Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Russian  Spanisch 
David Copperfield.  Charles Dickens
Luku 6. KUUDES LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Tuttavieni luku laajenee.

Minä olin viettänyt tämmöistä elämää noin kuukauden aikaa, kun puujalka mies alkoi nilkuttaa ympäri, köysiluuta ja vesisanko kädessään, josta päätin, että valmistuksia tehtiin Mr. Creakle'n ja poikien vastaan-ottoa varten. Minä en erehtynyt; sillä ennen pitkää saapui köysiluuta kouluhuoneesen ja ajoi pois Mr. Mell'in ja minut, jotka oleskelimme missä vaan sopi ja koetimme tulla toimeen muutamat päivät tilaisuutta myöden; jona aikana lakkaamatta olimme kahden kolmen nuoren naisen tiellä, jotka olivat tuskin näyttäneet itseänsä ennen, ja liikuimme niin ehtimiseen keskellä pölyä, että minä aivastin melkein yhtä paljon, kuin jos Salem House olisi ollut iso nuuskarasia.

Eräänä päivänä ilmoitti Mr. Mell minulle, että Mr. Creakle'n oli määrä tulla kotiin sinä iltana. Illalla, teen jälkeen, kuulin minä, että hän oli saapunut. Ennen maatapanon aikaa puujalka mies nouti minua hänelle näytettäväksi.

Mr. Creakle'n osa rakennuksesta oli paljon mukavampi, kuin meidän, ja hänellä oli sievä, pikkuinen puutarha, joka näytti hupaiselta, kun tuli tuolta tomuiselta leikkitanterelta, joka oli semmoinen erämaan kappale, ettei mikään muu, kuin kameli taikka dromedari, olisi tuntenut itseänsä kodittuneeksi siellä. Minusta oli rohkeasti tehty, että vaan huomasin, kuinka miellyttävältä käytävä näytti, kun astuin vavisten Mr. Creakle'n luo; ja minä olin niin peloissani, kun minua johdatettiin hänen eteensä, että tuskin näin Mrs. Creakle'ä taikka Miss Creakle'ä (jotka olivat molemmat läsnä vierashuoneessa) taikka mitään muuta, kuin Mr. Creakle'n, tukevan gentlemanin, jolla oli joukko rippukoruja isoissa kellonperissään ja joka istui nojatuolissa, pullo ja lasi edessään.

"Vai niin!" sanoi Mr. Creakle. "Tämäkö se nuori gentlemani on, jonka hampaat ovat tylsennettävät! Käännä hänet ympäri".

Puujalka mies käänsi minut ympäri plakatia näyttääksensä, ja annettuaan kyllin aikaa sen täydelliseen tutkimiseen käänsi minut takaisin jälleen, että kasvoni olivat Mr. Creakle'ä kohden, ja asettui itse Mr. Creakle'n viereen. Mr. Creakle'n kasvot olivat tulipunaiset, hänen silmänsä erittäin pienet ja syvällä päässä; hänellä oli paksut suonet otsassa, vähäinen nenä ja iso leuka. Hän oli paljas keskeltä päätä, mutta hänellä oli muutamia kosteannäköisiä haivaleita, jotka alkoivat käydä harmaiksi ja olivat harjatut ylöspäin kummaltakin silmäkulmalta, että molemmat puolet yhtyivät otsalla. Mutta mikä enimmin koski huomiotani, oli se, ettei hänellä ollut mitään ääntä, vaan hän puhui kuiskaamalla. Se ponnistus, jota tämä vaati häneltä, taikka se tieto, että hän puhui tällä heikolla tavalla, teki hänen vihaiset kasvonsa niin paljon vihaisemmiksi ja hänen paksut suonensa niin paljon paksummiksi, kun hän puhui, ettei minua kummastuta, kun katson taaksepäin, että tämä hänen omituisuutensa tuntui minusta merkillisimmäksi hänessä.

"No", lausui Mr. Creakle. "Mitä tästä pojasta ilmoitetaan?"

