Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Russian  Spanisch 
David Copperfield.  Charles Dickens
Luku 47. KUUDESTOISTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Martha.

Me olimme nyt Westminster'issä. Me olimme kääntäneet, häntä seurataksemme, koska olimme kohdanneet hänet meitä vastaan tulemasta; ja Westminster Abbey oli se paikka, jossa hän jätti pääkatujen valon ja melskeen. Kun hän selvisi niistä molemmista ihmis-virroista, jotka kulkivat sillalle ja sillalta, liikkui hän niin nopeasti, että me, ennenkuin olimme tästä suorittaneet sen ennakko-matkan, joka hänellä poiketessaan oli meidän suhteemme, olimme kapealla, virranviereisellä Millbank'in kadulla ja vasta siellä saavutimme hänet. Tällä hetkellä astui hän kadun poikki, niinkuin välttääksensä niitä askelia, joita hän kuuli niin likeltä takaansa; ja taaksensa katsomatta kulki hän eteenpäin vielä nopeammin.

Erään pimeän porttikäytävän kautta, johon muutamia vaunuja yöksi oli majoitettu, vilahti virta silmiini, ja tämä näytti seisauttavan jalkaani. Minä koskin kumppaniani mitään puhumatta emmekä menneetkään kadun poikki hänen jälkeensä, vaan seurasimme häntä vastapäisellä puolella, pysyen niin hiljaa, kuin mahdollista, rakennusten varjossa, mutta pyrkien hyvin likelle häntä.

Tämän matalan kadun päässä seisoi ja seisoo vieläkin, kun kirjoitan tätä, rappeutunut, vähäinen puurakennus, arvattavasti vanha lauttahuone, jota ei enää käytetty. Se sijaitsee juuri siinä paikassa, jossa katu päättyy ja tie alkaa käydä rakennusrivien ja virran välillä. Heti kuin hän tuli sinne ja näki veden, pysähtyi hän, niinkuin hän olisi päässyt määräpaikkaansa, ja astui nyt verkalleen pitkin virran reunaa, tarkasti vettä katsellen.

Sinne mennessämme olin koko matkan luullut, että hän koki johonkin asuntoon; minulla oli todella ollut joku epämääräinen toivo, että tämä asunto jollakin tapaa olisi yhteydessä kadonneen tytön kanssa. Mutta tuo musta vilaus virrasta porttikäytävän kautta oli vaistomaisesti ilmoittanut minulle, ettei hän menisi kauemmaksi.

Koko seutu oli siihen aikaan kolkko ja iltaisin niin raukaiseva, surullinen ja yksinäinen, kuin mikään Londonissa. Ei ollut varveja eikä rakennuksia tällä alakuloisella, autiolla tiellä likellä isoa, tyhjää vankihuonetta. Sakea viemäri purkasi rataansa vankihuoneen valleille. Karheata ruohoa ja uhkeata ruhkaheinää kasvoi joka paikassa vetelällä maalla läheisyydessä. Yhdessä paikassa paha-enteisesti aljettujen, mutta kesken jätettyjen rakennusten raadot mätänivät. Toisessa maa oli peitetty ruosteisilla, kauhean isoilla, rautaisilla höyrypannuilla, rattailla, kammeilla, putkilla, uuneilla, lastoilla, ankkureilla, sukelluskelloilla, tuulimyllyn-siivillä ja tiesi mimmoisilla oudoilla esineillä, joita joku ostaja oli koonnut, mutta jotka makasivat pitkällänsä mudassa, johon — koska olivat omasta painostaan sateisilla säiliä vajonneet maahan — ne näyttivät turhaan koettavan kätkeä itseänsä. Useitten virran-ääreisten tehtaitten kolina ja hohto nousi öisin häiritsemään kaikkia, paitsi sitä paksua, yhtäjaksoista savua, joka tulvasi ulos niitten kattotorvista. Limaiset kuopat ja polut, kierrellen vanhojen paalujen välitse, joihin jotakin kivulloista ainetta oli tarttunut, niinkuin viheriäiset hius-suortuvat, ja joissa viime-vuotiset ilmoituspaperit repaleisina löyhyivät ylipuolella korkeanvedenmerkkiä, luvaten palkintoja hukkuneista ihmisistä, johdattivat ruopan ja loan läpi pakoveden kohdalle. Hoettiin, että yksi niistä kuopista, joita Ison ruton aikana kaivettiin kuolleita varten, oli näillä paikoilla; ja joku turmeleva vaikutus näytti levinneen siitä koko seudun yli. Taikka myöskin näytti siltä, kuin se saastaisen virran tulvista vähitellen olisi ränstynyt tähän painajaistilaan.

