Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Russian  Spanisch 
David Copperfield.  Charles Dickens
Luku 63. KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Eräs vieras.

Mitä olen aikonut tähän kirjoittaa, se on nyt melkein päättynyt; mutta vielä on yksi huomattava tapaus, jossa muistini usein ilolla viipyy ja jonka puutteessa yksi sää siinä verkossa, jonka olen kutonut, jäisi auki.

Maineeni ja varallisuuteni oli enentynyt, perheellinen iloni oli täydellinen, minä olin ollut naimisissa kymmenen onnellista vuotta. Agnes ja minä istuimme eräänä kevätiltana valkean vieressä talossamme Londonissa, ja kolme lapsistamme leikitteli huoneessa, kun minulle ilmoitettiin, että joku vieras tahtoi tavata minua.

Häneltä oli kysytty, tuliko hän asioissa, vaan hän oli vastannut: ei; hän oli tullut saadaksensa iloa nähdä minua, ja oli kulkenut pitkän matkan. Hän oli vanha mies, sanoi palveliani, ja oli ulkomuodoltaan kuin farmeri.

Koska tämä kuului salamyhkäiseltä lasten korvissa ja paitsi sitä vivahti erään mieli-sadun alkuun, jota Agnesin oli tapa kertoa heille häijystä, vanhasta, vaippaan puetusta feestä, joka vihasi kaikkia ihmisiä, synnytti se heissä jonkunlaista levottomuutta. Toinen pojistamme pani päänsä äitinsä syliin, että hän olisi ulkopuolella vaaraa, ja pikku Agnes (vanhin lapsemme) jätti nukkensa tuolille edustamaan itseään ja pisti vähäisen kelta-tukkaisen päänsä esiin akkunain-kartiinein välistä, nähdäksensä, mitä ensinnä tapahtui.

"Käskekäät hänen astua sisään tänne!" sanoin minä.

Pianpa ilmestyi roteva, harmaa-päinen, vanha mies, joka pysähtyi pimeään ovikäytävään, ennenkuin hän astui huoneesen. Hänen muodostaan viehättyneenä oli pikku Agnes juossut tuomaan häntä sisään enkä minä ollut vielä selvästi nähnyt hänen kasvojansa, kun vaimoni hypähti ylös ja huusi minulle iloisella ja liikutetulla äänellä, että se oli Mr. Peggotty!

Se oli Mr. Peggotty. Nyt ijäkäs mies, mutta vanhuudessakin verevä, hilpeä ja tukeva. Kun ensimäinen mielenliikutuksemme oli ohitse ja hän istui valkean edessä, lapset polvillansa ja valkean hohde loistaen hänen kasvoihinsa, näytti hän niin voimakkaalta ja vankalta ja samalla niin kauniilta vanhukselta, kuin ikinä olen nähnyt.

"Mas'r Davy", lausui hän. Ja tuo vanha nimi tuolla vanhalla nuotilla kohtasi niin luonnollisena korvaani! "Mas'r Davy, onpa se iloinen hetki, kun näkee teidät kerran vielä oman uskollisen vaimonne kanssa!"

"Iloinen hetki todella, vanha ystävä!" huudahdin minä.

"Ja nämät sievät pikkuiset tässä", sanoi Mr. Peggotty. "Ne ovat kuin kukat katsella! No, Mas'r Davy, te ette olleet pidempi, kuin vähin näistä, kun ensi kerran näin teidät! Ei Em'lykään ollut isompi, ja poika parkamme oli vaan poika silloin!"

"Aika on muuttanut minut enemmän, kuin se on muuttanut teidät sen jälkeen", lausuin minä. "Mutta annetaan nyt näitten pikku veitikkain mennä maata, ja koska ei mikään huone Englannissa, paitsi tämä, saa vastaan-ottaa teitä, sanokaat minulle, mihin lähetän noutamaan kalujanne (onko tuo vanha, musta laukku, joka on käynyt niin pitkät matkat, niitten joukossa), ja sitten juomme lasillisen Yarmouth'in groggia ja kerromme mitä näinä kymmenenä vuonna on tapahtunut!