"Ei ole vielä mitään häntä vastaan", vastasi puujalka mies. "Ei ole ollut mitään tilaisuutta".

Minusta näytti siltä, kuin Mr. Creakle olisi pettynyt toiveissansa. Minusta näytti siltä, kuin Mrs. ja Miss Creakle (joihin nyt loin silmäni ensi kerran ja jotka olivat molemmat laihat ja hiljaiset) eivät olisi pettyneet toiveissaan.

"Tule tänne, Sir!" lausui Mr. Creakle, viitaten minua.

"Tule tänne!" sanoi puujalka mies, toistaen viittausta.

"Minun on kunnia tuntea isä-puolesi", kuiskasi Mr. Creakle, tarttuen korvaani; "ja kunnon mies hän onkin ja mies, jolla on luja luonne. Hän tuntee minut, ja minä tunnen hänet. Tunnetko sinä minua? Hei!" lausui Mr. Creakle, nipistäen minua korvasta julmalla leikinteolla.

"Ei vielä, Sir", vastasin minä, vetäytyen takaisin tuskasta.

"Eikö vielä? Hei!" kertoi Mr. Creakle. "Mutta saat pian tuntea. Hei!"

"Saat pian tuntea. Hei!" toisti puujalka mies. Minä huomasin jälestäpäin, että hän voimakkaalla äänellänsä tavallisesti tulkitsi Mr. Creakle'n sanoja pojille.

Minä olin kovasti peloissani ja sanoin, että toivoin sitä, jos hän suvaitsi. Minusta tuntui koko tämän ajan, kuin korvani olisi palanut; hän nipisti sitä niin kovasti.

"Minä kerron sinulle, mitä minä olen", kuiskasi Mr. Creakle, hellittäen viimein korvastani semmoisella jäähyväispuristuksella, joka ajoi vedet silmiini. "Minä olen Tatari".

"Tatari", sanoi puujalka mies.

"Kun minä sanon, että teen jonkun asian, teen minä sen", lausui Mr. Creakle; "ja kun sanon, että minä tahdon jonkun asian tehdyksi, tahdon minä sen tehdyksi".

"Tahdon jonkun asian tehdyksi, tahdon minä sen tehdyksi", toisti puujalka mies.

"Minä olen jyrkkä luonnoltani", lausui Mr. Creakle. "Se se on, mitä minä olen. Minä teen velvollisuuteni. Se se on, mitä minä teen. Jos lihani ja vereni — hän katseli tätä sanoessaan Mrs. Creakle'ä, — nousee minua vastaan, ei se ole minun lihani eikä vereni. Minä hylkään ne. Onko tuo mies", sanoi hän puujalka miehelle, "taas käynyt täällä?"

"Ei", kuului vastaus.

"Ei", lausui Mr. Creakle. "Hänellä on enemmän järkeä. Hän tuntee minut. Antakaat hänen pysyä poissa", sanoi Mr. Creakle, lyöden kättänsä pöytään ja katsellen Mrs. Creakle'ä, "sillä hän tuntee minut. Nyt sinä olet myöskin ruvennut tuntemaan minua, nuori ystäväni, ja saat mennä. Vie hänet pois".

Minä olin hyvin iloinen, kun minua käskettiin pois, sillä Mrs. ja Miss Creakle pyyhkivät molemmat silmiänsä, ja minun oli yhtä paha olla heidän puolestaan, kuin itsenikin puolesta. Mutta minulla oli pyyntö mielessäni, joka koski minua niin likeltä, etten voinut olla sitä esiin tuomatta, vaikka kummastelin omaa rohkeuttani:

"Jos suvaitsette, Sir —"

Mr. Creakle kuiskasi: "hah? Mitä tämä on?" ja loi silmänsä minuun, niinkuin hän olisi tahtonut polttaa minut poroksi niillä.

