Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Russian  Spanisch 
David Copperfield.  Charles Dickens
Luku 55. NELJÄSKOLMATTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Myrsky.

Minä lähestyn nyt semmoista kohtausta elämässäni, joka on niin häviämätön, niin kauhistava ja lukemattoman erilaisilla siteillä niin liittynyt kaikkiin, mitä on käynyt sen edellä näillä sivuilla, että olen kertomukseni alusta saakka koko ajan nähnyt sen kohoavan yhä suuremmaksi, niinkuin korkean tornin lakealla, ja edeltäpäin luovan varjonsa yksin lapsuutenikin päivien tapauksiin.

Sillä vuosikausia perästäpäin näin usein unta siitä. Minä olen kavahtanut ylös, kun se on ollut niin elävästi painettuna mieleeni, että se näytti vielä riehuvan tyvenessä huoneessani yön hiljaisuudessa. Vielä nytkin näen toisinaan unta siitä, vaikka pidemmillä ja epämääräisillä väli-ajoilla. Ankara tuuli taikka vähin meren rannikon mainitseminen muistuttaa minua siitä yhtä paljon, kuin ikinä mikään asia muistuttaa minua mistään. Yhtä selvästi, kuin näin, mitä tapahtui, koetan sitä kirjoittaa. Minä en johdata sitä mieleeni, vaan näen sen; sillä se tapahtuu silmieni edessä.

Koska se aika nopeasti likeni, jolloin siirtolaisten oli määrä purjehtia pois, tuli hyvä, vanha hoitajattareni (jonka sydän melkein pakahtui minun tähteni, kun ensin kohtasimme toinen toisemme) Londoniin. Minä olin alinomaa hänen ja hänen veljensä ja Micawber'ilaisten seurassa (sillä nämät olivat nyt paljon yhdessä); mutta Emilyä en nähnyt koskaan.

Eräänä iltana, kun lähdön aika juuri oli käsissä, olin yksinäni Peggotyn ja hänen veljensä kanssa. Keskustelumme koski Ham'ia. Peggotty kertoi, kuinka hellästi Ham oli jättänyt hänet hyvästi ja kuinka miehuullisesti ja levollisesti hän oli käyttänyt itsensä, varsinkin viime aikoina, jolloin hänen luullaksensa Ham'ia oli kovimmin koetettu. Se oli semmoinen aine, johon tämä harras olento ei koskaan väsynyt; ja se halu, jolla me kuulimme niitä useita esimerkkejä, joita hän, joka oli niin paljon Ham'in kanssa, tiesi jutella, oli yhtä suuri, kuin hänen halunsa jutella niitä.

Tätini ja minä tyhjensimme tähän aikaan kumpikin huoneemme Highgate'ssa, koska minä aioin lähteä ulkomaille ja hän palata taloonsa Dover'iin. Meillä oli väliaikainen asunto Covent Garden'issa. Kun tämän illan keskustelun perästä astuin kotiin, ajatellen, mitä oli tapahtunut Ham'in ja minun kesken, kun viimein olin Yarmouth'issa, horjuin ensimäisessä päätöksessäni, jonka olin tehnyt, että antaisin kirjeen Emilylle samalla kuin jättäisin hänen enonsa hyvästi laivalla, ja arvelin, että olisi parempi heti kirjoittaa hänelle. Emily ehkä tahtoisi, ajattelin, kirjoituksen vastaanotettuansa, lähettää jonkun jäähyväis-sanan onnettomalle rakastajallensa. Minun tuli antaa hänelle tilaisuutta siihen.

Minä istuin sen vuoksi huoneeseni kirjoittamaan hänelle, ennenkuin menin levolle. Minä kerroin hänelle, että olin tavannut Ham'in ja että tämä oli käskenyt minun kertoa hänelle, mitä olen jo paikallansa kirjoittanut näille lehdille. Minä toistin sen sanasta sanaan. Minun ei tarvinnut liioittaa sitä, vaikka minulla olisi ollutkin oikeus siihen. Noissa sanoissa ilmestyvää sydämellistä uskollisuutta ja hyvyyttä ei tarvinnut minun eikä kenenkään muun kaunistaa. Minä vein ulos kirjeen, että aamulla lähettäisivät sen menemään, ynnä pari riviä Mr. Peggotylle, jossa pyysin häntä antamaan sitä Emilylle, ja panin maata päivän koittaessa. Minä olin heikompi, kuin itsekään silloin tiesin, ja kosk'en saanut unta ennenkuin auringon noustua, makasin isoon päivään enkä kuitenkaan tuntenut itseäni virkistyneeksi. Minä heräsin siihen, että tätini aivan hiljalleen seisoi vuoteeni vieressä. Minä tunsin sen unessani, niinkuin luulen, että kaikki semmoisia tunnemme.

"Rakas Trot", lausui hän, kun avasin silmäni, "minä en malttanut herättää sinua. Mr. Peggotty on täällä; saako hän tulla sisään?"

