Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Russian  Spanisch 
David Copperfield.  Charles Dickens
Luku 48. SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Perheellisiä oloja.

Minä sepittelin ahkerasti kirjaani enkä kuitenkaan sallinut sen estää sanomalehti-velvollisuuksieni säännöllistä täyttämistä; ja se ilmestyi ja saavutti suurta suosiota. Se ylistys, joka soi korvissani, ei huumannut minua, vaikka olin hyvin herkkä tuntemaan sitä ja epäilemättä pidin omaa teostani parempana, kuin kukaan muu. Minä olen ihmisluontoa tarkastellessani havainnut, että semmoinen mies, jolla on hyvä syy uskoa itseensä, ei koskaan pöyhistele, saadaksensa muita uskomaan häneen. Tästä syystä pysyin häveliäänä pelkästä itse-kunnioituksesta; ja mitä enemmän kiitoksia sain, sitä enemmän koetin ansaita niitä.

Minun ei ole aikomus tässä kertomuksessa, vaikka se kaikissa muissa tärkeämmissä kohdissa tuo esiin elämäni muistot, laatia omien teoksieni historiaa. Ne esittelevät itsensä, ja minä jätän ne itseksensä. Kun satunnaisesti käännyn niitten puoleen, tapahtuu se vaan sen vuoksi, että niissä ilmestyy osa omasta edistymisestäni.

Koska minulla siihen aikaan oli syytä uskoa, että luonto ja sattumus olivat tehneet minut kirjailiaksi, noudatin luottamuksella kutsumustani. Ilman semmoista vakuutusta olisin varmaan luopunut siitä ja käyttänyt jäntevyyttäni johonkin muuhun yritykseen. Minä olisin koettanut päästä selville, miksi luonto ja sattumus todella olivat aikoneet minua, ja ruveta siksi eikä miksikään muuksi.

Minä olin kirjoittanut tuohon sanomalehteen ja muualle niin suurella menestyksellä, että, kun uusi voittoni saavutettiin, katsoin itseäni oikeutetuksi jättämään nuot ikävät parlamentin-keskustelut. Eräänä iloisena iltana panin sentähden viimeisen kerran parlamentin säkkipillien nuotit paperille enkä ole koskaan sen jälkeen kuullut niitä; vaikka aina koko pitkän istunto-ajan yhä tunnen tuon vanhan huminan sanomalehdissä ilman mitään varsinaista muutosta, paitsi ehkä siinä, että sitä nyt ilmestyy runsaammalta.

Minä kirjoitan nyt siitä ajasta, jolloin olin ollut naimisissa noin puolentoista vuotta. Monen erilaisen kokeen jälkeen olimme luopuneet taloudenpidosta, niinkuin jostakin pahasta puuhasta. Talo piti itse itseänsä, ja me pidimme pagia. Tämän palvelian päätoimi oli riiteleminen kyökkipiian kanssa; jossa suhteessa hän oli täydellinen Whittington, mutta ilman tämän kissaa taikka kaukaisinta toivoa päästä Lord Mayor'iksi.

Minusta näyttää, kuin hän olisi elänyt ainaisessa kattilan-kansien sateessa. Hänen koko olemisensa oli ijankaikkinen kahakka. Hänen oli tapa huutaa apua kaikkein sopimattomimpiin aikoihin — esimerkiksi, kun meillä oli päivällisvieraita taikka muutamia ystäviä iltaa viettämässä — ja tulla tupertuen ulos kyökistä, samalla kuin rautaiset heitto-aseet lensivät hänen perässään. Me tahdoimme saada eroa hänestä, mutta hän riippui niin kiinni meissä, ettei häntä haluttanut lähteä. Hän oli herkkä-itkuinen nuorukainen ja purskahti semmoisiin surkeihin vaikerruksiin, kun viitattiin yhteytemme lakkauttamiseen, että meidän täytyi pitää häntä. Hänellä ei ollut mitään äitiä — eikä mitään sukulaisen tapaista, sitä myöden kuin minun oli tilaisuus huomata, paitsi yksi sisar, joka pujahti Amerikaan samalla hetkellä, kuin me olimme ottaneet pojan hänen niskoiltaan; ja tämä majoitettiin meille, niinkuin kauhea nuori vaihdokas. Hänellä oli elävä tunto omasta onnettomasta asemastaan ja hän hieroi aina silmiään jakkunsa hialla taikka kumartui niistämään nenäänsä vähäisen nenäliinansa viimeisellä nipulla, jota nenäliinaa hän ei koskaan kokonansa vetänyt ulos plakkaristaan, vaan aina säästi ja salasi.

