Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Russian  Spanisch 
David Copperfield.  Charles Dickens
Luku 52. YHDESKOLMATTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Minä olen läsnä eräässä räjähdyksessä.

Kun siihen aikaan, jonka Mr. Micawber niin salamyhkäisesti oli määrännyt, oli vaan neljäkolmatta tuntia, neuvottelimme tätini ja minä, kuinka menettelisimme; sillä tätini oli kovin vastahakoinen jättämään Doraa. Voi! kuinka helposti minä Doran nyt kannoin portaita ylös ja alas!

Vaikka Mr. Micawber oli tahtonut, että tätini olisi läsnä, teki meidän mieli sovittaa niin, että tätini jäisi kotiin ja edustettaisiin Mr. Dick'in ja minun kauttani. Lyhyeltä, me olimme päättäneet asettaa asian näin, kun Dora taas saatti meidät horjumaan päätöksessämme, vakuuttaen, ettei hän koskaan antaisi anteeksi itsellensä eikä häijylle pojallensa, jos tätini jostakin syystä pysyisi kotona.

"Minä en aio puhua teidän kanssanne", sanoi Dora, pudistaen kiharoitansa tätiäni kohden. "Minä aion olla ikävä. Minä panen Jip'in koko päiväksi haukkumaan teitä. Minä olen varma, että todella olette äreä, vanha olento, jollette lähde!"

"No mutta, Kukka!" nauroi tätini. "Tiedäthän, ettet voi tulla toimeen ilman minua!"

"Voin kyllä", vastasi Dora. "Teistä ei ole minulla mitään hyötyä. Te ette koskaan päiväkausia juokse portaita ylös ja alas minun tähteni. Te ette koskaan istu ja kerro minulle Doady'sta, kuinka hänen kenkänsä olivat kuluneet ja hän oli kokonaan pölyssä — oi, mikä pikkuinen toveri raukka! Te ette koskaan tee mitään, huvittaaksenne minua, teettekö, rakas täti?" Dora suuteli kiireesti tätiäni ja sanoi: "kyllä te teette! Minä lasken vaan leikkiä!" — ettei tätini luulisi, että hän todella tarkoitti, mitä hän sanoi.

"Mutta, täti", lausui Dora hyväileväisesti, "kuulkaat nyt. Teidän täytyy lähteä. Minä aion kiusata teitä, siksi kuin annatte minun tahtoni tapahtua tässä asiassa. Minä aion toimittaa semmoisen elämän häijylle pojalleni, jollei hän saata teitä lähtemään. Minä teen itseni niin ikäväksi — ja niin tekee Jip myöskin! Te suotte vielä, että olisitte hyvällä lähteneet jo aikoja sitten, jollette nyt mene. Paitsi sitä", arveli Dora, heittäen hiuksensa taaksepäin ja kummastuneena katsellen tätiäni ja minua, "miks'ette molemmat lähtisi? Enhän minä ole niin kovasti kipeä. Olenko?"

"No, mikä kysymys!" lausui tätini.

"Mikä mielijohde!" sanoin minä.

"Niin! minä tiedän, että olen typerä pieni olento!" lausui Dora, pitkäänsä katsellen meitä vuorottain ja sitten tarjoten sieviä huuliansa suudeltavaksi, kun hän makasi sohvallansa. "Hyvä, teidän täytyy siis molempien lähteä taikka minä en usko teitä; ja sitten minä rupeen itkemään!"

Minä näin tätini kasvoista, että hän nyt alkoi taipua, ja Dora kirkastui jälleen, kun hänkin näki sen.

"Kun tulette takaisin, on teillä niin paljon kerrottavaa minulle, että menee ainakin viikko, ennenkuin ymmärrän kaikki!" sanoi Dora. "Sillä minä tiedän, etten hevin ymmärrä, jos se on joku kauppa-asia. Ja se on varmaan joku kauppa-asia! Jos siinä lisäksi on jotakin yhteen laskettavaa, en tiedä, kuinka siitä suoriun; ja silloin häijy poikani näyttää niin onnettomalta koko ajan. Kas niin! Nyt lähdette, ettekö lähde? Te olette vaan poissa yhden yön, ja Jip pitää huolta minusta, niin kauan kuin te olette poissa. Doady kantaa minut portaita ylös, ennenkuin lähdette, enkä minä tule alas jälleen, ennenkuin palaatte; ja te saatte viedä Agnesille kauhean nuhdekirjeen minulta, koska hän ei kertaakaan ole käynyt meitä katsomassa!"

Me päätimme ilman pidempää keskustelua, että molemmat lähtisimme ja että Dora oli pikkuinen petturi, joka oli olevinansa kipeä, koska hän tahtoi, että häntä hemmoteltaisiin. Hän oli kovasti mielissänsä ja hyvin iloinen; ja me neljä, se on: tätini, Mr. Dick, Traddles ja minä, lähdimme samana iltana Dover'in vaunuilla Canterbury'yn.

Siinä hotellissa, jossa Mr. Micawber oli pyytänyt meitä odottamaan häntä ja johon jonkunlaisella vaivalla pääsimme yö-sydännä, annettiin minulle kirje, joka sisälsi, että hän ilmestyisi aamulla juuri kello puolivälissä kymmenen. Jonka jälkeen me, matkasta ryytyneinä tähän kolkkoon aikaan vuorokaudesta, menimme erinäisiin makuuhuoneisimme kapeita käytäviä myöden, jotka haisivat, niinkuin niitä olisi vuosisadat kastettu johonkin lihaliemen ja hevostallin liuvokseen.

Varhain aamulla astuskelin noilla rakkailla, vanhoilla, hiljaisilla kaduilla ja painuin taas noitten arvoisien portinkäytävien ja kirkkojen varjoihin. Peltovarekset liitelivät tuomiokirkon tornien ympäri, ja tornit itse, jotka penikulman määrät katselivat tätä uhkeata, yhdenmuotoista maisemaa ja sen hupaisia virtoja, kohosivat kirkkaasen aamuilmaan, niinkuin ei olisi löytynyt mitään semmoista asiaa, kuin muutosta mailmassa. Kuitenkin kellot soidessaan surullisesti puhuivat minulle muutoksista joka paikassa; puhuivat minulle omasta ijästäni ja sievän Dorani nuoruudesta; ja noista monesta iki nuorista, jotka olivat eläneet ja rakastaneet ja kuolleet, sillä aikaa kuin kellojen kaikku oli humistuttanut Mustan Prinssin ruosteisia haarniskoita, jotka riippuivat sisäpuolella, ja tomu-hiukkoina ajan syvyyden ylitse kadonnut ilmaan, niinkuin pyöröt katoavat veden pinnalla.

Minä katselin tuota vanhaa asuntoa kadun kulmasta, mutta en mennyt likemmäksi sitä, etten, jos minut huomattaisiin, tietämättä tekisi mitään vahinkoa sille asialle, jota olin tullut auttamaan. Aikainen aurinko kohtasi syrjältä sen päätyjä ja ristikko-akkunoita, kullaten niitä; ja muutamat säteet sen vanhasta rauhasta näyttivät tapaavan sydäntäni.

Minä astuskelin parin tunnin ajan ulkopuolella kaupunkia ja palasin sitten pääkatua myöden, joka tällä välin oli pudistanut pois viime yön unensa. Niitten joukossa, jotka häärivät puodeissaan, näin entisen vihamieheni, teurastajan, joka nyt oli edistynyt siinä määrässä, että hänellä oli kaulus-saappaat, pieni lapsi ja omantakeinen asialiike. Hän hointeli lastansa ja näytti olevan hyvänsävyinen jäsen yhteiskunnassa.

Me kävimme kaikki kovin levottomiksi ja maltittomiksi, kun istuimme aamiaista syömään. Mitä lähemmäksi kello tuli puoli kymmentä, sitä tuskallisemmaksi muuttui odottamisemme. Viimein me emme enää koettaneet salata, ettemme huolineet aterioimisesta, joka meille muille, paitsi Mr. Dick'ille, oli alusta aikain ollut pelkkä muodon asia, vaan tätini käveli edestakaisin huoneessa, Traddles istui sohvalla ja oli lukevinansa sanomalehteä, silmät katossa, ja minä katsoin ulos akkunasta, että saisin niin pian kuin mahdollista ilmoittaa Mr. Micawber'in tulon. Eikä minun tarvinnut kauan odottaa, sillä ensimäisellä puolen tunnin lyömällä ilmestyi hän kadulla.

"Tuossa hän tulee", sanoin minä, "eikä lakimiehenpuvussaan!"

Tätini sitoi kiinni hattunsa nauhat (hän oli tullut alas aamiaista syömään, hattu päässä) ja pani shaalinsa yllensä, ikäänkuin hän olisi ollut valmis mihin uskaliaasen ja ankaraan toimeen hyvänsä. Traddles pani takkinsa nappiin jyrkällä katsannolla. Mr. Dick, joka hämmentyi näistä pelottavista hankkeista, mutta katsoi tarpeelliseksi jälitellä niitä, veti molemmin käsin hattunsa niin lujaan korviensa yli, kuin suinkin mahdollista, mutta otti kohta taas pois sen Mr. Micawber'ia tervehtiäksensä.

"Gentlemanit ja Madam", lausui Mr. Micawber, "hyvää huomenta! Rakas Sir", Mr. Dick'ille, joka rajusti pudisti hänen kättänsä, "te olette erinomaisen hyvä".