"Oletteko yksinänne?" kysyi Agnes.

"Olen, Ma'am", vastasi hän, suudellen vaimoni kättä. "Aivan yksinäni".

Me asetimme hänet istumaan väliimme emmekä tietäneet, kuinka toivottaa häntä kyllin tervetulleeksi, ja kun rupesin kuuntelemaan hänen vanhaa, tuttua ääntänsä, olisin voinut luulla, että hän yhä jatkoi pitkää matkaansa, lemmittyä sisarentytärtänsä etsiessään.

"On koko joukko vettä", lausui Mr. Peggotty, "kun tulee valtameren poikki viipymään vaan muutamia viikkoja. Mutta vesi (erittäin kuin se on suolaista) tuntuu niin luonnolliselta minusta; ja ystävät ovat rakkaat, ja minä olen täällä".

"Palaatteko niin pian takaisin tämän monen tuhannen penikulman pitkän matkan?" kysyi Agnes.

"Palaan, Ma'am", hän vastasi. "Minä lupasin sen Em'lylle, ennenkuin lähdin. Te näette, etten käy nuoremmaksi vuotten karttuessa, ja jollen nyt olisi lähtenyt liikkeelle, on varsin luultavaa, etten olisi koskaan lähtenyt. Ja on aina ollut mielessäni, että minun täytyi tulla katsomaan Mas'r Davya ja teidän omaa suloista, kukoistavaa itseänne onnellisissa naimisissanne, ennenkuin kävin liian vanhaksi".

Hän katseli meitä, niinkuin hän ei olisi milläkään lailla voinut kylläksi tyydyttää silmiänsä. Agnes lykkäsi nauraen takaisin muutamia hairahtuneita kiharoita hänen harmaista hiuksistaan, että hän näkisi meidät paremmin.

"Ja kertokaat nyt meille kaikki, mitä koskee vaiheisinne".

"Se on, Mas'r Davy", vastasi hän, "pian kerrottu. Me emme ole erinomaisesti menestyneet, mutta kuitenkin tulleet toimeen. Me olemme aina päässeet eteenpäin. Me olemme työskennelleet, niinkuin meidän tulee tehdä, ja kukaties koimme vähän kovaa aluksi taikka niin, mutta aina olemme päässeet eteenpäin. Osittain lampaan-hoidolla, osittain karjan-hoidolla ja milloin milläkin, tulemme niin hyvin toimeen, kuin tulla voi. Siunaus on kohdannut meitä", lausui Mr. Peggotty, hurskaasti notkistaen päätänsä, "emmekä ole kuin vaurastuneet. Se on: aikaa voittain. Jollei eilen, niin tänään. Jollei tänään, niin huomenna".

"Entä Em'ly?" sanoimme, Agnes ja minä, yhtä haavaa.

"Em'ly oli", lausui hän, "kun olitte eronneet hänestä, Ma'am — enkä ole kertaakaan kuullut hänen teltan-seinän takana, erämaahan tultuamme, iltaisin lausuvan rukouksiansa, teidän nimeänne kuulematta — ja kun hän ja minä emme enää nähneet Mas'r Davya tuossa loistavassa päinvänlaskussa — ensiksi niin alakuloinen, että, jos hän silloin olisi tietänyt, mitä Mas'r Davy niin ystävällisesti ja ajattelevaisesti salasi meiltä, se on minun ajatukseni, että hän olisi kokonaan menehtynyt. Mutta laivassa oli köyhää väkeä, jotka sairastivat, ja niistä hän piti huolta; ja siellä oli lapsia seurassamme, ja niistäkin hän piti huolta; ja sillä tapaa joutui hän työhön ja sai tilaisuutta tehdä hyvää, ja tämä autti häntä".

"Milloin hän ensin kuuli siitä?" kysyin minä.

