Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Russian  Spanisch 
David Copperfield.  Charles Dickens
Luku 56. VIIDESKOLMATTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Uusi ja vanha haava.

Sinun ei olisi tarvinnut, oi Steerforth, sanoa, kun viimein puhuimme yhdessä tuona hetkenä, jota niin vähän luulin erohetkeksemme — sinun ei olisi tarvinnut sanoa: "muista, mimmoinen parhaimpana olin!" Minä olin tehnyt niin aina; ja voinko minä nyt muuttua, tätä näkyä katsellessani!

He toivat käsipaaret, laskivat hänet niille, peittivät hänet jollakin laivan lipulla, nostivat hänet ylös ja kantoivat häntä asuntoja kohden. Kaikki kantajat olivat tunteneet hänet, olivat olleet purjehtimassa hänen kanssaan ja nähneet hänet hauskana ja reippaana. He kantoivat häntä tässä hurjassa tohinassa — hiljaisuus keskellä koko melskettä; ja veivät hänet siihen majaan, jossa kuolema jo asui. Mutta, kun laskivat paaret alas kynnykselle, katselivat he toisiansa ja minua ja kuiskailivat keskenään. Minä tiesin, miksi. Heistä tuntui niinkuin ei olisi ollut oikein tuoda häntä samaan hiljaiseen huoneesen.

Me lähdimme kaupunkiin ja kuljetimme taakkamme ravintolaan. Heti kuin sain ajatukseni kootuksi, lähetin noutamaan Joram'ia ja käskin hänen toimittaa itselleni kulkuneuvoja, joilla sopi viedä se Londoniin samana iltana. Minä tiesin, ettei kenenkään muun, kuin minun, tullut pitää huolta siitä, niinkuin myös, että minun, vaikka kuinka kovalta tämä velvollisuus tuntui, tuli valmistaa hänen äitiänsä sen vastaanottamiseen; ja minä halusin suorittaa tätä velvollisuutta niin hyvin, kuin suinkin mahdollista.

Minä matkustin mieluisammin yöllä, että olisi vähemmän uteliaita, kun jätin kaupungin. Mutta vaikka oli melkein sydän-yö, kun ajoin ulos pihasta kääsyillä, joita haltuun ottamani seurasi, oli paljon ihmisiä odottamassa. Tuon tuostakin kaupungissa ja myöskin kappaleen matkan päässä maantiellä näin vielä katselioita; mutta vihdoin oli vaan kylmä yö ja lakea seutu ympärilläni, ja nuoruuden ystäväni tuhka.

Eräänä leutona syyspäivänä lounaan aikaan, kun maa hajahti varisneista lehdistä ja toiset lehdet kauniin keltaisina, punaisina ja ruskeina vielä riippuivat puissa, joitten välitse aurinko paisti, saavuin Highgate'en. Minä kävin jalkaisin viimeisen penikulman, astuessani ajatellen tehtävääni, ja jätin vaunut, jotka olivat seuranneet minua koko yön, odottamaan käskyä ajaa eteenpäin.

Kun lähestyin asuntoa, näytti se aivan samanlaiselta, kuin ennen. Ei yhtäkään kartiinia oltu nostettu, ei mitäkään elämän merkkiä näkynyt untelolla, kivitetyllä pihalla ja sillä katetulla tiellä, joka johdatti alati suljetulle ovelle. Tuuli oli nyt kokonaan tyyntynyt eikä mikään liikkunut.

Ensin en uskaltanut soittaa ovella; ja kun soitin, näytti minusta, kuin asiani olisi ilmoittanut itsensä yksin kellon äänessäkin. Tuo vähäinen kamari-neitsyt tuli ulos, avain kädessään, ja totisesti katsellen minua, kun hän avasi portin, sanoi:

"Pyydän anteeksi, Sir. Voitteko pahasti?"

"Mieleni on ollut kovin liikutettu, ja minä olen väsynyt".

"Onko jotakin tapahtunut, Sir? — Mr. James? —"

"Hiljaa!" sanoin minä. "Niin, jotakin on tapahtunut, jota minun tulee ilmoittaa Mrs. Steerforth'ille. Onko hän kotona?"