"Oletteko syöneet aamiaista?" kysyi Mr. Dick. "Suvaitsetteko yhtä kotlettia?"

"Ei, vaikka saisin koko mailman, hyvä Sir!" huudahti Mr. Micawber, pysäyttäen häntä hänen matkallansa kellon luo; "ruokahalu ja minä olemme, Mr. Dixon, kauan aikaa olleet vieraat toisillemme".

Mr. Dixon oli niin hyvillään uudesta nimestänsä ja näytti ajattelevan, että Mr. Micawber oli niin erittäin kohtelias, kun hän antoi hänelle tämän nimen, että hän taas pudisti tämän kättä ja nauroi jotenkin lapsellisesti.

"Dick!" sanoi tätini, "pitäkäät vaaria itsestänne!"

Mr. Dick maltti mielensä punehtuen.

"Nyt, Sir", lausui tätini Mr. Micawber'ille, hansikkaitaan käteensä vetäen, "olemme valmiit Vesuviuksen vuorta tai mitä varten hyvänsä, heti kuin vaan te suvaitsette".

"Madam", vastasi Mr. Micawber, "minä toivon, että ennen pitkää saatte nähdä vuoren puhkeavan. Mr. Traddles, minulla on, luullakseni, teidän lupanne tässä mainita, että olemme neuvotelleet keskenämme?"

"Niin on todella laita, Copperfield", vastasi Traddles, jota minä suurella kummastuksella katselin. "Mr. Micawber on keskustellut minun kanssani siitä, mitä hän aikoo tehdä, ja minä olen kehoittanut häntä parhaan ymmärrykseni mukaan".

"Jollen pety, Mr. Traddles", jatkoi Mr. Micawber, "on se, jota aion tehdä, tärkeä ilmi-saanti".

"Kovasti tärkeä", lausui Traddles.

"Kenties asiain näin ollen, Madam ja gentlemanit", arveli Mr. Micawber, "olette suosiolliset ja hetkeksi taivutte erään semmoisen johdatettaviksi, joka tosin ei ansaitse tulla katsotuksi miksikään muuksi, kuin haaksi-hylyksi inhimillisen luonnon rannalla, mutta kuitenkin yhä on teidän kanssa-ihmisenne, vaikka omat erehdykset ja yhtyneitten asianhaarain kokoontunut voima ovat pusertaneet hänet ulos alkuperäisestä muodosta".

"Me luotamme täydellisesti teihin, Mr. Micawber", sanoin minä, "ja teemme, mitä tahdotte".

"Mr. Copperfield", vastasi Mr. Micawber, "teidän luottamuksenne ei ole nykyisessä tilaisuudessa väärin sijoitettu. Minä pyydän, että minun sallitaan lähteä pois viideksi minutiksi kellon mukaan ja sitten vastaanottaa tämä seura, joka kysyy Miss Wickfield'iä Wickfleld ja Heep'in byroossa, jossa minä olen palkkalaisena".

Tätini ja minä katsoimme Traddles'iin, joka nyykäytti suostumustansa.

"Tällä hetkellä minulla ei ole mitään muuta sanottavaa", muistutti Mr.
Micawber.

Jonka jälkeen hän suureksi kummastuksekseni sulki meidät kaikki avaraan kumarrukseen ja katosi, samalla kuin hänen käytöksensä oli erittäin vakava ja hänen kasvonsa erittäin vaaleat.

Traddles hymyili vaan ja pudisti päätänsä (hänen hiuksensa seisoivat pystyssä sen laella), kun katselin häntä, saadakseni jonkunlaista selitystä; jonka vuoksi minä otin esiin kelloni ja viimeiseksi apukeinoksi luin noita viittä minutia. Tätini teki samoin, oma kello kädessään. Kun mainittu aika oli kulunut, tarjosi Traddles hänelle käsivarttansa, ja me kävimme kaikki yhdessä vanhaan asuntoon, sanaakaan matkalla puhumatta.

Me tapasimme Mr. Micawber'in hänen pulpettinsa vieressä torni-byroossa ensi kerroksessa. Hän joko kirjoitti taikka oli kirjoittavinansa nopeasti. Iso byroo-linjaali oli pistetty hänen liivinsä alle, mutta niin huonosti kätketty, että jalan verta taikka enemmän tästä kapineesta pyrki esiin hänen povestaan, niinkuin uudenlaatuinen paidan röyhelö.

Koska mielestäni näytti siltä, kuin olisi odotettu, että minä puhuisin, sanoin ääneen:

"Kuinka voitte, Mr. Micawber?"

"Mr. Copperfield", lausui Mr. Micawber vakaasti, "minä toivon, että jaksatte hyvin".

"Onko Miss Wickfield kotona?" kysyin minä.

"Mr. Wickfield sairastaa luuvaloa ja makaa vuoteen omana, Sir", vastasi hän; "mutta Miss Wickfield käy epäilemättä iloiseksi, kun hän saa nähdä vanhoja ystäviä. Tahdotteko astua sisään, Sir?"

Hän meni meidän edellämme vierashuoneesen — ensimäinen huone, johon minä tässä talossa olin astunut — avasi Mr. Wickfield'in entisen byroon oven ja sanoi sointuvalla äänellä:

"Miss Trotwood, Mr. David Copperfield, Mr. Thomas Traddles ja Mr.
Dixon!"

Minä en ollut nähnyt Uriah Heep'iä siitä lähtien, kuin löin häntä. Meidän tulomme kummastutti häntä ilmeisesti, eikä vähemmän, luullakseni, sen vuoksi, että se kummastutti meitä itseä. Hän ei vetänyt kulmakarvojansa kokoon, sillä hänellä ei ollut mitään semmoisia, ainakaan mainittavia; mutta hän rypisti otsaansa siinä määrässä, että hän melkein kätki vähäiset silmänsä, samalla kuin se hätäisyys, jolla hän nosti rystöisen kätensä leualleen, osoitti jonkunlaista tuskaa taikka hämmästystä. Tätä kesti vaan niin kauan kuin astuimme hänen huoneesensa ja minä katsahdin häneen tätini olkapään takaa. Silmänräpäys jälestäpäin oli hän yhtä imarteleva ja nöyrä, kuin koskaan.

"Hyvä, todella", lausui hän. "Tämä on odottamaton ilo! Kun saa, niinkuin minun sopii sanoa, yhtä haavaa nähdä kaikki ystävänsä Saint Paul'in seuduilta, on se odottamaton juhla! Mr. Copperfield, minä toivon, että olette terve ja jos saan nöyrästi lausua niin — ystävällinen niitä kohtaan, jotka kaikissa tapauksissa aina ovat teidän ystävänne. Mrs. Copperfield, Sir, on paranemaan päin, toivon. Me olemme viime aikoina käyneet aivan levottomiksi niitten ikävien tietojen vuoksi, joita olemme saaneet hänen tilastaan, vakuutan teille".

Minua hävetti antaa hänen tarttua käteeni, mutta en tietänyt vielä, kuinka muutoin menetellä.

"Asiat ovat muuttuneet täällä byroossa, Miss Trotwood, siitä kuin minä olin halpa konttoristi ja pidin kiinni teidän pony-hevosestanne, eikö ole?" kysyi Uriah kivulloisimmalla hymyllänsä. "Mutta minä en ole muuttunut, Miss Trotwood".

"Hyvä, Sir", vastasi tätini, "totta puhuen luulen, että olette hyvin uskollinen nuoruutenne lupauksille, jos se jollakin tapaa tyydyttää teitä".

"Kiitoksia, Miss Trotwood, hyvästä ajatuksestanne", lausui Uriah, luikerruttaen ruumistaan inhottavalla tavallansa. "Micawber, toimittakaat Miss Agnesille tieto vieraista — ja äidille. Äitini ihastuu varmaan, kun hän saa nähdä täällä olevan seuran!" lausui Uriah, asettaen esiin tuoleja.

"Ette suinkaan ole missään työssä, Mr. Heep?" lausui Traddles, jonka silmän tuo viekas, punainen silmä satunnaisesti kohtasi, kun se yhtä haavaa tutki ja kartti meitä.

"Ei, Mr. Traddles", vastasi Uriah, jälleen istuen virkatuolillensa ja pusertaen laihoja käsiänsä, joitten kämmenet hän oli asettanut vastatusten laihojen polviensa väliin. "Ei niin paljon, kuin soisin. Mutta lakimiehiä, hai-kaloja ja imi-matoja ei ole helppo kyllästyttää, niinkuin tiedätte! Ei niin, ettei minulla itsellä ja Micawber'illa ylimalkain olisi ollut kylläksi tekemistä, koska Mr. Wickfield tuskin ollenkaan pystyy työhön, Sir. Mutta minun on yhtä suuri ilo kuin velvollisuus työskennellä hänen puolestaan. Te ette ole, luullakseni, tutustuneet Mr. Wickfield'in kanssa, Mr. Traddles? Tietääkseni minun on itse ollut ainoastaan kerta kunnia nähdä teitä?"

"En, minä en ole tutustunut Mr. Wickfield'in kanssa", vastasi Traddles; "muutoin olisin ehkä jo kauan aikaa sitten käynyt teidän luonanne, Mr. Heep".

