Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Russian  Spanisch 
David Copperfield.  Charles Dickens
Luku 45. NELJÄSTOISTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Mr. Dick toteuttaa tätini ennustuksen.

Oli nyt joku aika kulunut siitä, kuin olin jättänyt tohtorin. Mutta koska asuin lähellä häntä, näin hänet usein; ja me kävimme kaikki kahdessa, kolmessa tilaisuudessa hänen luonansa päivällisillä tai teellä. Vanha soturi oli ainaiseksi majoittunut hänen kattonsa alle. Hän oli ihan yhtäläinen, kuin ennen, ja samat ijankaikkiset perhoset liehuivat hänen lakkinsa yli.

Niinkuin muutamat muut äidit, joita eläessäni olen tuntenut, oli Mrs. Markleham paljon enemmän mieltynyt huveihiu, kuin hänen tyttärensä. Hän tarvitsi paljon hauskutusta; ja niinkuin viisas, vanha soturi, oli hän uhraavinaan itsensä lapsensa tähden, vaikka hän vaan noudatti omia taipumuksiansa. Tohtorin tahto, että Annie huvittelisi, oli sentähden erittäin otollinen tälle oivalliselle vanhemmalle, joka lausui ehdotonta hyväksymistään tohtorin huolenpitoon.

Minä olen varma, että hän tietämättä koetti tohtorin haavan syvyyttä. Ilman mitään muuta tarkoitusta, ainoastaan jonkunlaisen kypsyneen kevytmielisyyden ja itsekkäisyyden johdosta, joka toisinaan yhtyy isoonkin ikään, suurensi hän luullakseni sitä tohtorin pelkoa, että tämä oli vastuksena nuorelle vaimollensa sekä etteivät missäkään olleet samantunteisia, sillä, että hän niin hartaasti ylisti häntä, kun hän koetti keventää Annie'n kuormaa.

"Rakas tohtori", sanoi hän tälle eräänä päivänä, kun minä olin läsnä, "epäilemättä tiedätte, että Annie'n olisi vähän ikävä aina olla täällä sisään suljettuna".

Tohtori nyykäytti hyväntahtoisesti päätänsä.

"Kun Annie pääsee äitinsä ijälle", lausui Mrs. Markleham, viuhkaansa heiluttaen, "silloin on toinen asia. Minut saisi panna vankeuteen enkä minä koskaan pitäisi väliä sillä, pääsisinkö sieltä, jos vaan olisi hyvä seura ja vähän korttipeliä. Mutta minä en ole Annie, eikä Annie ole Annien äiti.

"Tietysti, tietysti", arveli tohtori.

"Te olette ihmisten parhaita — ei, minä pyydän anteeksi teiltä!" sillä tohtori teki kieltävän liikenteen, "minun täytyy sanoa kasvojenne edessä, mitä aina sanon selkänne takana, että olette ihmisten parhaita; mutta arvattavasti teillä ei ole — ei suinkaan? — samat harrastukset ja mieliteot, kuin Annie'lla?"

"Ei", vastasi tohtori murheellisella äänellä.

"Ei, tietysti ei", vastasi vanha soturi. "Ottakaamme esimerkiksi sanakirjanne. Mikä hyödyllinen teos sanakirja on! Mikä tarpeellinen kirja! Sanojen merkitys! Ilman tohtori Johnson'ia taikka jotakuta senlaatuista ehkä tänä hetkenä sanoisimme käherrysrautaa sängyksi. Mutta me emme voi toivoa, että mikään sanakirja — varsinkaan kun se on tekeillä — huvittaisi Annie'ta, voimmeko?"

Tohtori pudisti päätänsä.

"Ja juuri tämän vuoksi minä", lausui Mrs. Markleham, kokoon lasketulla viuhkallansa taputtaen tohtoria olkapäälle, "niin suuresti hyväksyn teidän huolenpitoanne. Se osoittaa, että te ette odota, niinkuin moni vanhanpuolinen ihminen, vanhaa päätä nuorilla hartioilla. Te olette tutkineet Annie'n luonnetta ja te ymmärrätte sen. Tämä se on, joka minusta on niin kauniisti tehty!"

Yksin tohtori Strong'inkin levollisissa ja kärsivällisissä kasvoissa ilmestyi mielestäni jonkunlainen vähäinen tuskan tunne näitten kohteliaisuuden lausetten johdosta.

"Sentähden, rakas tohtorini", lausui soturi, useita kertoja ystävällisesti häntä taputellen, "saatte joka hetki ja aika käyttää minua. Tietäkäät siis, että minä olen kokonaan teidän käskettävissänne. Minä olen valmis Annie'n kanssa käymään operoissa, konserteissa, näyttelyissä, kaikkialla; ettekä te koskaan saa huomata, että minä olen väsynyt. Velvollisuus, rakas tohtorini, ennen kaikkia mailmassa".

Hän piti puheensa. Hän oli yksi niistä ihmisistä, jotka sietävät paljon huvia, eikä hän koskaan järkähtänyt kestäväisyydessään tässä suhteen. Hän sai harvoin käsiinsä mitäkään sanomalehteä (hän asettui joka päivä pariksi tunniksi talon hempeimpään tuoliin lorgnetillaan sitä lukemaan) jotakin havaitsematta, jota Annie, hän oli vakuutettu siitä, tahtoisi nähdä. Turhaan väitti Annie, että hän oli väsynyt semmoisiin asioihin. Hänen äitinsä muistutti aina: "rakas Annie'ni, minä olen varma, että ymmärrät paremmin; ja minun täytyy sanoa sinulle, lapseni, ettet soveliaasti palkitse tohtori Strong'in hyvyyttä".