Tämä onneton pagi, joka pahalla hetkellä pestattiin kuuden punnan ja kymmenen shillingin vuotuista palkkaa vastaan, aikaan saatti alituisia huolia minulle. Minä katselin häntä, sitä myöden kuin hän kasvoi — ja hän kasvoi kuin salkopapu — tuskalla peläten sitä aikaa, jolloin hän rupeisi ajamaan partaansa, vieläpä niitä aikoja, jolloin hän tulisi kalju- tai harmaapäiseksi. Minä en nähnyt mitään mahdollisuutta koskaan päästä hänestä; ja tulevaisuutta mietiskellessäni oli minun tapa ajatella, mikä vastus hänestä olisi, kun hän kävisi vanhaksi mieheksi.

Ei mikään asia ollut minulle niin odottamaton, kuin että tämän poloisen oma käytös päästäisi minut pulastani. Hän varasti Doran kellon, jolla ei enemmän, kuin milläkään muulla meidän kapineellamme, ollut mitään määrättyä paikkaa, muutti sen rahaksi ja kulutti saaliin (hän oli aina vähäjärkinen poika) sillä tapaa, että hän herkeämättä ajoi edestakaisin Londonin ja Uxbridge'n väliä postivaunujen katolla. Hän vietiin Bow Street'in polisikonttoriin, kun hän oli, minun muistaakseni, päättänyt viidennentoista matkansa, jolloin neljä shillingiä ja kuusi pennyä ynnä vanha huilu, jota hän ei osannut puhaltaa, löydettiin hänen taskuistaan.

Ilmi-saanti ja sen seuraukset eivät olisi olleet likimainkaan niin ikävät minulle, jollei hän olisi ollut katuvainen. Mutta hän oli hyvin katuvainen, jopa omituisella tavalla — ei tukulta, vaan vähitellen. Esimerkiksi: toisena päivänä sen jälkeen, kuin minun täytyi ilmestyä oikeuden edessä häntä vastaan, toi hän esiin muutamia seikkoja eräästä isosta, kellarissa talletetusta korista, jonka luulimme olevan viiniä täynnä, mutta jossa ei ollut mitään muuta, kuin tyhjiä pulloja ja korkkeja. Me arvelimme, että hän nyt oli huojentanut sydäntänsä ja kertonut pahimpia, mitä hän kyökkipiiasta tiesi; mutta pari, kolme päivää sen perästä tunsi hänen omatuntonsa uuden pistoksen, ja hän kertoi, kuinka kyökkipiialla oli pikkuinen tyttö, joka varhain joka aamu vei leipämme; niinkuin myöskin, kuinka häntä itseä oli houkuteltu varustamaan maidontuojaa hiilillä. Kun taas muutamia päiviä oli kulunut, ilmoittivat virkakunnat, että hän oli jutellut häränpaisteista kyökin-töryissä ja lakanoista rääsy-pussissa. Vähä aika sen jälkeen poikkesi hän kokonaan toisaalle ja tunnusti tietävänsä yötisistä varkaudenhankkeista meitä vastaan oluentuojan puolelta, joka heti otettiin kiinni. Minua rupesi niin hävettämään, että olin ollut semmoinen uhri, että olisin antanut vaikka kuinka paljon rahaa, kun hän vaan olisi pitänyt suunsa kiinni, taikka olisin tarjonnut runsaat lahjat, jos olisivat päästäneet hänet karkaamaan. Se oli vaikea seikka tässä jutussa, ettei hänellä ollut mitään käsitystä tästä, vaan hän luuli hyvittävänsä minua jokaisella uudella ilmoituksellaan, jopa saattavansa minut kiitollisuuden velkaan.

Lopulta lähdin itse karkuun joka kerta, kuin näin polisilähettilään tulevan jollakin uudella sanomalla, ja elin jonkunlaista sala-elämää, siksi kuin hänen asiansa oli tutkittu ja hän tuomittu maasta vietäväksi. Ei hän edes silloinkaan pysynyt hiljalleen, vaan kirjoitti aina kirjeitä meille ja halasi niin paljon nähdä Doraa, ennenkuin hän lähti, että Dora meni hänen luoksensa ja pyörtyi, kun havaitsi olevansa rautasalpojen takana. Lyhyeltä, minulla ei ollut tään taivaallista rauhaa, ennenkuin hän oli toimitettu pois maasta ja (niinkuin jälestäpäin kuulin) tehty lampuriksi jossakin "ylämaassa"; minulla ei ole mitään maatieteellistä käsitystä, missä.