Tämän vastauksen äänessä oli jotakin, joka sai Uriah'n jälleen tarkastamaan puhujaa kovin paha-enteisellä ja epäilevällä katsannolla. Mutta kun hän näki vaan Traddles'in ja hänen hyvänluontoiset kasvonsa, hänen yksinkertaisen käytöksensä ja pysty-tukkansa, karkoitti hän tämän katsannon ja vastasi rytkyttäen koko ruumistansa, mutta erittäin kurkkuansa:

"Minä olen pahoillani siitä, Mr. Traddles. Te olisitte ihmetelleet häntä yhtä paljon, kuin me kaikki. Hänen vähäiset vikansa olisivat vaan tehneet hänet rakkaammaksi teille. Mutta jos tahdotte kuulla asiakumppanini ylistystä, pyydän teitä kääntymään Copperfield'in puoleen. Tämä perhe on semmoinen aine, jossa hän on hyvin taitava, jollette vielä ole kuulleet häntä".

Agnes'in tulo esti minua tätä kohteliaisuutta torjumasta (jos missään tapauksessa olisin torjunutkaan sitä). Mr. Micawber talutti hänet sisään. Hän ei ollut mielestäni juuri niin levollinen, kuin tavallisesti, ja oli ilmeisesti kärsinyt tuskaa ja vaivaa. Mutta hänen vakava sydämellisyytensä ja hänen tyven kauneutensa loistivat sitä lempeämmällä loistolla.

Minä näin Uriah'n tarkastelevan Agnesia, sillä välin kuin tämä tervehti meitä, ja Uriah johdatti mieleeni rumaa ja kapinallista paholaista, joka vartioitsi enkeliä. Tällä aikaa vaihtoivat Mr. Micawber ja Traddles keskenään jotakin merkkiä; ja kenenkään huomaamatta, paitsi minun, lähti Traddles ulos.

"Teidän ei tarvitse jäädä tänne, Micawber", sanoi Uriah.

Käsi kiinni poveen pistetyssä linjaalissa seisoi Mr. Micawber suorana oven edessä, aivan selvästi katsellen jotakin kanssa-ihmistänsä, ja tämä kanssa-ihminen oli hänen isäntänsä.

"Mitä odotatte?" kysyi Uriah. "Micawber! Ettekö kuulleet, kun sanoin, ettei teidän tarvinnut jäädä tänne?"

"Kyllä!" vastasi Mr. Micawber liikahtamatta.

"Miksi siis odotatte?" arveli Uriah.

"Sentähden, että minä — lyhyeltä, tahdon", vastasi Mr. Micawber yhdellä vanhalla puuskauksellaan.

Uriah'n muoto muuttui, ja kivulloinen vaaleus, josta hänen ihonsa puna heikosti pisti esiin, levisi hänen poskillensa. Hän katseli tarkasti Mr. Micawber'ia, samalla kuin koko hänen kasvonsa hengittivät lyhyesti ja nopeasti jokaisen juonteen kautta.

"Te olette irstainen toveri, niinkuin koko mailma tietää", lausui hän ja koetti hymyillä, "ja minä pelkään, että minun on täytymys antaa teille ero. Menkäät tiehenne! Minä puhun pian teidän kanssanne".

"Jos löytyy ketään konnaa tässä mailmassa", lausui Mr. Micawber uudella, äkillisellä, mitä ankarimmalla puuskauksella, "jonka kanssa minä jo olen puhunut liian paljon, on tämän konnan nimi — Heep!"

Uriah astahti taaksepäin, niinkuin häntä olisi lyöty taikka pistetty. Katsoen pitkäänsä ympäri meidän puoleemme synkimmällä ja häijyimmällä katsannolla, mihin hänen kasvonsa pystyivät, sanoi hän hiljennetyllä äänellä:

"Vai niin! Tämä on siis salaliitto! Te olette kokoontuneet tänne yhteisen suostumuksen johdosta! Te puhallatte yhteen hiileen konttoristini kanssa, eikö niin, Copperfield! Mutta varokaat. Siitä ette mitään hyödy. Me ymmärrämme toinen toisemme, te ja minä. Meillä ei ole mitään ystävyyttä keskenämme. Te olette aina olleet pöyhkeä-vatsainen penikka siitä asti, kuin tänne tulitte; ja te kadehditte minua siitä, että olen päässyt eteenpäin, kuinka? Mutta pois kaikki sala-vehkeenne minua vastaan; minä aion myöskin puolestani vehkeillä! Suorikaat tiehenne, Micawber. Minä puhun pian teidän kanssanne".

"Mr. Micawber", lausuin minä, "tässä miehessä on tapahtunut äkillinen muutos muissakin kohdin, kuin siinä erinomaisessa, että hän kerran puhuu totuutta, ja tästä tulen siihen vakuutukseen, että hän on pulaan saatettu. Menetelkäät hänen suhteensa, niinkuin hän ansaitsee!"

"Te olette uhkeata väkeä", sanoi Uriah samalla hiljennetyllä äänellä ja pyyhki pitkällä, laihalla kädellänsä pois sitä tahmaista hikeä, joka puhkesi hänen otsastansa, "kun lahjoitatte konttoristini, joka on yhteiskunnan viimeistä rojua — niinkuin itse olitte, Copperfield, kuten tiedätte, ennenkuin joku armahti teitä — että hän häväisisi minua valheillansa! Miss Trotwood, teidän olisi paras tehdä loput tästä, sillä muutoin minä teen lopun teidän aviopuolestanne pikemmin, kuin ehkä suotavaksi katsotte. Minä en ole turhan vuoksi ammattini kannalta ottanut selkoa teidän elämänne vaiheista, vanha lady! Miss Wickfield, jos rakastatte isäänne, olisi parempi teille, jollette yhdy tuohon joukkoon. Minä saatan hänet perikatoon, jos yhdytte. Noh, tulkaat tänne! Minä olen saanut muutamat heistä äkeeni alle. Ajatelkaat kahdesti, ennenkuin se menee teidän ylitsenne. Ajatelkaat kahdesti, te, Micawber, jollette tahdo tulla muserretuksi. Minä neuvon teitä lähtemään tiehenne, te narri! ja tulemaan puheilleni, niin kauan kuin teillä vielä on aikaa peräytyä. Missä äiti on!" sanoi hän, yht'äkkiä näyttäen levottomuudella huomaavan, että Traddles oli poissa, ja nykäisten kellon nuoraa. "Menettelettepä siivosti toisen omassa huoneessa!"

"Mrs. Heep on täällä, Sir", vastasi Traddles, palaten arvokkaan pojan arvokkaan äidin kanssa. "Minä olen uskaltanut esitellä itseni hänelle".

"Kuka te olette, että esittelette itsenne?" vastasi Uriah. "Ja mitä te täältä tahdotte?"

"Minä olen Mr. Wickfield'in asiamies ja ystävä, Sir", lausui Traddles tyvenellä, asiamiehen kaltaisella tavalla. "Ja minun on plakkarissani valtuuskirja häneltä, että saan kaikissa edustaa häntä".

"Se vanha aasi on juonut itsensä höperöksi", sanoi Uriah, käyden vielä rumemmaksi, kuin ennen. "Ja valtuuskirja on petollisesti houkuteltu häneltä!"

"Jotakin on petollisesti houkuteltu häneltä, sen tiedän minä", vastasi Traddles levollisesti; "ja sen tiedätte tekin, Mr. Heep. Me lykkäämme tämän kysymyksen Mr. Micawber'in päätettäväksi".

"Ury —!" aloitti Mrs. Heep tuskastuneella liikenteellä.

"Olkaat vaiti, äiti", vastasi hän; "mitä vähemmin puhuttu, sitä pikemmin korjattu".

"Mutta Ury'ni —".

"Tahdotteko olla vaiti, äiti, ja jättää asian minulle?"

Vaikka kauan olin tietänyt, että Uriah'n nöyryys oli teeskennelty ja kaikki hänen koristelemisensa konnamaiset ja tyhjäntäpöiset, ei minulla kuitenkaan ollut ollut mitään oikeata käsitystä hänen ulkokultaisuutensa määrästä, ennenkuin nyt näin hänen valhenaamansa riisutuksi. Se pikaisuus, jolla hän heitti sen, kun hän huomasi, ettei se hyödyttänyt häntä; se pahansuonti, röyhkeys ja viha, jota hän osoitti; se pilkallinen ilo, jolla hän tälläkin hetkellä riemuitsi siitä pahasta, jota hän oli tehnyt — samalla kuin hän myös koko tämän ajan oli epätoivossa ja ymmällään, kuinka saada meistä voittoa — hämmästyttivät, vaikka ne täydellisesti sopivat yhteen sen kokemuksen kanssa, joka minulla oli hänestä, ensiksi minuakin, joka olin tuntenut hänet niin kauvan ja niin sydämestäni inhonnut häntä.

Minä en sano mitään siitä katseesta, jonka hän loi minuun, kun hän seisoi ja tarkasteli meitä järjestänsä; sillä minä olin aina ymmärtänyt, että hän vihasi minua, ja minä muistin käteni merkit hänen poskessaan. Mutta kun hän käänsi silmänsä Agnesiin, ja minä näin sen vimman, jolla hän tunsi valtansa tämän suhteen luiskahtavan käsistään, ja millä tavalla ne ilettävät intohimot, jotka olivat saattaneet hänet tavottamaan semmoista, jonka hyviä avuja hän ei koskaan voinut ymmärtää eikä arvossa pitää, ilmestyivät pettyneissä toiveissaan, säpsähdin yksin sitä ajatustakin, että Agnes oli elänyt tunninkaan semmoisen miehen näkyvissä.

Hetken hierottuaan kasvojensa alipuolta ja katseltuaan meitä noilla pahoilla silmillänsä rystöisten sormiensa ylitse, puhutteli hän kerran vielä minua, puoleksi vaikeroiden ja puoleksi soimaten.

