Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Russian  Spanisch 
David Copperfield.  Charles Dickens
Luku 57. KUUDESKOLMATTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Siirtolaiset.

Yksi asia minun vielä tuli toimittaa, ennenkuin jättäysin näitten ankarain mielenliikutusten valtaan. Minun tuli salata, mitä oli tapahtunut, niiltä, jotka olivat pois lähtemällänsä, ja saattaa heidät heidän matkallensa onnellisessa tietämättömyydessä. Tässä kohden ei käynyt mitään aikaa hukkaaminen.

Minä puhuttelin samana iltana Mr. Micawber'ia kahden kesken ja käskin hänen estää Mr. Peggottya saamasta tietoa viimeisestä surkeasta tapauksesta. Hän lupasi innokkaasti tehdä niin ja siepata pois jokaisen sanomalehden, jonka kautta sanoma ilman semmoista varokeinoa ehkä joutuisi tämän näkyviin.

"Jos se tunkee hänen luoksensa, Sir", lausui Mr. Micawber, rintaansa lyöden, "täytyy sen ensiksi mennä tämän ruumiin läpi!"

Mr. Micawber, minun tulee huomauttaa siitä, oli, sovittaessaan itseänsä uuden yhteiskunnan mukaan, omistanut jonkunlaisen rohkean merisissin-katsannon, joka ei suorastaan loukannut lakia, mutta oli puoltansa pitävä ja reipas. Olisi luullut hänet erämaan lapseksi, joka oli kauan tottunut elämään ulkopuolella sivistyneen mailman rajoja ja nyt aikoi palata syntymämaansa korpiin.

Hän oli muun muassa hankkinut itsellensä täydellisen öljy-nahkaisen puvun ja matala-koppaisen olkihatun, joka oli pietty tai voideltu ulkopuolelta. Tässä karkeassa asussa, tavallinen merimiehen kiikari kainalossa ja silmät viekkaasti taivaasen päin luotuina, niinkuin hän olisi tähystellyt, tulisiko paha sää, näytti hän tavallansa paljon enemmän merimieheltä, kuin Mr. Peggotty. Koko hänen perheensä oli, jos saan niin sanoa, asetettu sotakuntoon. Mrs. Micawber'illa oli hyvin piukea ja jäykkä hattu, leuvan alta sidottuna, sekä semmoinen shaali, johon hän oli kääritty mytyksi (samalla tapaa kuin minä, kun tätini ensin vastaan-otti minut) ja joka oli lujalla solmulla takaa vyötäisten kohdalta kiinnitetty. Miss Micawber oli samalla lailla varustettu myrskyistä ilmaa vastaan; eikä hänellä ollut yllänsä mitään liikaa. Master Micawber melkein katosi näkymättömiin Guernsey'n paitaansa ja mitä pörröisimpiin merimiehen housuihin minä milloinkaan olen nähnyt; ja lapset olivat, niinkuin konservit, sovitetut umpinaisiin koteloihin. Sekä Mr. Micawber että hänen vanhin poikansa olivat ranteimista höllästi kivertäneet ylös hiansa, niinkuin ollaksensa valmiina ensi käskyllä käymään käsiksi mihin hyvänsä ja kiiruhtamaan esiin tai laulamaan: "hoi, nostakaat — hoi!"

Tämmöisinä Traddles ja minä yön tullessa tapasimme heidät yhdessä niillä puisilla astuimilla, jotka siihen aikaan olivat tunnetut Hungerford'in portaitten nimellä. He katselivat paraikaa jonkun veneen lähtöä, joka vei osan heidän omaisuudestaan laivaan. Minä olin kertonut Traddles'ille tuon kauhean tapauksen, ja se oli kovasti liikuttanut häntä; mutta ei ollut epäilemistäkään, että oli hyvä salata asia, ja hän oli tullut auttamaan minua tässä viimeisessä toimessani. Täällä puhuttelinkin Mr. Micawber'ia kahden kesken ja sain hänen lupauksensa.