Minä vastasin: kyllä, ja hän ilmestyi pian.

"Mas'r Davy", lausui hän, kun olimme pudistaneet kättä, "minä annoin Em'lylle kirjeenne, Sir, ja hän kirjoittaa tämän tässä ja käski minun pyytää teitä lukemaan sitä ja, jollette näe mitään pahaa siinä, tekemään hyvin ja pitämään huolta siitä".

"Oletteko lukeneet sen?" kysyin minä.

Hän nyykäytti päätänsä suruisesti. Minä avasin sen ja luin, niinkuin seuraa:

"Minä olen saanut sanomasi. Voi, mitä saatan kirjoittaa kiitokseksi sinulle sinun hyvästä ja siunatusta ystävyydestäsi minua kohtaan!"

"Minä olen kätkenyt sanat syvältä sydämeeni. Minä aion pitää niitä siellä, siksi kuin kuolen. Ne ovat teräviä okaita, mutta niissä on samalla suuri lohdutus. Minä olen rukoillut niitten johdosta, oi, minä olen paljon rukoillut. Kun näen, mimmoinen sinä olet ja mimmoinen eno on, ajattelen, mimmoinen Jumala varmaan on, ja minä voin itkeä Hänen edessään".

"Jää hyvästi ijäksi. Jää nyt, rakas ystäväni, hyvästi ijäksi tässä mailmassa. Toisessa mailmassa, jos minulle on anteeksi annettu, saan kenties herätä lapsena ja tulla luoksesi. Tuhansia kiitoksia ja siunauksia. Jää hyvästi ainaiseksi!"

Näin kuului kyynelistä kastunut kirje.

"Saanko sanoa Em'lylle, ett'ette näe mitään pahaa siinä ja että teette hyvin ja pidätte huolta siitä, Mas'r Davy?" kysyi Mr. Peggotty, kun olin lukenut sen.

"Saatte kyllä", vastasin minä — "mutta minä tuumin — ".

"Mitä, Mas'r Davy?"

"Minä tuumin"', sanoin minä, "itse taas lähteä alas Yarmouth'iin. On aikaa, vieläpä yltäkyllin, mennä ja tulla, ennenkuin laiva purjehtii pois. Minä muistan lakkaamatta Ham'ia hänen yksinäisyydessään; jos nyt antaa tämän Emilyn kirjeen hänen käteensä ja sovittaa niin, että teidän on tilaisuus eron hetkenä kertoa Emilylle, että Ham on saanut sen, on se ystävällisesti tehty heitä molempia kohtaan. Minä vastaan-otin juhlallisesti Ham'in käskyn, rakas, vanha toveri, enkä voi toimittaa sitä kyllin täydellisesti. Matka ei tee minun mitään. Minä olen levoton ja voin varmaan paremmin, jos liikun. Minä lähden tänä iltana".

Vaikka hän koetti hartaasti kieltää minua, näin, että hän ajatteli, niinkuin minä; ja jos olisin tarvinnut jotakin vahvistusta aikeeseni, olisi tämä tuottanut sitä.

Hän meni minun pyynnöstäni vaunukonttoriin ja osti minulle kuskinlaudan sijan postivaunuissa. Illalla lähdin näillä kulkuneuvoilla sitä tietä, jota olin matkustanut niin monenlaisissa vaiheissa.

"Eikö mielestänne", kysyin ajajalta ensimäisellä taipaleella Londonista, "taivas ole kovin omituinen? Minä en muista nähneeni mitään tämänkaltaista ennen".

"En minäkään — en tämmöistä", vastasi hän. "Se tietää tuulta, Sir.
Kyllä vaan tapahtuu onnettomuutta merellä ennen pitkää".

Synkässä sekaseurassa — joka sieltä täältä oli tahraantunut ikäänkuin kosteitten poltto-aineitten savusta — pakenivat pilvet kasaantuneina aivan kummallisiin joukkoihin, joista päättäen suurempia ylänteitä oli pilvissä, kuin alanteita niistä lähtien maan syvimpiin rotkoihin saakka, ja keskellä tätä sekaseuraa hurja kuu näytti syöksevän päätähavin, ikäänkuin se olisi jossakin kauheassa luonnonlakien epäjärjestyksessä eksynyt tieltänsä ja ollut peloissaan. Tuuli oli käynyt koko päivän, mutta se kiihtyi nyt tavattoman suurella kohinalla. Toisen tunnin perästä se oli kasvanut paljon, taivas oli enemmän pilvessä, ja puhalsi pahasti.