"Vai katsotte te, Copperfield, joka ylpeilette niin paljon kunniastanne ja kaikista tuommoisista, oikeaksi hiiviskellä huoneeni ympäri ja kuunnella konttoristini kanssa? Jos se olisin ollut minä, en olisi kummastellut, sillä minä en kehu itseäni miksikään gentlemaniksi (vaikken koskaan ole kuljeksinut pitkin katuja, niinkuin te Mr. Micawber'in kertomuksen mukaan), mutta kun se olette te! — Ettekä pelkää tätä tekemistä? Te ette ollenkaan ajattele, mitä minä korvaukseksi teen, taikka että itse joudutte ahdinkoon salaliitosta ja semmoisesta? Hyvä. Saadaan nähdä! Mr. Mikä-teidän-nimenne-lieneekään, te aiotte lykätä jonkun kysymyksen Mr. Micawber'in päätettäväksi. Tuossa on arviotuomarinne. Miks'ette pane häntä puhumaan? Hän on oppinut läksynsä, näen minä".

Kun Mr. Heep näki, etteivät hänen sanansa ensinkään vaikuttaneet minuun eikä keneenkään meistä, istui hän pöytänsä reunalle, kädet plakkarissa ja toinen vääristä jaloistaan kierrettynä toisen ympäri, ynseästi odottaen, mitä tulossa oli.

Mr. Micawber, jonka kiivautta olin tähän asti suurimmalla vaikeudella pidättänyt ja joka oli ehtimiseen laskenut suustaan kon-nan ensimäisen tavun toiseen tavuun ehtimättä, puuskahti nyt esiin, veti linjaalin povestaan (nähtävästi puollustus-aseeksi) ja otti taskustaan propatria-paperin dokumentin, joka oli taitettu kokoon suuren kirjan muotoon. Hän avasi tämän paketin vanhalla komeudellansa, katseli sisällystä, niinkuin hän olisi taiteelliselta kannalta ihmetellyt lausetapaa, ja alkoi lukea, niinkuin seuraa:

"'Hyvä Miss Trotwood, hyvät gentlemanit'".

"Siunatkoon ja varjelkoon miestä!" huudahti tätini matalalla äänellä.
"Hän kirjoittaisi kirjeitä riisittäin, vaikka henki kaupalla olisi!"

Häntä kuulematta jatkoi Mr. Micawber:

"'Kun astun eteenne, paljastaakseni arvattavasti suurinta konnaa, mikä milloinkaan on löytynyt'", silmiään paperista nostamatta osoitti Mr. Micawber linjaalillansa, niinkuin haamun komento-sauvalla, Uriah Heep'iä, "'en pyydä mitään armoa itselleni. Kehdosta asti oltuani semmoisten rahallisten sitoumusten uhrina, joista en voinut vastata, olen aina ollut alentavien asianhaarain heittelynä ja leikki-kaluna. Häpeä, puute, epätoivo ja mielettömyys ovat yhdessä taikka kukin erinänsä olleet seurakumppaneina elämänradallani'".

Sitä ihastusta, jolla Mr. Micawber kuvasi itseänsä näitten kauheitten onnettomuuksien saaliiksi, sopi vaan verrata siihen korkeapontisuuteen, jolla hän luki kirjettänsä, ja siihen kunnian-osoitukseen, jonka hän suoritti tälle päänsä keikahuttamisella joka kerta kuin hän luuli osaavasti valinneensa jonkun lauseen.

"'Karttuneen häpeän, puutteen, epätoivon ja mielettömyyden taakan alla tulin tähän konttoriin — elikkä niinkuin meidän vilkas naapuri, Gallialainen, sanoisi, byroosen — sen firman palvelukseen, jota nimellisesti Wickfield ja — Heep johdattavat, mutta jota todella — Heep yksin hallitsee. Heep ja ainoastaan Heep on päävipu tässä koneessa. Heep ja ainoastaan Heep on väärentäjä ja pettäjä'".

Enemmän sinisenä, kuin valkoisena näistä sanoista syöksähti Uriah kirjettä kohden, niinkuin repiäksensä sitä kappaleiksi, mutta ihmeellisellä taidolla taikka onnella osasi Mr. Micawber linjaalillansa lyödä häntä lähestyviin rystöihin ja teki hänen oikean kätensä hermottomaksi. Se vaipui alas, niinkuin se olisi mennyt poikki ranteimesta. Kuului semmoinen ääni, kuin olisi puuta lyöty.

"Piru vieköön teidät!" huusi Uriah, väänneksien tuskasta ihan uudella tavalla. "Minä aion maksaa teille samalla mitalla takaisin".

"Lähestykäät minua vielä, te — te — te häpeän Heep", huohotti Mr. Micawber, "ja, jos teidän päänne on niinkuin muitten ihmisten, rusennan sen. Tulkaat tänne vaan!"

Minä luulen, etten ole koskaan nähnyt mitään niin naurettavaa — jo silloinkin huomasin sen — kuin Mr. Micawber'in, kun hän linjaaleinensa seisoi sapelin-taistelian asemassa ja huusi: "tulkaat tänne vaan!" samalla kuin Traddles ja minä sysäsimme häntä nurkkaan, josta hän joka kerta, kuin olimme saaneet hänet sinne, lakkaamatta jälleen pyrki esiin.

Hänen vastustajansa mutisi muutamia sanoja itsekseen, väänteli hetken aikaa satutettua kättänsä, riisui verkalleen kaulahuivinsa ja sitoi sillä kätensä, piti sitä sitten toisessa kädessään ja istui pöydällensä, katsoen maahan synkistyneellä muodolla.

Kun Mr. Micawber oli kylläksi tyyntynyt, jatkoi hän kirjettänsä.

"'Ne palkalliset edut, joitten vuoksi minä tulin — Heep'in palvelukseen'", hän pysähtyi aina tämän sanan eteen ja lausui sitä kummastuttavalla voimalla, "'eivät olleet määrätyt paitsi mitättömät kaksikolmatta shillingiä ja kuusi pennyä viikkoonsa. Loput jätettiin riippuvaksi ammatillisten tointeni arvosta elikkä toisin ja selvemmin sanoen luontoni huonoudesta, aikomusteni ahneudesta, perheeni köyhyydestä ja siitä yleisestä siveellisestä taikka pikemmin epäsiveellisestä yhtäläisyydestä, joka oli minulla ja — Heep'illä. Tarvitseeko minun sanoa, että minun pian oli täytymys pyytää — Heepiltä etumaksoja Mrs. Micawber'in ja meidän hävinneen, mutta karttuvan perheemme elatukseksi? Tarvitseeko minun sanoa, että — Heep — oli edeltäpäin arvannut tämän täytymyksen? että näitä etumaksoja annettiin vekseleitä ja muita samanlaisia sitoumuksia vastaan, joista tämän maan lain-säännöissä puhutaan? ja että minä näin kietounnuin siihen verkkoon, jonka hän oli kutonut minua varten?'"

Mr. Micawber'in mielihyvä siitä taidosta, jolla hän kirjeen tapaan kuvasi tätä onnetonta asiain laitaa, näytti voittavan jokaisen tuskan taikka huolen, jonka tosi-olot olisivat voineet tuottaa hänelle. Hän luki eteenpäin:

"'Silloin se oli, kuin — Heep — alkoi suosia minua juuri niin suurella luottamuksella, kuin oli tarpeellista hänen kirotun hankkeensa toimeenpanoksi. Silloin se oli, kuin hän alkoi, jos saan käyttää Shakespeare'n lausetta, kitua, potea ja hiueta. Minä huomasin, että apuani lakkaamatta vaadittiin väärennys-asioihin ja erään henkilön peijaamiseen, jota nimitän Mr. W:ksi. Tämä Mr. W. eksytettiin, pidettiin tietämättömyydessä ja petettiin jos jollakin tavalla; vaan kuitenkin oli tuo rosvo — Heep — koko tämän ajan tunnustavinaan rajatonta kiitollisuutta ja ystävyyttä tälle kovaa vääryyttä kärsineelle gentlemanille. Tämä oli kyllä paha; mutta, niinkuin tuo filosofinen Tanskalainen [Hamlet] muistuttaa sillä yleisellä käytöllisyydellä, joka on omituinen Elisabetin aikakauden kuuluisalle kaunistukselle, pahempia tulee vielä!'"

Mr. Micawber oli niin ihastuksissaan siitä, että hän tällä citatilla sai lauseensa näin luontevasti päätetyksi, että hän omaksi ja meidän nautinnoksemme toisti saman lauseen sillä nimellä, että hän oli lukiessaan sekaantunut.

"'Minun ei ole aikomus'", jatkoi hän, "'tässä kirjoituksessa ruveta perinjuuriseen luetteloon (vaikka semmoinen on valmiina toisessa paikassa) niistä monesta vähemmästä juonesta, joita on harjoitettu Mr. W:ksi nimittämääni henkilöä vastaan ja joihin minä äänettömällä suostumuksella olen ottanut osaa. Kun taistelo rinnassani palkan ja palkattomuuden, leipurin ja leipurittomuuden, olemisen ja olemattomuuden välillä lakkasi, päätin käyttää jokaista tilaisuutta saattaakseni ilmi ja asettaakseni näkyviin ne isommat juonet, joita — Heep — tämän gentlemanin kovaksi vääryydeksi ja vahingoksi oli nivonut. Sisällisesti kehoitettuna hiljaiselta varottajalta ja ulkonaisesti yhtä liikuttavalta ja voimalliselta varottajalta — jota lyhyeltä sanon Miss W:ksi — rupesin jokseenkin töisevään salaiseen tutkimiseen, jota nyt on kestänyt parhaan tietoni, taitoni ja vakuutukseni mukaan enemmän kuin kaksitoista kalenteri-kuukautta'".

