Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Russian  Spanisch 
David Copperfield.  Charles Dickens
Luku 54. KOLMASKOLMATTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Mr. Micawber'in raha-asiat.

Tämä ei ole se aika, jolloin aion kuvata mieleni tilaa surun taakan alla. Minusta tuntui kuin tulevaisuus olisi suljettu minulta, kuin elämäni jäntevyys ja toimi olisivat loppuneet, kuin en voisi koskaan löytää mitään turvapaikkaa, paitsi haudassa. Minusta tuntui niin, sanon minä, mutta ei suruni ensimmäisessä puuskauksessa. Minä jouduin verkalleen niin pitkälle. Joll'eivät ne tapaukset, joitten kertomiseen nyt ryhdyn, olisi taajenneet ympärilläni, aluksi hämmentääkseen ja lopuksi enentääkseen suruani, on mahdollista (vaikk'en luule sitä todennäköiseksi), että olisin kerrallaan vaipunut tähän tilaan. Niinkuin asian laita nyt oli, tuli väli-aika, ennenkuin täydellisesti tiesin oman tuskani; väli-aika, jolloin pidin sitäkin luuloa, että sen tuikeimmat kivut olivat ohitse, ja jona sydämeni sai lohdutusta muistellessaan kaikkia, mitä oli viattominta ja ihaninta siinä hellässä sadussa, joka nyt oli ijäksi päättynyt.

Milloin ensiksi esiteltiin, että lähtisin ulkomaille, taikka kuinka tapahtui, että me sovimme siitä, että etsisin rauhaa muutoksessa ja matkustuksessa, sitä en edes nyt selvästi tiedä. Agnesin henki vallitsi niin täydellisesti kaikissa, mitä ajattelimme ja sanoimme ja teimme sinä surun aikana, että luulen saavani päättää, että tämä ehdoitus lähti hänen vaikutuksestansa. Mutta hänen vaikutuksensa oli niin hiljainen, etten tiedä sen enempää.

Ja nyt rupesin todella ajattelemaan, että vanhassa muistossani hänestä ja tuosta maalatusta kirkon-akkunasta mieleeni oli tunkenut joku profeetallinen ennustus siitä, mitä hän oli oleva minulle siinä onnettomuudessa, joka ajan täyttyessä oli minua kohtaava. Koko tässä surussa siitä ijäti muistettavasta hetkestä saakka, jolloin hän seisoi edessäni, käsi ylöspäin nostettuna, oli hän niinkuin pyhä olento yksinäisessä asunnossani. Kun kuoleman enkeli laskeusi siihen, nukkui vaimo-lapsukaiseni hymyillen — he kertoivat sen minulle, kun kykenin kuulemaan sitä — uneen Agnesin rinnalle. Tainnoksistani heräsin, ensiksi havaitakseni hänen sääliväisiä kyyneleitänsä, hänen toivon ja rauhan sanojansa, hänen leppeitä kasvojansa, jotka kallistuivat niinkuin jostakin puhtaammasta, lähempänä taivasta olevasta seudusta harjaantumattoman sydämeni puoleen ja lievittivät sen tuskaa. Sallikaat minun jatkaa.

Minun oli määrä lähteä ulkomaille. Tämä näyttää olleen alusta päätetty keskenämme. Koska maa nyt peitti kaikki, mitä katoavaista oli eronneesta vaimostani, odotin ainoastaan sitä, mitä Mr. Micawber nimitti "Heep'in lopulliseksi murentamiseksi", ja siirtolaisten lähtöä.

Traddles'in, tämän surussani hellän ja uskollisen ystäväni kehoituksesta palasimme Canterbury'yn: minä tarkoitan tätini, Agnes ja minä. Me menimme yhteisestä suostumuksesta suoraan Mr. Micawber'in asuntoon, jossa, niinkuin myöskin Mr. Wickfield'in luona, ystäväni yhä oli työskennellyt räjähdys-kokouksestamme asti. Kun Mrs. Micawber raukka näki minun tulevan sisään mustissa vaatteissani, tuli hän kovasti liikutetuksi. Mrs. Micawber'in sydämessä löytyi paljon hyvää, jota ei mikään ollut tunkenut pois siitä kaikkina näinä monena vuonna.

"No, Mr. ja Mrs. Micawber", oli tätini ensimäinen tervehdys, kun olimme käyneet istumaan. "Oletteko ajatelleet tuota ehdoitustani maasta muuttamisesta?"

"Rakas Madam", vastasi Mr. Micawber, "kenties minä en voi paremmin ilmoittaa sitä päätöstä, johon Mrs. Micawber, teidän nöyrä palvelianne ja, minun sopii lisätä, lapsemme yhteisesti ja yksityisesti olemme tulleet, kuin niin, että vastaukseksi lainaan erään mainion runoilian sanat:

    'Ruuhemme rannassa kiikkuu,
    Laivamme laineilla liikkuu'".

"Se on oikein", arveli tätini. "Minä ennustan teille kaikenlaista hyvää järkevästä päätöksestänne".

"Madam, te teette meille suuren kunnian", vastasi Mr. Micawber ja veti samalla esiin jonkun muistokirjan. "Mitä siihen rahalliseen apuun tulee, jonka kautta meidän on mahdollinen lykätä heikko kanotimme yrityksen valtamerelle, olen tyyni ajatellut tuota tärkeätä asianhaaraa ja pyydän saadakseni esitellä reverssejäni — varustettuina, sitä on tarpeeton lisätä, semmoisilla karttamerkeillä, kuin eri parlamentin-päätökset tämmöisiä vakuutuspapereita varten määräävät — kahdeksaksitoista, neljäksikolmatta ja kolmeksikymmeneksi kuukaudeksi. Siinä ehdoituksessa, jonka ensiksi toin esiin, puhuttiin kahdestatoista, kahdeksastatoista ja neljästäkolmatta kuukaudesta; mutta minä pelkään, ettei semmoinen sopimus sallisi kylläksi aikaa, että — jotakin — ilmaantuisi. Ehk'emme ole", lausui Mr. Micawber, katsoen ympäri huonetta, niinkuin se olisi edustanut useita satoja tynnyrin-aloja oivasti viljeltyä maata, "kun ensimäinen reverssi on lunastettava, olleet onnelliset sadon puolesta taikka ehk'emme ole saaneet satoamme korjatuksi. Työntekiöitä on, luullakseni, välisti vaikea saada siinä osassa meidän siirtokunnallisista alueistamme, johon kohtalo heittää meidät taistelemaan viljavan maan kanssa".