Niinkuin hän olisi ollut osa siitä ryönästä, jonka virta oli hylännyt ja jättänyt lahoamaan ja häviämään, pyrki se tyttö, jota olimme seuranneet, virran rannalle ja seisoi yksinään ja ääneti keskellä tätä yötistä näkymöä, vettä katsellen.

Rannalla mudassa oli muutamia veneitä ja aluksia, joitten avulla pääsimme parin kyynärän päähän hänestä, ilman että hän näki meidät. Minä viittasin nyt Mr. Peggottya jäämään siihen, missä hän oli, ja astuin esiin varjosta tyttöä puhuttelemaan. Minua vapistutti vähän, kun lähestyin yksinäistä haamua, sillä hänen lujan astuntansa synkkä päämäärä ja se tapa, jolla hän seisoi melkein sisäpuolella rautaisen sillan luolan-kaltaista varjoa ja katseli valonsäteitä, jotka taittuneina heijastelivat väkevästä virrasta, kauhistutti minua. Minä luulen, että hän puhui itseksensä. Minä olen varma, että, vaikka hän kiinteästi katseli vettä, hän oli heittänyt shaalinsa olkapäiltään ja käärinyt kätensä siihen jollakin tajuttomalla, sekamielisellä tavalla, joka enemmän osoitti unissa-käviää, kuin hereillä olevaa. Minä tiedän enkä voi koskaan unhottaa, että hänen hurjassa käytöksessään oli jotakin, joka melkein vakuutti minua siitä, että hän uppoisi silmieni edessä, jollen sieppaisi kiinni hänen käsivarteensa.

Samalla silmänräpäyksellä sanoin minä: "Martha!"

Säikähtyneenä huudahti hän ja ponnisti minua vastaan semmoisella voimalla, että epäilen, olisinko yksinäni jaksanut pidättää häntä. Mutta vahvempi käsi, kuin minun, laskeusi hänen päällensä; ja kun hän nosti ylös pelästyneet silmänsä ja näki, kenenkä se oli, yritti hän vaan kerran vielä ja vaipui alas meidän väliimme. Me kannoimme hänet pois veden luota semmoiseen paikkaan, jossa oli muutamia kuivia kiviä, ja siihen panimme hänet alas itkevänä ja vaikeroivana. Vähän ajan perästä kohosi hän istualle kivien välissä, tukien pää-raukkaansa molemmilla käsillänsä.

"Voi, virta!" huusi hän kiihkeästi. "Voi, virta!"

"Hiljaa, hiljaa!" sanoin minä. "Rauhoittukaat".

Mutta hän toisti yhä samoja sanoja, ehtimiseen huutaen: "voi, virta!"

"Minä tiedän, että se on niinkuin minä!" huudahti hän. "Minä tiedän, että olen sen oma. Minä tiedän, että se on minunlaisen luonnollinen seura! Se tulee maaseuduilta, jossa se ennen oli puhtaana, ja se hiipii tahrattuna ja viheliäisenä poikki näitä kauheita katuja — ja se vierii, niinkuin elämäni, pois isoon mereen, joka alati riehuu — ja minä tunnen, että minun täytyy seurata sitä!"

Minä en ole koskaan tietänyt, mitä epätoivo on, ennenkuin näitten sanojen äänessä!

"Minä en voi pysyä poissa siitä. Minä en voi unhottaa sitä. Se vaivaa minua yöt päivät. Se on ainoa koko mailmassa, jolle minä sovin, taikka joka sopii minulle. Voi, tuo julma virta!"

Minussa syntyi se ajatus, että, kun kumppanini puhumatta tai liikahtamatta katseli tyttöä, minä olisin voinut hänen kasvoistaan lukea hänen sisarentyttärensä vaiheet, vaikk'en ennen olisi tietänyt niistä mitään. Minä en ole koskaan nähnyt, ei missään maalauksessa eikä todellisuudessa, kauhua ja sääliä niin liikuttavalla tavalla yhdistyneenä. Häntä värisytti niin, että hän oli kaatumallaan; ja hänen kätensä — minä koskin sitä omalla kädelläni, sillä hänen ulkomuotonsa huoletti minua — oli kylmä, kuin kuolema.