Hän luki tätä paikkaa, niinkuin se olisi seisonut jossakin parlamentin päätöksessä, ja näytti saavan juhlallista virvoitusta sanojen soinnusta.

"'Kanteeni — Heep'iä — vastaan'", luki hän, katsellen tätä, ja pani hätävaraksi linjaalinsa soveliaasen asemaan vasempaan kainaloonsa, "'ovat seuraavat:'"

Me pidätimme kaikki henkeämme. Varma on, että Uriah teki niin.

"'Ensiksi'", lausui Mr. Micawber. "'Kun Mr. W:in kyky ja muisto virka-asioissa muutamista syistä, joihin minun ei ole tarpeellista eikä soveliasta ryhtyä, kävivät heikoiksi ja himmeiksi, sekoitti ja selkkasi — Heep — tahallaan kaikki ammatti-toimet. Kun Mr. W. kaikkein vähimmin kelpasi työhön, oli — Heep — aina käsillä ja kehoitti häntä rupeamaan siihen. Tämmöisissä tiloissa sai hän Mr. W:in nimikirjoituksen tärkeihin dokumentteihin, joita hän väitti toisiksi, vähäpätöisiksi. Näin viekoiteltuna Mr. W. valtuutti hänet ottamaan ulos erityisen talletus-summan, joka nousi kahteentoista tuhanteen kuuteen sataan ja neljääntoista puntaan, kahteen shillingiin ja yhdeksään pennyyn, ja käytti sen valheteltujen kustannusten ja vajausten suorittamiseksi, joista joko oli jo huolta pidetty taikka joita ei koskaan ollut löytynyt. Hän antoi tälle menetykselleen kokonaan semmoisen muodon, kuin se olisi lähtenyt Mr. W:in omista, epärehellisistä aikomuksista ja kuin se olisi tapahtunut Mr. W:in epärehellisen toimen kautta; ja hän on käyttänyt sitä aina sen jälkeen kiduttaaksensa ja pitääksensä toista vallassaan'".

"Te saatte näyttää tämän todeksi, te Copperfield!" sanoi Uriah uhkaavalla pään pudistuksella. "Kaikki aikanansa!"

"Kysykäät — Heep'iltä — Mr. Traddles, kuka asui hänen huoneessansa hänen jälkeensä", lausui Mr. Micawber, katsahtaen ylös kirjeestänsä; "tehkäät hyvin".

"Tuo narri itse — ja hän asuu siellä nytkin", vastasi Uriah halveksien.

"Kysykäät — Heep'iltä — pitikö hän koskaan mitään päiväkirjaa tuossa huoneessa", sanoi Mr. Micawber; "tehkäät hyvin".

Minä näin Uriah'n laihan käden tahtomatta pysähtyvän hänen poskeansa raappimasta.

"Taikka kysykäät häneltä", lausui Mr. Micawber, "polttiko hän koskaan mitään päiväkirjaa. Jos hän sanoo polttaneensa ja kysyy teiltä, missä tuhka on, käskekäät hänen kääntyä Wilkins Micawber'in puoleen ja hän saa kuulla jotakin, joka ei ollenkaan ole hänelle eduksi!"

Se voitonriemuinen komeus, jolla Mr. Micawber laski nämät sanat, huolestutti suuresti Uriah'n äitiä, joka kovasti pelästyneenä huusi:

"Ury, Ury! Ole nöyrä ja sovi pois, rakas poikani!"

"Äiti!" vastasi hän, "tahdotteko olla vaiti? Te olette säikähtyneet ettekä tiedä, mitä sanotte taikka tarkoitatte. Nöyrä!" toisti hän, muristen katsellen minua; "nöyränäkin olen kauan aikaa nöyryyttänyt muutamia heistä!"

Gentilisti sovittaen leukaansa paidankaulukseensa, jatkoi Mr. Micawber nyt lukemistansa.

"'Toiseksi. On — Heep useissa tiloissa, parhaan tietoni, taitoni ja vakuutukseni mukaan'" —.

"Mutta tämä ei kelpaa", mutisi Uriah tointuneena. "Äiti, te olette vaiti".

"Me koetamme ennen pitkää hankkia teille jotakin, joka kelpaa, kelpaa täydellisesti, Sir", vastasi Mr. Micawber.

"'Toiseksi. On — Heep — useissa tiloissa parhaan tietoni, taitoni ja vakuutukseni mukaan säännöllisesti useissa laskuissa, kirjoissa ja dokumenteissä vääristänyt Mr. W:in nimen; ja on selvästi tehnyt niin eräässä tapauksessa, jonka minä voin näyttää todeksi. Asian laita on tämä tämmöinen:'"

Mr. Micawber ihasteli taas tätä muodon-mukaista sanojen kasaamista, joka tosin tuntui hyvin naurettavalta hänessä, mutta ei suinkaan, täytyy minun myöntää, ole hänelle yksistään omituinen. Minä olen eläissäni huomannut sen monessa ihmisessä. Minusta näyttää, kuin se olisi yleinen sääntö. Esimerkiksi, kun todistaja vannoo laissa määrätyn valan, näyttää hän suuresti iloitsevan, kun häntä kohtaa pitkä jono tukevia sanoja, jotka ilmoittavat samaa asiaa; niinkuin, että he inhoovat, kammovat, kieltävät taikka niin edespäin; ja vanhat kirkonpannat laitettiin maukkaiksi saman perus-aatteen mukaan. Me puhumme sanojen hirmuvallasta, mutta tahdomme myöskin harjoittaa hirmu-valtaa niitten suhteen; me suomme mielellään, että meillä on iso liika vara sanoja tarjona suurissa tiloissa; me luulemme, että se näyttää arvokkaalta ja soi hyvältä. Niinkuin emme erittäin huoli livreaimme merkityksestä juhlatiloissa, jahka ne vaan ovat kylläksi kauniit ja lukuisat, niin on myöskin sanojemme tarkoitus taikka tarpeellisuus vähäpätöinen asia, jahka niitä vaan ilmestyy komea rivi. Ja niinkuin yksityiset joutuvat pulaan, kun liiaksi komeilevat livreoillansa, taikka niinkuin orjat, kun ne ovat liian lukuisat, nousevat kapinaan herrojansa vastaan, niin luulen voivani mainita erään kansakunnan, joka on joutunut moneen suureen vastukseen ja joutuu varmaan vielä suurempiin sen vuoksi, että se pitää liian suurta sanojen saattoa.

Mr. Micawber luki eteenpäin, melkein maiskuttaen huuliansa:

"'Asian laita on nimittäin tämä tämmöinen. Koska Mr. W. oli heikko ja mahdollisuuden piirissä oli, että hänen kuolemansa johdosta tulisi ilmi muutamia seikkoja ja, niinkuin minä, Wilkins Micawber, allekirjoittanut, otaksun, se valta kukistuisi, joka — Heep'illä — oli W:n perheen suhteen, jollei voisi salaisesti taivuttaa hänen tytärtänsä lapsellisesta rakkaudesta suostumaan siihen, ettei mihinkään tutkintoon firman asioista koskaan ruvettaisi, katsoi sanottu — Heep — hyödylliseksi pitää varalla velkaseteliä, jonka Mr. W. muka oli antanut hänelle ennen mainituista kahdestatoistatuhannesta kuudesta sadasta ja neljästätoista punnasta, kahdesta shillingistä ja yhdeksästä pennystä ynnä koroista, ja jossa sanottiin, että — Heep — edeltäpäin oli maksanut rahat Mr. W:lle, Mr. W:iä häpeästä pelastaaksensa; vaikka hän todella ei koskaan ollut tätä summaa antanut, vaan se jo aikaa sitten oli takaisin maksettu. Tämän dokumentin allekirjoitukset, joita muka Mr. W. on kirjoittanut ja Wilkins Micawber todistanut, on — Heep — vääristänyt. Minulla on hallussani hänen käsi- ja päiväkirjansa, jossa tavataan monta samanlaista Mr. W:in nimen mukailemaa; tuli on sieltä täältä vahingoittanut niitä, mutta jokainen voi lukea niitä. Minä en ole koskaan todistanut mitään semmoista dokumenttia. Ja minulla on itse dokumentti hallussani'".

Ylös hypähtäen otti Uriah Heep plakkaristansa avainkimpun ja avasi erään laatikon, rupesi sitten yht'äkkiä miettimään, mitä hän aikoi tehdä, ja kääntyi taas meitä kohden laatikkoon katsomatta.

"'Ja minulla on itse dokumentti hallussani'", luki Mr. Micawber uudestaan, katsoen ympärillensä, niinkuin se olisi ollut teksti hänen saarnassansa — "se on: se oli minulla varhain tänä aamuna, kun tämä kirjoitettiin, mutta minä olen sitten jättänyt sen Mr. Traddles'ille".

"Se on aivan oikein", myönsi Traddles.

"Ury, Ury!" huusi äiti, "ole nöyrä ja sovi pois. Minä tiedän, että poikani tahtoo olla nöyrä, gentlemanit, jos annatte hänelle mietintö-aikaa. Mr. Copperfield, te tiedätte varmaan, että hän aina oli hyvin nöyrä, Sir!"