Tämä lausuttiin tavallisesti tohtorin läsnä-ollessa ja näytti minusta olevan Annie'n pääsyy, kun hän luopui vastustamasta, jos hän oli vastustanut. Mutta useimmiten taipui hän heti äitinsä tahtoon ja meni, mihin vanha soturi käski.

Harvoin tapahtui nyt, että Mr. Maldon seurasi heitä. Välisti pyydettiin tätini ja Dora mukaan, ja he vastaanottivat kutsumuksen. Välisti pyydettiin vaan Dora. Semmoinen aika oli ollut, jolloin minä olisin ollut levoton siitä, että hän seurasi heitä; mutta, kun olin ajatellut, mitä tuona iltana tohtorin lukuhuoneessa oli tapahtunut, oli ajatukseni muuttunut. Minä uskoin, että tohtori oli oikeassa, enkä pitänyt mitään pahempaa epäluuloa.

Tätini hivutti välisti nenäänsä, kun hän sattui olemaan yksinään minun kanssani, ja sanoi, ettei hän voinut ymmärtää asiaa; hän soi, että he olisivat onnellisemmat; hän ei luullut, että soturi ystävämme (joksi hän aina nimitti vanhaa soturia) vähintäkään paransi asiaa. Lisäksi sanoi tätini ajattelevansa, "että, jos soturi ystävämme leikkaisi pois perhosensa ja antaisi ne nokikolareille heidän Vapun-päivän juhlaksensa, se näyttäisi vähäiseltä järjen alulta hänessä".

Mutta ennen kaikkia tätini luotti Mr. Dick'iin. Tällä miehellä oli ilmeisesti joku aate päässänsä, sanoi hän; ja jos hän vaan saisi sen saarretuksi johonkin soppeen, joka oli hänen pää-vastuksensa, kunnostaisi hän itseänsä jollakin erinomaisella tavalla.

Tästä ennustuksesta mitään tietämättä piti Mr. Dick yhä aivan samaa asemaa tohtorin ja Mrs. Strong'in suhteen. Hän ei näyttänyt astuvan eteenpäin eikä taaksepäin. Hän näytti, niinkuin joku rakennus, painuneen alkuperäiseen perustukseensa, ja minun täytyy tunnustaa, että uskoni hänen liikkeelle lähtemisestään ei ollut paljon suurempi, kuin jos hän olisi ollut oikea rakennus.

Mutta eräänä iltana, kun olin ollut naimisissa muutamia kuukausia, pisti Mr. Dick päänsä vierashuoneesen, jossa yksinäni kirjoitin (Dora oli mennyt tätini kanssa juomaan teetä molempien pikku lintujen luo), ja sanoi, omituisella tavalla yskäisten:

"Saisinko hetken aikaa puhua kanssanne, Trotwood, teitä vaivaamatta?"

"Kyllä, Mr. Dick", vastasin minä; "tulkaat sisään!"

"Trotwood", lausui Mr. Dick ja pani sormensa nenälleen kättäni pudistettuaan. "Ennenkuin käyn istumaan, tahtoisin lausua jotakin. Te tunnette tätinne?"

"Vähän", vastasin minä.

"Hän on kaikkein ihmeellisin nainen mailmassa, Sir!"

Tämän ilmoituksen jälkeen, jonka hän laukaisi itsestänsä, niinkuin hän olisi ollut ladattu sillä, istui Mr. Dick alas tavallista suuremmalla vakavuudella ja katseli minua.

"Nyt, poikani", sanoi Mr. Dick, "aion asettaa yhden kysymyksen teille".

"Niin monta, kuin haluttaa", vastasin minä.

"Miksi katsotte minua, Sir?" kysyi Mr. Dick, pannen käsivartensa ristiin.

"Rakkaaksi vanhaksi ystäväksi", sanoin minä.

"Kiitoksia, Trotwood", vastasi Mr. Dick nauraen ja kallistui riemastuneena minua kohden, kättäni pusertaaksensa. "Mutta", vakavaksi jälleen ruveten, "miksi katsotte minua tältä puolelta?" otsaansa koskien.

Minä en tietänyt, kuinka vastata, mutta hän autti minua yhdellä sanalla.

"Heikoksi?" lausui Mr. Dick.

"No", vastasin minä epäileväisesti. "Vähän".

"Aivan oikein!" huudahti Mr. Dick, joka näytti suuresti ihastuneen vastauksestani. "Näettekö, Trotwood, kun ottivat osan huolista, te tiedätte, kenenkä päästä, ja panivat ne, te tiedätte, mihin, niin syntyi" — Mr. Dick pyöritti molempia käsiänsä useita kertoja hyvin nopeasti toinen toisensa ympäri, sovitti ne sitten yhteen ja kieritteli niitä taas ehtimiseen toistensa ympäri, sekaannusta osoittaaksensa. "Niin minun kävi tavalla taikka toisella. Eikö niin?"

Minä nyykäytin päätäni hänelle, ja hän takaisin minulle.

"Lyhyeltä, poikani", lausui Mr. Dick, hiljentäen ääntänsä kuiskaukseksi, "minä olen vähämielinen".

Minä olisin tahtonut lievittää tätä päätöstä, mutta hän pidätti minua.