"Tyttö on kokonaan suunniltansa", kuiskasin hänelle. "Vähän ajan perästä hän puhuu toisella tavalla".

Minä en tiedä, mitä Mr. Peggotty aikoi vastaukseksi sanoa. Hän liikutti vähän huuliansa ja näytti luulevan, että hän oli puhunut; mutta hän oli vaan osoittanut tyttöä ojennetulla kädellänsä.

Tyttö purskahti nyt uudestansa itkuun, kätki kerran vielä kasvonsa kivien väliin ja makasi meidän edessämme matelevana häpeän ja perikadon kuvana. Tietäen, että tämän kohtauksen täytyi mennä ohitse, ennenkuin milläkään toivolla voimme puhutella häntä, uskalsin pidättää Mr. Peggottya, kun tämä tahtoi nostaa ylös tyttöä, ja me seisoimme ääneti hänen vieressään, siksi kuin hän kävi tyvenemmäksi.

"Martha", sanoin minä nyt, kallistuen alaspäin ja auttaen häntä nousemaan — hän näytti tahtovan nousta, niinkuin mennäksensä pois, mutta hän oli liian heikko ja nojautui jotakin venettä vastaan. "Tiedättekö, kuka se on, joka on kanssani?"

Hän vastasi heikosti: "kyllä".

"Tiedättekö, että olemme seuranneet teitä pitkän matkaa tänä iltana?"

Hän pudisti päätänsä. Hän ei katsonut Mr. Peggottya eikä minua, vaan seisoi alas painuneena, pitäen hattuaan ja shaaliaan toisessa kädessä, silminnähtävästi siitä tietämättä, ja painaen toista, puristettuna, otsaansa vastaan.

"Oletteko nyt kylläksi tointuneet", kysyin minä, "puhuaksenne siitä asiasta, johon — minä toivon, että Jumala muistaa sen! — otitte niin hartaasti osaa tuona lumisena iltana?"

Hän alkoi uudestaan nyyhkiä ja sopersi muutamia epäselviä kiitoksen sanoja minulle siitä, etten ollut karkoittanut häntä pois ovelta.

"Minä en pyydä puhua mitään itse puolestani", sanoi Martha tuokion perästä, "minä olen huono, minä olen kadotettu. Minulla ei ole mitään toivoa. Mutta sanokaat hänelle, Sir", hän oli vetäynyt pois Mr. Peggotyn luota, "jollette halveksi minua liian paljon, sitä tehdäksenne, etten minä koskaan millään lailla ole ollut vikapää hänen onnettomuuteensa".

"Teitä ei ole koskaan syytetty siitä", vastasin minä, vakavasti vastaten hänen vakavuuteensa.

"Te se olitte, jollen erehdy", lausui Martha sortuneella äänellä, "joka tulitte kyökkiin sinä iltana, jolloin hän armahti minua, oli niin lempeä minulle, ei kammonnut minua, niinkuin kaikki muut, vaan antoi minulle niin hyvän avun! Tekö se olitte, Sir?"

"Minä", vastasin minä.

"Minä olisin kauan aikaa sitten syössyt virtaan", arveli Martha, katsellen sitä kauhistuneella muodolla, "jos joku rikos hänen suhteensa olisi rasittanut mieltäni. Minä en olisi yhtäkään talvi-yötä päässyt sen ohitse, jollen olisi vapaa kaikenlaisesta osallisuudesta siinä!"

"Syy hänen pakoonsa on liian hyvin tunnettu", sanoin minä. "Te olette kokonaan syytön siihen, sen uskomme täydellisesti — sen tiedämme".

"Oi, minä olisin voinut olla paljon parempi hänen kauttansa, jos minulla olisi ollut parempi sydän!" huudahti tyttö katkeralla katumuksella; "sillä hän oli aina hyvä minulle! Hän ei koskaan puhunut sanaakaan minulle, joka ei ollut ystävällinen ja oikea. Onko luultavaa, että minä olisin tahtonut koettaa tehdä häntä siksi, mikä itse olen, koska niin hyvin tiedän, mikä olen! Kun kadotin kaikki, mikä tekee elämän kalliiksi, oli se kaikkein haikein ajatukseni, että olin ijäksi hänestä eroitettu!"

Mr. Peggotty, joka seisoi, toinen käsi veneen partaalla ja silmät maassa, pani toisen kätensä kasvojensa eteen.