"Sovittakaat asia kokonaan mieltänne myöden, Sir", vastasi tätini.

"Madam", vastasi hän, "Mrs. Micawber ja minä itse olemme syvästi kiitolliset ystäviemme ja suojeliaimme huolellisesta hyvyydestä. Mitä minä tahdon, on se, että olen täydellisesti asianmiehen kaltainen ja aivan säntillinen. Kun käännämme, niinkuin nyt aikomuksemme on, ihan uutta lehteä, ja peräydymme, niinkuin nyt peräydymme, semmoista harppausta varten, jossa ei ole tavallinen mitta, on se tärkeätä itsekunnioitukselleni ja lisäksi esimerkkinä pojalleni, että nämät määräykset tehdään niinkuin miehen ja miehen kesken".

Minä en tiedä, paniko Mr. Micawber mitään merkitystä tähän viimeiseen sananparteen; minä en tiedä, paneeko kukaan taikka onko kukaan koskaan pannut, mutta hän näytti tavattomasti ihastelevan sitä ja toisti osoittavalla yskällä: "niinkuin miehen ja miehen kesken".

"Minä ehdottelen", lausui Mr. Micawber, "vekseleitä — mukava keksintö kauppaa harjoittavassa mailmassa, josta, luullakseni, alkuansa saamme kiittää Juutalaisia, joilla minusta näyttää olleen pirun paljon tekemistä niitten kanssa aina siitä saakka — koska niitä sopii diskonteerata. Mutta jos reverssejä taikka jotakin muuta vakuutta katsottaisiin paremmaksi, olen valmis ilolla laittamaan semmoisia asiakirjoja. Niinkuin miehen ja miehen kesken".

Tätini huomautti, että semmoisessa asiassa, jossa molemmat puolueet olivat taipusat suostumaan vaikka mihin, hän piti varmana, ettei olisi vaikea sopia tästä kohdasta. Mr. Micawber'illa oli sama ajatus.

"Mitä niihin kotoisiin hankkeisin tulee, Madam", lausui Mr. Micawber jonkunlaisella ylpeydellä, "joilla varustamme itseämme sen kohtalon vastaan-ottamiseen, johon nyt saa arvella meidän ruvenneen, pyydän saadakseni kertoa niitä. Vanhin tyttäreni käy joka aamu kello viisi eräässä läheisessä laitoksessa oppimassa sitä processia — jos sitä processiksi sopii nimittää — jolla lehmiä lypsetään. Nuoremmat lapseni ovat saaneet käskyn tutkia niin tarkasti, kuin asianhaarat sallivat, niitten sikojen ja kanojen tapoja, joita pidetään tämän kaupungin köyhemmissä osissa, josta toimesta he kahdesti ovat tuodut kotiin ja tuskin on tuumaa puuttunut, että olisivat joutuneet hevosten jalkoihin. Itse olen viime viikon kuluessa kääntänyt huomiotani leipomisen taitoon; ja poikani Wilkins on lähtenyt liikkeelle, sauva kädessä, ajamaan kotiin karjaa, kun ne raa'at palkkalaiset, jotka sitä hoitavat, ovat suvainneet hänen tehdä jotakin tämäntapaista vapaa-ehtoista palvelusta — joka, minä sanon; sitä surulla ihmisluontomme puolesta, ei kuitenkaan usein ole tapahtunut, sillä tavallisesti häntä sadatuksilla käskettiin korjaamaan luunsa".

"Kaikki aivan oikein", lausui tätini kehoittavaisesti. "Mrs. Micawber on epäilemättä myös ollut ahkera".

"Rakas Madam", vastasi Mrs. Micawber asianmiehen kaltaisella muodollansa, "minä olen valmis tunnustamaan, etten ole puuhannut semmoisissa askareissa, jotka suorastaan koskevat maanviljelykseen taikka karjanhoitoon, vaikka hyvin havaitsen, että molemmat vast'edes vaativat huomiotani vieraalla rannikolla. Ne joutohetket, joita olen voinut säästää perheellisiltä velvollisuuksiltani, olen pyhittänyt lavealäntäiseen kirjeenvaihtoon heimoni kanssa. Sillä minä tunnustan, rakas Mr. Copperfield", lausui Mrs. Micawber, joka, luullakseni, vanhasta totutusta tavasta aina palasi minuun, "että minusta näyttää kuin se aika olisi tullut, jolloin entisyys on haudattava unhotukseen; jolloin heimoni tulee ojentaa kättänsä Mr. Micawber'ille ja Mr. Micawber'in tulee ojentaa kättänsä heimolleni; jolloin leijonan tulee laskeutua lampaan viereen ja heimoni olla ystävällisellä kannalla Mr. Micawber'in kanssa".

Minä vastasin, että myöskin ajattelin niin.

"Tämä on ainakin se kanta, rakas Mr. Copperfield", jatkoi Mrs. Micawber, "jolta minä katselen asiaa. Kun asuin kotona isän ja äidin luona, oli isän tapa kysyä, kun joku asia oli keskusteltava vähäisessä piirissämme: 'miltä kannalta Emma tätä asiaa katsoo?' Että isäni liiaksi suosi minua, tiedän kyllä; mutta semmoisesta asiasta, kuin tuosta jäisestä kylmyydestä, joka aina on ollut Mr. Micawber'in ja heimoni välillä, olen tietysti tehnyt itselleni jonkun päätöksen, oli se kuinka perätön tahansa".

"Epäilemättä. Olette kaiketi, Ma'am", arveli tätini.