"Jos suvaitsette, Sir", änkytin minä, "sallittaisiinko minun (minä olen kovasti suruissani siitä, Sir, mitä minä tein) ottaa pois tämä kirjoitus, ennenkuin pojat tulevat takaisin —"

Oliko se täyttä totta Mr. Creakle'n puolelta vai tahtoiko hän vaan peloittaa minua, en tiedä, mutta hän ryntäsi niin kiivaasti ylös tuoliltansa, että minä tuota pikaa peräydyin puujalka miehen saattoa odottamatta enkä pysähtynyt yhtään, ennenkuin pääsin omaan makuuhuoneeseni, jossa minä, kun huomasin, ettei minua ajettu takaa, menin levolle, kun aika tuli, ja makasin vavisten pari kolme tuntia.

Seuraavana aamuna palasi myöskin Mr. Sharp. Mr. Sharp oli ensimäinen opettaja ja korkeampi, kuin Mr. Mell. Mr. Mell aterioitsi poikien kanssa, mutta Mr. Sharp söi päivällisensä ja illallisensa Mr. Creakle'n pöydässä. Hän oli minusta hento, hienon-näköinen gentlemani, jolla oli jokseenkin iso nenä ja joka piti päätänsä kallella, niinkuin se olisi ollut vähän liika raskas hänelle. Hänen tukkansa oli hyvin kiiltävä ja kihara; mutta jo ensimäinen poika, joka palasi, kertoi minulle, että se oli peruukki (jota toinen oli ennen käyttänyt, hän sanoi), ja että Mr. Sharp joka lauvantai-ilta kävi sitä käherryttämässä.

Se ei ollut kukaan muu, kuin Tommy Traddles, joka antoi minulle tämän tiedon. Hän oli ensimäinen poika, joka palasi. Hän esitteli itseänsä ilmoittamalla, että minä löytäisin hänen nimensä oven oikeanpuolisessa kulmassa ylimmän telkimen kohdalla; jolloin minä sanoin: "Traddles?" johon hän vastasi: "sama mies", ja käski minun antaa täydellisen kertomuksen itsestäni ja perheestäni.

Se oli onni minulle, että Traddles ensiksi tuli takaisin. Minun plakatini huvitti häntä niin suuresti, että hän säästi minulta sekä paljastamisen että salaamisen vaivan, sillä hän esitteli minut jok'ikiselle pojalle, joka palasi, suurelle tai pienelle, heti tämän tullessa, tällä tapaa: "katso tänne. Tässä on jotakin lystillistä!" Onni oli sekin, että suurempi osa pojista palasi alakuloisina eivätkä pitäneet niin pahaa menoa minun kanssani, kuin olin odottanut. Tosin muutamat heistä tanssivat ympärilläni, niinkuin hurjat Indianit, eivätkä useimmat voineet vastustaa kiusausta, vaan teeskelivät, niinkuin minä olisin ollut koira, taputtelivat ja hyväilivät minua, ett'en purisi, ja sanoivat: "maahan, Sir!" ja nimittivät minua Towzer'iksi.[14] Tämä tietysti hämmensi minua, kun oli niin monta outoa, ja maksoi minulle muutamia kyyneliä, mutta ylipäänsä kävi paljon paremmin, kuin olin edeltäpäin luullut.

Minua ei kuitenkaan katsottu varsinaisesti kouluun otetuksi, ennenkuin J. Steerforth oli saapunut. Tämän pojan eteen, jota pidettiin kovin oppineena ja joka oli hyvin kaunis ja ainakin puolen kymmenkuntaa vuotta minua vanhempi, vietiin minä, niinkuin tuomarin eteen. Jossakin vajassa leikkitanterella kyseli hän minulta tarkkaan kaikkia, mitä rangaistukseeni koski, ja suvaitsi lausua ajatuksensa siitä, sanoen, että se oli "julkinen häpeä"; josta minä jäin iki-kiitolliseksi hänelle.