Micawber'ilaiset olivat majoittuneet vähäiseen, likaiseen, rappeutuneesen ravintolaan, joka siihen aikaan oli lähellä portaita ja jonka ulkoneva, puinen huonekerta riippui virran yli. Siirtolaisina he olivat jonkunlaisen uteliaisuuden esineenä Hungerford'issa ja likitienoilla ja vetivät niin paljon katsojia puoleensa, että me ilolla turvasimme heidän huoneesensa. Se oli yksi noista puisista kamareista, joitten alta virta juoksi. Tätini ja Agnes olivat siellä, ahkerasti valmistaen muutamia vähäisiä lisävaatteita lasten mukavuudeksi. Peggotty oli tyvenesti auttamassa, ja hänen edessään oli tuo vanha tunnoton ompelu-rasia, kyynärä-mitta ja vahakynttilän palanen, jotka nyt olivat nähneet niin paljon. Ei ollut helppo vastata Peggotyn kysymyksiin, saatikka kuiskata Mr. Peggotylle, kun Mr. Micawber toi hänet sisään, että minä olin vienyt kirjeen perille ja että kaikki oli hyvin. Mutta minä toimitin molemmat asiat ja tein heidät iloisiksi. Jos näytin jotakin jälkiä tunteistani, oli omissa suruissani kylläksi selitystä siihen.

"Ja milloin laiva lähtee, Mr. Micawber?" kysyi tätini. Mr. Micawber katsoi tarpeelliseksi vähitellen valmistaa joko tätiäni taikka vaimoansa ja sanoi, että sen oli määrä lähteä pikemmin, kuin hän eilen luuli.

"Vene toi teille jonkun sanan, arvaan minä?" lausui tätini.

"Niin teki, Ma'am", vastasi hän.

"No?" sanoi tätini. "Ja se lähtee".

"Madam", vastasi hän, "minulle on ilmoitettu, että meidän täytyy varmaan olla laivassa ennen kello seitsemän huomen-aamulla".

"Hei vaan!" sanoi tätini, "se on pian. Onko se meriliikkeellinen tosi-asia, Mr. Peggotty?"

"On se, Ma'am. Se laskee virtaa alas sillä luoteella. Jos Mas'r Davy ja sisareni tulevat laivaan Gravesend'issa huomenna jälkeen puolen päivän, saavat he nähdä meidät viimeisen kerran".

"Ja niin teemme", lausuin minä; "olkaat varma siitä!"

"Siksi ja kunnes olemme merellä", huomautti Mr. Micawber, luoden salaisen tiedon katseen minuun, "pidämme Mr. Peggotty ja minä lakkaamatta kaksinkertaista vaaria tavarastamme ja kaluistamme. Rakas Emmani", sanoi Mr. Micawber, puhdistaen kurkkuansa komealla tavallansa, "ystäväni Mr. Thomas Traddles on niin kohtelias ja kuiskaa korvaani sen pyynnön, että hän saisi luvan tilata tarpeelliset ainekset, jotta saisi laittaa kohtuullisen määrän sitä juomaa, joka mielessämme erittäin on yhdistynyt vanhan Englannin biffi-paistiin. Minä tarkoitan — lyhyeltä, punssia. Tavallisissa oloissa epäilisin anoessani Miss Trotwood'in ja Miss Wickfield'in suosiollista myöntymistä, mutta —"

"Minä voin vaan vastata omasta puolestani", lausui tätini, "että minä suurimmalla mielihyvällä juon kaikenlaiseksi onneksi ja menestykseksi teille".

"Ja minä myöskin!" arveli Agnes hymyillen.

Mr. Micawber meni heti alas tiski-huoneesen, jossa hän näytti olevan aivan niinkuin kotona, ja palasi soveliaan ajan perästä, höyryvä malja käsissä. Minä en voinut olla huomaamatta, että hän oli kuorinut sitruunit omalla sarana-veitsellänsä, joka, niinkuin käytöllisen uutis-asukkaan veitsen sopi, oli noin jalan pituinen ja jota hän jommoisellakin ylpeydellä pyyhki takkinsa hiaan. Mrs. Micawber'in ja molempien vanhempien perheen jäsenten huomasin nyt olevan varustettuina samanlaisilla pelottavilla aseilla, mutta jokaisella vähemmällä lapsella oli oma puu-lusikkansa vahvalla nuoralla uumille sidottu. Samalla tapaa Mr. Micawber, edeltäpäin tavotellen meri- ja metsä-elämää, ei jaellut Mrs. Micawber'ille ja vanhimmalle pojallensa ja tyttärellensä punssia viini-laseissa, jota hän helposti olisi voinut tehdä, sillä siellä oli koko hyllyn täysi niitä huoneessa, vaan kaasi sitä heille surkean pieniin pikareihin; enkä minä koskaan ollut nähnyt hänen ihastelevan mitään niin paljon, kuin sitä, että hän sai juoda omasta erityisestä, korttelin vetävästä pikaristaan ja illan päättyessä pistää sen plakkariinsa.