"Juuri niin", yhtyi häneen Mrs. Micawber. "No, minä olen ehkä erhettynyt päätöksissäni; on hyvin todennäköistä, että olen; mutta yksityinen mielipiteeni on, että juopa heimoni ja Mr. Micawber'in välillä on saanut alkunsa jostakin semmoisesta luulosta heimoni puolelta, että Mr. Micawber pyytäisi rahallista apua heiltä. Minä en voi olla ajattelematta", lausui Mrs. Micawber syvän viisauden muodolla, "että löytyy niitä heimossani, jotka ovat pelänneet, että Mr. Micawber ahdistaisi heitä, saadaksensa heidän nimeänsä — minä en tarkoita lapsillemme kasteessa annettavaksi, vaan vekseleihin kirjoitettavaksi ja rahamarkkinoilla myytäväksi".

Se teräväjärkisyyden katse, jolla Mrs. Micawber ilmoitti tämän havaintonsa, ikäänkuin ei kukaan muu olisi koskaan ennen huomannut sitä, näytti kummastuttavan tätiäni, joka äkkiä vastasi: "Noh, Ma'am, ylimalkain en kummastelisi, vaikka olisitte oikeassa!"

"Koska Mr. Micawber nyt aikoo katkaista ne rahalliset kahleet, jotka niin kauan ovat kytkeneet häntä", lausui Mrs. Micawber, "ja aloittaa uutta elämää semmoisessa maassa, jossa on kylläksi tilaa hänen luonnonlahjoillensa — joka minun ajatukseni mukaan on erittäin tärkeä asia, koska Mr. Micawber'in luonnonlahjat nimen-omaan kaipaavat avaraa vaikutus-alaa — näyttää minusta, kuin heimoni tulisi ottaa vaaria tästä tilaisuudesta ja astua esiin. Mitä minä soisin näkeväni, on Mr. Micawber'in ja heimoni kokoontuminen juhlallisiin pitoihin, jotka heimoni saisi kustantaa ja joissa, kun joku johdattava heimokuntani jäsen olisi esitellyt onnea ja menestystä Mr. Micawber'ille, Mr. Micawber saisi tilaisuutta selittää mielipiteitänsä".

"Rakas ystäväni", vastasi Mr. Micawber vähän kiivaasti, "lienee paras, että sanon kohta suoraan, että, jos joutuisin selittämään mielipiteitäni tuolle kokoontuneelle joukolle, ne ehkä huomattaisiin olevan loukkaavaa laatua, koska minun ajatukseni on se, että sinun heimolaisesi yleisesti ovat hävyttömiä snobbeja ja yksityisesti aika veijareita".

"Ei, Micawber!" lausui Mrs. Micawber, päätänsä pudistaen. "Sinä et ole koskaan ymmärtänyt heitä eivätkä he ole koskaan ymmärtäneet sinua".

Mr. Micawber yski.

"He eivät ole koskaan ymmärtäneet sinua, Micawber", sanoi hänen vaimonsa. "He ehkä eivät pysty siihen. Jos niin on laita, on se heidän onnettomuutensa. Minä voin surkutella heidän onnettomuuttansa".

"Minä olen erittäin pahoillani, rakas Emmani", lausui Mr. Micawber leppyen, "että tulin laskeneeksi semmoisia lauseita, jotka vaan vähänkin näyttävät ankaralta. Muuta en mielinyt sanoa, kuin sitä, että minä pääsen lähtemään ulkomaille ilman että heimolaisesi astuvat esiin kunnioittamaan minua — lyhyeltä, kylmiä olkapäitänsä jäähyväisiksi kohottamaan, ja että minä ylimalkain mieluisammin tahtoisin jättää Englannin sillä vauhdilla, joka minulla itsellä on, kuin saada mitään lisää siihen siltä taholta. Samalla sanon, rakas ystäväni, että, jos he alentuisivat vastaamaan sinun kirjeisisi — jonka asian yhteinen kokemuksemme tekee kovasti epäiltäväksi — olkoon se kaukana minusta, että estäisin mieli-haluasi".

Kun asia oli tällä ystävällisellä tavalla ratkaistu, tarjosi Mr. Micawber käsivartensa Mrs. Micawber'ille ja, luoden silmäyksen siihen kirjojen ja paperien läjään, joka makasi Traddles'in edessä pöydällä, sanoi, että he tahtoivat jättää meidät itseksemme; jonka he juhlallisesti tekivätkin.

"Rakas Copperfield", lausui Traddles, nojautuen taaksepäin tuolissansa, kun he olivat menneet, ja katsellen minua semmoisella hellyydellä, joka saatti hänen silmänsä punaiseksi ja hänen hiuksensa vääntymään kaikille tahoille, "minä en pyydä anteeksi, että aion vaivata sinua työllä, koska tiedän, että otat hartaasti osaa siihen ja se ehkä haihduttaa ajatuksiasi. Rakas poikani, minä toivon, ettet ole kokonaan uupunut?"

"Minä olen täysissä voimissa", sanoin minä vähäisen vaiti-olon perästä. "Meillä on enemmän syytä ajatella tätiäni, kuin ketään muuta. Sinä tiedät, kuinka paljon hän on tehnyt".

"Varmaan, varmaan", vastasi Traddles. "Kukapa sitä unhottaisi!"

"Mutta ei siinäkään ole kaikki", sanoin minä. "Viimeisinä parina viikkona ovat jonkunlaiset uudet huolet vaivanneet häntä; ja hän on joka päivä ollut sisä- ja ulkopuolella Londonia. Monta kertaa on hän lähtenyt kotoa varhain aamulla ja jäänyt pois iltaan saakka. Eilen, Traddles, oli melkein sydän-yö, ennenkuin hän tuli kotiin, vaikka tämä matka oli hänen edessään. Sinä tiedät, kuinka paljon hän pitää lukua muista. Hän ei tahdo kertoa minulle, mikä ikävä asia on kohdannut häntä".

Kovin vaaleana ja syvät va'ot kasvoissansa istui tätini liikahtamatta, siksi kuin olin päättänyt; jolloin muutamat kyynelet eksyivät hänen poskillensa ja hän laski kätensä minun kädelleni.