"Ja kun muutamilta meidän kaupungista kuulin, mitä oli tapahtunut ennen tuota lumista iltaa", nyyhkytti Martha, "oli se kaikkein katkerin ajatukseni, että ihmiset muistaisivat, että hän kerta oli seurustellut minun kanssani, ja sanoisivat, että minä olin turmellut hänet! Vaikka, Jumala sen tietää, minä mielelläni olisin kuollut, jos olisin voinut tuottaa hänen hyvän nimensä takaisin!"

Hän oli kauan ollut tottumaton kaikenlaiseen itsehillintöön, ja hänen omantunnon soimaustensa ja surunsa tuikea tuska oli kauhea.

"Olisin kuollut! Se ei olisi ollut paljon — mitä sanon? — minä olisin elänyt!" huudahti hän. "Minä olisin elänyt, vanhentuakseni näillä viheliäisillä kaduilla — kammottuna liikkuakseni pimeässä — nähdäkseni päivän koittavan aaveentapaisille rakennusriveille ja muistaakseni, kuinka sama aurinko kerta paisti minun huoneeseni ja herätti minut — minä olisin tehnyt senkin, häntä pelastaakseni!"

Kiville vaipuen otti hän muutamia kumpaankin käteensä ja puserteli niitä, niinkuin hän olisi tahtonut rusentaa rikki niitä. Hän väänteli lakkaamatta ruumistansa sinne tänne, jännitti käsivarsiansa, kiersi niitä toinen toisensa ympäri kasvojensa edessä, niinkuin sulkeaksensa pois silmistään sitä vähäistä valoa, jota löytyi, ja painoi alas päänsä, niinkuin se olisi ollut liian raskas kärsimättömistä muistoista.

"Mitä minun tulee tehdä?" lausui hän, näin epätoivoansa vastaan taistellen. "Kuinka saatan elää semmoisena, kuin olen, kirouksena itselleni yksinäisyydessäni, elävänä häväistyksenä jokaiselle, jota lähestyn!" Yhtäkkiä hän kääntyi kumppanini puoleen. "Polkekaat minut jalkojenne alle, tappakaat minut! Silloin kuin hän oli teidän ylpeytenne, olisitte arvelleet, että minä olisin loukannut häntä, jos olisin, ohitse mennessäni, koskettanut häntä kadulla. Te ette voi — kuinka voisittekaan? — uskoa tavuakaan, joka lähtee minun huuliltani. Se olisi polttava häpeä teille nytkin, jos hän ja minä vaihtaisimme vaan sanasen keskenämme. Minä en valita. Minä en sano, että hän ja minä olemme yhtäläiset — minä tiedän, että on pitkä, pitkä matka meidän välillämme. Minä sanon vaan, että, vaikka koko rikokseni ja kurjuuteni painavat päätäni, minä olen kiitollinen hänelle sydämestäni ja rakastan häntä. Voi, älkäät luulko, että koko se rakkauden voima, joka minussa oli, tykkönään on kulunut pois! Sysätkäät minut luotanne, niinkuin koko mailma sysää. Tappakaat minut siitä, että olen, mikä olen, ja että olen koskaan tuntenut häntä; mutta älkäät luulko sitä minusta!"

Sillä välin kuin Martha rukoili näin, katseli Mr. Peggotty häntä hurjalla, hajamielisellä tavalla; ja kun tyttö oli vaiennut, nosti hän hänet lempeästi ylös.

"Martha", lausui Mr. Peggotty, "Jumala varjelkoon, että minä teitä tuomitsisin. Varjelkoon, että minä, vielä vähemmän, kuin kukaan muu, tekisin sitä, tyttöni! Te ette tunne puoleksikaan sitä muutosta, joka ajan kuluessa on tapahtunut minussa, koska luulette sitä mahdolliseksi. Ei!" hän pysähtyi hetkeksi, sitten hän jatkoi. "Te ette ymmärrä, mistä syystä tämä gentlemani tässä ja minä olemme tahtoneet puhua teidän kanssanne. Te ette ymmärrä, mikä aikomus meillä on. Kuulkaat nyt!"

Mr. Peggotyn vaikutus häneen oli täydellinen. Tyttö seisoi väristen hänen edessään, niinkuin peläten nyt kohtaamasta hänen silmiänsä; mutta hänen kiihkeä surunsa oli kokonaan hiljentynyt ja äänetönnä.