"Vanhan maan ylellisyyden hylkäämme nyt", lausui Mr. Micawber, suuresti tyytyväisenä tästä luopumisestaan. "Metsien asukkaiksi ruvenneet eivät voi toivoa saavansa ottaa osaa etu-oikeutettujen maan hienoihin tapoihin".

Tässä joku poika tuli sisään sanomaan, että Mr. Micawber'ia tarvittiin alakerroksessa.

"Minua aavistaa", lausui Mrs. Micawber ja asetti pois tina-pikarinsa, "että se on joku heimoni jäsen!"

"Jos niin on laita, rakas ystäväni", muistutti Mr. Micawber pikastuen, niinkuin ainakin, kun tämä aine puheeksi tuli, "niin, koska tuo heimosi jäsen — kuka hyvänsä se lienee, mies tai nainen — on antanut meidän odottaa näin kauan, tämä jäsen ehkä nyt odottaa minua, siksi kuin minulla on sovelias aika".

"Micawber", lausui hänen vaimonsa, "semmoisessa tilaisuudessa, kuin tässä —"

"Ei ole soveliasta", arveli Mr. Micawber nousten, "että jokaisesta vähäisestä loukkauksesta lukua pidetään! Emma, sinä nuhtelet syystä".

"Vahinko, Micawber", muistutti hänen vaimonsa, "on ollut heimoni eikä sinun. Jos heimolaiseni vihdoin huomaavat, mitä heiltä on mennyt hukkaan heidän entisen menetyksensä kautta, ja nyt tahtovat ojentaa ystävyyden kättä, älä hylkää sitä".

"Rakas vaimoni", vastasi hän, "olkoon niin!"

"Jollei heidän tähtensä, niin minun, Micawber", arveli hänen vaimonsa.

"Emma", vastasi hän, "sitä asian käsitystä on mahdoton tämmöisellä hetkellä vastustaa. Enpä kuitenkaan edes nytkään saata suorastaan luvata langeta heimolaistesi kaulaan; mutta sen heimosi jäsenen, joka nyt odottaa, ei tarvitse pelätä, että minä hänen luonnollisen lämpönsä jähdytän".

Mr. Micawber meni ulos ja oli poissa vähän aikaa, jonka kuluessa Mrs. Micawber ei ollut kokonaan vapaa siitä pelosta, että sanasota oli syntynyt Mr. Micawber'in ja tuon jäsenen välillä. Viimein sama poika ilmestyi jälleen ja antoi minulle kirjeen, joka oli kirjoitettu lyijyskynällä ja jonka ylin rivi lakikielen tapaan kuului: "Heep contra Micawber". Tästä dokumentista opin, että Mr. Micawber'ia, joka taas oli vangittu, oli kohdannut kova epätoivon puuska; ja että hän pyysi minua lähettämään hänelle kirjeentuojan kanssa hänen veitsensä ja korttelin vetävän pikarinsa, koska ne ehkä olisivat joksikin hyödyksi hänen lyhyen, jälellä olevan elämänsä aikana vankihuoneessa. Hän pyysi myöskin, että minä viimeiseksi ystävyyden osoitukseksi saattaisin hänen perheensä vaivaishuoneesen ja unhottaisin, että semmoinen olento, kuin hän, koskaan oli löytynyt.

Tietysti vastasin tähän kirjeesen sillä tapaa, että menin alas pojan kanssa maksamaan rahat ja tapasin Mr. Micawber'in istumasta jossakin nurkassa, josta hän synkästi tuijotti sheriffin palveliaan, joka oli ottanut hänet kiinni. Irti päästyänsä syleili hän minua suurimmalla hartaudella ja kirjoitti ylös tämän velan taskukirjaansa — ollen erittäin tarkka, muistan minä, jostakin puolesta pennystä, jonka huomaamatta jätin pois, kun mainitsin koko summan.