"Se ei ole mitään, Trot; se ei ole mitään. Se menee pian ohitse. Sinä saat aikanansa tietää sen. Nyt Agnes, rakas tyttöni, tarkatkaamme näitä asioita".

"Mr. Micawber'in kunniaksi tulee minun myöntää", aloitti Traddles, "että, vaikk'ei hän näytä milläkään menestyksellä työskennelleen omaksi hyväkseen, hän on aivan väsymätön, kun hän työskentelee muita varten. Minä en ole hänen vertaistaan nähnyt. Jos hän aina menettelee samalla tapaa, on hän tätä nykyä oikeastaan parin sadan vuoden vanha. Se into, johon hän ehtimiseen on kiihoittanut itseänsä, ja se kaikki unhottava ja kiivas tapa, jolla hän yöt päivät on sukeltanut paperein ja kirjojen kasaan, niistä lukemattomista kirjeistä puhumatta, joita hän on kirjoittanut minulle tämän ja Mr. Wickfield'in asunnon välillä, vieläpä usein pöydän poikki, kun hän on istunut vastapäätä minua ja hänen olisi ollut paljon mukavampi puhua — kaikki tämä on varsin erinomaista".

"Kirjeitä!" huudahti tätini. "Minä luulen, että hän näkee unta kirjeen muodossa!"

"Mr. Dick on myöskin", lausui Traddles, "tehnyt ihmeitä! Heti kuin hän pääsi Uriah Heep'iä vartioimasta, jota hän piti silmällä semmoisella tavalla, että minä en koskaan ole parempaa nähnyt, alkoi hän palvella Mr. Wickfield'iä. Ja hänen harras tahtonsa olla hyödyksi niissä tutkinnoissa, joita olemme tehneet, ja se tehokas apu, joka hänestä on ollut, kun hän teki otteita, kopioitsi, toi ja vei, on todella innostuttanut meitä".

"Dick on hyvin merkillinen mies", huudahti tätini. "Sitä olen aina sanonut. Sinä tiedät sen, Trot!"

"Minä voin ilolla sanoa, Miss Wickfield", jatkoi Mr. Traddles yhtä suurella hienotunteisuudella, kuin vakavuudella, "että Mr. Wickfield on teidän poissa ollessanne melkoisesti vaurastunut. Siitä painajaisesta päästyänsä, joka niin kauan aikaa oli kiusannut häntä, ja siitä pelosta, jossa hän oli elänyt, on hän tuskin sama ihminen enää. Jopa hän toisinaan taas kykenee kiinnittämään muistiansa ja huomiotansa erinäisiin asioihin, joka kyky viime aikoina on ollut heikontuneena hänessä; ja hän on pystynyt auttamaan meitä ja selittämään kaikenlaisia, joita olisimme havainneet kovin vaikeaksi, jollei mahdottomaksi, suorittaa ilman häntä. Mutta minun tehtäväni on kertoa, mihin päätöksiin olemme tulleet, olkootkin vähäpätöiset, eikä puhua niistä kaikista toivokkaista asioista, joita olen huomannut, sillä muutoin minusta ei koskaan tule mitään valmista".

Hänen suora käytöksensä ja miellyttävä luontevuutensa osoittivat selvästi, että hän oli sanonut nämät, saattaaksensa meitä hyvälle tuulelle ja Agnesia siihen tilaan, että hän vähemmällä levottomuudella kuulisi isäänsä mainittavan; mutta asia tuntui yhtä hyvältä sen vuoksi.

"No, malttakaat, minä katson", sanoi Traddles, silmäillen papereita pöydällä. "Kun olemme laskeneet varamme ja tehneet suoran melkoisesta ehdottomasta sekasohrosta ensimäisessä sijassa ja ehdollisesta selkkauksesta ja väärennyksestä toisessa sijassa, pidämme varmana, että Mr. Wickfield nyt voi lakkauttaa asiamiehen toimensa niin, ettei minkäänlaista rahanpuutetta eli haaskausta tule ilmi".

"Oi, kiitos Jumalan!" huudahti Agnes hartaasti.

"Mutta", lausui Traddles, "ne loppuvarat, jotka jäisivät hänen elatuksekseen — ja minä otan silloin lukuun, että talo myydään — olisivat niin pienet, koska ne eivät suinkaan nousisi enempään, kuin muutamaan sataan puntaan, että olisi ehkä paras, Miss Wickfield, ajatella, eikö hänen vielä tulisi hoitaa niitä tiluksia, jotka niin kauan ovat olleet hänen hallussaan. Hänen ystävänsä saattavat nyt neuvoa häntä, kun hän on vapaa. Te itse, Miss Wickfield — Copperfield — minä —".

"Minä olen ajatellut sitä, Trotwood", sanoi Agnes, katsellen minua, "ja minä tunnen, ettei tule olla niin eikä saa olla niin, vaikka semmoinenkin ystävä kehoittaa siihen, jolle olen niin kiitollinen ja niin suuressa velassa".

"Minä en pyydä sanoa, että kehoitan siihen", muistutti Traddles. "Minä katson oikeaksi esitellä sitä. Ei muuta".

"Minä kuulen ilolla teidän sanovan niin", vastasi Agnes vakaasti, "sillä se synnyttää minussa toivoa, melkein varmaa tietoa, että me ajattelemme samalla tavalla. Rakas Mr. Traddles ja rakas Trotwood, mitä lisäksi voisin toivoa, kun isä nyt on kunnialla vapaa! Minä olen aina sydämestäni halannut, että, jos voisin päästää hänet niistä vaivoista, joissa hän on ollut, saisin antaa takaisin vähäisen osan siitä rakkaudesta ja huolesta, josta olen kiitollisuuden velassa hänelle, ja pyhittää elämäni hänelle. Se on vuosikaudet ollut korkein toivoni. Kun saan omin neuvoin pitää huolta tulevaisuudestamme, on se oleva suurin onni — suurin onni lähinnä sitä, että tiedän hänen pääsneen kaikenlaisesta tilistä ja edesvastauksesta — minkä voin tuntea".