"Minä salasin asian häneltä melkein kokonaisen vuoden siitä, kuin sain kuulla sen", lausui Mr. Peggotty. "Me asuimme silloin jossakin yksinäisessä paikassa, mutta mitä ihanimpien puitten keskellä, jossa ruusut peittivät majamme kattoon saakka. Sinne tuli eräänä päivänä, kun olin ulkona maata viljelemässä, eräs matkustaja omasta Norfolk'istamme tai Suffolk'istamme Englannista (en oikein muista, kummasta), ja me otimme tietysti hänet vastaan, annoimme hänelle syötävää ja juotavaa ja pidimme häntä tervetulleena. Kaikki teemme niin joka paikassa siirtomaassamme. Hän oli tuonut vanhan sanomalehden muassaan ja jonkun muun painetun kertomuksen myrskystä. Tällä tapaa sai Em'ly tietää sen. Kun illalla palasin, näin, että hän tiesi sen".

Häh alensi ääntänsä, näitä sanoja lausuessaan, ja tuo vakavuus, jonka niin hyvin muistin, levisi hänen kasvoillensa.

"Tekikö se suuren muutoksen hänessä?" kysyimme.

"Teki, pitkäksi aikaa", sanoi Mr. Peggotty, päätänsä pudistaen, "kenties nykyhetkeen saakka. Mutta minä luulen, että yksinäisyys on tehnyt hänen hyvää. Ja lisäksi hänellä oli paljon hoidettavaa, niinkuin siipikarjaa ja semmoista, ja hän hoiti niitä ja tointui. Olisi hauska tietää, Mas'r Davy", sanoi hän miettiväisesti, "tuntisitteko Em'lyä, jos nyt saisitte nähdä hänet!"

"Onko hän niin muuttunut?" kysyin minä.

"En tiedä. Minä näen hänet joka päivä enkä voi huomata; mutta toisinaan näyttää minusta siltä. Hoikkaläntäinen vartalo", lausui Mr. Peggotty, valkeaan katsellen, "jotenkin riutunut; lempeät, surulliset, siniset silmät; hienot kasvot; sievä, vähän alaspäin kallistunut pää; lauhkea ääni ja hiljainen, melkein arka käytös. Tämä on Em'ly!"

Me katselimme ääneti häntä, tuossa kun hän istui ja tuijotti valkeaan.

"Muutamat luulevat", sanoi hän, "että hän on ollut onneton rakkaudessaan; toiset, että hänen naimisensa estettiin kuoleman kautta. Ei kukaan tiedä, kuinka asian laita on. Hän olisi monta kertaa päässyt hyviin naimisiin, 'mutta, eno', sanoo hän minulle, 'se on ijäksi mennyt'. Hän on iloinen minun parissani; ujo muitten läsnä ollessa; käy mielellään, vaikka kuinka kauas, opettamaan jotakin lasta taikka hoitamaan sairasta taikka auttamaan jotakin nuorta tyttöä hään-hankkeissa (ja usein on hän näin auttanut, vaikk'ei hän koskaan ole ollut missään häissä); rakastaa hellästi enoansa; on kärsivällinen; nuoret ja vanhat ovat mieltyneet häneen; kaikki, joita suru rasittaa, etsivät häntä. Tämä on Em'ly!"

Hän pyyhkäisi kasvojaan kädellänsä ja katsoi puoleksi tukehutetulla huokauksella ylös valkeasta.

"Onko Martha vielä teidän luonanne?" kysyin minä.

"Martha", vastasi hän, "joutui naimisiin, Mas'r Davy, jo toisena vuonna. Eräs nuori mies, jonkun farmin palkkalainen, poikkesi meille, markinoille matkatessaan isäntänsä vankkureilla — runsaan viiden sadan penikulman matka edestakaisin — kosi häntä (vaimoväkeä on kovin harvassa siellä), ruvetaksensa asumaan hänen kanssansa metsämaassa jossakin. Martha pyysi, että minä ilmoittaisin tälle nuorelle miehelle hänen oikeat vaiheensa. Minä tein niin. He menivät naimisiin ja asuvat muutaman sadan penikulman matkan päässä kaikista muista äänistä, paitsi omista ja laulavien lintujen".

"Entä Mrs. Gummidge?" muistutin minä.