Tyttö vastasi huolestuneena, että hänen emäntänsä nyt hyvin harvoin kävi ulkona edes vaunuilla; että hän pysyi vaan huoneessansa; ettei hän laskenut mitään vieraita luoksensa, mutta minua hän kyllä tahtoisi tavata. Hänen emäntänsä oli ylhäällä, sanoi hän, ja Miss Dartle oli hänen luonansa. Mitä sanomaa hän saisi viedä ylikerrokseen?

Minä annoin hänelle tarkan käskyn, että hän olisi varovainen käytöksessään ja vaan veisi korttini sekä sanoisi, että minä odotin, ja istuin vierashuoneesen (johon nyt olimme tulleet), siksi kuin hän palaisi. Sen entinen hauska, asuttu muoto oli mennyt, ja akkunan luukut olivat puoleksi suljetut. Harppua ei oltu koskettu moneen, moneen päivään. Steerforth'in kuva hänen pojan-ijältänsä riippui seinässä. Se pikku kaappi, jossa äiti oli pitänyt hänen kirjeitänsä, oli myöskin huoneessa. Minä kummastelin, lukiko hän nyt koskaan niitä; oliko hän niitä koskaan enää lukeva!

Rakennuksessa vallitsi semmoinen hiljaisuus, että kuulin tytön keveät askeleet portailta. Palatessaan toi hän minulle sen sanoman, että Mrs. Steerforth oli heikko eikä voinut tulla alas; mutta että, jos minä antaisin hänelle anteeksi, että hän jäi huoneesensa, hän mielellään tahtoisi nähdä minua. Muutamien minutien perästä seisoin hänen edessään.

Hän oli Steerforth'in huoneessa eikä omassa. Minä ymmärsin tietysti, että hän oli ruvennut asumaan siellä poikansa muistoksi, ja että ne monet merkit tämän entisistä harjoituksista ja taidoista, jotka ympäröivät häntä, samasta syystä olivat siellä aivan semmoisina, kuin Steerforth oli jättänyt ne. Hän sanoi kuitenkin, kun hän vastaan-otti minua, ettei hän ollut omassa huoneessaan, koskei se sijainnut oikein hyvin hänen sairauteensa katsoen, ja poisti komealla katsannollansa vähimmänkin epäilyksen sanojensa totuuden suhteen.

Hänen tuolinsa vieressä seisoi, niinkuin tavallisesti, Rosa Dartle. Ensi hetkestä asti, kuin hänen mustat silmänsä kohtasivat minua, näin, että hän tunsi, että minä toin pahoja uutisia. Arpi juoksi näkyviin samalla silmänräpäyksellä. Hän peräytyi askeleen tuolin taa, kätkeäksensä omia kasvojansa Mrs. Steerforth'in silmiltä, ja tarkasteli minua semmoisella terävällä katseella, joka ei koskaan järkähtänyt, ei koskaan siirtynyt pois.

"Minä näen surulla, että olette murhe-vaatteissa, Sir", lausui Mrs.
Steerforth.

"Minä olen, onnetonta kyllä, leskimies", sanoin minä.

"Te olette kovin nuori ja kuitenkin semmoisen tappion kokeneet", vastasi hän. "Minua pahoittaa kuulla sitä. Minua pahoittaa kuulla sitä. Minä toivon, että aika lohduttaa teitä".

"Minä toivon, että aika", arvelin minä, katsellen häntä, "lohduttaa meitä kaikkia. Rakas Mrs. Steerforth, meidän tulee kaikkien luottaa siihen raskaimmissa vastoinkäymisissämme".

Minun vakava käytökseni ja kyynelet silmissäni huolestuttivat häntä.
Koko hänen ajatustensa juoksu näytti pysähtyvän ja muuttuvan.

Minä koetin hallita ääntäni ja hiljalleen lausua Steerforth'in nimeä, mutta ääni vapisi. Hän toisti sitä itseksensä pari, kolme kertaa matalalla äänellä. Sitten, kääntyen minun puoleeni, sanoi hän väkinäisellä lujuudella:

"Poikani on kipeä?"