"Niin minä olen! Teidän tätinne on väittävinään, etten ole. Hän ei tahdo kuulla siitä; mutta minä olen. Minä tiedän, että olen. Jollei hän olisi ollut minun ystäväni, Sir, olisivat sulkeneet minut viettämään kauheata elämää näinä monena vuonna. Mutta minä aion pitää huolta hänestä! Minä en koskaan kuluta kopioimis-rahojani. Minä kätken ne yhteen laatikkoon. Minä olen tehnyt testamenttini. Minä jätän ne kaikki hänelle. Hän tulee rikkaaksi — ylhäiseksi!"

Mr. Dick otti esiin nenäliinansa ja pyyhki sillä silmiänsä. Hän kääri sen sitten kokoon suurella huolella, likisti sen sileäksi molempien käsiensä välissä, pani sen plakkariinsa ja näytti samalla panevan tätini syrjäpuoleen.

"Te olette nyt lukenut mies, Trotwood", lausui Mr. Dick. "Te olette hyvin lukenut. Te tiedätte, mikä oppinut mies, mikä suuri mies tohtori on. Te tiedätte, mitä kunniaa hän aina on osoittanut minulle. Ei ylpeä viisaudestaan. Nöyrä, nöyrä, alentuvainen yksin Dick raukallekin, joka on vähämielinen eikä tiedä mitään. Minä olen lähettänyt hänen nimensä paperilipulla pitkin nuoraa leijalle, kun se on ollut ilmassa leivosten parissa. Leija on ilolla vastaanottanut sen, Sir, ja taivas on käynyt kirkkaammaksi siitä".

Häntä ilahutti, kun mitä sydämellisimmällä tavalla sanoin, että tohtori ansaitsi meidän parasta ja korkeinta kunnioitustamme.

"Ja hänen ihana vaimonsa on tähti", lausui Mr. Dick. "Loistava tähti. Minä olen nähnyt hänen loistavan, Sir. Mutta", siirtäen tuoliansa likemmäksi ja laskien toista kättänsä polvelleni — "pilviä, Sir — pilviä".

Minä vastasin siihen tuskaan, jota hänen kasvonsa osoittivat, sillä, että osoitin samanlaista tuskaa omissa kasvoissani ja pudistin päätäni.

"Mimmoisia pilviä?" kysyi Mr. Dick.

Hän katsoi niin tarkasti kasvoihini ja tahtoi niin hartaasti ymmärtää, että minä koetin vastata hänelle pitkäänsä ja vakavasti, niinkuin olisin selittänyt jotakin lapselle.

"Heidän välillään on joku onneton eripuraisuus", vastasin minä. "Joku onneton vieraantumisen syy. Joku salaisuus. Se ehkä riippuu eri-ikäisyydestä. Se on kenties syntynyt melkein tyhjästä".

Mr. Dick, joka merkitsi jokaisen lauseen loppua miettiväisellä pään nyykkäyksellä, pysähtyi, kun olin päättänyt, ja istui ajatellen, silmät kääntyneinä kasvoihini ja käsi polvellani.

"Tohtori ei ole suuttunut häneen, Trotwood?" sanoi hän jonkun ajan perästä.

"Ei. Rakastunut häneen".

"Siinä tapauksessa on asia selvä minulle, poikani!" lausui Mr. Dick.

Se äkillinen riemu, jolla hän taputti minua polvelle ja nojausi taaksepäin tuolissansa, kulmakarvat nostettuina niin korkealle ylös, kuin suinkin mahdollista, saatti minut siihen luuloon, että hän oli enemmän järjeltänsä, kuin koskaan. Hän kävi yhtä äkillisesti totiseksi jälleen ja, kallistuen eteenpäin, niinkuin ennen, sanoi — ensiksi kunnioittavaisesti ottaen esiin nenäliinansa, niinkuin se todella olisi edustanut tätiäni:

"Kaikkein ihmeellisin nainen mailmassa, Trotwood. Miks'ei hän ole tehnyt mitään, asettaaksensa asioita oikealle kannalle?"

"Liian arka ja vaikea asia sillä tapaa välittää", vastasin minä.

"Lukenut mies", lausui Mr. Dick, koskien minua sormellansa, "miks'ei hän ole tehnyt mitään?"

"Samasta syystä", vastasin minä.

"Siinä tapauksessa on asia selvä minulle, poikani!" arveli Mr. Dick. Ja hän nousi seisoalle eteeni vielä suuremmalla riemulla, kuin äsken, nyykäyttäen päätänsä ja lyöden useita kertoja rintaansa, siksi kuin olisi luullut, että hän oli melkein nyykäyttänyt ja lyönyt kaiken hengen ruumiistansa.

"Kurja, seka-aivoinen toveri, Sir", lausui Mr. Dick, "vähämielinen, heikkopäinen olento — nykyinen puhuttelianne!" lyöden itseänsä jälleen, "ehkä tekee, mitä ihmeelliset ihmiset eivät voi tehdä. Minä aion saattaa heidät yhteen, poikani. Minä aion koettaa. He eivät moiti minua. He eivät suutu minuun. He eivät huoli siitä, mitä minä teen, jos se olisikin väärin. Minä olen vaan Mr. Dick. Ja kuka Dick'istä huolii! Dick ei ole kukaan! Huh!" Hän puhalsi lyhyesti ja halveksien, niinkuin hän olisi puhaltanut pois itsensä.

Hyvä oli, että hän oli päässyt niin pitkälle salaisuudessaan, sillä nyt kuulimme vaunujen, jotka toivat kotiin tätini ja Doran, seisahtuvan vähäiselle puutarhan-portille.