Tämä tärkeä taskukirja muistutti häntä oikeaan aikaan toisestakin raha-seikasta. Kun palasimme ylikerroksen huoneesen (jossa hän selitti poissa-oloansa sanomalla, että syynä siihen oli asianhaarat, joihin hän ei voinut mitään), veti hän ulos siitä ison paperi-arkin, joka oli taitettu vähäiseen kokoon ja ihan täyteen kirjoitettu pitkiä, huolellisesti suoritettuja summia. Minä näin ne vaan vilaukselta, mutta luulen, etten ole koskaan nähnyt semmoisia summia missäkään koulupojan luvunlasku-kirjassa. Nämät, siltä näytti, osoittivat, kuinka suuret kasvut tuli maksaa eri ajoista, jos laskettiin korkoa korosta yhdenviidettä punnan, kymmenen shillingin ja yhdentoista ja puolen pennyn pää-omasta. Tarkasti näitä mietittyään ja perinpohjin varansa harkittuaan oli hän päättänyt valita sen summan, joka edusti pääomaa ynnä kasvuja kahdesta vuodesta, viidestätoista kalenteri-kuukaudesta ja neljästätoista päivästä, kun laskettiin korkoa korosta anto-päivästä lukien. Tästä summasta oli hän suurimmalla sievyydellä kirjoittanut velkakirjan, jonka hän monella kiitoksella paikalla ojensi Traddles'ille, niinkuin täydeksi velkansa maksoksi miehen ja miehen kesken.

"Minua aavistaa vielä", lausui Mrs. Micawber, miettiväisesti pudistaen päätänsä, "että heimoni ilmestyy laivalla, ennenkuin lopullisesti lähdemme".

Mr. Micawber'illa oli nähtävästi myöskin aavistuksensa tässä asiassa, mutta hän laski ne tinapikariinsa ja nielaisi alas ne.

"Jos teillä on tilaisuutta matkallanne lähettää kirjeitä kotiin, Mrs. Micawber", lausui tätini, "täytyy teidän antaa meille tietoa itsestänne".

"Rakas Miss Trotwood", vastasi hän, "minua suuresti ilahuttaa ajatella, että joku tahtoo kuulla meistä. Minä en suinkaan laimin-lyö kirjoittamasta. Mr. Copperfield, joka on vanha ja likeinen ystävä, ei paheksi, toivon minä, jos hän saa satunnaisen sanoman eräältä, joka tunsi hänet, kun kaksoiset eivät vielä ymmärtäneet mitään?"

Minä vastasin, että toivoin saavani kuulla, milloin hyvänsä hänellä oli tilaisuus kirjoittaa.

"Kiitos Jumalan, meillä on varmaan monta semmoista tilaisuutta", arveli Mr. Micawber. "Valtameri on tähän aikaan yksi suuri laivasto; ja epäilemättä tapaamme monta laivaa, kun kuljemme sen poikki. Se on vaan lysti-retki", sanoi Mr. Micawber, leikkien lorgnettinsa kanssa, "vaan lysti-retki. Matkan pituus on aivan mitätön".

Minä ajattelin nyt, kuinka kummallista, mutta kuinka ihan Mr. Micawber'in kaltaista se oli, että hän, Londonista Canterbury'yn lähtiessään, oli puhunut, niinkuin hän olisi lähtenyt mailman kaukaisimpiin ääriin, mutta nyt, kun hän hankki Englannista Australiaan, puhui, niinkuin hän olisi lähtenyt jollekin huvimatkalle toiselle puolelle kanavaa.

"Matkalla aion koettaa", lausui Mr. Micawber, "silloin tällöin jutella heille tarinan; ja poikani Wilkins'in säveliä, toivon minä, suositaan kapyysin valkean ääressä. Kun Mrs. Micawber'illa on merimiehen-jalkansa — jossa lauseessa ei liene mitään sopimatonta — pistää hän kaiketi Pikku Tafflin'in heille. Pyöriäisiä ja merisikoja havaitaan, luullakseni, usein keula-laitojemme takaa, ja sekä yli- että alihangan puolelta keksimme ehtimiseen huvittavia esineitä. Lyhyeltä", lausui Mr. Micawber vanhalla gentililla katsannollansa, "arvattavasti kaikki sekä ylhäällä että alhaalla huomataan niin hauskaksi, että, kun tähysteliä korkeimman maston latvasta huutaa: maata, ohoi! me suuresti hämmästymme!"