"Kovin kipeä".

"Te olette nähneet hänet?"

"Olen".

"Te olette sopineet?"

Minun oli mahdoton myöntää, oli mahdoton kieltää. Mrs. Steerforth käänsi hiukan päätänsä sitä paikkaa kohden, jossa Rosa Dartle oli seisonut hänen vieressään, ja samalla minä huuliani liikuttamalla Rosalle sanoin: "kuollut!"

Ettei Mrs. Steerforth joutuisi katsomaan taaksensa ja lukisi selvästi kirjoitettuna, mitä hän ei vielä ollut kylläksi valmis tietämään, kohtasin nopeasti hänen katsettansa; mutta minä olin nähnyt Rosa Dartle'n ojentavan kätensä ilmaan epätoivon ja kauhun rajuudella ja sitten pusertavan niitä ristiin kasvoillensa.

Tuo kaunis lady — niin poikansa näköinen, voi niin kovasti hänen näköisensä! — tutkisteli minua kiinteällä katseella ja nosti sitten kätensä otsalleen. Minä pyysin häntä olemaan tyvennä ja varustamaan itseänsä kuulemaan sitä, mitä minulla oli kerrottavaa; mutta minun olisi sopinut pikemmin pyytää häntä itkemään, sillä hän istui niinkuin kivinen kuva.

"Kun viimein kävin täällä", puhuin minä katkonaisesti, "kertoi Miss Dartle minulle, että hän purjehti eri tahoilla milloin missäkin. Toinen yö tästä oli kauhea yö merellä. Jos hän oli merillä silloin ja likellä jotakin vaarallista rannikkoa, niinkuin hänen sanottiin olleen; ja jos se laiva, joka nähtiin, todella oli se, jossa —"

"Rosa!" lausui Mrs. Steerforth, "tulkaat luokseni!"

Hän tuli, mutta ilman mitään hellyyttä taikka sääliä. Hänen silmänsä hehkuivat, kuin tuli, kun hän seisoi kasvoista kasvoihin Mrs. Steerforth'in kanssa, ja hän purskahti hirveään nauruun.

"Onko ylpeytenne nyt", sanoi hän, "tyydytetty, te mieletön nainen? Nyt on hän sovittanut teidät — hengellänsä! Kuuletteko? — hengellänsä!"

Mrs. Steerforth vaipui kankeana taaksepäin tuolillensa, hänen suustaan ei kuulunut mitään muuta ääntä, kuin voikerrus, ja hän loi ällistellen silmänsä Miss Dartle'en.

"Niin!" huusi Rosa, rajusti lyöden rintaansa, "katsokaat minuun! Voikertakaat ja vaikertakaat ja katsokaat minuun! Katsokaat tätä!" koskien arpea, "kuolleen poikanne sievää tekoa!"

Se voikerrus, joka tuon tuostakin kuului äidin suusta, viilsi sydäntäni. Se oli aina sama. Aina epäselvä ja tukehutettu. Aina yhtyi siihen hermoton pään liikunto, mutta kasvot olivat muuttumatta. Aina se lähti jäykästä suusta ja puristetuista hampaista, ikäänkuin leuvat olisivat olleet lukitut ja kasvot jäätyneet tuskasta.

"Muistatteko, koska hän teki tämän?" jatkoi hän. "Muistatteko, koska hän, teidän luontonne perittyään ja teiltä ylpeydessään ja kiivaudessaan mielitettynä, teki tämän ja rumensi minut elinkaudeksi? Katselkaat minua, joka kuolin-päivääni asti olen merkitty hänen korkealla epäsuosiollaan, ja voikertakaat ja vaikertakaat sitä, miksi teitte hänet!"

"Miss Dartle", rukoilin minä. "Jumalan tähden" —

"Minä tahdon puhua!" lausui hän, kääntyen minuun päin leimuavilla silmillänsä. "Olkaat vaiti te! Katselkaat minua, sanon minä, te ylpeän, petollisen pojan ylpeä äiti! Voikertakaat sitä tapaa, jolla kasvatitte häntä, voikertakaat sitä tapaa, jolla turmelitte hänet, voikertakaat sitä, että kadotitte hänet, sitä, että minä kadotin hänet!"