"Jos kuulitte", lausui Mr. Peggotty, "jotakin siitä, mitä tapahtui Mas'r Davyn ja minun välilläni sinä iltana, kuin satoi lunta niin vahvasti, tiedätte, että minä olen ollut — missä en? — etsimässä rakasta sisarentytärtäni. Rakasta sisarentytärtäni", toisti hän vakavasti. "Sillä hän on rakkaampi minulle nyt, Martha, kuin hän koskaan on ollut".

Martha pani kätensä kasvojensa eteen, mutta pysyi muutoin levollisena.

"Minä olen kuullut hänen kertovan", sanoi Peggotty, "että te varhain jäitte orvoksi ja ettei ollut ketään ystävää, joka olisi karkealla merimiehen tavalla astunut vanhempienne sijaan. Te ehkä voitte ajatella, että, jos teillä olisi ollut joku semmoinen ystävä, te aikaa voittain olisitte ruvenneet pitämään hänestä, ja että sisarentyttäreni oli niinkuin tytär minulle".

Koska Martha seisoi väristen ja ääneti, kääri Mr. Peggotty huolellisesti shaalin hänen ympärillensä, tätä varten otettuaan sen ylös maasta.

"Jonka vuoksi", lausui hän, "minä tiedän, että hän seuraisi minua mailman viimeisiin ääriin, jos hän voisi kerran nähdä minut jälleen, sekä että hän pakenisi mailman viimeisiin ääriin, minua karttaaksensa. Sillä vaikka hänellä ei ole mitään syytä epäillä rakkauttani eikä epäile — eikä epäile", toisti hän, tyvenesti vakuutettuna sanojensa totuudesta, "on häpeä astunut meidän väliimme ja eroittaa meidät".

Jokaisessa hänen yksinkertaisen, liikuttavan kertomuksensa sanassa havaitsin uuden todistuksen siitä, että hän oli ajatellut tätä ainoata ainetta jok'ikiseltä puolelta.

"Meidän, Mas'r Davyn ja minun, ajatuksemme mukaan", jatkoi hän, "on luultava, että hän jonakin päivänä kääntää yksinäisen, kurjan matkansa Londoniin. Me uskomme — Mas'r Davy, minä ja me kaikki — että te olette niin syytön kaikkiin, mitä hänelle on tapahtunut, kuin syntymätön lapsi. Te olette puhuneet, että hän oli ystävällinen, hyvä ja lempeä teille. Jumala siunatkoon häntä, minä tiedän, että hän oli! Minä tiedän, että hän aina oli semmoinen kaikille. Te olette kiitollinen hänelle ja rakastatte häntä. Auttakaat meitä parhaitten voimienne mukaan löytämään häntä, ja palkitkoon Jumala teitä!"

Martha katsahti häneen pikaisesti ja ensi kerran, niinkuin hän olisi epäillyt hänen sanojaan.

"Tahdotteko luottaa minuun?" kysyi hän matalalla, kummastuneella äänellä.

"Täydellisesti ja alttiisti!" vastasi Mr. Peggotty.

"Luottaa minuun, että saan puhutella häntä, jos joskus löytäisin hänet, suojella häntä, jos minulla olisi joku suoja, jota voisin tarjota hänelle, ja sitten hänen tietämättänsä tulla teidän luoksenne ja saattaa teidät hänen luoksensa?" kysyi hän hitaisesti.

Me vastasimme molemmat yhdessä: "kyllä!"

Hän nosti ylös silmänsä ja vakuutti juhlallisesti, että hän antautuisi tähän toimeen innokkaasti ja vilpittömästi; ettei hän koskaan horjuisi siinä, ei koskaan viehättyisi siitä, ei koskaan luopuisi siitä, niin kauan kuin jotakin toivoa löytyi. Jollei hän uskollisesti pysyisi tässä, jättäköön se tarkoitus, joka hänellä nyt oli elämässä ja joka sitoi hänet johonkin, joka ei ollut pahaa, poistuessaan hänet suurempaan viheliäisyyteen ja epätoivoon, jos oli mahdollista, kuin missä hän oli ollut virran reunalla sinä iltana; ja hyljätköön sitten kaikki apu, inhimillinen ja jumalallinen, hänet ijäksi!

Hän ei kohottanut ääntänsä kuiskausta korkeammaksi eikä puhutellut meitä, vaan sanoi nämät yötiselle taivaalle ja seisoi sitten syvässä äänettömyydessä, katsellen synkkää vettä.