Nytpä koskin hauskaan aineesen, sillä Mr. Peggotty purskahti yht'äkkiä kaikkuvaan nauruun ja hieroi käsiänsä ylös ja alas lanteisinsa, niinkuin hänen oli tapa tehdä, kun hän iloitsi tuossa vanhassa, jo aikaa hävinneessä veneessä.

"Uskoisitteko sitä!" lausui hän. "No. Olipa semmoinenkin, joka kosi häntä! Jollei eräs laivan kokki, joka aikoi ruveta uutis-asukkaaksi, Mas'r Davy, kosinut Mrs. Gummidge'ä, tahdon tulla lestyksi — ja se on totinen tosi!"

Minä en ollut koskaan nähnyt Agnesin nauravan niin. Tämä Mr. Peggotyn äkillinen ihastus tuntui hänestä niin hupaiselta, ettei hän voinut herjetä nauramasta; ja mitä enemmän hän nauroi, sitä enemmän hän houkutteli minua nauramaan, ja sitä suuremmaksi Mr. Peggotyn ilo kävi, ja sitä enemmän hän hieroi lanteitansa.

"Ja mitä Mrs. Gummidge sanoi?" kysyin minä, kun naurun puuskaus oli mennyt ohitse.

"Jos tahdotte uskoa minua", vastasi Mr. Peggotty, "Mrs. Gummidge ei sanonut: 'kiitoksia, minä olen kovasti kiitollinen teille, mutta en mene tällä ijällä säätyäni muuttamaan', vaan iski lähellä olevaan sankoon ja kolhi sillä laivankokkia päähän, siksi kuin tämä huusi apua ja minä syöksähdin sisään ja pelastin hänet".

Mr. Peggotty purskahti uuteen naurun hekotukseen, johon Agnes ja minä hänen kanssansa yhdyimme.

"Mutta se minun täytyy sanoa tuon hyvän olennon puolesta", jatkoi hän, pyyhkien kasvojansa, kun olimme aivan hengästyneet. "Hän on ollut kaikki, mitä hän lupasi olla, ja enemmän. Hän on mitä nöyrin, uskollisin ja avuliain vaimo, Mas'r Davy, mikä milloinkaan on elänyt. Minä en ole koskaan huomannut, että hän olisi hetkeäkään ollut yksinäinen ja hyljätty, ei edes, kun siirtomaa oli kokonaan outo meille emmekä me tunteneet ketään ihmistä siellä. Eikä hän ole kertaakaan ajatellut tuota vanhaa siitä saakka kuin hän jätti Englannin, vakuutan teille!"

"Ja nyt Mr. Micawber'ia muistaaksemme", arvelin minä. "Hän on lunastanut kaikki sitoumuksensa täällä — Traddles'inkin vekselin, niinkuin muistat, rakas Agnes — ja sentähden sopii meidän päättää, että hän menestyy hyvin. Mutta mitkä ovat viimeiset uutiset hänestä?"

Hymyillen pisti Mr. Peggotty kätensä povitaskuunsa ja otti siitä kokoon taitetun paperikääryn, josta hän suurella huolella veti esiin vähäisen, oudolta näyttävän sanomalehden.

"Teidän tulee ymmärtää, Mas'r Davy", lausui hän, "että nyt olemme jättäneet erämaan, koska olemme koonneet vähän itsellemme, ja muuttaneet suorastaan Port Middlebay Harbour'iin, jossa on mitä me sanomme kaupungiksi".

"Mr. Micawber oli erämaassa likellä teitä?" kysyin minä.

"Oli kuin olikin", sanoi Mr. Peggotty, "ja teki työtä kuin mies. Minä en koskaan pyydä saada parempaa gentlemania työtä tekemään. Minä olen nähnyt hänen kaljun päänsä hikoilevan päivänpaisteessa, Mas'r Davy, niin että melkein luulin sen sulavan. Ja nyt hän on sovintotuomari".

"Sovintotuomari, kuinka?" sanoin minä.