"Oletko ajatellut, millä tavalla, Agnes?"

"Usein! Minä en pelkää, rakas Trotwood. Minä olen varma menestyksestä. Niin moni ihminen tuntee minut täällä ja suo minulle hyvää, että olen varma. Ole huoleti minun puolestani. Me emme tarvitse suuria. Jos hyyrään ulos rakkaan, vanhan asuntomme ja pidän koulua, hyödytän muita ja olen itse onnellinen".

Hänen iloisen äänensä levollinen hartaus palautti jälleen ensiksi rakkaan, vanhan asunnon ja sitten oman, yksinäisen kotini niin elävästi mieleeni, että sydämeni oli aivan täynnä enkä minä voinut lausua sanaakaan. Traddles oli vähän aikaa ahkerasti papereita katsovinaan.

"Nyt seuraa, Miss Trotwood", lausui Traddles, "teidän omaisuutenne".

"Hyvä, Sir", huokaili tätini. "Minulla ei ole muuta sanottavaa siitä, kuin että, jos se on mennyt, minä tyydyn siihen, mutta, jos se ei ole mennyt, minä ilolla otan sen takaisin".

"Sitä oli alusta, luullakseni, kahdeksan-tuhatta puntaa obligationeissa?" sanoi Traddles.

"Oikein!" vastasi tätini.

"Minä en voi saada selkoa enemmästä, kuin viidestä", lausui Traddles hämmentyneellä muodolla.

"— tuhannesta, niinkö tarkoitatte?" kysyi tätini tavattomalla tyvenyydellä, "vaiko vaan viidestä punnasta?"

"Viidestä tuhannesta punnasta", lausui Traddles.

"Muuta sitä ei ollutkaan", vastasi tätini. "Itse myin kolme tuhatta. Yhden tuhannen maksoin sinun kontrahdistasi, Trot, rakas poikani; ja toiset kaksi on minulla itsellä. Kun loput menivät minulta, katsoin viisaaksi olla mitään tästä summasta puhumatta, vaan pidin sitä tallella hätävaraksi. Minä tahdoin nähdä, kuinka sinä suoriuisit koetuksesta, Trot; ja sinä suoriusit jalosti — kestäväisenä, itseluottavaisena, itsekieltäväisenä! Niin myöskin Dick. Älkäät puhutelko minua, sillä minä huomaan, että hermoni ovat hiukan kiihdyksissä!"

Sitä ei kukaan olisi uskonut, kun näki hänen istuvan suorana, käsivarret ristissä; mutta hän osasi kummallisella tavalla hillitä itseänsä.

"Siinä tapauksessa minua ilahuttaa sanoa", huudahti Traddles, mielihyvästä hohtaen, "että olemme pelastaneet koko summan!"

"Älkäät onnitelko minua kukaan!" huudahti tätini. "Kuinka niin on käynyt, Sir?"

"Te luulitte, että Mr. Wickfield oli hukannut ne?" kysyi Traddles.

"Tietysti tein niin", lausui tätini, "ja sentähden minun oli helppo olla vaiti. Ei sanaakaan, Agnes!"

"Arvopaperinne myytiinkin todella", sanoi Traddles, "sen valtuus-kirjan nojalla, jonka Mr. Wickfield oli saanut teiltä; mutta minun ei tarvitse sanoa, kuka ne myi taikka kenenkä allekirjoitus oli. Tuo konna uskotteli jälestäpäin Mr. Wickfield'iä — näytti myöskin todeksi numeroilla — että hän, Heep, oli ottanut nämät rahat (yleisen käskyn johdosta, sanoi hän), estääksensä muita puutteita ja vastuksia näkymästä. Koska Mr. Wickfield oli niin heikko ja avuton hänen käsissään, että hän teille jälestäpäin maksoi useita korkosummia semmoisesta nimellisestä pää-omasta, jonka hän tiesi olemattomaksi, saatti hän, paha kyllä, itsensä osalliseksi petokseen".

"Ja otti viimein koko syyn omaksensa", lisäsi tätini; "ja kirjoitti minulle mielettömän kirjeen, jossa hän syytti itseänsä varkaudesta ja äärettömistä rikoksista. Tämän johdosta minä kävin hänen luonansa varhain eräänä aamuna, käskin tuoda kynttilän, poltin kirjeen ja pyysin häntä tekemään minulle ja itsellensä oikeutta, jos hän suinkin voi; mutta, jollei, pitämään asiaa salassa tyttärensä tähden. — Jos kukaan sanoo sanan minulle, menen pois täältä!"

Me pysyimme kaikki ääneti; Agnes kasvojansa peittäen.

"No, rakas ystäväni", lausui tätini tuokion perästä, "te olette siis todella kiristäneet ulos rahat häneltä?"

"Niin, asia on semmoinen", vastasi Traddles, "että Mr. Micawber oli niin täydellisesti kietonut hänet ja piti aina, kun joku vanha petti, niin monta uutta solmua varalla, että hänen oli mahdoton välttää meitä. Aivan omituinen seikka on, että todella luulen hänen vieneen tämän summan pikemmin vihaansa Copperfieldiin tyydyttääksensä, kuin ahneuttansa, vaikka se oli suunnaton. Sen hän sanoi minulle suoraan. Hän sanoi, että hän olisi vaikka kuluttanut yhtä paljon lisäksi, jotakin kiusaa taikka vahinkoa Copperfieldille tehdäksensä".

"Haa!" lausui tätini, otsaansa miettiväisesti rypistäen ja katsellen
Agnesia. "Ja mihin hän nyt on joutunut?"

"Minä en tiedä. Hän lähti täältä", lausui Traddles, "äitinsä kanssa, joka koko ajan parkui, rukoili ja tunnusteli kaikenlaisia. He lähtivät Londonin yö-vaunuilla, enkä minä tiedä sen koommin Heep'istä, paitsi että hän oli kovasti kiukuissaan minulle, kun erosimme. Hän näyttää katsovan velkaansa minulle melkein yhtä suureksi, kuin Mr. Micawber'ille, jota minä (niinkuin hänelle sanoinkin) pidän oikein kohteliaisuuden lauseena".