"Ei sanaakaan, poikani!" jatkoi hän kuiskauksella; "syyttäkäät Dick'iä koko asiasta — vähämielistä — hullua Dick'iä. Minä olen kappaleen aikaa ajatellut, Sir, että saisin selkoa asiasta, ja nyt olen saanut. Sen johdosta, mitä olette sanoneet minulle, olen varma, että olen saanut selkoa. Kaikki hyvin!"

Mr. Dick ei puhunut enään sanaakaan tästä asiasta; mutta seuraavana puolena tuntina hän (tätini suureksi huoleksi) teki itsestänsä täydellisen telegrafin, rikkomatonta vaiti-oloa minuun teroittaaksensa.

Kummastuksekseni en pariin, kolmeen viikkoon kuullut sen enempää tästä, vaikka olin kyllä halukas tietämään, kuinka hänen yrityksensä menestyisi; semminkin kuin olin huomannut oudon vilauksen selvää järkeä — minä en sano hyvää sydäntä, sillä sitä hän aina oli osoittanut — siinä johtopäätöksessä, johon hän oli tullut. Viimein rupesin ajattelemaan, että hän häilyväisessä ja vaihtelevassa mielentilassaan oli joko unhottanut aikomuksensa taikka kokonaan siitä luopunut.

Eräänä kauniina iltana, jona Doraa ei haluttanut lähteä ulos, menimme tätini ja minä kävellen tohtorille. Oli syksy, jolloin ei ollut mitään parlamentin-keskusteluita iltailmaa vaivaamassa; ja minä muistan, kuinka lehdet hajahtelivat, niinkuin puutarhamme Blunderstone'ssa, kun poljimme niitä jaloillamme, ja kuinka tuo vanha onnettomuuden tunne näytti liikkuvan ohitse huokailevan tuulen siivillä.

Oli hämärä, kun pääsimme perille. Mrs. Strong tuli juuri ulos puutarhasta, jossa Mr. Dick vielä viipyi, puuhaten veitsellänsä ja auttaen puutarhuria, kun tämä teroitti muutamia paaluja. Tohtori puhui jonkun kanssa lukuhuoneessaan; mutta vieraan oli määrä kohta lähteä, sanoi Mrs. Strong ja käski meidän jäädä odottamaan tohtoria. Me menimme vierashuoneesen hänen kanssansa ja istuimme pimenevän akkunan viereen. Niin vanhojen ystävien ja naapurien, kuin meidän, tullessa, ei pidetty koskaan mitään eri menoja.

Me emme olleet istuneet siellä monta minutia, kun Mrs. Markleham, joka aina keksi jotakin syytä häärinään, tuli pauhaten sisään, sanomalehti kädessä, ja sanoi hengästyneenä: "hyvä Jumala, Annie, miks'et sanonut minulle, että oli joku lukuhuoneessa!"

"Rakas äitini", vastasi tämä tyvenesti, "mistä saatin arvata, että tahdoitte tietää sitä!"

"Tahdoin tietää!" lausui Mrs. Markleham, vaipuen alas sohvaan. "Minä en ole eläessäni niin hämmästynyt!"

"Oletteko siis olleet lukuhuoneessa, äiti?" kysyi Annie.

"Olleet lukuhuoneessa, rakas lapseni!" vastasi hän pontevasti. "Olen kyllä! Minä tapasin sen rakastettavan olennon — jos voisitte mielessänne kuvailla minun tunteitani, Miss Trotwood ja David — juuri kun hän teki testamenttiansa".

Hänen tyttärensä kääntyi äkkiä pois akkunasta.

"Juuri kun hän, rakas Annie'ni", toisti Mrs. Markleham, levittäen sanomalehteä syliinsä niinkuin pöytäliinaa ja taputtaen sitä käsillänsä, "kirjoitutti viimeistä tahtoansa ja testamenttiansa. Mikä huolenpito ja hellyys tuon rakkaan tohtorin puolelta! Minun täytyy kertoa teille, kuinka tässä kävi. Minun täytyy todella oikeuden ja kohtuuden vuoksi tuota oivallista miestä kohtaan — sillä oivallinen hän on! — kertoa teille, kuinka tässä kävi. Ehkä tiedätte, Miss Trotwood, ettei tässä talossa koskaan mitään kynttilää sytytetä, ennenkuin silmät suorastaan putoavat ihmisen päästä, kun ponnistaa niitä sanomalehtiä lukiessaan. Ja ettei tässä talossa löydy yhtään tuolia, jossa sopii, niinkuin minä sanon sitä, lukea sanomalehteä, paitsi yhtä tuolla lukuhuoneessa. Tämä saatti minut lukuhuoneesen, jossa näin valkeata. Minä avasin oven. Rakkaan tohtorin seurassa oli kaksi virkamiestä, nähtävästi lakimiehiä, ja he seisoivat kaikki kolme pöydän ääressä, rakas tohtori kynä kädessä. 'Tämä ilmoittaa siis suorastansa', lausui tohtori — kuule, Annie kultani, tarkkaan näitä sanoja — 'tämä ilmoittaa siis suorastansa, gentlemanit, minun luottamustani Mrs. Strong'iin ja jättää ehdottomasti hänelle kaikki?' Toinen virkamies vastasi: 'ja jättää ehdottomasti hänelle kaikki'. Johon minä äidin luonnollisilla tunteilla sanoin: 'hyvä Jumala, antakaat anteeksi!' kompastuin kynnykseen ja kiiruhdin pois tuon pikkuisen käytävän kautta ruokakammion ohitse".