Kaikki nämät johdattivat minua muutamiin totisiin mietteisin ja asettivat erhetyksemme uuteen valoon, jota en voinut olla eräänä iltana Doralle ilmoittamatta, vaikka kyllä hellin häntä.

"Armaani", sanoin minä, "minua tuskastuttaa kovin ajatella, että puuttuva järjestyksemme ja hallinnon-kykymme saattaa sekä meidät itse (johon jo olemme tottuneet) että muutkin ihmiset pulaan".

"Sinä et ole pitkään aikaan puhunut mitään, mutta nyt aiot ruveta häijyksi!" lausui Dora.

"Ei suinkaan, rakas Dorani! Anna minun selittää sinulle, mitä tarkoitan".

"Minä luulen, etten tahdo tietää", arveli Dora.

"Mutta minä tahdon, että tiedät, lemmittyni. Laske pois Jip".

Dora pani Jip'in kuonon minun nenääni vastaan ja sanoi: "puh!" haihduttaaksensa totisuuttani; mutta kun se ei onnistunut häneltä, käski hän Jip'in pagodiinsa ja istui silmäillen minua ristiin lasketuilla käsillä ja mitä kärsivällisimmällä pikku katsannolla.

"Tosi-asia on se, rakas ystäväni", aloitin minä, "että meissä on jotakin tarttuvaista. Me saastutamme kaikki ympärillämme".

Minä olisin ehkä jatkanut tällä kuvannollisella tavalla, jolleivät Doran kasvot olisi ilmoittaneet minulle, että hän kaikesta sydämestänsä kummasteli, aioinko ehdoitella jotakin uuden-aikaista rokon-istutusta taikka muuta lääketieteellistä parannuskeinoa tähän kivulloiseen tilaamme. Sentähden pidätin itseäni ja esittelin selvemmin, mitä olin tarkoittanut.

"Ei siinä kyllin, kultani", lausuin minä, "että meiltä menee raha ja mukavuus, vieläpä toisinaan iloinen mielikin, kun emme opi olemaan huolellisempia, vaan me joudumme myöskin ankaraan edesvastaukseen siitä, että turmelemme kaikki, jotka tulevat palvelukseemme taikka ovat asioissa meidän kanssamme. Minä rupeen pelkäämään, ettei vika ole kokonaan yhdellä puolella, vaan että nämät ihmiset kaikki kääntyvät kipeiksi sentähden, ettemme itse näytä olevan aivan terveet".

"Voi, mikä syytös", huudahti Dora, avaten silmänsä selälleen, "kun sanot, että olet nähnyt minun varastavan kultakelloja! Voi!"

"Rakas Dorani", muistutin minä, "älä laske tyhjiä! Kuka on vähimmälläkään tavalla viitannut kultakelloihin?"

"Sinä", vastasi Dora. "Sinä tiedät, että viittasit. Sinä sanoit, etten näyttänyt terveeltä ja vertasit minua häneen".

"Keneen?" kysyin minä.

"Pagiin", nyyhkytti Dora. "Oi, sinä julma toveri, kun vertaat hellää vaimoasi maasta vietyyn pagiin! Miks'et sanonut, mitä ajattelit minusta, ennenkuin menimme naimisiin? Miks'et sanonut, sinä kova-sydäminen olento, että olit vakuutettu, että minä olin pahempi, kuin maasta viety pagi? Oi, kun pitää semmoista kauheata ajatusta minusta! Voi minua!"

"Mutta, Dora kultani", vastasin minä, lempeästi koettaen vetää pois nenäliinaa, jota hän painoi silmiänsä vastaan, "tämä ei ole ainoastaan naurettavaa sinun puoleltasi, vaan kovin väärää. Kaikkein ensimäiseksi se ei ole totta".

"Sinä sanoit aina, että hän valehteli", huokasi Dora. "Ja nyt sanot samaa minusta! Voi, mitä tehnen! Mitä tehnen!"

"Rakas tyttöni!" vastasin minä, "minun täytyy todella pyytää, että olet järkevä ja kuulet, mitä sanoin ja sanon. Hyvä Dora, jollemme opi tekemään velvollisuuttamme niitä kohtaan, joita otamme palvelukseemme, eivät hekään koskaan opi tekemään velvollisuuttansa meitä kohtaan. Minä varon, että tarjoomme ihmisille semmoisia tilaisuuksia pahantekoon, joita ei koskaan tulisi tarjota. Vaikkapa olisimme tahallamme — jota emme ole — kaikissa toimissamme niin huolimattomat, kuin todella olemme, vaikkapa rakastaisimme semmoista oloa ja pitäisimme sitä hauskana — jota emme pidä — olen vakuutettu, ettei meidän olisi oikeus jatkaa tällä tapaa. Me suorastaan pahennamme ihmisiä. Meidän täytyy ajatella tätä. Minä en voi olla sitä ajattelematta, Dora. Se on semmoinen ajatus, jota en kykene poistamaan, ja se tekee minut välisti kovin levottomaksi. Siinä, rakas Dora, on kaikki. Tule nyt! Älä ole lapsellinen!"