Oli omituista nähdä, kuinka äiti yhä piti kiinni vanhasta tempusta, kun poika jo oli heittänyt sen hyödyttömänä.

"Äiti", lausui hän, maltittomasti purren siihen nenäliinaan, joka oli kääritty hänen kätensä ympäri, "tekisitte paremmin, jos ottaisitte ladatun pyssyn ja ampuisitte minut".

"Mutta minä rakastan sinua, Ury", huusi Mrs. Heep. Enkä minä epäile, että hän teki niin taikka että Uriah rakasti häntä, näyttipä se kuinka kummalliselta hyvänsä; vaikka, totta puhuen, he olivat yhtäläinen pari! "Enkä minä voi kuulla, kuinka sinä yllytät gentlemaneja ja saatat itsesi vielä suurempaan vaaraan. Minä sanoin ensiksi tuolle gentlemanille, kun hän ilmoitti minulle ylikerroksessa, että asia oli tullut ilmi, että tahdoin vastata siitä, että sinä olisit nöyrä ja taipuisit antamaan hyvitystä. Oi, katsokaat, kuinka nöyrä minä olen, gentlemanit, älkäätkä huoliko hänestä!"

"Tuossa seisoo Copperfield, äiti", vastasi Uriah vihaisesti, laihalla sormellansa osoittaen minua, jota vastaan koko hänen suuttumuksensa oli kääntynyt, koska olin muka päämies asian ilmi tuonnissa; enkä minä poistanut hänestä tätä harhaluuloa; "tuossa seisoo Copperfield, joka olisi maksanut teille sata puntaa, vaikk'ette olisi sanoneet niinkään paljon, kuin mitä olette sanoneet".

"Minä en voi auttaa sitä, Ury", huusi hänen äitinsä. "Minä en voi nähdä, että menet vaaraan sen kautta, että pidät päätäsi niin pystyssä. Parempi on, että olet nöyrä, niinkuin aina olit".

Uriah puri vähän aikaa nenäliinaansa ja sanoi sitten minulle, otsaansa rypistäen:

"Mitä muuta aiotte tuoda esiin? Jos teillä on jotakin, ilmoittakaat se.
Miksi katselette minua tuolla tapaa?"

Mr. Micawber ryhtyi nopeasti jälleen kirjeesensä, suuresti iloissaan, kun hän sai palata semmoiseen toimeen, joka tyydytti häntä niin paljon.

"'Kolmanneksi. Ja viimeiseksi. Minun on nyt tilaisuus — Heep'in — väärien kirjojen ja — Heep'in — oikeitten muistoonpanojen avulla, jotka alkavat tuolla osaksi hävitetyllä päiväkirjalla (jota minä en pystynyt ymmärtämään siihen aikaan, kuin muutimme nykyiseen asuntoomme ja Mrs. Micawber satunnaisesti löysi sen siitä arkusta elikkä laatikosta, jonka on määrä vastaan-ottaa kodillisella liedellämme poltettu tuhka), todistaa, että onnettoman Mr. W:in heikkoja puolia, vikoja, jopa hyviä avujakin, isällistä rakkautta ja kunniantuntoa on vuosikaudet käytetty ja pinnistetty — Heep'in — huonoja tarkoituksia varten; että Mr. W:iä on monta vuotta petetty ja ryöstetty jos jollakin tavalla tuon ahneen, viekkaan ja kiskovan — Heep'in — rikastumiseksi; että — Heep'in — päätarkoitus oli, paitsi voiton-toivonsa tyydyttämistä, Mr. W:in ja Miss W:in periujuurinen kukistaminen oman valtansa alle (mitä hän lisäksi tämän jälkimäisen suhteen tavotteli, siitä en puhu mitään); että hänen viimeinen, ainoastaan muutamia kuukausia sitten toimitettu tekonsa oli se, että hän houkutteli Mr. W:in kirjallisesti luopumaan osastansa firmassa niinkuin myöskin jättämään yksin huonekalunsakin määrättyä vuotuista maksoa vastaan, jonka — Heep — oikein ja rehellisesti oli suorittava joka vuosi noina neljänä kvarttali-päivänä; että nämät paulat, jotka alkoivat huolestuttavilla ja väärennetyillä kertomuksilla niistä tiluksista, jotka olivat Mr. W:in hallussa siihen aikaan, kuin Mr. W. oli ryhtynyt varomattomiin ja huonosti suunniteltuihin asiahankkeisin eikä hänellä ollut takanansa niitä rahoja, joista hänen tuli siveelliseltä ja lailliselta kannalta vastata; — jatkaantuivat valheteltuilla rahalainoilla suunnatonta korkoa vastaan, jotka lainat todella tulivat — Heep'iltä — ja joihin — Heep — ensin oli vilpillisesti saanut taikka vienyt rahat Mr. W:iltä itseltä sillä varjolla, että niitä tarvittiin kauppatuumiin tai muihin yrityksiin; — ja lisääntyivät useilla erilaisilla tunnottomilla juonilla — vähitellen kiristyivät siinä määrässä, ettei tuo onneton Mr. W. tietänyt, mikä neuvoksi. Hävinneenä, jommoiseksi hän katsoi itseään yhtä paljon varojen kuin kaikkien muitten toivojen ja kunnian puolesta, luotti hän kokonaan tuohon hirviöön ihmishaamussa'" — Mr. Micawber pani erinäistä pontta tähän, koska se oli uusi lausetavan muodostus — "'joka oli tehnyt itsensä tarpeelliseksi hänelle ja näin aikaan-saanut hänen perikatonsa. Kaikki nämät lupaan näyttää todeksi. Arvattavasti paljon enemmänkin!'"

Minä kuiskasin muutamia sanoja Agnesille, joka itki minun vieressäni puoleksi ilosta, puoleksi surusta; ja jonkunlainen liikunto syntyi meidän joukossamme, niinkuin Mr. Micawber olisi päättänyt. Mutta hän sanoi erinomaisella vakavuudella: "antakaat minulle anteeksi", ja ryhtyi kirjoituksensa loppu-osaan syvimmällä alakuloisuudella, johon sydämellinen mielihyvä yhdistyi.

"'Minä olen päättänyt. Minun tulee nyt vaan näyttää nämät syytökset todeksi ja sitten kova-osaisen perheeni kanssa kadota siitä maakunnasta, jolle näytämme olevan rasitukseksi. Tämä on pian tehty. Sopii hyvällä syyllä arvata, että pikku lapsemme ensiksi nääntyy ruoan-puutteesen, koska se on heikoin jäsen joukossamme, ja että kaksoisemme lähinnä seuraavat. Olkoon niin! Mitä minuun tulee, on pilgrimi-retkeni tänne Canterbury'yn tehnyt paljon; velkavankeus ja puute tekevät pian enemmän. Minä toivon, että tämän tutkimukseni vaiva ja vaara — sen vähimmät tuotteet ovat verkalleen poimitut kokoon kiireisten virkatointen päälle tunkiessa, painavissa rahallisissa huolissa, aamun valjetessa, kasteisina iltoina, yön varjoissa, erään semmoisen miehen silmän helteessä, jota olisi tarpeeton nimittää pahaksi hengeksi — ynnä minun, köyhän perheen-isän, ponnistus saada tämä tutkimus, kun se päättyy, kantamaan hyviä hedelmiä — ovat niinkuin muutamat pisarat viiniä sirotettuna hauta-roviolleni. Muuta en pyydä. Puollustuksekseni sanottakoon vaan, niinkuin on sanottu eräästä miehuullisesta ja etevästä merisankarista, johon en tahdo ensinkään verrata itseäni, että mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt ilman mitään ahneita ja itsekkäitä tarkoituksia

    Englannin e'estä, kodin ja kauneuden.
    Pysyen aina &c. &c.
                               Wilkins Micawber".

Kovasti liikutettuna, mutta samalla myös suuresti ihastuneena taitti Mr. Micawber kokoon kirjeensä ja antoi sen kumartaen tädilleni niinkuin jotakin, jota tämä mielellään tallettaisi.

Niinkuin jo ensi kerralla kauan aikaa sitten täällä käydessäni olin huomannut, löytyi tässä huoneessa rautainen raha-arkku. Avain oli suulla. Äkillinen epäilys näytti syntyvän Uriah'ssa. Mr. Micawber'iin katsahtaen meni hän sen luo ja kimmahutti auki ovet. Se oli tyhjä.

"Missä kirjat ovat?" huusi hän kauhistuneilla kasvoilla. "Varas on vienyt kirjat!"

Mr. Micawber taputti itseänsä linjaalilla. "Minä ne vein, kun sain avaimen teiltä, niinkuin tavallisesti — mutta hiukan varemmin — ja avasin sen tänä aamuna".

"Älkäät olko levoton", lausui Traddles. "Ne ovat joutuneet minun haltuuni. Minä pidän huolta niistä sen oikeuden nojassa, jota olen maininnut".

"Te talletatte siis varkaankalua, vai kuinka?" huusi Uriah.

"Talletan tämmöisessä tilassa", vastasi Traddles.

Kuinka suuresti kummastuin, kun näin tätini, joka oli tyvenesti kuunnellut, syöksähtävän Uriah Heep'iä vastaan ja molemmin käsin tarttuvan hänen kaulukseensa!

"Tiedättekö, mitä minä tahdon?" sanoi tätini.

"Pakkotröijyä", vastasi hän.