"Luuletko, että hänellä on mitään rahaa, Traddles?" lausuin minä.

"Kyllä, ystäväni, niin minä luulisin", vastasi hän, pudistaen päätänsä totisesti. "Minä sanoisin, että hän on tavalla tai toisella pistänyt paljon plakkariinsa. Mutta minä luulen sinun huomaavan, Copperfield, jos sinun olisi tilaisuus tarkastaa hänen elämäänsä, ettei raha koskaan pidätä tätä miestä konnamaisuudesta. Hän on niin teeskelemiseen piitynyt, että ajoi hän mitä asiaa hyvänsä, hänen täytyy ajaa sitä koukuilla. Se on hänen ainoa palkintonsa siitä ulkonaisesta pakosta, jolla hän vaivaa itseänsä. Aina madellen pitkin maata milloin mitäkin pientä tarkoitusta varten, suurentaa hän alati jokaista esinettä, jota hän kohtaa tiellänsä, ja vihaa siis ja epäilee jokaista, joka viattomimmalla tavalla tulee hänen ja hänen tarkoitusperänsä väliin. Niin nuot koukut joka hetki käyvät yhä koukkuisemmaksi vähimmästäkin syystä taikka ilman mitään syytä. Ei tarvitse kuin katsoa hänen menetystänsä tässä", sanoi Traddles, "sitä tietääksensä".

"Hän on koko huonouden hirviö!" lausui tätini.

"Sitä en, totta puhuen, tiedä", huomautti Traddles miettiväisesti.
"Moni ihminen voi olla hyvinkin huono, kun hän siihen rupee".

"Mutta nyt Mr. Micawber'in asioihin", sanoi tätini.

"Hyvä", lausui Traddles iloisesti, "minun täytyy kuin täytyykin kerta vielä lujasti kiittää Mr. Micawber'ia. Jollei hän olisi ollut niin kärsivällinen ja sitkeä niin kauan aikaa, emme koskaan olisi voineet toivoakaan mitään mainittavia seurauksia. Ja minun mielestäni täytyy meidän huomata, että Mr. Micawber teki oikein vaan oikean tähden, kun ajattelemme, mitä etuja hän vaiti-olostansa olisi voinut saada Uriah Heep'iltä".

"Niin minunkin mielestäni täytyy", arvelin minä.

"No, mitä antaisitte hänelle?" kysyi tätini.

"Oh! Ennenkuin tullaan siihen kohtaan", lausui Traddles, hiukan hämmentyneenä, "täytyy minun tunnustaa, että minä (kosk'en voinut saavuttaa kaikkia, mitä tahdoin), katsoin viisaaksi jättää pois kaksi seikkaa, kun laittomalla tavalla — sillä kokonaan laiton se on alusta loppuun saakka — sovitimme tämän vaikean asian. Nuot velkasetelit ja niin edespäin, joita Mr. Micawber antoi hänelle niistä etumaksoista, joita hän sai —".

"Hyvä! Ne ovat lunastettavat", arveli tätini.

"Niin, mutta minä en tiedä, milloin ne tuodaan esiin, eikä missä ne ovat", vastasi Traddles, avaten silmiänsä; "ja minua aavistaa, että Mr. Micawber nykyhetken ja lähtönsä välillä varmaan joutuu vankeuden tai ryöstön alaiseksi".

"Siinä tapauksessa täytyy kaiketi yhtä usein vapauttaa hänet vankeudesta ja ryöstön-alaisuudesta", lausui tätini. "Kuinka suuri koko summa on?"

"No, Mr. Micawber on kirjoittanut raha-asiansa — siksi hän niitä nimittää — suurella säännöllisyydellä yhteen kirjaan", vastasi Traddles hymyillen; "ja hänen mukaansa nousee summa sataan kolmeen puntaan ja viiteen shillingiin".

"Paljonko annamme hänelle, tämä summa siihen luettuna?" kysyi tätini.
"Rakas Agnes, jälestäpäin sopii meidän kahden puhua sen jakamisesta.
Paljonko pitäisi antaa hänelle? Viisi sataa puntaa?"

Tässä Traddles ja minä vastasimme molemmat yhtä haavaa. Me esittelimme, että tätini antaisi vähäisen summan rahassa ja ilman mitään eri suostumusta Mr. Micawber'in kanssa maksaisi Uriah Heep'in vaatimukset sitä myöden, kuin ne tuotiin esiin. Me arvelimme, että perheelle kustannettaisiin matka ja tamineet sekä maksettaisiin sata puntaa, niinkuin myöskin, että vakaasti keskusteltaisiin siitä tavasta, jolla Mr. Micawber suorittaisi lainansa, koska se varmaan oli terveellistä hänelle, että hän katsoi itsensä velvolliseksi vastaamaan siitä. Tähän lisäsin sen tuuman, että minä antaisin muutamia tietoja hänen luonteestaan ja elämästään Mr. Peggotylle, johon, niinkuin tiesin, sopi luottaa, sekä että Mr. Peggottya salaisesti pyydettäisiin ennalta hänelle jättämään toiset sata puntaa. Minä esittelin vielä, että koetettaisiin saada Mr. Micawber'ia pitämään väliä Mr. Peggotylla sen kautta, että hänelle kerrottaisiin niin paljon Mr. Peggotyn tapauksista, kuin katsoin itselläni olevan oikeutta taikka muutoin olevan viisasta ilmoittaa, yleensä koetettaisiin saada heitä keskinäisesti auttamaan toisiansa yhteisen hyvän vuoksi. Me suostuimme kaikki hartaasti näihin tuumiin; ja minun sopii kerrallaan mainita, että puheen-alaiset henkilöt kohta jälestäpäin tekivät samoin täydellisellä taipuvaisuudella ja sovulla.

Kun näin, että Traddles taas huolestuneena katseli tätiäni, muistutin häntä toisesta ja viimeisestä kohdasta, johon hän oli kääntänyt huomionsa.