Dora ei sallinut minun pitkään aikaan vetää pois nenäliinaa. Hän istui ja nyyhki sen takana, sopertaen, että, jos minä olin levoton, miksi olin koskaan mennyt naimisiin? Miks'en ollut sanonut, vaikka vaan päivää ennen kuin lähdimme kirkkoon, että tunsin, että kävisin levottomaksi, ja etten tahtoisi mennä naimisiin? Jollen minä voinut sietää häntä, miks'en lähettänyt häntä pois hänen tätiensä luo Putney'hin taikka Julia Mills'in luo Indiaan? Julia näkisi hänet ilolla eikä sanoisi häntä maasta viedyksi pagiksi; Julia ei ollut koskaan nimittänyt häntä miksikään semmoiseksi. Lyhyeltä, Dora oli niin suruissaan ja huoletti tällä mieli-alallansa minuakin niin, että huomasin, ettei ensinkään hyödyttänyt, vaikka kuinka lempeästi, toistaa tätä keinoa, vaan että minun täytyi ruveta johonkin muuhun menetykseen. Mikä muu menetys jäi minulle! "Kehittää hänen järkeänsä?" Tämä oli tavallinen puheenparsi, joka soi hyvältä ja toivokkaalta, ja minä päätin kehittää Doran järkeä.

Minä aloitin heti. Kun Dora oli kovin lapsellinen, ja minä paljon mieluisammin olisin noudattanut hänen mieltänsä, koetin olla totinen — ja nyreytin sekä häntä että itseäni. Minä puhuin hänelle niistä asioista, jotka olivat ajatuksissani, ja luin Shakespeare'a hänelle ja väsytin häntä sanomattomasti. Minä otin tavakseni jaella hänelle, niinkuin ihan sattumalta, pieniä kappaleita hyödyllistä opetusta taikka ymmärtäväistä katsantotapaa — mutta, kun laukaisin ne, säpsähti hän niitä, niinkuin ne olisivat olleet sähikäisiä. Vaikka kuinka sattumalta taikka luonnollisesti olisin koettanut kehittää pikku vaimoni järkeä, en voinut olla näkemättä, että hän aina vaistomaisesti tiesi tarkoitukseni ja joutui kovimman pelon haltuun. Erittäin selvästi havaitsin, että hän katsoi Shakespeare'a oikeaksi kauhistukseksi. Kehittäminen kävi sangen hitaasti.

Minä pakoitin Traddles'ia palvelukseeni, ilman että hän itse tiesi siitä; ja joka kerta, kuin hän tuli tervehtimään meitä, räjähytin jonkun miinan häntä vastaan, tällä tapaa välittäen Doran kasvatusta. Sen käytöllisen viisauden määrä, jonka näin istutin Traddles'iin, oli arvaamattoman suuri ja parasta laatua; mutta sillä ei ollut mitään muuta vaikutusta Doraan, kuin että se teki hänet alakuloiseksi ja aina araksi siitä pelosta, että hänen vuoronsa nyt tulisi. Minä huomasin, että minusta oli tullut koulumestari, ansa, salakuoppa; ja minusta näytti siltä, kuin Dora olisi ollut kärpänen ja minä hämähäkki, joka lakkaamatta hyökkäsin esiin pesästäni hänen rajattomaksi hämmingikseen.

Kuitenkin minä kuukausia jatkoin, katsoen eteenpäin tämän välitilan ylitse siihen aikaan, jolloin Dora ja minä olimme käyneet ihan saman-tunteisiksi ja minä olin täydellisesti itse tyytynyt hänen järkensä kehittämiseen. Kun kuitenkin viimein huomasin, että, vaikka koko tämän ajan olin ollut oikea piikki-sika taikka siili, jyrkkyydestä kauttaaltani pöyristyen, minä en ollut saanut aikaan mitään, rupesin arvelemaan, että Doran järki ehkä jo oli kehitetty.