Me katsoimme nyt soveliaaksi ilmoittaa hänelle kaikki, mitä tiesimme; ja minä kerroin sen hänelle perinpohjin. Hän kuunteli suurella tarkkuudella, ja hänen kasvonsa muuttuivat usein, vaikka kaikissa niitten vaihtelevissa muodoissa kuvautui sama tarkoitus. Hänen silmänsä täyttyivät välisti kyynelillä, mutta hän pidätti niitä. Näytti siltä, kuin hänen mielensä olisi kokonaan muuttunut ja niinkuin hän ei olisi voinut olla kylläksi tyven.

Kun kaikki oli kerrottu, kysyi hän, missä hän voisi tavata meitä, jos tarve vaatisi. Himmeän katulampun valossa kirjoitin minä meidän molempien adressit yhdelle taskukirjani lehdelle, jonka reväisin irti ja annoin hänelle ja jonka hän kätki povi-raukkaansa. Minä kysyin, missä hän itse asui. Hän vastasi, hetken vaiti oltuaan, ettei hän asunut missään paikassa pitkää aikaa. Olisi parempi, ettemme tietäisi.

Kun Mr. Peggotty kuiskasi minulle, mitä jo oli tullut mieleeni, vedin esiin kukkaroni, mutta en voinut saada häntä vastaan-ottamaan mitään rahaa eikä myöskään lupaamaan, että hän vast'edes ottaisi. Minä selitin hänelle, ettei sopinut sanoa Mr. Peggottya köyhäksi, jos ajatteli hänen ammattiansa, sekä että se ajatus, että toinen ryhtyisi tähän etsimiseen ainoastaan omien varojensa nojalla, oli vastenmielinen meille molemmille. Mutta Martha pysyi lujana. Tässä asiassa oli Mr. Peggotyn vaikutus häneen yhtä vähäinen, kuin minun. Hän kiitti Mr. Peggottya nöyrästi, mutta oli taipumaton.

"Ehkä voin saada jonkunlaista työtä", lausui hän. "Minä aion koettaa".

"Ottakaat ainakin vastaan jotakin apua", vastasin minä, "siksi kuin olette koettaneet".

"Minä en voisi rahasta tehdä, mitä olen luvannut", arveli hän. "Minä en voisi ottaa sitä, vaikka nääntyisin nälkään. Jos antaisitte minulle rahaa, riistäisitte samalla pois luottamuksenne, riistäisitte pois sen päämäärän, jonka olette antaneet minulle, riistäisitte pois sen ainoan varman asian, joka varjelee minut virrasta".

"Sen suuren tuomarin nimessä", sanoin minä, "jonka edessä teidän ja meidän kaikkein täytyy Hänen kauhealla ajallansa seisoa, karkoittakaat tuo julma ajatus mielestänne! Me voimme kaikki tehdä jotakin hyvää, jos tahdomme".

Martha vapisi, hänen huultansa vavahti, ja hänen kasvonsa olivat kalpeammat, kun hän vastasi:

"Se on ehkä johdatettu sydämeenne, että teidän tulee pelastaa kurja olento katumusta varten. Minä pelkään ajattelemasta niin; se näyttää liian rohkealta. Jos jotakin hyvää voisi lähteä minusta, sopii minun kenties ruveta toivomaan; sillä ei mitään, paitsi pahaa, ole koskaan tähän saakka teoistani lähtenyt. Pitkästä ajasta uskotaan minulle ensimäinen kerta viheliäinen elämäni, koska olette antaneet minulle tämän toimitettavaksi. Minä en tiedä sen enempää enkä voi sanoa sen enempää".

Taas hän pidätti kyyneleitänsä, jotka olivat alkaneet vuotaa, ja ojentaen vapisevaa kättänsä ja koskien Mr. Peggottyyn, niinkuin hänessä olisi ollut joku parantava voima, lähti pois pitkin autiota tietä. Hän oli sairastanut, arvattavasti kauan aikaa. Kun nyt sopi likemmältä katsella häntä, huomasin, että hän oli riutunut ja laiha ja että hänen sisään vajonneet silmänsä ilmoittivat puutetta ja kärsimistä.