"Sinä ja tätisi annatte minulle anteeksi, Copperfield, jos otan puheeksi ikävän aineen, niinkuin suuresti varon tekeväni", lausui Traddles epäillen; "mutta minä katson tarpeelliseksi johdattaa sitä mieleenne. Sinä päivänä, kuin Mr. Micawber teki muistettavan kanteensa, viittasi Uriah Heep uhkaavaisesti sinun tätisi — puolisoon".

Tätini, joka istui yhtä kankeana ja ulkonaisesti näytti yhtä levolliselta, kuin ennen, nyykäytti suostumukseksi.

"Kenties", huomautti Traddles, "se oli vaan tyhjää hävyttömyyttä?"

"Ei", vastasi tätini.

"Löytyi siis — antakaat minulle anteeksi — todella semmoinen henkilö, vieläpä kokonaan hänen vallassansa?" kysyi Traddles.

"Löytyi, hyvä ystäväni", vastasi tätini.

Traddles ilmoitti nyt ja hänen kasvonsa pidentyivät nähtävästi, ettei hän ollut voinut ryhtyä siihen asiaan; että sillä oli ollut sama kohtalo, kuin Mr. Micawber'in sitoumuksilla, nimittäin, ettei sitä käsitetty niihin ehtoihin, joita hän oli asettanut; ettei meillä enää ollut mitään valtaa Uriah Heep'in suhteen, ja että, jos tämä voisi tehdä meille taikka jollekulle meistä vahinkoa tai kiusaa, hän epäilemättä tekisi.

Tätini pysyi tyvenenä, siksi kuin taas muutamat kyynelet eksyivät hänen poskillensa.

"Te olette aivan oikeassa", lausui hän. "Te teitte hyvin ajattelevaisesti, kun mainitsitte sitä".

"Voinko minä — tai Copperfield — tehdä jotakin tässä asiassa?" kysyi
Traddles lempeästi.

"Ei mitään", lausui tätini. "Minä kiitän teitä monta kertaa. Se oli, rakas Trot, turha uhkaus! Kutsukaamme Mr. ja Mrs. Micawber takaisin. Älköönkä kukaan teistä puhutelko minua!" Näin sanoen hän silitti pukuansa ja istui suorana, ovea katsellen.

"No, Mr. ja Mrs. Micawber!" lausui tätini, kun he astuivat sisään. "Me olemme keskustelleet teidän lähdöstänne ja pyydämme nöyrästi anteeksi, että olemme pitäneet teitä niin kauan poissa tästä huoneesta. Minä ilmoitan nyt teille, mitä ehdotuksia meillä on ollut".

Näitä tätini nyt selitti perheen rajattomaksi mielihyväksi — lapset ja kaikki olivat silloin läsnä — ja vireytti siinä määrässä sitä säännöllisyyttä, jota Mr. Micawber osoitti jokaisen vekseli-asian alku-näytöksessä, ettei auttanut kieltää häntä mitä iloisimmalla tuulella rientämästä ulos ostamaan karttapaperia velkaseteleihinsä. Mutta hänen ilonsa sai äkillisen kolauksen, sillä viiden minutin perästä palasi hän sheriffin seurassa, vedet silmissä ilmoittaen meille, että kaikki oli hukassa. Koska tiesimme odottaa tämmöistä tapausta, joka epäilemättä oli saanut alkunsa Uriah Heep'in pajasta, maksoimme kohta rahat; ja toisten viiden minutin perästä istui Mr. Micawber pöydän ääressä, täyttäen karttablanketteja semmoisen ylenpaltisen ilon muodolla, jota vaan tämmöinen toimi taikka punssin pano pystyi niin suuresti antamaan hänen paistaville kasvoillensa. Kun näki hänen taiteilian ihastuksella askaroitsevan karttablankettien kanssa, viimistellen niitä niinkuin maalauksia, katsellen niitä syrjältä, kirjoittaen ylös taskukirjaansa tärkeitä muistutuksia päivistä ja summien suuruudesta ja tarkastellen niitä, kun hän oli päättänyt, syvästi tuntien niitten arvon — näki jotakin todella nähtävää.

"Paras asia, jonka voitte tehdä, Sir, jos sallitte minun neuvoa teitä", lausui tätini, ääneti häntä tarkasteltuaan, "on se, että ijäksi luovutte tämmöisestä toimesta".

"Madam", vastasi Mr. Micawber, "minun on aikomus piirtää semmoinen lupaus tulevaisuuden neitseelliselle lehdelle. Mrs. Micawber todistakoon sen. Minä toivon", sanoi Mr. Micawber juhlallisesti, "että poikani Wilkins aina muistaa, että hänen olisi sanomattoman paljon parempi pistää kätensä tuleen, kuin käyttää sitä niitten käärmeitten pitelemiseen, jotka ovat myrkyttäneet hänen onnettoman isänsä sydän-veren!" Syvästi liikutettuna ja silmänräpäyksellä epätoivon kuvaksi muuttuneena katseli Mr. Micawber noita käärmeitä synkällä kammolla (johon hänen äskeinen ihastuksensa ei kuitenkaan kokonaan ollut tukehtunut), taitti ne kokoon ja pisti ne plakkariinsa.

Tähän päättyivät illan toimet. Me olimme väsyneet suruista ja vaivoista, ja tätini ja minun oli määrä palata Londoniin seuraavana aamuna. Sovittiin niin, että Micawber'ilaiset tulisivat perästäpäin, kun ensin olivat myyneet tavaransa jollekulle mäklärille; että Mr. Wickfleld'in asiat niin pian kuin mahdollista suoritettaisiin Traddles'in johdolla, ja että myöskin Agnes näitten toimitusten kestäessä oleskelisi Londonissa. Me vietimme yön tuossa vanhassa talossa, joka, vapaana Heep'in läsnä-olosta, tuntui niinkuin se olisi puhdistunut jostakin taudista; ja minä makasin vanhassa huoneessani, niinkuin haaksirikkoinen matkustaja, joka on päässyt kotiin.