Hän puristi kokoon kättänsä, ja hänen laihaa, hiutunutta ruumistansa värisytti, niinkuin hänen himonsa olisi kuolettanut häntä tuuma tuumalta.

"Te paheksitte hänen itsepäisyyttänsä!" hän huudahti. "Te olette loukkaantuneet hänen ylpeästä luonnostaan! Te, jotka harmaapäisenä vastustitte näitä molempia niillä ominaisuuksilla, jotka kasvattivat niitä, kun olitte synnyttäneet hänet! Te, jotka hänen kehdostaan saakka muodostitte häntä siksi, mikä hän oli, ja estitte häntä tulemasta siksi, miksi hän olisi tullut! Oletteko nyt saaneet palkinnon monivuotisesta murheestanne?"

"Oi, Miss Dartle, hävetkäät julmuuttanne!"

"Minä sanon teille", vastasi hän, "minä tahdon puhua hänelle. Ei mikään valta mailmassa voisi pidättää minua, niin kauan kuin seison tässä! Olenko ollut ääneti kaikkina näinä vuosina enkä nyt saa puhua? Minä rakastin häntä enemmän, kuin te koskaan rakastitte häntä!" kääntyen kiivaasti Mrs. Steerforth'in puoleen. "Minä olisin voinut rakastaa häntä, mitään rakkautta takaisin pyytämättä. Jos olisin ollut hänen vaimonsa, olisin voinut olla hänen oikkujensa orja, kun olisin vaan kerran vuoteensa saanut yhden ainoan lemmen sanan. Sitä olisin voinut. Kuka sen paremmin tietää, kuin minä? Te olitte vaativa, ylpeä, turhan tarkka, itsekäs. Minun rakkauteni olisi ollut altiiksi antava — olisi tallannut teidän viheliäisen vinkunanne jalkojensa alle!"

Säihkyvin silmin polki hän lattiaa, niinkuin hän todella olisi tehnyt, mitä hän oli sanonut.

"Katsokaat tänne!" lausui hän, taas koskien arpea säälimättömällä kädellänsä. "Kun hän rupesi paremmin ymmärtämään, mitä hän oli tehnyt, näki hän sen ja katui sitä! Minä osasin laulaa hänelle ja puhua hänen kanssansa ja näyttää, kuinka mieltynyt olin kaikkiin, mitä hän teki, ja vaivan-näöllä hankkia itselleni ne tiedot, jotka parhaiten huvittivat häntä; ja minä viehätin häntä. Kun hän oli viattominna ja vilpittöminnä, rakasti hän minua. Niin, hän rakasti! Monta kertaa, kun hän laski teidät menemään halveksivalla sanalla, sulki hän minut syliinsä!"

Hän sanoi tätä ivallisella kopeudella kesken hourupäisyyttänsä — sillä hourupäisyyttä tämä oli, tuskin sen vähempää — mutta kuitenkin halukkaalla muistilla, josta hellemmän tunteen kypenet hetkeksi vilahtivat ilmi.

"Minä alennuin — ja alentumiseni olisin varmaan huomannut, jollei hän olisi lumonnut minua lapsellisella hyväilemisellänsä — nukeksi, joutohetkien leikki-kaluksi, joka heitettiin pois, otettiin ylös, hemmoteltiin sen mukaan kuin hänen huikentelevainen mielensä käski. Kun hän väsyi, väsyin minäkin. Kun hänen mieltymyksensä loppui, olisin yhtä vähän koettanut lujittaa sitä valtaa, joka minulla ehkä oli, kuin olisin mennyt naimisiin hänen kanssansa, jos häntä olisi pakoitettu ottamaan minua vaimoksensa. Me erosimme toisistamme sanaakaan sanomatta. Kenties te näitte sen ettekä paheksineet sitä. Siitä saakka olen teidän molempien edessä ollut vaan rumenettu huonekalu, semmoinen, jolla ei ollut mitään silmiä, ei mitään korvia, ei mitään tunteita, ei mitään muistoja. Te voikerratte? Voikertakaat sitä, miksi teitte hänet, ei rakkauttanne. Minä sanon teille, että oli semmoinen aika, jolloin minä rakastin häntä enemmän, kuin te koskaan!"