Me seurasimme häntä vähän matkaa, koska tiemme kävi samaan suuntaan, siksi kuin palasimme valoisille ja väekkäille kaduille. Minä luotin niin täydellisesti Marthan lupaukseen, että kysyin Mr. Peggotylta, eikö näyttäisi jo alusta, niinkuin epäilisimme häntä, jos seuraisimme häntä kauemmaksi. Koska hänellä oli sama ajatus ja yhtäläinen luottamus Marthaan, annoimme tämän astua omaa tietänsä ja menimme itse Highgate'en päin. Mr. Peggotty saatti minua melkoisen matkan; ja kun erosimme, rukoillen menestystä tälle uudelle yritykselle, ilmestyi hänessä jonkunlainen uusi ja miettiväinen sääli, jonka luontoa minun ei ollut vaikea ymmärtää.

Oli keski-yö, kun saavuin kotiin. Minä olin päässyt omalle portilleni ja seisoin kuunnellen Saint Paul'in syvä-äänistä kelloa, jonka huminan luulin saattavani eroittaa monesta muusta lyövästä kellosta, kun ihmeekseni näin, että tätini huoneen ovi oli auki ja että heikko valo eteisestä loisti kadun poikki.

Siinä uskossa, että tätini jälleen oli joutunut vanhaan pelkoonsa ja kenties katseli, kuinka luultu tulipalo kaukana levisi, menin puhumaan hänen kanssansa, mutta näin suureksi hämmästyksekseni, että eräs mies seisoi hänen vähäisessä puutarhassaan.

Miehellä oli lasi ja pullo kädessään, ja hän joi paraikaa. Minä seisahduin äkkiä tiheän lehdikön varjoon ulkopuolelle, sillä kuu oli nyt nousnut, vaikka himmennettynä, ja minä tunsin sen miehen, jonka olin kerta luullut Mr. Dick'in mielikuvituksen luomaksi ja jonka kerran tätini seurassa olin tavannut City'n kaduilla.

Mies sekä söi että joi, ja näytti syövän nälkäisen halulla. Hän näytti myöskin uteliaasti katselevan asuntoa, niinkuin hän nyt ensi kerran olisi nähnyt sen. Kumarrettuaan alas, asettaaksensa pulloa maahan, loi hän silmänsä akkuniin ja katseli ympärillensä, vaikka salaisella ja levottomalla muodolla, niinkuin häntä olisi haluttanut pian lähteä.

Eteisen valo pimeni hetkeksi, ja tätini tuli ulos. Hän oli kiihtynyt ja luki rahoja miehen käteen. Minä kuulin niitten kilisevän.

"Mitä hyvää näistä on?" kysyi hän.

"Minä en voi antaa sen enempää", vastasi tätini.

"Siinä tapauksessa minä en voi lähteä", lausui hän. "Tuossa! Te saatte ottaa ne takaisin!"

"Te häijy mies", vastasi tätini suurella mielen-liikutuksella; "kuinka voitte kohdella minua näin? Mutta miksi tätä kysyn? Se tulee siitä, että tiedätte, kuinka heikko olen! Mitä minä muuta voin tehdä, ainaiseksi estääkseni teitä luonani käymästä, kuin sallia, että teidän käy ansionne mukaan?"

"Ja miks'ette salli sitä?" arveli hän.

"Te kysytte minulta, miksi!" vastasi tätini. "Mikä sydän teillä onkaan!"

Mies seisoi nurpeasti kalistellen rahoja ja pudistaen päätänsä, siksi kuin hän viimein sanoi:

"Tässäkö siis kaikki, mitä aiotte antaa minulle?"

"Siinä on kaikki, mitä voin antaa teille", lausui tätini. "Te tiedätte, että olen joutunut vahinkoon, ja että olen köyhempi, kuin olin ennen. Minä olen kertonut sen teille. Kun olette saaneet nuot, miksi pakoitatte minua kauemmin katselemaan itseänne ja näkemään, mimmoiseksi olette käyneet?"

"Minä olen käynyt jotenkin repaleiseksi, jos sitä tarkoitatte", sanoi hän. "Minä vietän huuhkan elämää".

"Te ryöstitte minulta suuremman osan varoistani", lausui tätini. "Te suljitte vuosikausiksi sydämeni koko mailmalta. Te kohtelitte minua petollisesti, laittamattomasti ja julmasti. Menkäät ja katukaat sitä. Älkäät lisätkö uusia vääryyksiä niitten vääryyksien pitkään, pitkään sarjaan, joita olette tehneet minulle!"

"Kyllä kait" vastasi hän. "Tuo kuuluu varsin kauniilta! — No niin! Minun täytyy tulla toimeen niin hyvin, kuin voin, tällä kertaa, arvaan minä".