Mutta kun ilta edistyi, ja pilvet tihenivät, tarkasti täyttäen koko taivasta, joka silloin oli aivan musta, alkoi tuuli käydä yhä kovemmin. Se karttui karttumistaan, siksi kuin hevosemme tuskin pystyivät kulkemaan sitä vastaan. Monta kertaa etuhevoset pimeällä puolella yötä (oli syyskuun loppupuoli, jolloin yöt eivät olleet lyhyet) käänsivät taikka pysähtyivät yht'äkkiä; ja me pelkäsimme usein toden takaa, että tuuli veisi vaunut kumoon. Kiitäviä sateen puuskia ajoi tämän myrskyn edessä, niinkuin teräs-kuurot; ja kun semmoisina hetkinä saimme suojaa puista taikka muureista, seisahduimme mielellään, koska oli ihan mahdoton jatkaa ponnistusta.

Kun päivä valkeni, puhalsi vielä pahemmin. Minä olin ollut Yarmouth'issa, kun merimiehet sanoivat, että puhalsi isoja kanunia, mutta en ollut milloinkaan nähnyt mitään tämmöistä eikä mitään likimainkaan tähän verrattavaa. Me saavuimme Ipswich'iin — kovin myöhään, koska meidän oli täytynyt taistellen valloittaa jokainen tuuma maata, siitä kuin olimme kymmenen penikulman päässä Londonista, ja tapasimme torilla ihmisjoukon, jotka olivat yöllä nousneet vuoteiltansa, peläten kukistuvia takantorvia. Muutamat heistä kokoontuivat ravintolan pihalle, sillä aikaa kuin me muutimme hevosia, ja kertoivat meille, kuinka tuuli oli kiskonut isoja lyijy-laattoja korkeasta kirkon-tornista ja viskannut ne jollekin sivukadulle, joka nyt oli tukossa niistä. Toiset tiesivät jutella maalaisista, jotka läheisistä kylistä tullessaan olivat nähneet vahvojen puitten makaavan temmattuina ylös maasta ja kokonaisia heinäsuovia hajoitettuina pitkin teitä ja ketoja. Eipä myrsky kuitenkaan asettunut, vaan puhalsi kovemmin.

Kun pyrimme yhä lähemmäksi merta, josta tämä mahtava tuuli puhalsi suorastaan rantaa kohden, kävi sen voima vielä hirveämmäksi. Kauan aikaa, ennenkuin näimmekään meren, tuntui sen räiske huulillamme, ja se vihmoi suolaista sadetta päällemme. Vesi oli tulvannut penikulman määriä sen laakean maan yli, joka oli Yarmouth'in likitienoilla; ja jokainen lampi ja allikko pieksi rantojansa ja vieritti hurjasti pikku hyökyänsä meitä vastaan. Kun pääsimme niin pitkälle, että meri näkyi, olivat aallot taivaan-rannalla, joka toisinaan häämötti arjuvan syvänteen yli, niinkuin vilaukset jostakin muusta rannikosta, tämän torneista ja rakennuksista. Kun viimein jouduimme kaupunkiin, tulivat ihmiset ulos ovistansa, kaikki koukussa, hiukset hajallaan, ja ihmetellen postivaunuja, jotka olivat semmoisena yönä kulkeneet.

Minä menin vanhaan ravintolaan ja lähdin alas katsomaan merta, hoiperrellen pitkin katua, joka oli peitetty hiekalla, meri-ruoholla ja lentävillä vaahdon hahtuvilla, peläten putoavia liuska-kiviä ja tiiliä, ja tarttuen kiinni ihmisiin, joita kohtasin vihaisissa kadun-kulmissa. Rantaa lähestyessäni näin sekä venemiesten että myöskin puolen kaupungin asukkaista väijyvän rakennusten takana, josta muutamat silloin tällöin uljaasti astuivat myrskyn vimmaan katsomaan merelle päin, vaan sysättiin kokonaan suunnaltansa, kun koettivat vinkkuroiden päästä takaisin.

Näihin parviin yhtyen näin vaikeroivia vaimoja, joitten miehet olivat poissa silli- tai ostroni-veneillä, joista sopi liian hyvällä syyllä päättää, että ne olivat hukkuneet, ennenkuin ehtivät pistää johonkin turvalliseen paikkaan. Harmaapäisiä vanhoja purjehtijoita oli joukossa, jotka ravistivat päätänsä, kun katsoivat vedestä ylös taivasta päin, ja mutisivat toisillensa; laivan-omistajia, huolestuneina ja levottomina; lapsia, tunkeuten kokoon ja kurkistellen vanhempia ihmisiä kasvoihin; myöskin tyrnevää sotalaivaston väkeä, hämmentyneenä ja tuskastuneena, kääntäen kiikareitansa merta kohden suojapaikkojensa takaa, niinkuin olisivat vihollista tähystelleet.