Mrs. Strong avasi akkunan ja astui ulos verandalle, jossa hän asettui jonkun pylvään nojalle.

"Mutta eikö se virkistä, Miss Trotwood, eikö virkistä, David", lausui Mrs. Markleham, koneentapaisesti seuraten tytärtänsä silmillään, "kun tapaa tohtori Strong'in ikäisen miehen, jolla on kylläksi mielenlujuutta tämmöiseen toimeen? Se osoittaa vaan, kuinka oikeassa minä olin. Minä sanoin Annie'lle, kun tohtori Strong suureksi kunniakseni kävi luonani ja teki Annie'ta koskevan selityksen ja tarjomuksen, minä sanoin: 'rakas lapseni, minun mielestäni ei tarvitse ollenkaan epäillä, kun puhumme soveliaasta toimeen-tulostasi, että tohtori Strong tekee enemmän, kuin hän sitoutuu tekemään'".

Tässä kello soitti, ja me kuulimme vieraitten jalankopinan, kun he astuivat ulos.

"Kaikki on epäilemättä ohitse", arveli vanha soturi kuunneltuaan; "se rakas olento on allekirjoittanut, sinetillä vahvistanut ja heidän haltuunsa jättänyt asiakirjan, ja hänen mielensä on levollinen. Se saakin syystä olla! Mikä sydän! Annie, rakas lapseni, minä menen lukuhuoneesen sanomalehtineni, sillä minusta ei ole mitään, jollen saa uutisia kuulla. Miss Trotwood, David, tehkäät hyvin ja tulkaat tohtoria katsomaan".

Kun seurasimme Mrs. Markleham'ia lukuhuoneesen, huomasin, että Mr. Dick seisoi varjopuolella huoneessa ja laski kokoon veitsensä; ja että tätini pikimmältä kovasti hivutti nenäänsä, niinkuin vähän liennyttääksensä kärsimättömyyttänsä soturi ystävämme suhteen; mutta kuka ensin tuli lukuhuoneesen taikka kuinka Mrs. Markleham silmänräpäyksellä asettui nojatuoliinsa taikka kuinka tätini ja minä jouduimme jäämään vieretysten oven luo (jollei siitä syystä, että tätini silmät olivat nopeammat, kuin minun, ja hän pidätti minua), sen olen unhottanut. Jos olen koskaan sitä tietänytkään. Mutta sen tiedän — että, ennenkuin tohtori näki meidät, me näimme hänen miettivän pöytänsä ääressä niitten folianttein keskellä, jotka olivat hänen ilonsa, ja levollisesti nojaavan päätään kättänsä vastaan; että samalla silmänräpäyksellä näimme Mrs. Strong'in tulevan sisään vaaleana ja vapisevana; että Mr. Dick käsivarrellansa tuki häntä; että hän pani toisen kätensä tohtorin käsivarrelle, saattaen häntä katsomaan ylös hajamielisellä muodolla; että kun tohtori liikutti päätänsä, hänen vaimonsa laskeusi alas polvilleen hänen jalkojensa juureen, rukoilevaisesti nosti ylös kätensä ja loi hänen kasvoihinsa sen muistettavan katseen, jota en koskaan ollut unhottanut; että Mrs. Markleham, tämän nähdessään, pudotti sanomalehden ja tuijotti kuin kokkakuva, joka on aiottu Hämmästys-nimiseen laivaan.

Tohtorin lempeä käytös ja kummastus, se arvokkaisuus, joka ilmestyi hänen vaimonsa rukoilevassa asemassa, Mr. Dick'in ystävällinen huolenpito ja se vakavuus, jolla tätini itsekseen sanoi: "tuoko mies hullu!" (riemullisesti viitaten siihen kurjuuteen, josta hän oli pelastanut hänet), sen näen ja kuulen pikemmin, kuin muistan nyt, kun siitä kirjoitan.

"Tohtori!" lausui Mr. Dick. "Mikä ei ole laidallansa? Katsokaat tänne!"

"Annie!" huudahti tohtori. "Ei jalkaini juuressa, armaani!"

"Kyllä!" vastasi hän. "Minä pyydän ja rukoilen, ettei kukaan lähde huoneesta! Oi, puoliso ja isä, keskeytä tämä pitkä äänettömyys. Oppikaamme molemmat, mikä se on, joka on tunkenut väliimme!"

Mrs. Markleham, joka tällä välin oli saanut puhekykynsä jälleen ja näytti paisuvan perhe-ylpeydestä ja äidillisestä harmista, huudahti nyt: "nouse heti ylös, Annie, äläkä häväise jokaista omaistasi, kun tuolla tapaa alennat itsesi, jollet tahdo nähdä, että paikalla kadotan järkeni!"

"Äiti!" vastasi Annie, "älkäät tuhlatko mitään sanoja minun tähteni, sillä minä vetoon puolisooni ettekä tekään ole mitään täällä".

"En mitään!" huudahti Mrs. Markleham. "Minä en mitään! Lapsi on mennyt mieleltänsä. Tuokaat minulle lasillinen vettä!"

Minun huomioni oli niin kiintynyt tohtoriin ja hänen vaimoonsa, etten pitänyt lukua tästä pyynnöstä; eikä se vaikuttanut keneenkään muuhunkaan, niin että Mrs. Markleham sai mieltänsä myöden läähöttää, tuijottaa ja viuhkoittaa itseänsä.