Vasten omaa tahtoansa näytti hän häpeävän tätini suuttumuksen kyyneliä ja tuli rahjustellen ulos puutarhasta. Parilla, kolmella nopealla askeleella, niinkuin vast'ikään olisin paikalle saapunut, kohtasin häntä portilla ja astuin sisään, kun hän meni ulos. Ohitse kulkiessamme katselimme toisiamme tarkasti eikä juuri suosiollisesti.

"Täti", sanoin minä kiireesti. "Tämä mies häiritsee teitä taas!
Antakaat minun puhua hänen kanssaan. Kuka se on?"

"Lapsi", vastasi tätini, käsivarteeni tarttuen, "tule sisään äläkä puhu minun kanssani kymmeneen minutiin".

Me kävimme istumaan hänen vähäiseen vierashuoneesensa. Tätini peräytyi entisten päivien ympyriäisen, viheriäisen viuhkan taa, joka oli väännetty kiinni jonkun tuolin selkään, ja pyyhki tuon tuostakin silmiänsä neljänneksen tunnin aikaa. Sitten hän tuli esiin ja istui viereeni.

"Trot", lausui tätini levollisesti, "se on puolisoni".

"Teidän puolisonne, täti? Minä luulin, että hän oli kuollut!"

"Kuollut minulle", vastasi tätini, "mutta kuitenkin elossa".

Minä istuin, hiljalleen kummastellen.

"Betzey Trotwood ei näytä erittäin taipuvaiselta rakkauden hellään tunteesen", lausui tätini tyvenesti, "mutta semmoinen aika oli, Trot, jolloin hän täydellisesti uskoi tuota miestä; jolloin hän lempi häntä, Trot, sydämestänsä; jolloin ei löytynyt mitään hartaan rakkauden osoitusta, jota hän ei olisi tarjonnut hänelle. Palkinnoksi tämä mies hävitti hänen omaisuutensa ja melkein särki hänen sydämensä. Siitä syystä Betzey Trotwood laski kaikki semmoiset tunteet kerrallaan ja ijäksi hautaan, täytti sen ja tasoitti sen".

"Rakas, hyvä tätini!"

"Minä kohtelin häntä jalomielisesti", jatkoi tätini, asettaen kättänsä, niinkuin tavallisesti, minun käteni selälle. "Minun sopii näin pitkän ajan perästä sanoa, Trot, että kohtelin häntä jalomielisesti. Hän oli ollut niin julma minulle, että helposti olisin saanut edullisen eron hänestä; mutta minä en tahtonut. Hän tuhlasi pian kaikki, mitä annoin hänelle, huonontui huonontumistaan, nai toisen naisen, luulen minä, muuttui seikkailiaksi, kortinlyöjäksi ja petturiksi. Itse näet, mikä hän nyt on. Mutta hän oli kauniinnäköinen mies, kun minä menin naimisiin hänen kanssansa", lausui tätini, ja hänen äänessään kuului joku kaikku hänen vanhasta ylpeydestänsä ja ihmettelemisestään; "ja minä luulin häntä — minä narri! — itse kunniaksi!"

Hän likisti kättäni ja pudisti päätänsä.

"Nyt hän ei ole mitään minulle, Trot, — ei edes sitä. Mutta ennenkuin sallin, että hän rangaistaan rikoksistansa (niinkuin tapahtuisi, jos hän kuljeksisi tässä maassa), annan hänelle, kun hän ilmestyy, enemmän rahaa, kuin minun kannattaisi, että hän lähtisi pois. Minä olin narri, kun menin naimisiin hänen kanssansa; ja minä olen siinä määrässä parantumaton narri tässä kohden, että sen johdosta, miksi kerran katsoin häntä, minä en soisi, että edes tämän joutavan mielijohteeni varjoa kohdeltaisiin kovasti. Sillä tosi minun oli sydämessäni, Trot, jos minkään naisen".

Tätini päätti tämän aineen raskaalla huokauksella ja silitti pukuansa.

"Kas niin, rakas lapseni!" sanoi hän. "Nyt tunnet alun, keskikohdan ja lopun ja kaikki. Me emme puhu tästä asiasta toisillemme enää; etkä tietysti puhu siitä kenellekään muulle. Tämä on minun äreä, näreä kertomukseni, ja me pidämme sen itse omanamme, Trot!"