Tarkemman miettimisen perästä näytti tämä niin todenmukaiselta, että luovuin tuumastani, joka olikin luvannut menestystä enemmän sanoissa, kuin todellisuudessa, ja päätin tästälähin tyytyä vaimo-lapsukaiseeni eikä minkään menetyksen kautta koettaa muuttaa häntä miksikään muuksi. Minä olin itse sydämestäni väsynyt olemasta viisaana ja varovaisena ja näkemästä lemmittyäni tämän pakon alla; sen vuoksi ostin parin kauniita korvarenkaita hänelle ja kaulavyön Jip'ille, ja menin kotiin eräänä päivänä, tehdäkseni itseäni miellyttäväksi.

Dora oli ihastuksissaan pikku lahjoistani ja suuteli minua iloisesti; mutta välissämme oli joku varjo, vaikka vaan vähäinen, ja minä olin päättänyt, ettei sitä saisi olla. Jos tämmöinen varjo täytyi löytyä jossakin, tahdoin tästälähin pitää sitä omassa rinnassani.

Minä istuin vaimoni viereen sohvalle ja panin korvarenkaat hänen korviinsa; ja sitten sanoin hänelle, että pelkäsin, ettei meillä viime aikoina ollut ollut juuri niin hauskaa yhdessä, kuin tavallisesti, ja että vika oli minun. Tämän minä vilpittömästi tunsin, ja niin laita olikin.

"Totuus on, rakas Dorani", sanoin minä, "että minä olen koettanut olla viisas".

"Ja tehdä minutkin viisaaksi", lausui Dora arasti. "Eikö niin, Doady?"

Minä nyykäytin suostumustani kohotettujen kulmakarvojen sievään kysymykseen ja suutelin puoleksi auenneita huulia.

"Siitä ei ole vähintäkään hyötyä", arveli Dora, pudistaen päätänsä, että korvarenkaat jälleen helisivät. "Sinä tiedät, mikä vähäpätöinen olento minä olen ja miksi alusta tahdoin, että nimittäisit minua. Jollet voi tehdä sitä, pelkään, ettet koskaan voi rakastaa minua. Oletko varma, ettet välisti ajattele, että olisi ollut parempi, jollet olisi" —.

"Tehnyt mitä, lemmittyni?" Sillä hän ei yrittänyt jatkamaan.

"Ei mitään!" sanoi Dora.

"Ei mitään?" toistin minä.

Hän kiersi käsivartensa kaulani ympäri, nauroi, nimitti itseänsä mielinimellään hanheksi ja kätki kasvonsa olkapäätäni vastaan semmoiseen uhkeaan kiharain tulvaan, että oli oikein vastus hajottaa sitä ja nähdä niitä.

"Enkö ajattele, että olisi ollut parempi olla mitään tekemättä, kuin koettaa kehittää pikku vaimoni järkeä?" sanoin minä, itseäni nauraen. "Tätäkö aioit kysyä? Kyllä, niin todella ajattelen".

"Sitäkö sinä olet koettanut?" huudahti Dora. "Oi, mikä hirmuinen poika!"

"Mutta minä en koskaan enää koeta sitä", arvelin minä. "Sillä minä rakastan häntä kalliisti semmoisena, kuin hän on".

"Onko se oikein totta?" kysyi Dora, hiipien likemmäksi minua.

"Miksi koettaisin muuttaa sitä", lausuin minä, "mikä on ollut niin kallista minulle niin kauan aikaa! Sinä et voi koskaan ilmestyä parempana, kuin omana, luonnollisena itsenäsi, suloinen Dorani; emmekä enää rupea minkäänlaisiin tekokokeisin, vaan palaamme entiseen tapaamme ja olemme onnelliset".

"Ja olemme onnelliset!" vastasi Dora. "Niin! Päiväkaudet! Etkä sinä huoli, vaikka toisinaan käy vähän hullusti?"

"En minä, en minä", sanoin minä. "Meidän täytyy tulla toimeen niin hyvin, kuin voimme".

"Etkä sinä kerro minulle koskaan enää, että me teemme muita ihmisiä pahaksi", hyväili Dora; "et suinkaan? Koska tiedät, että se on niin julman ikävää".

"En minä", sanoin minä.

"Minun on parempi olla typerä, kuin onneton, eikö niin?" kysyi Dora.

"Parempi on, että olet luonnollinen, Dora, kuin mitään muuta mailmassa".

"'Mailmassa!' Oi Doady, se on avara paikka".

Hän pudisti päätänsä, käänsi ihastuneet, kirkkaat silmänsä ylös minun silmiäni kohden, suuteli minua, purskahti iloiseen nauruun ja juoksi pois panemaan uutta vyötä Jip'in kaulaan.