"Annie!" lausui tohtori, hellästi sulkien häntä syliinsä. "Armaani! Jos ajan kuluessa joku välttämätön muutos on syntynyt avio-elämässämme, ei sinua saa siitä syyttää. Vika on minun, ja ainoastaan minun. Rakkaudessani, ihmettelemisessäni ja kunnioituksessani ei ole mitään muutosta. Minä tahdon tehdä sinut onnelliseksi. Minä rakastan ja kunnioitan sinua vilpittömästi. Nouse, Annie, minä pyydän!"

Mutta hän ei nousnut. Tohtoria vähän aikaa katseltuaan vaipui hän alas vielä likemmäksi häntä, pani käsivartensa hänen polvensa poikki ja, nojaten päätänsä siihen, sanoi:

"Jos minulla on joku ystävä täällä, joka voi puhua sanan minun taikka puolisoni hyväksi tässä asiassa; jos minulla on joku ystävä täällä, joka voi ääneksi saattaa sen luulon, jonka sydämeni välisti on kuiskannut minulle; jos minulla on joku ystävä täällä, joka kunnioittaa puolisoani taikka joskus on huolinut minusta, ja jolla on jotakin tiedossansa, olipa mitä tahansa, joka voi sovittaa meidän väliämme, rukoilen tätä ystävää puhumaan!"

Syntyi syvä äänettömyys. Muutamien minutien tuskallisen epäilyksen jälkeen minä katkaisin sen.

"Mrs. Strong", sanoin minä, "minulla on jotakin tiedossani, jota tohtori Strong vakaasti on pyytänyt minut salaamaan ja jota olen salannut tähän iltaan saakka. Mutta minä luulen, että se aika on tullut, jolloin sen pidempi salaaminen olisi väärää uskollisuutta ja arkuutta, ja teidän vetoomisenne vapauttaa minut lupauksestani".

Mrs. Strong käänsi hetkeksi kasvonsa minua kohden, ja minä tiesin, että olin oikeassa. Minä en olisi voinut vastustaa näitten kasvojen pyyntöä, vaikka se vakuutus, jonka ne antoivat minulle, ei olisi ollutkaan niin todistavainen.

"Tuleva rauhamme", lausui Mrs. Strong, "ehkä on teidän käsissänne. Minä luotan täydellisesti siihen, ettette peitä mitään. Minä tiedän edeltäpäin, ettei mikään, jota te taikka kukaan muu voi kertoa minulle, aseta puolisoni jaloa sydäntä mihinkään muuhun valoon, kuin yhteen. Vaikka se kuinka näyttäisi loukkaavan minua, älkäät huoliko siitä. Minä vastaan itse puolestani hänen edessänsä ja Jumalan edessä jälestäpäin".

Näin totisesti pyydettynä en kääntynyt tohtorin puoleen, häneltä lupaa saadakseni, vaan, ilman milläkään muulla tavalla totuudesta poikkeamatta, kuin niin, että vähän lievitin Uriah Heep'in raakaa puhetta, kerroin suoraan, mitä tuona iltana samassa huoneessa oli tapahtunut. Mahdoton on kuvata Mrs. Markleham'in tuijottelevia katseita kertomukseni aikana ja niitä kirkahuksia, joilla hän tuon tuostakin sitä keskeytti.

Kun olin päättänyt, pysyi Annie muutamia minuteja äänettömänä, pää alas painettuna, niinkuin olen kertonut. Sitten hän tarttui tohtorin käteen (tämä istui samassa asemassa, kuin meidän sisään tullessamme), likisti sitä rintaansa vastaan ja suuteli sitä. Mr. Dick nosti hänet lempeästi ylös; ja Mrs. Strong seisoi, puhetta aloittaessaan, häneen nojaten ja katsoen alas tohtorin puoleen — josta hän ei ensinkään kääntänyt pois silmiänsä.

"Kaikki, mitä ikinä on ollut ajatuksissani, siitä kuin menin naimisiin", lausui hän matalalla, nöyrällä, hellällä äänellä, "tahdon ilmoittaa sinulle. Kun olen saanut tietää, mitä nyt tiedän, en voisi elää ja pitää jotakin takanani".

"Ei, Annie", lausui tohtori leppeästi, "minä en ole koskaan epäillyt sinua, lapseni. Se ei ole ensinkään tarpeellista; se ei ole tosiaan ollenkaan tarpeellista, ystäväni".

"Se on hyvin tarpeellista", vastasi Mrs. Strong samalla tavalla, "että avaan koko sydämeni itse jalomielisyyden ja totuuden esikuvalle, jota vuodesta vuoteen ja päivästä päivään olen rakastanut ja kunnioittanut yhä enemmän, niinkuin Jumala tietää!"

"Totta puhuen", keskeytti Mrs. Markleham, "jos minulla on mitään älyä" —.

("Jota teillä ei ole, te rauhan-häiritsiä", lausui tätini suuttuneella kuiskauksella.)

— "täytyy minun saada muistuttaa, ettei liene tarpeellista ryhtyä näihin syrjä-asioihin".

"Tästä ei kukaan, paitsi puolisoni, voi päättää, äiti", sanoi Annie, silmiänsä tohtorin kasvoista siirtämättä, "ja hän on minua kuunteleva. Jos sanon jotakin, joka tuskastuttaa teitä, äiti, antakaat anteeksi minulle. Minä olen itse ensin kärsinyt tuskaa, usein ja kauan".