Kammottava meri itse huumasi minua, kun sain kylläksi aikaa katsella sitä keskeltä sokaisevaa myrskyä, satelevia kiviä, soraa ja kauheata melua. Kun korkeat vesipenkeret vyöryen tulivat ja korkeimmillansa ollen puhkesivat tyrskyksi, luuli vähimmänkin voivan upottaa kaupungin. Kun peräytyvä aalto käheästi ärjyen syöksi takaisin, näytti se kovertavan syviä kuoppia, niinkuin se olisi aikonut uurtaa maan perustukset. Kun siellä täällä lakkipää laine jyskien ryntäsi esiin ja paiskausi kappaleiksi, ennenkuin se saapui rannalle, näytti jokainen katkelma viimeisestä kokonaisesta laineesta omistavan tämän täyden vihan ja rientävän kerättäväksi uuden hirviön siittämiseen. Läikkyvät vuoret muuttuivat laaksoiksi, läikkyvät laaksot (joku yksinäinen myrskylintu ammahti välisti niitten poikki) nousivat vuoriksi; isot vesi-joukot vapisivat ja järisyttivät kohisten rantaa; jokainen veden luoma hyökkäsi heti, kuin se oli syntynyt, rajusti eteenpäin, muuttaaksensa muotoa ja sijaa ja työntääkseen pois toista muotoa ja sijaa; valheranta taivaanrannalla nousi ja laski torneineen huoneineen; pilvet samosivat nopeina ja paksuina; minusta oli kuin olisin nähnyt koko luonnon hajoavan ja heitettävän ylös alaisin.

Kosk'en tavannut Ham'ia noitten ihmisten parissa, joita tämä muistettava tuuli — sillä sitä muistetaan vielä niillä paikoilla kaikkein kovimmaksi, mitä ikinä tiedettiin tällä rannikolla puhaltaneen — oli saattanut kokoon, lähdin astumaan hänen asuntonsa luo. Se oli suljettu, ja kun ei kukaan vastannut koputukseeni, menin takateitä ja sivukujia myöden sille veistämölle, jossa hän työskenteli. Minä kuulin siellä, että hän oli mennyt Lowestoft'iin jotakin kiireistä laivankorjausta varten, jossa hänen taitoansa tarvittiin; mutta että hän hyvään aikaan seuraavana aamuna tulisi takaisin.

Minä palasin ravintolaan, ja kun olin pessyt ja pukenut itseni ja koettanut saada unta, vaikka turhaan, oli kello viisi jälkeen puolen päivän. Minä en ollut istunut viittä minutia kahvihuoneen valkean edessä, kuin kyyppäri, joka tuli sisään muodoksi sitä kohentamaan, mutta toden teolla haastelemaan kanssani, kertoi minulle, että kaksi hiililaivaa oli mennyt pohjaan miehineen kaikkineen parin penikulman päässä, ja että muutamien muitten laivojen oli nähty taistelevan kovasti ulkosatamassa ja hengen perästä koettavan pysyä poissa rannasta. Jumala olkoon heille armollinen ja kaikille purjehtija raukoille, jos meillä on toinen samanlainen yö, kuin viimeinen!

Oloni tuntui kovin kolkolta ja yksinäiseltä, ja minä olin Ham'in poissa-olosta enemmän levoton, kuin asianhaarain johdosta olisi odottanut. Minä olin viimeisistä tapauksista syvästi liikutettu, oikein tietämättä, missä määrässä; ja pitkä olemiseni kiivaassa tuulessa oli kokonaan hämmentänyt minut. Oli semmoinen sekavuus ajatuksissani ja muistoissani, että olin kadottanut selvän tiedon ajasta ja paikasta. Niinmuodoin, jos olisin lähtenyt ulos kaupunkiin, en olisi, luullakseni, kummastellut, vaikka olisin kohdannut jonkun, jonka tiesin varmaan silloin olevan Londonissa. Jonkunlainen kummallinen tylsyys valloitti tässä kohden minut. Kuitenkin mieleni myöskin oli terävä kaikissa muistoissaan, joita tämä paikka aivan itsealtaan herätti; ja ne olivat erittäin tarkat ja elävät.

Tässä tilassa yhdistyi kyyppärin kauhea sanoma noista laivoista kohta ja ilman mitään minun tahtoni ponnistusta levottomuuteeni Ham'in puolesta. Minä olin vakuutettu, että minua aavisti, että hän oli palannut Lowestoft'ista merta myöden ja hukkunut. Tämä aavistus kasvoi niin voimakkaaksi minussa, että päätin mennä takaisin veistämölle, ennenkuin söin päivällistäni, ja kysyä veneen-rakentajalta, pitikö hän ollenkaan luultavana, että Ham yrittäisi palaamaan merta myöden. Jos hän antoi minulle vähintäkään syytä ajatella niin, oli minun aikomus heti lähteä Lowestoft'iin estämään sitä sillä, että otin hänet mukaani sieltä.