"Ei. Omaisuuttani!" vastasi tätini. "Agnes, rakas lapseni, niin kauan kuin luulin, että isänne todella oli hukannut sen, en tahtonut sanoa sanaakaan — niinkuin en sanonutkaan, ei edes Trot'ille, sen hän tietää — siitä, että se oli jätetty tänne talletettavaksi. Mutta nyt tiedän, että tämän toverin tulee vastata siitä, ja tahdon sitä! Trot, tule ottamaan pois se häneltä!"

Luuliko tätini sinä hetkenä, että Uriah Heep piti hänen omaisuuttansa kaulahuivissaan, sitä en suinkaan tiedä; mutta varma on, että hän rytki siitä, niinkuin hänellä todella olisi ollut semmoinen luulo. Minä kiirehdin asettumaan heidän väliinsä ja vakuuttamaan tädilleni, että yhdessä pitäisimme huolta, että Uriah toimittaisi takaisin kaikki, mitä hän oli vääryydellä ottanut. Tämä ja muutamien minutien mietintö rauhoitti tätiäni; mutta hän ei ollut ollenkaan hämmennyksissä siitä, mitä hän oli tehnyt (jota minun ei sentään sovi sanoa hänen hatustaan), vaan kävi levollisesti istumaan entiselle paikallensa.

Viimeisinä parina minutina oli Mrs. Heep lakkaamatta kehoittanut poikaansa olemaan "nöyränä", ja oli langennut polvillensa meidän jokaisen eteen järjestänsä, tehden mitä hurjimpia lupauksia. Poika asetti hänet nyt tuolille, seisoi äreänä hänen vieressään ja piti kiinni hänen käsivarrestaan, vaikk'ei raa'asti, sanoen minulle julmalla katseella:

"Mitä vaaditte minut tekemään?"

"Minä sanon teille, mikä on tehtävä", lausui Traddles.

"Eikö tuolla Copperfield'illa ole mitään kieltä?" mutisi Uriah. "Minä tekisin teille sangen paljon, jos valehtelematta saattaisitte kertoa minulle, että joku on leikannut sen hänen suustaan".

"Uriah'ni aikoo olla nöyrä!" huusi hänen äitinsä. "Älkäät huoliko siitä, mitä hän sanoo, hyvät gentlemanit!"

"Tämä se on tehtävä", arveli Traddles. "Ensiksi on se luopumuskirja, josta olemme kuulleet, jätettävä minulle tuossa paikkaa".

"Otaksutaan, etten ole saanut sitä", keskeytti Uriah.

"Mutta te olette saaneet sen", lausui Traddles; "sentähden emme otaksu sitä". Enkä minä voi olla tunnustamatta, että tämä oli ensimäinen tilaisuus, jolloin todella itsekseni myönsin, että vanhalla koulukumppanillani oli selvä pää ja hyvä, tasainen, käytöllinen järki. "Sitten", sanoi Traddles, "täytyy teidän olla valmiina tuomaan esiin kaikki, mitä saaliinhimonne on anastanut, ja antaa se takaisin viimeiseen äyriin asti. Kaikki firman paperit ja kirjat jäävät meidän haltuumme, kaikki omat kirjanne ja paperinne, kaikki tilin-laskut ja takuut kumpaakin laatua. Lyhyeltä, kaikki, mitä täällä on".

"Täytyy? Sitä en juuri tiedä", lausui Uriah. "Minun täytyy saada aikaa ajatella sitä".

"Kyllä", vastasi Traddles; "mutta sillä välin ja siksi kuin kaikki on tehty meidän mieltämme myöden, pidämme nämät kaikki hallussamme; ja pyydämme teitä — lyhyeltä, pakoitamme teidät — pysymään omassa huoneessanne eikä rupeamaan yhteyteen kenenkään muun kanssa".

"Sitä en tee!" sanoi Uriah, kiroten.

"Maidstone'n vankihuone on luotettavampi säilytyspaikka", huomautti Traddles; "ja vaikka laki ei niin nopeasti toimita oikeutta meille eikä ehkä pysty toimittamaan oikeutta meille niin täydellisesti, kuin te, ei ole mitään epäilystä, että se rankaisee teitä. Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä! Copperfield, tahdotko mennä raastuvasta noutamaan pari polisia?"

Tässä Mrs. Heep taas keskeytti, polvillansa pyytäen Agnesia välittämään heidän puolestaan ja huudahtaen, että Uriah oli kovin nöyrä ja että kaikki oli totta ja että, joll'ei Uriah tekisi, mitä me tahdoimme, hän tekisi, ja paljon samanlaista, ollen puoleksi mieletönnä pelosta lemmittynsä vuoksi. Se kysymys, mitä Uriah olisi tehnyt, jos hänellä olisi ollut jotakin rohkeutta, olisi ollut samanlainen, kuin se kysymys, mitä sekasikiö-koira tekisi, jos sillä olisi tiikerin rohkeus. Hän oli pelkuri kiireestä kantapäähän ja osoitti vihaisuudellansa ja äreydellänsä pelkurin luontoansa yhtä paljon nyt, kuin ainakin kurjassa elämässään.

"Odottakaat!" tiuskaisi hän minulle ja pyyhki kuumia kasvojansa kädellään. "Äiti, olkaat hiljaa. Hyvä! Saakoot he tuon dokumentin. Menkäät noutamaan sitä!"

"Tehkäät hyvin ja auttakaat häntä, Mr. Dick", lausui Traddles.

Ylpeänä annetusta toimesta ja ymmärtäen sen arvoa, seurasi Mr. Dick häntä, niinkuin paimenkoira seuraa lammasta. Mutta Mrs. Heep ei tuottanut hänelle paljon murhetta, sillä hän ei ainoastaan palannut dokumentin kanssa, vaan toi myöskin lippaan, jossa se oli ja josta löysimme erään pankkikirjan ynnä muutamia muita papereita, jotka jälestäpäin olivat meille hyödyksi.

"Hyvä!" arveli Traddles, kun nämät olivat tuodut. "Nyt saatte, Mr. Heep, peräytyä ajattelemaan, mutta muistakaat erittäin, jos suvaitsette, että minä kaikkien läsnä olevien puolesta ilmoitan teille, että on ainoastaan yksi asia tehtävä, nimittäin se, jonka jo olen maininnut; ja että se on viipymättä tehtävä".

Silmiänsä maasta nostamatta astui Uriah huoneen poikki, käsi kuvallansa, ja sanoi, pysähtyen oven suuhun:

"Copperfield, minä olen aina vihannut teitä. Te olette aina olleet onnen-onkija ja te olette aina vastustaneet minua".

"Itse te, niinkuin, luullakseni, olen sanonut teille kerran ennen", lausuin minä, "olette ahneudellanne ja kavaluudellanne koko mailmaa vastustaneet. Teidän lienee täst'edes hyödyllinen miettiä, ettei koskaan vielä mailmassa ole ollut mitään ahneutta eikä kavaluutta, joka ei ole mennyt liikoihin ja pettänyt itseänsä. Se on yhtä varma, kuin kuolema".

"Taikka yhtä varma, kuin heidän oli tapa koulussa opettaa (samassa koulussa, jossa minä harjaannuin niin suureen nöyryyteen) kello yhdeksästä yhteentoista, että työ oli kirous, ja yhdestätoista yhteen, että se oli siunaus, ilo, kunnia, tiesi mitä kaikkia", sanoi hän ivallisesti. "Te saarnaatte melkein yhtä johdonmukaisesti, kuin he. Eikö nöyryys miellytä? Ilman sitä minä en, luullakseni, olisi voinut peijata tuota gentlemani-kumppaniani. — Micawber, te vanha lörppö, minä aion maksaa teille!"

Mr. Micawber, joka suuresti halveksi Uriah'ta ja hänen ojennettua sormeansa ja kovasti pöyhisti rintaansa, siksi kuin Uriah oli luikahtanut ulos ovesta, kääntyi nyt minun puoleeni ja tarjosi minulle iloa "todistaa keskinäisen luottamuksen uudestaan rakentamista hänen ja Mrs. Micawber'in kesken". Jonka perästä hän kutsui koko seuran tulemaan saapuville tähän liikuttavaan kohtaukseen.

"Se verho, joka kauan aikaa on eroittanut Mrs. Micawber'in ja minun, on nyt vedetty pois", lausui Mr. Micawber, "ja lapseni ja heidän olemisensa alku voivat vielä kerran yhtyä tasakannalla".

Koska kaikki olimme hyvin kiitolliset hänelle ja tahdoimme näyttää sitä niin paljon, kuin levottomuutemme ja hämmennyksemme salli, uskallan sanoa, että olisimme kaikki menneet, jollei olisi ollut tarpeellista, että Agnes palaisi isänsä luo, joka ei vielä kestänyt muuta kuin heikkoa toivon valoa, ja että joku muu vartioitsisi Uriah'ta. Traddles jäi siis sinne jälkimäistä tarkoitusta varten; Mr. Dick'in oli määrä jonkun ajan perästä tulla hänen sijaansa; ja Mr. Dick, tätini ja minä menimme kotiin Mr. Micawber'in luo. Kun kiireisesti erosin siitä kalliista tytöstä, jolle olin niin suuressa kiitollisuuden velassa, ja ajattelin, mistä hän ehkä tänä aamuna oli pelastettu — vaikka hän olikin tehnyt järkevän päätöksen — tunsin itseni sydämestäni kiitolliseksi lapsuuteni kurjuudesta, joka oli saattanut minut tuttavuuteen Mr. Micawber'in kanssa.