"Voi ijankaikkinen!" huohotti Mrs. Markleham.

"Kun olin ihan nuori", lausui Annie, "lapsi vaan, yhdistyivät ensimäiset tiedon aiheeni erääsen kärsivälliseen ystävään ja opettajaan — isä vainajani ystävään — joka aina oli rakas minulle. Siitä, mitä tiedän, en voi muistaa mitään, häntä muistamatta. Hän sydämeeni laski sen ensimäiset aarteet ja painoi luonteensa niihin kaikkiin. En olisi, luullakseni, koskaan hyötynyt niistä niin paljon, kuin olen, jos olisin saanut ne jonkun muun kädestä".

"Tekee äitinsä ihan mitättömäksi!" huudahti Mrs. Markleham.

"Ei niin, äiti", lausui Annie; "mutta minä teen puolisoni siksi, mikä hän oli. Minun täytyy tehdä se. Kun kasvoin suuremmaksi, oli hänellä vielä sama sija. Minä olin ylpeä hänen osan-otostaan, syvästi, hartaasti, kiitollisesti liittynyt häneen. Minä katsoin ylös häneen, tuskin voin kuvata, millä tavalla — niinkuin isään, niinkuin johdattajaan, niinkuin semmoiseen, jonka kiitos oli peräti toista laatua, kuin kenenkään muun, niinkuin semmoiseen, johon olisin voinut luottaa ja turvata, jos olisin epäillyt koko mailmaa. Te tiedätte, äiti, kuinka nuori ja kokematon minä olin, kun yhtäkkiä esittelitte häntä kosijakseni".

"Sitä asiaa olen vähintäänkin viisikymmentä kertaa jutellut jokaiselle täällä!" sanoi Mrs. Markleham.

("Pitäkäät siis Jumalan nimessä suunne kiinni ja älkäät puhuko siitä enää!" mutisi tätini).

"Se oli niin suuri muutos; se oli minusta ensiksi niin suuri kato", lausui Annie, jatkaen samalla katsannolla ja äänellä, "että olin levoton ja huolestunut. Minä olin vaan nuori tyttö; ja kun niin suuri muutos tuli siinä asemassa, jossa olin niin kauan katsonut ylös hänen puoleensa, luulen, että minua suretti. Mutta ei mikään olisi voinut muuttaa häntä jälleen siksi, mikä hän ennen oli ollut minun silmissäni; ja minä olin ylpeä, että hän katsoi minua itsensä arvoiseksi, ja niin me rupesimme avioliittoon".

"St. Alphage'ssa Canterbury'ssä", muistutti Mrs. Markleham.

("Hiiteen tuo nainen!" lausui tätini, "hän ei saa suutansa tukituksi!")

"Minä en koskaan ajatellut", jatkoi Annie, heleämpi puna poskissansa, "mitään maallista etua, jonka puolisoni voisi tuottaa minulle. Nuori sydämeni ei kunnioituksessaan suvainnut minkäänlaisia semmoisia viheliäisiä mietteitä".

Äiti, antakaat minulle anteeksi, kun sanon, että te se olitte, joka ensiksi esittelitte minulle sitä ajatusta, että joku voisi loukata minua ja häntä semmoisella julmalla luulolla".

"Minä!" huudahti Mrs. Markleham.

("Niin! Te, juuri te!" muistutti tätini, "ettekä saa sitä pois viuhkoitetuksi, soturi ystäväni!")

"Se oli ensimäinen onnettomuus uudessa elämässäni", lausui Annie. "Se oli ensimäinen syy jokaiseen onnettomaan hetkeen, jonka olen nähnyt. Näitä hetkiä on viime aikoina ollut enemmän, kuin mitä olen voinut lukea; mutta ei — jalo puolisoni — ei siitä syystä, kuin sinä luulet; sillä minun sydämessäni ei löydy yhtäkään ajatusta, yhtäkään muistoa eikä toivoa, jota mikään voima saattaisi sinusta eroittaa!"

Mrs. Strong nosti ylös silmänsä, pani kätensä ristiin ja näytti mielestäni niin ihanalta ja totiselta, kuin enkeli. Tästä alkaen katseli tohtori vaimoansa yhtä vakaasti, kuin tämä häntä.

"Äitiäni ei saa syyttää siitä", jatkoi hän, "että hän koskaan on vaivannut sinua itseänsä varten, ja hänen aikomuksensa ovat epäilemättä olleet moitteettomat — mutta kun näin, kuinka monta kohtuutonta vaatimusta asetettiin sinun suhteesi minun nimessäni; kuinka koetettiin hyötyä sinusta minun nimessäni; kuinka jalomielinen sinä olit ja kuinka Mr. Wickfield, joka piti tarkkaa huolta hyvästäsi, paheksi sitä; silloin kohtasi minua, niinkuin ansaitsematon häväistys, johon pakoitin sinua ottamaan osaa, ensi kerran se tunto, että kurjasti epäiltiin, että hellyyteni oli ostettu ja myyty sinulle. Minä en voi kertoa sinulle, miltä tuntui — äitini ei saata ajatella, miltä tuntui — kun tämä pelko ja huoli aina oli mielessäni, vaan minä kuitenkin omassa sydämessäni tiesin, että hääpäiväni saatti elämäni rakkauden ja kunnian korkeimmilleen!"

"Siinä nähdään, mitä kiitosta saa", huudahti Mrs. Markleham itkien, "kun pitää huolta omaisistaan! Minä soisin, että olisin Turkkilainen!"