"Paljonko rahaa sait, Copperfield?" kysyi hän, kävellen vieressäni, kun hän oli suorittanut asiani näillä sanoilla.

Minä sanoin hänelle: seitsemän shillingiä.

"Sinun olisi parempi antaa ne minun talteeni", lausui hän. "Sinä saat ainakin antaa, jos tahdot. Sinun ei tarvitse, jollet tahdo".

Minä kiirehdin suostumaan hänen ystävälliseen ehdoitukseensa, avasin
Peggotyn kukkaron ja käänsin sen ylös alaisin hänen käteensä.

"Tahdotko käyttää niistä jotakin nyt?" kysyi hän minulta.

"Ei, kiitoksia", vastasin minä.

"Sinä saat, jos tahdot, sinä tiedät sen", lausui Steerforth. "Sano sananen vaan".

"Ei, kiitoksia, Sir", toistin minä.

"Sinun tekisi ehkä mieli panna pari shillingiä taikka niin menemään ja heti ostaa pullo marjaviiniä makuuhuoneesen?" kysyi Steerforth. "Sinä kuulut minun makuukuntaani, näen minä".

Tämä tosin ei ollut joutunut mieleeni ennen, mutta minä sanoin: "kyllä, minä tahtoisin".

"Hyvä!" vastasi Steerforth. "Sinä kai mielelläsi panet toisen shillingin taikka niin mantelikakkuihin?"

Minä sanoin: "kyllä, sitäkin tahtoisin".

"Ja yhden shillingin taikka niin korppuihin, ja yhden hedelmiin, kuinka?" lausui Steerforth. "Kuuleppa, pikku Copperfield, sinä käyt reippaasti asiaan käsiksi!"

Minä hymyilin, koska hän hymyili, mutta olin myöskin vähän levoton sydämessäni.

"Hyvä!" lausui Steerforth. "Meidän täytyy saada niitä riittämään niin pitkälle, kuin mahdollista; siinä kaikki. Minä teen, mitä suinkin voin sinua varten. Minä saan mennä ulos, kun haluttaa, ja minä tuon salaa koko säntin". Näin puhuttuaan pisti hän rahat taskuunsa ja käski ystävällisesti minun olla levollisena; hän lupasi toimittaa, että kaikki kävisi oikein.

Hän piti puheensa, kun vaan kaikki olisi ollut oikein, mutta minua salaisesti aavisti, että melkein kaikki oli väärin — sillä minä pelkäsin, että se oli äitini kahden puolikruunun haaskaamista — vaikka olin tallettanut sen paperipalasen, johon rahat olivat käärityt: joka oli kallis säästö. Kun menimme ylikerrokseen makaamaan, toi hän esiin koko seitsemän shillingin arvon ja levitti sen vuoteelleni kuutamassa, sanoen:

"Kas tuossa, pikku Copperfield; ja kuninkaallisen aterian oletkin saanut!"

Minun oli mahdoton ajatella, että itse, tällä elämän ijälläni, isännöitsisin tässä juhlassa, kun Steerforth oli läsnä; minun käteni värisi, kun vaan ajattelin sitä. Minä pyysin, että hän suvaitsisi olla esimiehenä; ja kun muut pojat, jotka olivat samassa huoneessa, kannattivat tätä esitystä, suostui hän siihen ja istui minun pään-alaiselleni, josta hän jaeskeli ruokia — aivan tasapuolisesti, se minun täytyy sanoa — ja anniskeli marjaviiniä vähäisellä jalattomalla lasilla, joka oli hänen omansa. Mitä minuun tulee, minä istuin hänen vasemmalla puolellaan, ja toiset olivat sijoittuneet meidän ympärillemme lähimmäisille vuoteille ja lattialle.