Mr. Micawber'in asunto ei ollut kaukana, ja koska kadulta tuli suoraan arkihuoneesen ja Mr. Micawber omituisella hätäisyydellään syöksähti sisään, olimme yht'äkkiä keskellä perhettä. Huudahtaen: "Emma, kulta-henkeni!" riensi Mr. Micawber Mrs. Micawber'in syliin. Mrs. Micawber kirkaisi ja halasi Mr. Micawber'ia. Miss Micawber, joka hoiteli sitä ymmärtämätöntä vierasta, josta Mr. Micawber oli puhunut viimeisessä kirjeessänsä minulle, oli syvästi liikutettu. Vieras hypiskeli. Kaksoiset ilmoittivat iloansa muutamilla vähän sopimattomilla, mutta viattomilla tempuilla. Master Micawber, jonka mieli näytti käyneen katkeraksi varhaisista vastuksista ja jonka katsanto oli muuttunut nyreäksi, joutui parempien tunteittensa valtaan ja itki.

"Emma!" lausui Mr. Micawber. "Pilvi on poistunut sielustani. Keskinäinen luottamus, joka niin kauan oli säilynyt meidän välillämme, on nyt palannut, eikä sitä mikään enää keskeytä. Terve tultua nyt köyhyys!" huusi Mr. Micawber, kyyneliä vuodattaen. "Terve tultua kurjuus, terve tultua kodittomuus, terve tultua nälkä, ryysyt, raju-ilma ja kerjuu! Keskinäinen luottamus on meitä loppuun saakka tukeva!"

Näillä lauseilla asetti Mr. Micawber Mrs. Micawber'in istumaan tuolille ja syleili perhettänsä järjestään, tervetulleeksi toivottaen koko joukkoa kolkkoja tulevaisuuden oloja, jotka parhaan ymmärrykseni mukaan eivät suinkaan heistä näyttäneet tervetulleilta, ja kehoittaen heitä lähtemään liikkeelle Canterbury'ssä ja laulamaan kööri-lauluja, kosk'ei mitään muuta ollut jäänyt heidän elinkeinokseen.

Mutta koska Mrs. Micawber oli ankarasta mielenliikutuksestaan mennyt pyörryksiin, tuli ensiksi, jopa ennenkuin sopi katsoa kööriä täydelliseksi, toinnuttaa häntä. Tämän tätini ja Mr. Micawber toimittivat; jonka jälkeen tätini esiteltiin, ja Mrs. Micawber tunsi minut jälleen.

"Suokaat minulle anteeksi, rakas Mr. Copperfield", lausui tämä lady raukka, ojentaen minulle kättänsä, "mutta minulla ei ole suurin voimia, ja Mr. Micawber'in ja minun nykyisen väärin-ymmärryksemme poistuminen koski minuun liian paljon".

"Onko tämä koko perheenne, Ma'am?" kysyi tätini.

"Tätä nykyä sitä ei ole enemmän", vastasi Mrs. Micawber.

"Hyvä Jumala, minä en tarkoittanut sitä, Ma'am", lausui tätini. "Minä tarkoitin, ovatko kaikki nämät lapset teidän?"

"Madam", vastasi Mr. Micawber, "se lasku pitää paikkansa".

"Ja tuo vanhin nuori gentlemani tuossa", arveli tätini miettiväisesti.
"Miksi häntä on kasvatettu?"

"Minun oli toivo, kun tulin tänne", lausui Mr. Micawber, "saada Wilkins kirkon palvelukseen; taikka kenties lausun ajatukseni tarkemmin, jos sanon kööriin. Mutta ei löytynyt mitään avointa tenori-laulajan paikkaa siinä kunnian-arvoisassa temppelissä, josta tämä kaupunki niin suurella syyllä on mainio, vaan hän on — lyhyeltä, hän on ruvennut laulamaan ravintoloissa pyhien rakennusten sijasta".

"Mutta hänellä on hyvät aikomukset", väitti Mrs Micawber hellästi.

"Minä uskallan sanoa, lemmittyni", vastasi Mr. Micawber, "että hänellä on erittäin hyvät aikomukset; mutta minä en ole vielä huomannut, että hän toteuttaa aikomuksiansa milläkään erinäisellä taholla".

Master Micawber'in nyreä katsanto palasi jälleen ja hän kysyi jonkunlaisella kiivaudella, mitä hänen tuli tehdä? Oliko hän syntynyt kirvesmieheksi taikka vaunun-maalariksi enemmän, kuin linnuksikaan? Saattiko hän mennä ensimäisen kadun varrelle ja avata apteekin? Saattiko hän rientää lähimmäiseen tuomio-istuimeen ja julistaa itsensä lakimieheksi? Voiko hän rynnäköllä ilmestyä operassa ja väkisin menestyä? Pystyikö hän tekemään mitään, kun ei hänelle oltu opetettu mitään?

Tätini mietti hiukan aikaa ja sanoi sitten:

"Mr. Micawber, minä kummastelen, ettei mieleenne ole tullut muuttaa pois maasta".

"Madam", vastasi Mr. Micawber, "se oli nuoruuteni unelma ja kypsemmän ikäni petollinen pyrintö".

Ohi mennen sanottuna, olen täydellisesti vakuutettu, ettei hän kertaakaan eläissään ollut ajatellut sitä.

"Oliko?" sanoi tätini, katsellen minua. "No, mikä hyvä asia se olisi teille ja teidän perheellenne, Mr. ja Mrs. Micawber, jos nyt muuttaisitte maasta".

"Pää-omaa, Madam, paä-omaa", arveli Mr. Micawber synkästi.

"Tämä on suurin, minun sopii sanoa ainoa vastus rakas Mr. Copperfield", myönsi hänen vaimonsa.

"Pää-omako?" huudahti tätini. "Mutta olettehan meille suuren hyvän työn tekemällänne — olette jo tehneet meille suuren hyvän työn, sopii minun sanoa, sillä varmaan saamme paljon tästä tulesta pelastetuksi — ja mitä voisimme tehdä teille, joka olisi puoleksikaan niin hyvä, kuin tuon pää-oman hankkiminen?"

"Minä en voisi vastaan-ottaa sitä lahjaksi", lausui Mr. Micawber innokkaasti, "mutta jos olisi mahdollista, että kylläksi suuri summa lainattaisiin minulle viiden prosentin vuotuista korkoa ja personallista sitoumustani vastaan — se on reverssejä vastaan, joita asetan kahdeksitoista, kakdeksaksitoista ja neljäksikolmatta kuukaudeksi, saadakseni aikaa, että jotakin ilmaantuisi" —.

"Olisi mahdollista? Se on mahdollista ja on oleva mahdollista teidän omilla ehdoillanne heti kuin asiaan suostutte. Ajatelkaat nyt tätä, te molemmat. David tuntee muutamia henkilöitä, jotka ennen pitkää lähtevät Australiaan. Jos päätätte matkustaa, miks'ette matkustaisi samalla laivalla? Te voitte auttaa toisianne. Ajatelkaat nyt tätä, Mr. ja Mrs. Micawber. Ottakaat aikaa itsellenne ja punnitkaat sitä hyvin".

"On vaan yksi kysymys, rakas Ma'am, jonka tahtoisin tehdä", sanoi Mrs.
Micawber. "Ilman-ala on, luulen minä, hyvä".

"Mitä paras mailmassa!" lausui tätini.

"Juuri niin", vastasi Mrs. Micawber. "Nyt tulee kysymykseni. Ovatko sen maan olot semmoiset, että Mr. Micawber'in lahjaisen miehen olisi mahdollinen nousta ylöspäin yhteiskunnallisella vaa'alla? Minä en tarkoita, sopiiko hänen heti pyrkiä kuvernöriksi taikka joksikin semmoiseksi, vaan olisiko hänen luonnonkirjoillansa tilaisuus siellä kehkeytyä — siinä olisi kyllin — ja päästä täyteen voimaan?"

"Parempaa tilaisuutta ei ole missään", vastasi tätini, "semmoisella miehellä, joka käyttää itsensä hyvin ja on ahkera".

"Miehellä, joka käyttää itsensä hyvin ja on ahkera", toisti Mrs.
Micawber selvimmällä asian-miehen tavallansa. "Aivan niin. Ilmeisesti
Australia on Mr. Micawber'in oikea vaikutus-ala!"

"Minulla on se vahva luulo, rakas Madam", sanoi Mr. Micawber, "että se on nykyisessä tilassa oikea maa, ainoa oikea maa minulle ja perheelleni, ja että jotakin erinomaista sillä rannikolla ilmaantuu. Matka sinne ei ole juuri mitään — verrannollisesti puhuen; ja vaikka tulee ystävällistä ehdoitustanne miettiä, voin vakuuttaa teille, että tämä miettiminen ei ole muuta, kuin muodon asia".

Unhottanenko koskaan, kuinka Mr. Micawber silmänräpäyksellä täyttyi toivolla ja katsoi eteenpäin onneansa kohden, taikka kuinka Mrs. Micawber kohta keskusteli kängurun tavoista! Muistanenko koskaan tuota Canterbury'n katua eräänä markkinapäivänä, Mr. Micawber'ia ajattelematta, kun hän seurasi meitä takaisin, sillä rohkealla, huolimattomalla käytöksellä, johon hän rupesi, osoittaen semmoisen epävakaista oloa, joka vaan satunnaisesti oleskelee manterella, sekä Australian farmerin silmillä katsellen ohitse astuvia härkiä!