Tämän sanottuaan hän heilahutti pikkuisen tinapikarinsa sisällön suuhunsa, niinkuin hän jo olisi päässyt matkansa perille ja suorittanut ensi luokan tutkinnon korkeinten meritoimistoin edessä.

"Mitä minä etupäässä toivon, rakas Mr. Copperfield", sanoi Mrs. Micawber, "on se, että me muutamien perheemme haarojen kautta saamme uudestaan elää vanhassa syntymämaassa. Älä rypistä otsaasi, Micawber! Minä en tarkoita nyt omaa perhettäni, vaan lastemme lapsia. Olipa vesa kuinka vahva tahansa", lausui Mrs. Micawber, pudistaen päätänsä, "en voi unhottaa emä-puuta; ja kun sukumme nousee kunniaan ja rikkauteen, tunnustan suovani, että tämä rikkaus vuotaisi Britannian arkkuihin".

"Rakas ystäväni", lausui Mr. Micawber. "Britannia vastatkoon itse puolestaan. Minun täytyy sanoa, ettei se koskaan ole tehnyt suuria minun edukseni ja etten minä siinä kohden suo erittäin mitään".

"Micawber", vastasi Mrs. Micawber, "siinä sinä olet väärässä. Sinä lähdet, Micawber, tuohon kaukaiseen ilmanalaan lujittaaksesi eikä höllittääksesi yhteyttä itsesi ja Albionin välillä".

"Puheen-alainen yhteys ei ole, lemmittyni", vastasi Mr. Micawber, "asettanut minua, toistan minä, semmoisen personallisen velvollisuuden taakan alle, että minä pitäisin jonkunlaista väliä, vaikkapa rupeisin toiseen yhteyteen".

"Micawber", vastasi Mrs. Micawber. "Siinä, sanon taas, olet väärässä. Sinä et tunne kykyäsi, Micawber. Tämä se on, joka tässäkin askeleessa, jonka aiot astua, lujittaa yhteyden sinun ja Albionin välillä".

Mr. Micawber istui nojatuolissaan kohotetuilla kulmakarvoilla, puoleksi hyväksyen ja puoleksi paheksien Mrs. Micawber'in mielipiteitä, kun niitä esiteltiin, mutta hyvin tuntien, että niissä oli joku ennustus.

"Rakas Mr. Copperfield", lausui Mrs. Micawber, "minä soisin, että Mr. Micawber ymmärtäisi asemansa. Minusta on kovin tärkeä, että Mr. Micawber siitä hetkestä asti, kuin hän nousee laivaan, ymmärtää asemansa. Teidän vanha kokemuksenne minusta, rakas Mr. Copperfield, on varmaan sanonut teille, ettei minulla ole Mr. Micawber'in herkkäverinen luonto. Minun luontoni on, jos minun niin sopii sanoa, suuressa määrässä käytöllinen. Minä tiedän, että tämä on pitkä matka. Minä tiedän, että se tuo muassaan monta puutetta ja hankaluutta. Minä en voi ummistaa silmiäni näiltä tosi-asioilta. Mutta minä tiedän myöskin, mikä mies Mr. Micawber on. Minä tunnen Mr. Micawber'in salaisen ky'yn. Ja sentähden katson erittäin tärkeäksi, että Mr. Micawber ymmärtää asemansa".

"Lemmittyni", muistutti Mr. Micawber, "kenties sallit minun huomauttaa, että kuitenkin ehkä on mahdollista, että minä nyky-hetkellä ymmärrän asemani".

"Sitä minä en usko, Micawber", vastasi hänen vaimonsa. "Et täydellisesti. Rakas Mr. Copperfield, Mr. Micawber'in asia ei ole mikään tavallinen asia. Mr. Micawber lähtee kaukaiseen maahan erittäin sitä varten, että häntä ensimäinen kerta täydellisesti ymmärrettäisiin ja oikein arvosteltaisiin. Minä soisin, että Mr. Micawber asettuisi seisomaan laivamme kokkaan ja vakavasti sanoisi: 'tämän maan olen tullut valloittamaan! Onko teillä kunniapaikkoja? Onko teillä rikkautta? Onko teillä isopalkkaisia virkoja? Tuokaat tänne ne. Ne ovat minun!'"