Mr. Peggotty osoitti sormellansa erästä kirjoitusta sanomalehdessä, jonka nimi oli "Port Middlebay Times", ja minä luin ääneen, niinkuin seuraa:

"Julkiset päivälliset etevälle kanssa-siirtolaisellemme ja kaupunkilaisellemme Wilkins Micawber'ille, Esquire'lle, Port Middlebay piirikunnan sovintotuomarille, pidettiin eilen täkäläisen Hotellin suuressa salissa, joka oli tukehuttavan täynnä väkeä. On laskettu, että vähintäänkin seitsemän viidettä henkilöä aterioitsi yht'aikaa, paitsi käytävässä ja portaissa kokoontuneita. Kaikki, mitä Port Middlebay'ssa löytyi kaunista, ylhäistä ja valittua, tulvaili kunnioittamaan niin arvon ansainnutta, niin suuri-lahjaista ja niin yleisesti rakastettua miestä. Tohtori Mell (siirtomaan Salem House koulusta Port Middlebay'ssa) piti isännyyttä, ja hänen oikealla puolellaan istui etevä vieras. Kun pöytäliina oli riisuttu ja Non nobis laulettu (se suoritettiin oivallisella tavalla eikä meidän ollut vaikea eroittaa tuon lahjallisen amatörin Wilkins Micawber'in, Esquire'n, Juniorin, kellonkaltaista ääntä), juotiin järjestänsä tavalliset alamaiset ja isänmaalliset maljat, jotka vastaan-otettiin ihastuksella. Syvä-tunteisessa puheessa esitteli sitten tohtori Mell 'etevän vieraamme, kaupunkimme kaunistuksen' maljaa. Jospa hän ei koskaan jättäisi meitä, paitsi omaa asemaansa koroittaakseen ja jospa hänen menestyksensä meidän parissamme olisi semmoinen, että hänen olisi mahdoton omaa asemaansa koroittaa! Niitä hurraahuutoja, joilla tämä malja vastaanotettiin, ei voi kuvata. Uudestaan, yhä uudestaan ne nousivat ja laskivat, niinkuin valtameren aallot. Vihdoin kaikki vaikeni, ja Wilkins Micawber, Esquire, astui esiin vastataksensa. Kaukana olkoon meistä, että me painolaitoksemme apukeinojen nykyisessä verraten vaillinaisessa tilassa koettaisimme seurata etevän kaupunkilaisemme sievän ja komean puheen luontevasti juoksevia lause-jaksoja! Olkoon siinä kyllä, että muistutamme, että se oli täydellinen kaunopuheliaisuuden mestariteos, ja että ne paikat, joissa hän erityisemmin kuvasi omaa onnellista elämän-rataansa sen lähteesen asti ja varoitti nuorempia kuulioitansa semmoisten rahallisten sitoumusten kareista, joita he eivät pystyneet lunastamaan, saattivat kyynelen miehuullisimpaankin läsnä olevaan silmään. Muut maljat esitettiin tohtori Mell'ille; Mrs. Micawber'ille (joka sulokkaasti kumarsi kiitoksensa syrjäovesta, jossa kokonainen tähti-sarja kaunottaria oli kohonnut tuoleille samalla todistamaan ja koristamaan tätä miellyttävää kohtausta); Mrs. Ridger Begs'ille (entiselle Miss Micawber'ille); Mrs. Mell'ille; Wilkins Micawber'ille, Esquire'lle, Juniorille (joka herätti seuran sydämellistä naurua, kun hän leikillisesti muistutti, ettei hän voinut kiittää puheella, vaan, jos sallivat, tahtoi laululla tehdä sen); Mrs. Micawber'in heimolle (joka, sitä ei tarvitse huomauttaa, on hyvin tunnettu emämaassa) &c. &c. &c. Juhlamenojen jälkeen pöydät katosivat niinkuin taika-voiman kautta ja tanssi alkoi. Niitten Terpsichoren palveliain joukossa, jotka huvittelivat, siksi kuin Sol kehoitti lähtemään, huomattiin erittäin Wilkins Micawber, Esquire, Junior ja tuo armas ja hienosti sivistynyt Miss Helena, tohtori Mell'in neljäs tytär".

