, että olet täällä eikä siellä. Lisäksi, että minä vaadin kuuliaisuutta. Sinä tunnet minut, David. Minä tahdon niin".

Miss Murdstone päästi käheän naurun.

"Minä vaadin kunnioittavaista, nöyrää ja altista käytöstä itseäni kohtaan", hän jatkoi, "ja Jane Murdstone'a kohtaan ja äitiäsi kohtaan. Minä en salli, että lapsi mielivaltaisesti karttaa tätä huonetta, niinkuin se olisi saastutettu. Istu alas".

Hän käski minua, niinkuin koiraa, ja minä tottelin, niinkuin koira.

"Yksi seikka vielä", hän lausui. "Minä huomaan, että olet mieltynyt alhaiseen ja halpaan seuraan. Sinä et saa seurustella palkollisten kanssa. Kyökki ei paranna sinua missään niissä useissa suhteissa, joissa tarvitset parannusta. Tuosta naisesta, joka yllyttää sinua, minä en puhu mitään — koska sinulla, Clara", kääntyen matalammalla äänellä äitini puoleen, "vanhan tuttavuuden ja kauan pidettyjen oikkujen vuoksi, on jonkunlainen hellyys hänen suhteensa, josta et vielä ole päässyt".

"Se on eriskummainen sokeus!" huudahti Miss Murdstone.

"Minä sanon vaan", jatkoi Mr. Murdstone, puhutellen minua, "etten hyväksy, että rakastat semmoista seuraa, kuin Mistress Peggotyn, ja että sinun pitää luopua siitä. Nyt, David, sinä ymmärrät minut ja tiedät, mikä seuraus on, jollet tarkasti noudata tahtoani".

Minä tiesin sen hyvin — paremmin ehkä, kuin hän luuli, sitä myöden kuin asia koski äiti parkaani — ja minä tottelin häntä tarkasti. Minä en peräytynyt enään omaan huoneeseni; minä en turvannut enää Peggottyyn; vaan istuin väsyneenä vierashuoneessa päivät päätänsä, odottaen illan tuloa ja maatapanon aikaa.

Mikä ikävä pakko, kun täytyi tuntikausia istua samassa asemassa, peläten liikuttamasta kättänsä tai jalkaansa, ettei Miss Murdstone valittaisi levottomuuttani (niinkuin hän vähimmästä syystä teki), ja varoen kääntämästä silmäänsä, ettei se kohtaisi jotakin paheksivaa taikka tarkastavaa katsetta, joka keksisi uusia moittimisen syitä silmistäni! Mikä tuskallinen unteluus, kun täytyi istua ja kuunnella kellon tikitystä; katsella Miss Murdstone'n vähäisiä, kiiltäviä teräshelmiä, kun hän pujotti niitä nauhaan; kummastella, joutuisiko hän koskaan naimisiin ja, jos niin, minkä onnettoman miehen kanssa; lukea sarkoja kaminin-reunuksessa ja käyttäyttää silmiänsä kattoon pitkin tapettien kiemuroita ja korkkiruuveja!

Mitkä yksinäiset kävelyt likaisilla kujilla pahassa talvisäässä, kun kuljetin kaikkialla muassani tuota vierashuonetta ja siinä Mr. ja Miss Murdstone'a: kauhea kuorma, jota minun täytyi kantaa, jonkunlainen päivällinen painajainen, josta oli aivan mahdoton päästä, taakka, joka raukaisi ja tylsytti ymmärrystäni!

Mitä aterioita minä söin äänetönnä ja hämmentyneenä, aina tuntien, että oli yksi veitsi ja kahveli liikaa, ja ne minun, yksi ruokahalu liikaa, ja se minun; yksi talrikki ja tuoli liikaa, ja ne minun; yksi henkilö liikaa, minä itse.

Mimmoiset illat, kun kynttilät tuotiin sisään ja minun oli määrä ryhtyä johonkin, mutta en tohtinut lukea mitään huvittavaa kirjaa, vaan mietin jotakin kovapäistä, vieläpä kovempi-sydämistä luvunlaskun oppia; kun painojen ja mittojen taulut alkoivat laulaa samalla nuotilla, kuin "Rule Britannia" tai "Pois surut ja raskaat mielet", eivätkä tahtoneet seisoa paikallansa opittavaksi, vaan menivät, pistäen iso-äitini äimää poloisen pääni puhki, sisään toisesta korvasta ja ulos toisesta!

Mihin haukotuksiin ja uinailuksiin minä vaivuin, vaikka kyllä koetin olla varoillani; millä säpsähdyksellä minä heräsin salaisista nukahuksista; mitä vastauksia minä en koskaan saanut niihin vähäisiin muistutuksiin, joita harvoin tein; kuinka olin mielestäni niinkuin tyhjä paikka, josta ei kukaan huolinut, vaan joka kuitenkin oli jokaisen tiellä; mikä raskas lievitys se oli, kun kuulin Miss Murdstone'n tervehtivän ensimäistä yhdeksän lyöntiä ja käskevän minua menemään maata!

Näin lupapäivät hupenivat, siksi kuin se aamu tuli, jolloin Miss Murdstone sanoi: "nyt on viimeinen päivä mennyt!" ja antoi minulle lupa-aikani viimeisen teekupin.

Minä lähdin mielelläni. Minä olin vajonnut jonkunlaiseen huumaustilaan, mutta virkistyin hiukan ja halusin tavata Steerforth'ia, vaikka kyllä Mr. Creakle häämötti hänen takaansa. Taas Mr. Barkis ilmestyi portilla, ja taas Miss Murdstone sanoi varoittavalla äänellänsä: "Clara!" kun äitini notkistui minun puoleeni ja jätti minut hyvästi.

Minä suutelin häntä ja pikku veljeäni ja olin kovasti suruissani silloin; mutta ei lähtöni vuoksi, sillä meidän välillämme oli juopa ja jokapäiväinen ero. Eikä hänen syleilynsä, vaikka erinomaisen hellä, elä muistossani niin vilkkaasti, kuin se tapaus, joka sitä seurasi.

Minä olin ajomiehen kärryillä, kun kuulin äitini huutavan itseäni. Minä katsahdin taakseni ja hän seisoi yksinään puutarhan portilla, pitäen pikku lastansa ylöspäin käsivarsillaan, että minä näkisin sen. Oli kylmä, tyven ilma, eikä yksikään hius hänen päässään, eikä yksikään laskos hänen vaatteissaan liikahtanut, kun hän kiinteästi katseli minua, pitäen ylöspäin lastansa.

Niin hän katosi näkyvistäni. Semmoisena minä näin hänet jälestäpäin unissani koulussa — äänettömänä olentona, joka, istuen vuoteeni vieressä, katseli minua samoilla hartailla kasvoilla ja piti ylöspäin lastansa käsivarsillaan.