Mr. Micawber katseli meitä kaikkia ja näytti arvelevan, että tämä ajatus sisälsi paljon.

"Minä soisin, että Mr. Micawber, jos puhun selvästi", lausui Mrs. Micawber todistavalla äänellänsä, "olisi oman onnensa Caesar. Tämä, rakas Mr. Copperfield, näyttää minusta olevan hänen oikea asemansa. Tämän matkan ensimäisestä hetkestä saakka soisin Mr. Micawber'in seisovan laivamme kokassa ja sanovan: 'kylläksi odotuksia; kylläksi pettyneitä toiveita; kylläksi varattomuutta. Niin oli vanhassa maassa. Tämä on uusi maa. Toimittakaat minulle korvaus. Tuokaat se tänne!'"

Mr. Micawber pani käsivartensa ristiin rohkealla muodolla, niinkuin hän jo olisi seisonut ylipuolella laivan kokkakuvaa.

"Ja jos hän tekee niin", sanoi Mrs. Micawber — "jos hän ymmärtää asemansa — enkö ole oikeassa, kun sanon, että Mr. Micawber lujittaa eikä höllitä yhteyttänsä Britannian kanssa? Jos mahtava julkinen mies ilmestyy tuolla maanpuoliskolla, sanotaanko minulle, ettei hänen vaikutustansa huomata kotona? Lienenkö minä kylläksi yksinkertainen luulemaan että, jos Mr. Micawber pitää neron ja vallan taika-sauvaa Australiassa, hän ei ole mitään Englannissa? Minä olen vaan nainen, mutta minä en olisi itseni ja isäni arvoinen, jos saattaisin itseni vikapääksi semmoiseen yksinkertaisuuteen".

Siitä Mrs. Micawber'in vakuutuksesta, että hänen todistuksensa olivat kumoomattomat, sai hänen äänensä semmoisen ylevyyden, jota en ollut, luullakseni, koskaan ennen siinä kuullut.

"Ja juuri sen vuoksi", lausui Mrs. Micawber, "minä vielä hartaammin soisin, että jonakin tulevana aikana taas saamme asua syntymä-maassamme. Mr. Micawber'ista ehkä tulee — minä en voi salata itseltäni, että mahdollista on, että Mr. Micawber'ista tulee — lehti historiaan; ja hänen täytyy silloin jälleen ilmestyä siinä maassa, joka antoi hänelle hengen, mutta ei antanut hänelle mitään elin-keinoa!"

"Lemmittyni", huomautti Mr. Micawber, "on mahdotonta, ettei sinun rakkautesi liikuttaisi minua. Minä olen aina taipusa turvaamaan sinun hyvään ymmärrykseesi. Mikä on tapahtuva — on tapahtuva. Jumala varjelkoon, että minä kadehtisin syntymä-maaltani mitään osaa siitä rikkaudesta, jonka jälkeisemme ehkä kokoovat!"

"Se on hyvä", lausui tätini, nyykäyttäen päätänsä Mr. Peggotylle, "minä juon teidän kaikkien muistoksi ja seuratkoon kaikenlainen siunaus ja menestys teitä!"

Mr. Peggotty laski alas molemmat lapset, joita hän oli pitänyt yhtä kummallakin polvellaan, yhtyäkseen Mr. ja Mrs. Micawber'iin, kun vastaukseksi juotiin meidän kaikkien maljaa; ja kun hän ja Mr. Micawber sydämellisesti pudistivat kumppanuuden kättä, ja hänen ruskeat kasvonsa kirkastuivat hymyilemään, tunsin minä, että hän raivaisi tietä itsellensä, saavuttaisi hyvän nimen ja tulisi rakastetuksi mihin ikinänsä hän kääntyi.

Lapsiakin neuvottiin itsekutakin puolestaan pistämään puulusikkansa Mr. Micawber'in pikariin ja meidän onneksemme maistamaan sen sisällystä. Kun tämä oli tehty, nousivat tätini ja Agnes ja jättivät siirtolaiset hyvästi. Oli surullinen ero. He itkivät kaikki; lapset häärivät Agnesin ympäri viimeiseen hetkeen saakka; ja me jätimme Mrs. Micawber raukan sangen surkeaan tilaan nyyhkimään ja itkemään himmeän kynttilän viereen, josta huone virran puolelta varmaan sai kurjan majakan muodon.