Minä tilasin kiireesti päivällistä ja menin takaisin veistämölle. Minä tulin viimeisellä hetkellä, sillä veneen-rakentaja sulki juuri, lyhty kädessä, veistämön porttia. Hän nauroi suorastaan, kun tein hänelle tämän kysymyksen, ja sanoi, ettei semmoista tarvinnut pelätä; ei yksikään ihminen, oli hän järjellänsä tai järjeltänsä, lähtisi ulos semmoisen puhurin käsiin, saatikka Ham Peggotty, joka oli syntynyt merimieheksi.

Minä olin edeltäpäin tietänyt tämän niin hyvin, että minua oikein oli hävettänyt tehdä sitä, jota minun kuitenkin oli ollut sisällinen pakko tehdä, ja palasin nyt ravintolaan. Jos semmoinen tuuli voi enentyä, luulen, että se enentyi. Vonkuna ja viuluna, ovien ja akkunain pauke, takantorvien humina, yksin sen rakennuksenkin näennäinen hetkuminen, joka suojeli minua, sekä meren kamala pauhina olivat vielä hirmuisemmat, kuin aamulla. Mutta nyt oli lisäksi pilkkoisen pimeä; ja tämä tuotti myrskylle uusia kauhuja, todellisia ja luultuja.

Minä en voinut syödä, en voinut istua alallani, en voinut ryhtyä mihinkään. Minussa oli sisällisesti jotakin, joka heikosti vastasi ulkonaiseen myrskyyn, myljäsi muistini syvänteet ja kuohutti niitä. Keskellä tätä häiriötä ajatuksissani, jotka hyllyivät huimasti, kuin rönkyvä meri — olivat kuitenkin myrsky ja tuskani Ham'in puolesta aina edessäni.

Päivälliseni vietiin pois melkein koskematta, ja minä koetin virvoittaa itseäni lasillisella viinillä tai parilla. Turhaan. Minä vaivuin jonkunlaiseen raskaasen puoli-uneen valkean edessä enkä kuitenkaan ollut tietämätönnä rajuilmasta ulkona eikä siitä paikasta, jossa olin. Uusi ja rajaton kammo valloitti molemmat, ja kun heräsin taikka oikeammin, kun heitin pois sen horroksen, joka sitoi minut tuoliini — värisi koko ruumiini tyhjäntäpöisestä ja käsittämättömästä pelosta.

Minä kävelin edestakaisin, koetin lukea vanhaa maatieteellistä sanakirjaa, kuuntelin kauhistavaa melua, katselin kasvoja, maisemia ja henkilöitä valkeassa. Viimein häirittymättömän seinäkellon lakkaamaton tikitys vaivasi minua siinä määrässä, että päätin mennä levolle.

Semmoisena iltana suuresti rauhoitti, kun kerrottiin, että muutamat ravintolan palveliat olivat keskenänsä suostuneet istumaan ylhäällä aamuun saakka. Minä panin maata erittäin väsyneenä ja unisena; mutta kun laskeusin pitkäkseni, katosivat kaikki semmoiset tunteet ikäänkuin loihtovoiman kautta, ja minä olin ihan valveilla, ja jokainen aisti oli käynyt tavallista terävämmäksi.

Tuntikausia minä makasin, kuunnellen tuulta ja vettä; mielessäni kuvaillen, milloin, että kuulin huutoja mereltä; milloin, että selvästi eroitin hätä-laukauksia taikka rytinän raukeavista kaupungin rakennuksista. Minä nousin ylös useita kertoja ja katsoin ulos, mutta en voinut nähdä muuta, kuin akkunan ruuduista heijastuvan, himmeän kynttilän, jonka olin jättänyt palamaan, ja omat, laihat kasvoni, jotka tuijottivat minua vastaan mustasta tyhjyydestä.

Viimein kävi levottomuuteni niin suureksi, että puin kiireisesti päälleni ja menin alikerrokseen. Isossa kyökissä, jossa hämärästi näin sian-reitten ja sipuli-kimppujen riippuvan orsissa, olivat palveliat sullouneet kokoon eri asemiin pöydän ympäri, joka vartavasten oli siirretty pois ison takan luota ja muutettu likelle ovea. Sievä tyttö, joka oli tukkinut korvansa esiliinallaan ja katseli ovea päin, kirkaisi, kun minä ilmestyin, luullen minua aaveeksi; mutta toisilla oli enemmän malttia, ja he olivat iloiset, että tuli lisää heidän seuraansa. Palaten siihen aineesen, jota olivat keskustelleet, kysyi muuan mies, luulinko minä, että hukkuneitten hiili-laivojen miesten sielut olivat ulkona myrskyssä.

Minä jäin sinne pariksi tunniksi. Kerran avasin pihan portin ja katsahdin tyhjälle kadulle. Hiekka, meriruoho ja vaahdon hahtuvat pyörivät ohitse, ja minun täytyi pyytää apua, ennenkuin sain sen suljetuksi ja lujasti kiinnitetyksi tuulta vastaan.