Hän seisoi säkenöivillä, vihaisilla silmillänsä vastapäätä äidin tuijottavia, liikkumattomia kasvoja, ja kun tämä taas voikersi, ei se vaikuttanut häneen enemmän, kuin jos nämät kasvot olisivat olleet maalattu kuva.

"Miss Dartle", lausuin minä, Jos julkenette olla niin kova, ettette helli tätä koetettua äitiä —".

"Kuka hellii minua?" vastasi hän tuikeasti. "Hän on kylvänyt tämän.
Voikertakoon sitä satoa, jota hän tänään korjaa!"

"Vaan jos James Steerforth'in viat —" minä aloitin.

"Viat!" huudahti hän, purskahtaen kiivaasen itkuun. "Kuka rohkenee panetella häntä? Hänen sielunsa oli parempi, kuin miljonien semmoisten ystävien, joitten seuraan hän alentui!"

"Ei kukaan ole voinut rakastaa häntä enemmän, ei kukaan voi pitää häntä kalliimmassa muistossa, kuin minä", vastasin minä. "Minä aioin sanoa, jollette sääli hänen äitiänsä taikka jos hänen vikansa — te olette olleet katkera niitten suhteen —"

"Se ei ole totta", huudahti hän, repien mustia hiuksiansa; "minä rakastin häntä!"

"— eivät voi", jatkoin, "lähteä teidän muististanne tämmöisenä hetkenä, pitäkäät tätä henkilöä edes semmoisena, kuin jotakuta, jota ette ennen ole nähneet, ja antakaat hänelle jonkunlaista apua!"

Koko tämän ajan oli Mrs. Steerforth ollut muuttumatta, ja näytti siltä, kuin hän ei olisi voinut muuttua. Hän istui liikkumatonna, jäykkänä, tuijottavana; voikeroi tuon tuostakin samalla mykällä tavalla ja samalla avuttomalla pään liikunnolla, mutta ilman mitään muuta elon merkkiä. Miss Dartle laskeusi yht'äkkiä polvilleen hänen eteensä ja alkoi höllittää hänen pukuansa.

"Olkaat kirottu!" lausui hän ja loi silmänsä minuun vimman sekaisella surulla. "Se oli onneton hetki, jona tulitte tänne! Olkaat kirottu! Menkäät!"

Huoneesta astuttuani kiirehdin takaisin soittamaan kelloa, sitä pikemmin saadakseni palvelioita liikkeelle. Miss Dartle oli silloin ottanut tunnottoman ruumiin syliinsä ja yhä polvillansa itki sen vieressä, huusi sitä nimeltä, tuuditti sitä edestakaisin povellansa, niinkuin lasta, ja koetti kaikkia helliä keinoja, toinnuttaaksensa nukkuvia aisteja. Kosk'en nyt enää pelännyt häntä jättämästä, käänsin hiljaa takaisin jälleen ja panin lähteissäni talonväen liikkeelle.

Myöhempänä päivällä palasin, ja me asetimme ruumiin äidin huoneesen. Äidin laita oli aivan sama, juteltiin minulle; Miss Dartle ei silmänräpäykseksikään jättänyt häntä; lääkärit olivat saapuvilla ja useita keinoja oli koetettu; mutta hän makasi niinkuin kuvapatsas, paitsi että hän silloin tällöin heikosti voikersi.

Minä astuin kolkon rakennuksen lävitse ja laskin alas kartiinit, viimeiseksi siinä huoneessa, jossa vanha koulukumppanini makasi. Minä nostin ylös hänen raskaan kätensä ja pidin sitä sydäntäni vastaan; ja koko mailma näytti minusta olevan pelkkää kuolemaa ja äänettömyyttä, jota ainoastaan hänen äitinsä voikertaminen keskeytti.