Kuinka hyvin minä muistan, kuinka istuimme siellä, puhuen kuiskuttamalla, taikka oikeammin sanoen, kuinka he puhuivat ja minä kunnioituksella kuuntelin; kuinka kuunvalo virtasi kappaleen matkaa huoneesen, maalaten vaaleata akkunaa lattialle, mutta suurempi osa meistä istui pimeässä, paitsi kun Steerforth pisti tulitikun fosforirasiaan, kun hänen tarvitsi katsoa jotakin pöydältä, ja vuodatti sinisen, heti katoavan valon meidän ylitsemme! Omituinen, mystillinen tunne, jonka pimeys synnytti, pitojen salaisuus ja se kuiskaava ääni, jolla kaikki sanottiin, valloittaa minut jälleen ja minä kuuntelen kaikkia, mitä he kertovat minulle, epäselvällä juhlallisuuden ja kammon tunteella, joka tekee minut iloiseksi, koska he ovat kaikki niin likellä, ja peloittaa minua (vaikka olen nauravinani), kun Traddles sanoo näkevänsä aaveen nurkassa.

Minä kuulin jos jotakin koulusta ja kaikista siihen koskevista asioista. Minä kuulin, ettei Mr. Creakle ilman syyttä väittänyt olevansa Tatari; että hän oli mitä tylyimpiä ja ankarimpia opettajia; että hän huimi ympärillensä, oikealle ja vasemmalle, joka päivä elämässänsä, hyökäten poikien kimppuun, niinkuin ratsas-soturi, ja hakaten joukkoa armahtamatta; ettei hän itse osannut mitään muuta, kuin hakata, vaan oli taitamattomampi (J. Steerforth sanoi), kuin alimmainen poika koulussa; että hän oli useita vuosia takaperin pitänyt vähäistä humala-kauppaa Borough'issa, mutta ruvennut opettajan virkaan, kun hän oli joutunut häviöön kaupallansa ja tuhlannut pois Mrs. Creakle'n rahat; ynnä koko joukon samanlaisia asioita, joita he kummastuksekseni tiesivät.

Minä kuulin, että puujalka mies, jonka nimi oli Tungay, oli kovakiskoinen barhari, joka ennen oli ollut avullisna humala-kaupassa, mutta joutunut kouluttajan ammattiin Mr. Creakle'n kanssa, koska, niinkuin pojat arvelivat, hän oli taittanut jalkansa Mr. Creakle'n palveluksessa ja toimittanut paljon konnantöitä hänelle sekä tiesi hänen salaisuutensa. Minä kuulin, että Tungay katsoi koko laitosta, opettajia ja poikia, paitsi Mr. Creakle'ä, luonnollisiksi vihollisiksensa, ja että hänen ainoa ilonsa mailmassa oli, kun hän sai olla äreä ja häijy. Minä kuulin, että Mr. Creakle'llä oli ollut poika, joka ei ollut Tungay'n ystävä ja joka, aputoimittajana koulussa, oli kerta moittinut isäänsä jossakin tilaisuudessa, jolloin harjoitettiin liian kovaa kuria, ja joka lisäksi luultiin vastustaneen sitä tapaa, jolla hänen isänsä kohteli hänen äitiänsä. Minä kuulin, että Mr. Creakle oli tästä syystä ajanut hänet pois; ja että Mrs. ja Miss Creakle siitä saakka olivat olleet surullisina ja alakuloisina.

Mutta suurin ihme, jonka kuulin Mr. Creakle'stä, oli se, että koulussa oli yksi poika, johon hän ei tohtinut koskaan kajota, ja että tämä poika oli J. Steerforth. Steerforth itse vakuutti asiaa todeksi, kun sitä kerrottiin, ja sanoi, että hän tahtoisi nähdä Mr. Creakle'n yrittävän sitä. Kun joku säyseä poika (se en ollut minä) kysyi häneltä, mitä hän tekisi, jos hän näkisi Mr. Creakle'n yrittävän, pisti hän tulitikun fosfori-rasiaan, että se vuodattaisi valoa hänen vastauksensa ylitse, ja sanoi, että hän löisi häntä otsaan ja kaataisi hänet maahan sillä seitsemän shillingin ja kuuden pennyn läkki-pullolla, joka aina oli kaminin-reunuksella. Me istuimme hetken aikaa pimeässä melkein hengittämättä.