Ikävä hämäryys vallitsi yksinäisessä huoneessani, kun viimein palasin siihen; mutta minä olin nyt uupunut ja taas levolle laskettuani vaivuin — tornista jyrkkään alaspäin — unen syvyyteen. Vaikka näin unta, että olin muualla ja toisenlaisissa oloissa, tuntui kuitenkin minusta, kuin olisin kuullut tuulen käyvän. Viimein tämä heikko side todellisuuden ja minun välilläni katkesi, ja minä piiritin kanunain jymytessä jotakin kaupunkia kahden rakkaan ystävän kanssa, mutta mitkä ne olivat, sitä en tiedä.

Kanunat kajahtelivat niin kovasti ja taukoamatta, etten voinut kuulla jotakin, jota suuresti halusin kuulla, ennenkuin tein ankaran ponnistuksen ja heräsin. Oli iso päivä — kello kahdeksan tai yhdeksän aamulla; myrsky raivosi patteriain asemesta, ja joku kolkutti oveani ja huusi minua.

"Mikä nyt on?" kysyin minä.

"Haaksirikkoinen laiva! Aivan likellä!"

Minä hypähdin ylös vuoteestani ja kysyin, mimmoinen laiva se oli.

"Skuunari Espanjasta taikka Portugalista, lastattu hedelmillä ja viinillä. Joutukaat, Sir, jos tahdotte nähdä sitä! Rannalla arvellaan, että se mikä silmänräpäys tahansa särkyy kappaleiksi".

Kiihkeä ääni katosi meluten portaita alas; ja minä heitin vaatteet ylleni niin nopeasti, kuin voin, ja kiiruhdin ulos kadulle.

Siellä oli ennen minua kosolta väkeä, kaikki juosten yhteen suuntaan rantaan päin. Minä riensin samaa tietä, ennättäin useitten sivutse, ja seisoin pian kasvoista kasvoihin hurjan meren edessä.

Tuuli oli tähän aikaan ehkä vähän helpottanut, vaikkei tuntuvammin, kuin jos se kanunain jylinä, josta olin nähnyt unta, olisi vähentynyt sen verran, että puoli tusinaa sadasta olisi vaiennut. Mutta meri, jota koko edellinen yö lisäksi oli kiihdyttänyt, oli sanomattoman paljon kauheampi, kuin milloin viimein näin sen. Jokainen muoto, jonka se silloin oli luonut, näytti paisuneen; ja se korkeus, johon aallot nousivat ja josta ne, katsoen toinen toisensa yli, painoivat toisiansa alas ja vyöryivät eteenpäin loppumattomissa laumoissa, oli pelottava.

Se vastus, jolla kuulin mitään muuta, kuin tuulen ja laineet, väentunko, ääretön sekasorto ja ensimäiset ponnistukset, joilla koetin pitää paikkaani ilmaa vastaan, hämmensivät minua niin, että katsoin ulos merelle päin laivaa havaitakseni, mutta en nähnyt muuta, kuin isojen aaltojen vaahtoiset päät. Puoleksi puettu venemies, joka seisoi vieressäni, osoitti paljaalla käsivarrellaan (sen ihoon piirretty nuoli osoitti samaan suuntaan) vasemmalle. Silloin, suuri Jumala, näin sen aivan likellä meitä!

Toinen masto oli katkennut kuuden tai kahdeksan jalan korkealta kannesta ja makasi laivan kyljen poikki takertuneena niinkuin johonkin purjeitten ja köytten labyrinttiin; ja kun laiva kiikkui ja töyssyi — kuten se ehtimiseen ja aivan käsittämättömällä voimalla teki — jyskytti tämä roukkio sen kylkeä, ikäänkuin sitä puhkaistaksensa. Vielä silloin koetettiin hakata pois tätä osaa hylystä, sillä kun laiva, joka oli sivu meitä päin, heiluessaan kääntyi meitä kohden, näin selvästi, että sen väestö reutosi kirveinensä, semminkin yksi vilkas henkilö, jolla oli pitkä, kihara tukka ja joka hyvin eroitettiin muista. Mutta kova huuto, joka kuului lujemmalta, kuin tuuli ja vesi, nousi tällä hetkellä rannalta; kallistuvan laivan ylitse holvaisten meri lakaisi kannen tyhjäksi, vieden miehet, piirat, tynnyrit, laahkot, reelingit, kokonaiset läjät semmoisia kaluja kiehuvaan tyrskyyn.