Minä lähdin seuraavana aamuna taas alas katsomaan, olivatko he poissa. He olivat lähteneet veneellä varhain, noin kello viisi aamulla. Se oli kummallinen esimerkki minulle siitä tyhjyydestä, jota tämmöiset eroamiset synnyttävät, sillä vaikka muistoni heistä ja rappeutuneesta ravintolasta ja puu-portaista oli vaan yhden yön vanha, näyttivät molemmat kolkolta ja autiolta nyt, kun he olivat menneet.

Iltapuolella seuraavana päivänä lähdimme, vanha hoitajattareni ja minä, alas Gravesend'iin. Me tapasimme laivan virralla ja sen ympäri koko joukon veneitä. Sovelias tuuli puhalsi, ja lähdön merkki näkyi maston latvasta. Minä hyyräsin heti veneen ja me laskimme ulos sen luo; ja siitä vähäisestä sekasohron pyörteestä päästyämme, jonka keskikohta se oli, nousimme sen kannelle.

Mr. Peggotty odotti meitä siellä. Hän kertoi minulle, että Mr. Micawber vast'ikään oli uudestaan vangittu (nyt viimeinen kerta) Heep'in haaston johdosta, ja että hän oli pyyntöni mukaan maksanut rahat, jotka minä nyt maksoin takaisin hänelle. Hän vei meidät sitten alas välikannelle; ja siellä jokainen pelko, joka minulla oli, että hän olisi saanut kuulla jotakin huhua siitä, mitä oli tapahtunut, haihtui, kun Mr. Micawber hämärästä astui esiin, tarttui hänen käsivarteensa ystävän ja suojelian muodolla ja kertoi minulle, että he tuskin hetkeäkään olivat olleet erinänsä edellisestä yöstä saakka.

Näkymö oli niin outo minulle, niin ahdas ja pimeä, että alusta tuskin selitin mitään; mutta kun silmäni tottuivat pimeään, eroitin vähitellen kaikki paremmin, ja minusta oli kuin olisin seisonut keskellä jotakin Östaden maalausta. Laivan isojen palkkien, laipioin ja rengaspulttien välissä, niinkuin myöskin siirtolaisten makuu-kojujen, arkkujen, myttyjen, tynnyrein ja kaikenlaisten tavara-kasojen lomassa — joita heiluvat lyhdyt sieltä täältä valaisivat ja paikottain taas se keltainen päivän-kajastus, joka hairahtui alas jotakin tuulitus-purjetta tai laivan-luukkua myöden — oli taajaan tungettuina ihmisjoukkoja, jotka rupesivat keskinäiseen tuttavuuteen, jättivät toisensa hyvästi, puhuivat, nauroivat, itkivät, söivät ja joivat. Muutamat olivat jo asettuneet sille parin jalan avaralle tilalle, joka tuli heidän osaksensa; heidän pikkuinen taloutensa oli järjestetty ja heidän vähäiset lapsensa nostetut palleille taikka kääpiön-kokoisille nojatuoleille; toiset eivät enää toivoneetkaan löytävänsä lepopaikkaa ja liikkuivat ympäri alakuloisina. Sylilapsista asti, joilla oli vaan viikko tai kaksi elämästä takanansa, kymäräselkäisiin vanhoihin miehiin ja naisiin, joilla näytti olevan vaan viikko tai kaksi elämästä edessään; peltomiehistä alkaen, jotka toden perään veivät myötänsä Englannin multaa saappaittensa alla, seppiin saakka, jotka ihossaan ottivat mukaansa näytteitä sen noesta ja savusta — näytti jokainen ikä ja elin-keino olevan sullottu kokoon välikannen kapealle alalle.