Minä kuulin, että Mr. Sharp'illa ja Mr. Mell'illä luultiin kummallakin olevan huono palkka; ja että, kun oli sekä lämmintä että kylmää ruokaa Mr. Creakle'n päivällispöydällä, aina odotettiin, että Mr. Sharp sanoisi mieluisammin tahtovansa kylmää; jota J. Steerforth, joka oli ainoa poika, joka söi yhdessä perheen kanssa, myöskin vakuutti todeksi. Minä kuulin, ettei Mr. Sharp'in peruukki sopinut hänen päähänsä; ja ettei hänen tarvinnut heiskaroita — toinen sanoi teiskaroita — siitä, sillä hänen oma punainen tukkansa näkyi varsin selvästi sen alta.

Minä kuulin, että eräs poika, jonka isä oli hiilikauppias, kävi koulua hiilirätingin maksuksi ja nimitettiin sen vuoksi "vaihto-laskuksi", joka nimi oli lainattu aritmetikasta, koska se osoitti tätä sopimusta. Minä kuulin, että pöytä-olut oli ryöstö vanhemmilta, ja puddingi petos. Minä kuulin, että oli yleinen ajatus koulussa, että Miss Creakle oli rakastunut Steerforth'iin; ja minä olen varma, että kun istuin pimeässä ja ajattelin Steerforth'in miellyttävää ääntä, kauniita kasvoja, sukevaa käytöstä ja kiharaa tukkaa, minä katsoin sitä hyvin mahdolliseksi. Minä kuulin, ettei Mr. Mell ollut mikään paha mies, mutta ettei hänellä ollut kuutta pennyä, jolla hän kostuttaisi itseänsä; ja ettei ollut mitään epäilystä, että vanha Mrs. Mell, hänen äitinsä, oli yhtä köyhä, kuin Job. Mieleeni joutui silloin aamiaiseni ja se, joka oli kuulunut niinkuin "minun Charley'ni!" mutta minä olin, minä muistan sen ilolla, siinä kohden mykkä kuin hiiri.

Näitten kaikkien ja useampien muitten asiain kuuleminen kesti kotvan kauemmin, kuin pidot itse. Suurempi osa pojista oli pannut maata heti, kuin syöminen ja juominen oli loppunut; ja me, jotka olimme puoleksi riisuttuina jääneet kuiskailemaan ja kuuntelemaan, lähdimme viimein mekin levolle.

"Hyvää yötä, pikku Copperfield", sanoi Steerforth, "minä pidän tästälähin huolta sinusta".

"Sinä olet kovin hyvä", vastasin minä kiitollisena. "Minä olen suuressa kiitollisuuden velassa sinulle".

"Sinulla ei ole mitään sisarta, onko?" kysyi Steerforth haukotellen.

"Ei", vastasin minä.

"Se on paha", sanoi Steerforth. "Jos sinulla olisi ollut, olisin luullut häntä sieväksi, kainoksi, pikkuiseksi, kirkassilmäiseksi tytöksi. Minä olisin mielelläni ruvennut hänen tuttavakseen. Hyvää yötä, pikku Copperfield".

"Hyvää yötä, Sir", minä vastasin.

Minä ajattelin häntä hyvin paljon, kun olin mennyt levolle, ja nousin vuoteessani, minä muistan sen, katsellakseni häntä, kun hän makasi kuutamassa, nuot kauniit kasvot käännettyinä ylöspäin ja pää luontevasti nojauten käsivarteen. Hän oli etevä olento minun silmissäni; tämä oli tietysti syy, miksi yhä ajattelin häntä. Ei mikään peitetty tulevaisuus himmentänyt häntä kuun säteissä. Ei mikään varjokas jälki jäänyt häneltä siihen puutarhaan, jossa uneksin käveleväni koko yön.