Me palasimme seuraavana päivänä tätini asuntoon — ei minun; ja kun hän ja minä niinkuin menneinä päivinä istuimme yksinään ennen levolle mentyämme, sanoi hän:

"Trot, haluatko todella tietää, mikä nykyisin on painanut mieltäni?"

"Haluan totisesti, täti. Jos milloinkaan löytyi mitään aikaa, jolloin en suonut, että teillä olisi mitään surua tai tuskaa, johon en voisi ottaa osaa, se on tämä".

"Sinulla on ollut suruja kylläksi, lapsi", sanoi tätini hellästi, "ilman että lisään niihin minun pikku huoliani. Muuta syytä minulla ei olisi voinut olla, Trot, salata sinulta mitään".

"Minä tiedän sen hyvin", lausuin minä. "Mutta kertokaat minulle nyt".

"Tahtoisitko ajaa minun kanssani vähän matkaa huomen-aamulla?" kysyi tätini.

"Kyllä".

"Kello yhdeksän", arveli hän. "Minä kerron sinulle silloin kaikki, rakas poikani".

Kello yhdeksän lähdimme liikkeelle vähäisillä vaunuilla ja ajoimme Londoniin. Me ajoimme pitkän matkan katuja myöden, ennenkuin tulimme yhden noitten suurten sairashuoneitten luo. Rakennuksen edustalla seisoi yksinkertaiset ruumiinvaunut. Ajaja tunsi tätini ja, noudattaen hänen viittaustansa akkunasta, ajoi verkalleen pois; me seurasimme.

"Nyt ymmärrät asian, Trot", lausui tätini. "Hän on mennyt!"

"Kuoliko hän sairashuoneesen?"

Tätini istui liikahtamatta vieressäni; mutta taas minä näin nuot eksyneet kyynelet hänen kasvoillansa.

"Hän oli siellä kerran ennen", lausui tätini vähän ajan perästä. "Hän kitui kauan aikaa — hän oli jo monta vuotta ollut heikkona ja huonona, hävinnyt mies. Kun hän tunsi tilansa tässä viimeisessä taudissa, käski hän noutaa minua. Hän oli kovin surullinen silloin. Kovin surullinen".

"Te lähditte, täti, sen tiedän".

"Minä lähdin. Minä kävin sittemmin usein hänen luonansa".

"Hän kuoli yötä ennen kuin lähdimme Canterbury'yn?" kysyin minä.

Tätini nyykäytti päätänsä. "Häntä ei kukaan enää voi vahingoittaa", lausui hän. "Se oli turha uhkaus".

Me ajoimme eteenpäin ulos kaupungista Hornsey'n kirkkomaalle. "Parempi täällä kuin kadulla", sanoi tätini. "Hän oli syntynyt täällä".

Me astuimme maahan ja seurasimme yksinkertaista ruumiin-arkkua yhteen kulmaan, jonka hyvin muistan; ja siellä siunattiin hänen tomunsa multaan.

"Kuusineljättä vuotta takaperin minä tänä päivänä, rakas poikani", lausui tätini, kun kävelimme takaisin vaunujen luo, "menin naimisiin. Jumala antakoon meille kaikille anteeksi!"

Me asetuimme ääneti taas paikallemme vaunuihin; ja hän istui vieressäni, kauan aikaa pitäen kiinni kädestäni. Viimein hän yht'äkkiä purskahti itkuun ja sanoi:

"Hän oli kauniin-näköinen mies, kun menin naimisiin hänen kanssaan,
Trot — mutta kuinka surkeasti hän sitten muuttui!"

Sitä ei kestänyt kauan. Kyynelet huojensivat häntä, ja hän kävi pian levolliseksi, jopa iloiseksikin. "Hänen hermonsa olivat vähän kiihdyksissä", sanoi hän, "muutoin hän ei olisi niin sortunut. Jumala antakoon meille kaikille anteeksi!"

Tällä tapaa ajoimme takaisin hänen vähäiseen asuntoonsa Highgate'en, jossa tapasimme seuraavan lyhyen kirjeen, jonka saman aamun posti oli tuonut Mr. Micawber'ilta:

                                               "Canterbury'ssä,
                                                     Perjantaina".

"Rakas Madam ja Copperfield!"

"Tuo ihana, luvattu maa, joka nykyisin kangasti ilmanrannalla, on taas peittynyt sakeaan sumuun ja ijäksi poistunut sen haaksirikkoisen silmistä, jonka tuomio on vahvistettu!"

"Toinen haasto on lähetetty (Hänen Majesteettinsa korkean King's Bench'in oikeuden toimesta Westminsterissä) toisessa Heep'in jutussa contra Micawber, ja vastaaja tässä jutussa on sen sheriffin saalis, joka käyttää lakia tässä piirikunnassa.

    'Aika on jo joutununna,
    Edvard saapuu joukkoineen,
    Vapaus on kadonnunna,
    Orjuus tulee ikeineen!'"

"Näihin tuomittuna ja samoin pikaiseen loppuun (sillä sielun tuskien kestämisessä on raja ja tämän rajan tunnen saavuttaneeni), olen nyt päättänyt kilpajuoksuni. Jääkäät hyvästi! Jääkäät hyvästi! Joku vastainen vaeltaja, joka uteliaisuudesta, johon, toivokaamme niin, sääli yhtyy, käy sitä vankihuonetta katsomassa, jossa velan-alaisia tässä kaupungissa pidetään, lienee, niin, minä luotan siihen, on varmaan vaipuva mietteisin, kun hän lukee seinässä ne maineettomat alkukirjaimet, jotka ruosteisella naulalla

siihen piirsi

"Minä avaan tämän kirjeen jälleen, sanoakseni, että yhteinen ystävämme Mr. Thomas Traddles (joka ei vielä ole lähtenyt luotamme ja näyttää erittäin terveeltä) on maksanut velan ja kustannukset Miss Trotwood'in jalossa nimessä; sekä että minä ja perheeni olemme maallisen autuuden kukkuloilla".