Kun loin silmäni ympäri tätä paikkaa, luulin näkeväni jonkun Emilyn muotoisen henkilön istuvan erään avonaisen portin luona, yksi Micawber'in lapsista vieressään; se herätti ensin huomiotani, kun toinen henkilö suudellen erosi siitä ja, levollisesti astuen hyörivän joukon lävitse, muistutti minua — Agnesista! Mutta suuressa liikkeessä ja hämmingissä ja omien ajatuksieni epävakaisuudessa katosi se jälleen näkyvistäni, ja minä tiesin vaan, että se aika oli läsnä, jolloin kaikki vieraat kehoitettaisiin lähtemään laivasta; että hoitajattareni itki arkulla vieressäni; ja että Mrs. Gummidge, jota joku nuorempi, alaspäin notkistunut nainen mustissa vaatteissa auttoi, ahkerasti järjesti Mr. Peggotyn tavaraa.

"Onko teillä mitään viimeistä sanaa, Mas'r Davy?" kysyi hän. "Onko mitään unhottunut, ennenkuin eroamme?"

"Yksi asia!" lausuin minä. "Martha!" —

Hän koski sen nuoremman naisen olkapäätä, jota olen maininnut, ja
Martha seisoi edessäni.

"Jumala siunatkoon teitä, te kunnon mies!" huudahdin minä. "Te otatte hänet mukaanne!"

Martha vastasi hänen puolestaan kyyneliin purskahtamalla. Minä en voinut sillä haavaa puhua mitään, minä likistin vaan hänen kättänsä, ja jos minä koskaan olen rakastanut ja kunnioittanut ketään miestä, rakastin ja kunnioitin tätä miestä kaikesta sydämestäni.

Laiva tyhjentyi pian vieraista. Kovin koetukseni oli vielä jälillä. Minä kerroin Mr. Peggotylle, mitä hänen jalo, täältä mennyt veljenpoikansa oli käskenyt minun sanoa hänelle eron-hetkellä. Se liikutti häntä syvästi. Mutta kun hän käski minun vastaukseksi lausua monta hellyyden ja kaipauksen sanaa noille kuuroille korville, liikutti hän minua vielä enemmän.

Aika oli tullut. Minä syleilin häntä, otin itkevän hoitajattareni kainalooni ja kiirehdin pois. Kannella jätin Mrs. Micawber raukan hyvästi. Silloinkin hän hajamielisesti katseli, heimolaisiansa nähdäkseen, ja hänen viimeiset sanansa minulle olivat, ettei hän koskaan jättäisi Mr. Micawber'ia.

Me menimme laivan-kyljestä alas veneesemme ja asetuimme vähän matkan päähän, että saisimme nähdä, kun laiva aloitti kulkuansa. Oli tyven, loistava päivänlasku. Laiva makasi meidän ja punertavan valon välissä, ja jokainen hoikka köysi ja raaka eroitettiin selvästi hohteessa. En ole koskaan nähnyt mitään semmoista näkyä, samalla niin ihanaa, niin surullista ja niin toivokasta, kuin tämän komean laivan, kun se vielä makasi liikkumatonna ruskottavalla vedellä ja kaikki ihmiset sen kannella olivat tunkeneet partaalle ja hetken aikaa seisoivat siinä avopäisinä ja äänettöminä.

Hetken aikaa vaan äänettöminä. Kun purjeet pullistuivat tuulesta ja laiva rupesi liikkumaan, kohosi kaikista veneistä kolme kaikkuvaa hurraa-huutoa, joihin kannella oliat vastasivat ja joita sitten molemmin puolin kerrottiin ja uudestaan kerrottiin. Sydämeni purskahti itkuun, kun kuulin huudot ja näin heiluvat hatut ja nenäliinat — ja silloin minä eroitin Emilyn!

Silloin minä eroitin Emilyn, joka seisoi enonsa vieressä ja vapisi hänen olkapäänsä nojalla. Mr. Peggotty osoitti meitä kiihkeällä kädellä, ja silloin Emily näki meidät ja viittasi viimeistä hyvästi-jättöänsä minulle. Niin, Emily, ihana, surun sortama tyttö, nojau häneen koko haavoitetun sydämesi luottamuksella, sillä hän on nojaunut sinuun suuren rakkautensa koko voimalla!

Keskellä ruusuista valoa ja seisoen yhdessä erinänsä muista ylhäällä kannella, Emily nojautuen enoonsa ja tämä pitäen kiinni hänestä, katosivat he juhlallisesti näkyvistämme. Yö oli laskeunut alas Kent'in kunnaille, kun sousivat meidät rantaan — laskeunut pimeänä minun ylitseni.