Niin päättyi viimeinen yritykseni muuttaa Doraa. Minä olin ollut onneton sitä tehdessäni; minä en voinut sietää omaa, yksinäistä viisauttani; minä en saattanut yhdistää sitä Doran entiseen pyyntöön, että pitäisin häntä vaimo-lapsukaisenani. Minä päätin kaikessa hiljaisuudessa tehdä, mitä voin, itse parantaakseni koti-olojamme, mutta näin edeltäpäin, että parhaat ponnistukseni aikaan saisivat sangen vähän, jollen taas muuttuisi pahaksi hämähäkiksi ja alati olisi väijyksissä.

Entä tuo äsken mainittu varjo, joka ei enää saisi olla meidän välissämme, vaan painaa yksistään minun sydäntäni? Kuinka se kääntyi?

Tuo vanha onnettomuuden tunto tunki elämäni läpi. Se oli syvempi, jos se ensinkään oli muuttunut; mutta se oli yhtä epämääräinen, kuin koskaan, ja puhutteli minua niinkuin jonkun surullisen soiton sävel, joka heikosti kuuluu yöllä. Minä rakastin vaimoani hellästi ja olin onnellinen; mutta se onni, jota kerta himmeästi olin ajatellut, ei ollut se onni, jota nautin, ja aina oli jotakin, joka puuttui.

Sitä lupausta suorittaakseni, jonka olen tehnyt itselleni, että nämät lehdet saisivat kuvastella mieltäni, tutkin sitä taas tarkasti ja tuon ilmi sen salaisuudet. Mitä kaipasin, katsoin yhä — olin aina katsonut — nuoruuden unelmaksi, joka ei koskaan toteutuisi ja jonka nyt luonnollisella tuskalla, niinkuin kaikki ihmiset, semmoiseksi huomasin. Mutta että olisi ollut parempi minulle, jos vaimoni olisi voinut enemmän auttaa minua ja ottaa osaa niihin moniin ajatuksiin, joissa minulla ei ollut mitään kumppania, ja että tämä olisi käynyt laatuun, sen minä tiesin.

Näitten molempien yhteen soveltumattomien päätösten välillä: toinen se, että, mitä tunsin, oli yleistä ja välttämätöntä; toinen se, että se oli omituista minulle ja olisi voinut olla toisin, heiluin kummallisella tavalla ilman mitään selvää tietoa, että ne olivat vastakkaiset toisillensa. Kun ajattelin nuoruuden ilmaisia unelmia, jotka eivät voi toteutua, ajattelin sitä parempaa tilaa, joka käy miehen ijän edellä ja josta olin kasvanut pois; ja silloin nuot onnelliset päivät Agnesin seurassa tuossa rakkaassa, vanhassa talossa nousivat eteeni, niinkuin kuolleitten haamut, joilla ehkä on uusi elämä toisessa mailmassa, mutta jotka eivät koskaan, koskaan enää voi virvota täällä.

Välisti tuli mieleeni tämä ajatus: mikä olisi voinut tapahtua taikka mikä olisi tapahtunut, jollemme, Dora ja minä, koskaan olisi tunteneet toisiamme? Mutta Dora oli niin yhdistynyt olemiseeni, että se oli joutavin kaikista mietteistäni ja nousi pian saatavistani ja näkyvistäni, niinkuin ilmassa uivat kylvylangat.

Minä rakastin yhä Doraa. Mitä kerron, se nukkui, heräsi puoleksi ja meni taas nukuksiin sydämeni sisimmissä sopissa. Siitä ei ollut mitään näkyväistä todistusta minussa; enkä tiedä, että se milläkään tapaa olisi vaikuttanut mihinkään, mitä sanoin taikka tein. Minä kannoin kaikkien pikku huoltemme ja kaikkien tuumieni taakan; Dora piti kyniäni kädessään, ja me tunsimme molemmat, että meidän kummankin osa oli sovitettu niinkuin asianhaarat vaativat. Hän oli sydämestä rakastunut minuun ja uljasteli minusta; ja kun Agnes kirjeissänsä Doralle kirjoitti muutamia vakavia sanoja siitä ylpeydestä ja osan-otosta, jolla vanhat ystäväni kuulivat maineeni kasvavan ja lukivat kirjaani, niinkuin olisivat kuulleet minun lausuvan sen sisältöä, luki Dora niitä minulle, ilon kyynelet kirkkaissa silmissään, ja sanoi, että minä olin rakas vanha, taitava, kuuluisa poika.