Minä katselin uudestaan tohtori Mell'm nimeä, iloisena, että näissä onnellisemmissa oloissa olin tuntenut Mr. Mell'in, tuon ennen niin sorretun apu-opettajan Middlesex'in esivaltalaiseni luona, kun Mr. Peggotty, osoittaen toista paikkaa sanomalehdessä, johdatti silmäni omaan nimeeni, ja minä luin näin:

"Etevälle Kirjailialle".

"Rakas Sir!"

"Vuosia on kulunut siitä, kuin minun oli tilaisuus omin silmin katsella niitä kasvonjuonteita, jotka melkoinen osa sivistyneestä mailmasta nyt mielikuvituksessaan hyvin tuntee".

"Mutta, rakas Sir, vaikka (asianhaarojen kautta, joihin en ole voinut mitään) olen eroitettu personallisesta yhteydestä nuoruuteni ystävän ja kumppanin kanssa, olen aina huomannut hänen korkean lentonsa. Enkä minä ole estetty,

"Vaikk' aallot hurjat välillämme kuohuu" (Burns),

ottamasta osaa niihin hengellisiin juhla-aterioihin, joita hän on levittänyt eteemme".

"Sentähden en voi sallia, että eräs henkilö, jota me kumpikin kunnioitamme ja arvossa pidämme, lähtee täältä, käyttämättä, rakas Sir, tätä julkista tilaisuutta kiittää teitä omasta puolestani, ja minä rohkenen lisätä, kaikkien Port Middlebay'n asukkaitten puolesta siitä nautinnosta, jonka olette meille hankkineet".

"Jatkakaat, rakas Sir! Te ette ole tuntematon täällä, teitä ei pidetä vähässä arvossa. Vaikka 'kaukaisina', emme ole 'ystävättömiä', 'raskasmielisiä' eikä (minun sopii lisätä) 'tylsiä'. Jatkakaat, rakas Sir, kotkanlentoanne! Port Middlebay'n asukkaat ainakin uskaltanevat katsella sitä ihastuksella, mieli-halulla, opiksensa!"

"Niitten silmien joukossa, jotka tältä puolelta maanpalloa nostetaan teitä kohden, on aina löytyvä, niin kauan kuin siinä on valo ja elämä,

                                            se
                                              silmä,
                                                jota
                                                  omaa
                                                    Wilkins Micawber,
                                                     Sovintotuomari".

Minä näin, kun katselin sanomalehden muuta sisältöä, että Mr. Micawber oli ahkera ja arvossa pidetty kirjeenvaihtaja tässä sanomalehdessä. Samassa numerossa oli häneltä toinenkin kirje, joka koski jotakin siltaa; oli joku ilmoitus, että kokoelma samanlaisia hänen kirjottamiansa kirjeitä ennen pitkää julkaistaisiin sievässä siteessä "melkoisilla lisäyksillä"; ja, jollen peräti erehdy, oli pääkirjoituskin hänen kädestään lähtenyt.

Me puhuimme paljon Mr. Micawber'ista monena muuna iltana, sillä aikaa kuin Mr. Peggotty viipyi meillä. Hän asui meillä koko sen ajan — muistaakseni kuukauden verran — jona hän oleskeli täällä, ja hänen sisarensa ja tätini tulivat Londoniin tapaamaan häntä. Agnes ja minä erosimme hänestä laivan kannella, kun hän lähti, emmekä koskaan enää eroa hänestä maan päällä.

Mutta, ennenkuin hän lähti, kävi hän minun kanssani Yarmouth'issa katsomassa pientä hautapatsasta, jonka olin Ham'in muistoksi kirkkotarhaan pystyttänyt. Sillä välin kuin minä hänen pyynnöstään kopioitsin hänelle tuota yksinkertaista hautakirjoitusta, näin hänen notkistuvan maahan ja poimivan vihkon ruohoja haudalta ja vähän multaa.

"Em'lylle", sanoi hän, kun hän pani sen poveensa. "Minä lupasin, Mas'r
Davy".