Toinen masto seisoi vielä. Rikki kiskotun purjeen rievut ja katkenneet köydet pieksivät sitä hurjasti. Laiva oli törmännyt karille, sanoi sama venemies käheällä äänellä korvaani, ja sitten irtaantunut, vaan törmännyt uudestaan. Minä ymmärsin hänen lisäävän, että se paraikaa hajosi keskeltä, ja minun sopi hyvin uskoa sitä, sillä kiikkuminen ja töyssyminen oli niin kauhea, ettei mikään ihmiskäden tekemä kauan olisi kestänyt sitä. Hänen puhuessaan kuului toinen säälin huuto rannalta; neljä miestä kohosi laivan kanssa syvyydestä, pitäen kiinni jälellä olevan maston taklauksesta; ylinnä oli tuo vilkas, kihara-tukkainen henkilö. Laivassa oli kello, ja kun laiva pyörähteli ja heitähytteli niinkuin vimmattu luontokappale, milloin näyttäen koko laveaa kanttansa, kun se kohosi suorastansa pystyyn, rantaa päin, milloin vaan köliänsä, kun se rajusti meni nurin niskoin ja kääntyi merta päin, soi tämä kello; ja sen ääni, noitten onnettomien miesten ruumiinsoitto, kannettiin kuuluvamme tuulen muassa. Taas katosi laiva näkyvistämme ja taas se nousi ilmaan. Kaksi miestä oli mennyt. Tuska rannalla kasvoi. Miehet voihkivat ja pusersivat käsiänsä ristiin, naiset parkuivat ja käänsivät pois kasvonsa. Muutamat juoksivat hurjasti edestakaisin rannalla, huutaen apua, missä ei mitään apua löytynyt. Minä olin itse yksi niistä, mielettömästi rukoillen joitakuita merimiehiä, joita tunsin, etteivät antaisi hätääntyneitten hukkua silmiemme edessä.

Kiihtyneellä tavalla he paraikaa selittivät minulle — en tiedä kuinka, sillä mitä vähän saatin kuulla, sitä tuskin kykenin ymmärtämään — että pelastusvene oli reippaasti miehitetty tunti takaperin, mutta ei saanut mitään aikaan, ja että, kun ei kukaan mies olisi kyllä mieletön yrittämään kaalata ulos köyttä viemään ja sillä tapaa rakentaa yhteyttä rannan kanssa, ei jäänyt mitään keinoa koetettavaksi — kun huomasin, että jostakin uudesta asiasta ihmiset rannalla joutuivat liikkeelle, ja näin heidän väistyvän ja Ham'in astuvan esiin heidän keskeltään.

Minä juoksin hänen luoksensa — sitä myöden, kuin tiedän — toistaakseni avun pyyntöäni. Mutta vaikka olin hämmentynyt tästä näystä, joka oli niin uusi minulle ja hirmuinen, saatti hänen kasvojensa päättäväisyys ja hänen katseensa merta päin — aivan sama katse, jonka muistin havainneeni päivää jälkeen Emilyn paon — minut ymmärtämään hänen vaaransa. Minä pidätin häntä molemmilla käsilläni ja rukoilin niitä miehiä, joitten kanssa olin puhunut, etteivät kuulisi häntä, etteivät tekisi murhaa, eivät päästäisi häntä mihinkään paikaltaan!

Taas nousi huuto rannalta; ja kun katsahdimme laivaan, näimme julman purjeen lakkaamattomilla lyömillänsä pyyhkäisevän pois alemman noista molemmista miehistä ja voitonriemulla lennähtävän ylös sen vilkkaan henkilön ympärille, joka oli yksinään jäänyt mastoon.

Vastapäätä semmoista näkyä ja vastapäätä semmoista päättäväisyyttä, joka asui tässä tyvenen rohkeassa miehessä, joka jo oli tottunut johdattamaan puolta läsnäolevain joukosta, olisin voinut yhtä suurella toivolla koettaa hillitä tuulta. "Mas'r Davy", sanoi hän, hilpeästi tarttuen minuun molemmilla käsillään, "jos aikani on tullut, on se tullut. Jollei se ole tullut, tahdon odottaa sitä. Siunatkoon Herra ylhäällä teitä, ja siunatkoon Hän kaikkia! Kumppanit, laittakaat minut valmiiksi! Minä lähden!"

Minä vietiin, vaikka ei tylysti, pois vähän matkan päähän, jossa ympärillä olevat pakottivat minut seisomaan, muistuttaen minulle, niinkuin hämäräisesti ymmärsin, että Ham oli päättänyt mennä, joko häntä autettiin taikka ei, ja että minä vaan haittaisin noita varovaisuuden keinoja, joihin hänen turvakseen ryhdyttiin, jos häiritsin niitten toimeenpanioita. Minä en tiedä, mitä vastasin taikka mitä he arvelivat; mutta minä näin, että pidettiin kiirettä rannalla ja että miehet juosten veivät köysiä jostakin siellä olevasta kinnungista ja tunkivat ihmisparveen, joka peitti hänet minun silmistäni. Sitten näin hänen seisovan yksinään merimiehen jakussa ja housuissa: toinen köysi kädessään taikka kierretty hänen ranteimeensa, toinen hänen ruumiinsa ympärillä, ja joukon tukevia miehiä vähän matkan päässä pitävän kiinni jälkimäisestä, jonka hän itse laski höllällensä rannalle jalkainsa juurelle.