"Harjaantumattoman sydämen ensimäinen, väärä taipumus". Nämät Mrs. Strong'in sanat joutuivat lakkaamatta tähän aikaan mieleeni, olivat melkein aina läsnä ajatuksissani. Minä heräsin usein niihin öisin; minä muistan lukeneeni niitä unissanikin rakennusten seiniin kirjoitettuina. Sillä minä tiesin nyt, että oma sydämeni oli harjaantumaton, kun se ensin rakastui Doraan, ja että, jos se olisi ollut harjaantunut, se ei koskaan, kun olimme naimisissa, olisi tuntenut, mitä se oli tuntenut salaisessa kokemuksessaan.

"Avio-liitossa ei ole pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa". Näitä sanoja minä myöskin muistin. Minä olin koettanut muodostaa Doraa itseni mukaan ja huomannut sen mahdottomaksi. Minun ei ollut nyt muuta neuvoa kuin muodostaa itseäni Doran mukaan; jakaa hänen kanssansa, mitä voin, ja olla onnellinen; omilla hartioillani kantaa, mitä täytyi kantaa, ja kuitenkin olla onnellinen. Tämä se kuri oli, johon koetin pakoittaa sydäntäni, kun rupesin miettimään. Se teki toisen vuoteni paljon onnellisemmaksi, kuin ensimäisen, ja, mikä parempi oli, teki Doran elämän pelkäksi päivänpaisteeksi.

Mutta tämän vuoden kuluessa Dora ei enää ollut voimissaan. Minä olin toivonut, että köykäisemmät kädet, kuin minun, auttaisivat muodostamaan hänen luonnettansa ja että pikku lapsen hymy hänen povellansa muuttaisi vaimo-lapsukaiseni naiseksi. Se ei ollut tapahtuva. Henki väikkyi hetken aikaa vähäisen vankihuoneensa kynnyksellä ja vankeudesta mitään tietämättä lähti lentoon.

"Kun taas jaksan juosta ympäri, niinkuin ennen, täti", lausui Dora, "opetan Jip'in juoksemaan kilpaa. Se käy niin hitaiseksi ja laiskaksi".

"Minä pelkään, rakas lapseni", lausui tätini, tyvenesti työskennellen hänen vieressänsä, "että sitä vaivaa pahempi tauti, kuin tämä. Ikä, Dora".

"Luuletteko, että se on vanha?" kysyi Dora kummastellen. "Voi, kuinka oudolta tuntuu, että Jip olisi vanha!"

"Se on semmoinen tauti, jonka alaiseksi kaikki, pikkuiseni, joudumme, mitä enemmän edistymme elämässä", sanoi tätini iloisesti; "minä en tunne itseäni siitä vapaammaksi nyt, kuin ennen, vakuutan sinulle".

"Mutta Jip", lausui Dora, sääliväisesti katsellen sitä, "pikku Jip'kin!
Voi toveri raukkaa!"

"Se kestää varmaan vielä monta aikaa, Kukkani", lausui tätini, taputtaen Doraa poskelle, kun hän kallistui vuoteestansa katsomaan Jip'iä, joka vastaukseksi asettui takajaloillensa ja ahdas-henkisyydessään turhaan ponnisti päätänsä ja hartioitansa, ylös kiivetäkseen. "Sen täytyy saada kappale flanellia tänä talvena, eikä minua kummastuttaisi, vaikka se ilmestyisi ihan vilppaana jälleen keväällä kukkien kanssa. Siunatkoon tuota pikkuista koiraa!" huudahti tätini, "jos sillä olisi yhtä monta henkeä, kuin kissalla, ja olisi ne kaikki menettämällänsä, haukkuisi se minua viimeisessä henkäyksessään, luulen minä!"

Dora oli auttanut Jip'in ylös sohvalle, jossa se todella ynsisteli tätiäni vastaan niin rajusti, ettei se pysynyt suorana, vaan haukkui itsensä koukkuun. Mitä enemmän tätini katseli sitä, sitä enemmän se suuttui häneen, sillä tätini oli nykyisin ruvennut käyttämään silmälaseja, ja jostakin tutkimattomasta syystä katsoi Jip niitä personalliseksi loukkaukseksi.

Kauan suostutettuaan sai Dora Jip'in viereensä makaamaan, ja kun se taas oli rauhoittunut, veti hän ehtimiseen toista sen pitkistä korvista kätensä lävitse, kertoen miettiväisesti: "pikku Jip'kin! Voi toveri raukkaa!"

"Sen keuhkot ovat sangen hyvät", lausui tätini iloisesti, "eikä sen vihatkaan ensinkään ole heikontuneet. Sillä on epäilemättä vielä monta vuotta edessään. Mutta jos tahdot koiraa, jonka kanssa sopii juosta kilpaa, Pikku Kukkani, on Jip siksi elänyt liian hyvin, ja minä annan sinulle toisen".

"Kiitoksia, täti", sanoi Dora heikosti. "Mutta älkäät kuitenkaan!"

"Eikö?" kysyi tätini ja otti pois silmälasinsa.

"Minä en voisi pitää mitään muuta koiraa, kuin Jip'iä", lausui Dora. "Se olisi niin tylyä Jip'in suhteen. Paitsi sitä en voisi ruveta niin hyväksi ystäväksi minkään muun koiran kanssa, kuin Jip'in, sillä toinen ei olisi tuntenut minua ennen naimistani eikä olisi haukkunut Doady'a, kun hän ensi kerran tuli meille. Minä varon, täti, etten voisi huolia mistäkään muusta koirasta, kuin Jip'istä".

"Tosiaan!" sanoi tätini, taputtaen häntä poskelle jälleen. "Sinä olet oikeassa".

"Te ette pane pahaksi", lausui Dora. "Panetteko?"

"Voi sinä hellätunteinen pikku hempukka!" huudahti tätini, lempeästi kumartuen hänen puoleensa. "Kun luulet, että minä panisin pahakseni!"

"En minä luule, minä en todella ajatellut sitä", vastasi Dora; "mutta minä olen hiukan väsyksissä ja tästä kävin hetkeksi typeräksi — minä olen aina pikku typerä olento, niinkuin tiedätte, mutta minä kävin vielä typerämmäksi — kun puhuin Jip'istä. Se on tuntenut minut kaikissa, mitä minulle on tapahtunut, etkö ole, Jip? Enkä minä voisi halveksia sitä sentähden, että se on vähän muuttunut — voisinko, Jip?"

Jip painui likemmäksi emäntäänsä ja nuoli hitaasti hänen kättänsä.

"Sinä et ole niin vanha, Jip, oletko, että jo jätät emäntäsi", lausui Dora. "Me saamme vielä jonkun aikaa seurustella toinen toisemme kanssa!"

Sievä Dorani! Kun hän seuraavana sunnuntaina tuli alas päivällisille ja häntä niin suuresti ilahutti nähdä vanhaa Traddles'ia (joka aina söi päivällistä meillä sunnuntaisin), luulimme, että hän muutamien päivien perästä juoksisi ympäri, niinkuin ennen. Mutta sanoivat: "odottakaat vielä muutamia päiviä", ja sitten: "odottakaat muutamia päiviä lisäksi"; eikä hän kuitenkaan juosnut eikä kävellyt. Hän näytti hyvin kauniilta ja oli erittäin iloinen, mutta nuot vähäiset jalat, jotka olivat niin nopsaat, kun ne tanssivat Jip'in ympärillä, olivat raskaat ja kankeat.

Minä rupesin kantamaan häntä portaita alas joka aamu ja portaita ylös joka ilta. Hän laski silloin tavallisesti käsivartensa kaulani ympäri ja nauroi, niinkuin minä olisin tehnyt sitä veikalla. Jip haukkui ja hyppi ympärillämme, juoksi edellä ja katsoi huohottaen taaksepäin porraslavalla, nähdäksensä, tulimmeko perässä. Täti, joka oli paras ja iloisin hoitajatar mailmassa, tuli meidän jälessämme, liikkuva kasa shaaleja ja tyynyjä. Mr. Dick ei olisi jättänyt kynttilänkantajan virkaansa kenellekään ihmiselle. Traddles seisoi usein portaitten alipäässä, katsellen ja vastaan-ottaen hupaisia terveisiä Doralta suloisimmalle tytölle mailmassa. Me teimme tästä oikein iloisen saattoretken, ja vaimo-lapsukaiseni oli meistä kaikista iloisin.

Mutta välisti, kun nostin ylös hänet ja huomasin, että hän oli keveämpi sylissäni, valloitti jonkunlainen kuollut, tyhjä tunne minut, niinkuin olisin lähestynyt jotakin vielä näkymätöntä jääseutua, joka jähmetytti elämääni. Minä kartin nimittämästä tätä tunnetta milläkään nimellä enkä keskustellut siitä itseni kanssa; siksi kuin eräänä iltana, jona se oli erittäin voimakas minussa ja tätini oli jättänyt Doran, jääbyväisiksi huutaen: "hyvää yötä, Pikku Kukka", istuin yksin pulpettini viereen ja itkin ajatellessani: voi, mikä paha-enteinen nimi se oli, ja kuinka kukka kesken kukkimistaan lakastui puussa!