Yksin minunkin harjaantumattomissa silmissäni laiva nyt oli hajoamallansa. Minä näin, että se halkesi keskeltä ja että ainoa, mastossa kiikkuva mies nyt oli kuoleman kynsissä. Yhä hän piti kiinni siitä. Hänellä oli päässään omituinen, punainen lakki — ei merimiehen lakin kaltainen, vaan hienompi-värinen; ja kun nuot harvat, notkuvat laahkot, jotka olivat hänen ja turmion välillä, kierivät ja pullistuivat, ja hänen ennen-aikainen ruumiinkellonsa soi, näimme kaikki hänen heiluttavan lakkiansa. Minä havaitsin hänen nyt tekevän sitä ja luulin järkeni menevän, kun tämä hänen liikuntonsa johdatti mieleeni vanhan muiston ennen niin rakkaasta ystävästä.

Ham katseli merta, seisoen yksinään, semmoinen äänettömyys takana, ettei kukaan henkeänsä vetänyt, myrsky edessä, siksi kuin joku iso aalto peräytyi, jolloin hän, katsottuansa taaksepäin niihin, jotka pitivät kiinni hänen ruumiinsa ympäri sidotusta köydestä, syöksähti sen perästä ja taisteli samalla silmänräpäyksellä vettä vastaan, nousten vuorten kanssa, laskeuten laaksojen kanssa, kadoten vaahtoon; sitten hän vedettiin rantaan jälleen. He lappoivat nopeasti köyttä sisään.

Hän oli loukkaantunut. Minä näin, siitä paikasta, jossa seisoin, verta hänen kasvoissansa, mutta hän ei pitänyt sillä mitään väliä. Hän näytti joutuisasti antavan heille muutamia käskyjä, että he laskisivat hänet enemmän vapaaksi — taikka niin ainakin päätin hänen kätensä viittauksesta — ja heittäysi taas veteen.

Ja nyt hän uudestaan pyrki laivaa päin, nousten vuorten kanssa, laskeuten laaksojen kanssa, kadoten kauheaan vaahtoon, viskattuna rantaa kohden, viskattuna laivaa kohden, ponnistaen kovasti ja urhoollisesti. Matka ei ollut pitkä, mutta meren ja tuulen voima teki taistelun hirveäksi. Viimein hän lähestyi laiva-hylkyä. Hän oli niin lähellä, ettei hänen olisi tarvinnut sitä saavuttaaksensa muuta kuin kerta vielä lujasti vetäistä — kun korkea, viheriä, ääretön vesi-rinne tuli vierien rantaa päin laivan takaa; hän näytti vahvalla hyppäyksellä syöksähtävän ylöspäin sitä, ja laiva oli kadonnut.

Kun juoksin siihen paikkaan, jossa lappoivat köyttä sisään, näin muutamia pyöriviä jäännöksiä vedessä, niinkuin vaan joku tynnyri olisi rikkountunut. Kauhu ilmestyi jokaisen kasvoissa. He vetivät hänet ihan jalkojeni juurelle — taidotonna — kuolleena. Hän kannettiin lähimmäiseen asuntoon; ja koska ei kukaan nyt estänyt minua, jäin hänen luoksensa auttamaan, kun kaikkia toinnuttamisen keinoja koetettiin; mutta tuo iso aalto oli lyönyt hänet kuoliaaksi, ja hänen jalo sydämensä oli ijäksi hiljentynyt.

Kun istuin vuoteen vieressä, ja kaikki toiveet olivat heitetyt, ja kaikkia oli koetettu, kuiskasi eräs kalastaja, joka oli tuntenut minut siitä saakka, kuin Emily ja minä olimme lapset, nimeni ovesta.

"Sir", sanoi hän, ja kyynelet vuotivat hänen ahvettuneille kasvoillensa, jotka, niinkuin hänen vapisevat huulensakin, olivat tuhka-vaaleat, "tahtoisitteko tulla kanssani tuonne?"

Se vanha muisto, joka oli johdatettu mieleeni, oli hänen katseessaan. Minä kysyin häneltä kauhistuneena, nojautuen siihen käsivarteen, jota hän ojensi minulle, tukeaksensa minua:

"Onko joku ruumis ajaantunut rannalle?"

Hän sanoi: "on".

"Tunnenko minä sitä?" kysyin silloin.

Hän ei vastannut mitään.

Mutta hän saatti minut rantaan. Ja siinä, missä Emily ja minä lapsina olimme etsineet näkinkenkiä — siinä, mihin tuuli oli sirottanut muutamia köykäisempiä palasia tuosta vanhasta veneestä, jonka myrsky edellisenä yönä oli hajottanut — keskellä sen kodin raunioita, jolle hän oli tehnyt niin suuren vääryyden — näin hänen makaavan, pää käsivarrella, niinkuin koulun-aikanamme usein olin nähnyt hänen makaavan.