("Sitä minäkin kaikesta sydämestäni soisin — ja että olisitte omassa maassanne taas!" lausui tätini.)

"Siihen aikaan äitini niin hartaasti ajatteli serkkuni Maldon'in asiaa. Minä olin rakastanut häntä", hän puhui hiljaa, mutta epäröimättä, "hyvin paljon. Me olimme lapsina olleet sulho ja morsian. Jolleivät asianhaarat olisi muuttuneet toisenlaisiksi, olisin ehkä tullut siihen luuloon, että todella rakastin häntä, olisin kenties mennyt naimisiin hänen kanssaan ja joutunut peräti onnettomaksi. Avioliitossa ei ole mitään pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa".

Vaikka tarkasti kuuntelin, mitä seurasi, mietin näitä sanoja, niinkuin niillä olisi ollut joku erinäinen arvo ja ne semmoisella kummallisella tavalla, jota en voinut käsittää, sopineet minun oloihini. "Avioliitossa ei ole mitään pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa" — "ei mitään pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa".

"Meillä ei ole mitään yhteistä", lausui Annie. "Sen olen jo kauan aikaa sitten nähnyt. Jollen olisi puolisolleni kiitollinen mistään muusta sen sijaan, että olen kiitollinen niin monesta asiasta, olisin hänelle kiitollinen siitä, että hän pelasti minut harjaantumattoman sydämeni ensimäisestä väärästä taipumuksesta".

Mrs. Strong seisoi aivan liikahtamatta tohtorin edessä ja puhui semmoisella vakavuudella, joka värähytti sydäntäni. Kuitenkin oli hänen äänensä yhtä tyven, kuin ennen.

"Kun hän odotti saadaksensa nauttia sitä anteliaisuutta, jota niin alttiisti tuhlattiin minun tähteni, ja kun minua suretti se kaupan-alainen tila, jota olin määrätty kantamaan, olisi mielestäni hänen paremmin sopinut itse raivata tietä itsellensä. Minä ajattelin, että minä hänen sijassaan olisin koettanut tehdä sitä, maksoi se kuinka paljon vaivaa tahansa. Mutta minä en luullut sen pahempaa hänestä, ennenkuin sinä iltana, jona hän lähti Indiaan. Sinä iltana minä havaitsin, että hänellä oli petollinen ja kiittämätön sydän. Minä näin silloin kaksinkertaisen merkityksen Mr. Wickfield'in tutkivissa katseissa. Minä havaitsin ensimäisen kerran sen pimeän epäluulon, joka synkistytti elämääni".

"Epäluulo, Annie!" sanoi tohtori. "Ei, ei, ei!"

"Sinun sydämessäsi ei ollut mitään semmoista, sen tiedän, puolisoni!" vastasi hän. "Ja kun sinä iltana tulin luoksesi purkamaan koko häpeän ja surun taakkaani ja tiesin, että minun tuli kertoa, että sinun kattosi alla yksi minun sukulaisistani, jolle sinä rakkaudesta minuun olit tehnyt hyvää, oli minulle puhunut sanoja, joita ei milloinkaan olisi sopinut laskea, vaikka olisin ollutkin semmoinen heikko ja altis raukka, joksi hän luuli minua — kammosi mieleni sitä häpeää, jota jo yksistään tunnustus tuottaisi. Kertomus kuoli huulillani eikä se siitä hetkestä saakka tähän asti ole päässyt niitten yli".

Lyhyellä voihkinalla painui Mrs. Markleham taaksepäin nojatuolissaan ja kätkeytyi viuhkansa taa, niinkuin hän ei koskaan enään aikoisi tulla esiin.

"Siitä ajasta lähtien minä en koskaan, paitsi sinun läsnä-ollessasi, ole vaihtanut sanaakaan hänen kanssansa, ja silloinkin vaan, kun se on ollut tarpeellista tämän selityksen karttamiseksi. Vuosia on kulunut siitä, kuin hän minulta kuuli, mimmoinen hänen asemansa täällä oli. Ne hyvät työt, joita sinä salaisesti olet tehnyt, häntä eteenpäin auttaaksesi, ja sitten ilmoittanut minulle, iloisesti kummastuttaaksesi ja huvittaaksesi minua, ovat vaan, usko sanojani, lisänneet onnettomuuttani ja tehneet salaisuuteni raskaammaksi".

Vaikka tohtori kaikin tavoin koetti estää sitä, vaipui Mrs. Strong hiljaa hänen jalkainsa juureen ja sanoi, katsoen, kyyneleet silmissä, ylös hänen kasvoihinsa:

"Älä puhu minulle vielä! Anna minun sanoa vähäisen lisäksi. Olipa oikein taikka väärin, jos täytyisi tehdä se uudestaan, luulen, että tekisin aivan samalla tavalla. Sinun on mahdoton ajatella, miltä tuntui, kun olin niin liittynyt sinuun noitten vanhojen muistojen kautta ja havaitsin, että joku julkeni olla kylläksi kova luulemaan, että sydämeni oli myyty, vieläpä lisäksi havaitsin, että kaikki, mitä ympärilläni oli, näytti vahvistavan semmoista luuloa. Minä olin hyvin nuori eikä minulla ollut mitään neuvon-antajaa. Kaikissa asioissa, jotka koskivat sinuun, oli suuri juopa äitini ja minun välilläni. Jos peräydyin omaan itseeni ja salasin sitä häväistystä, jota olin kärsinyt, tapahtui se sentähden, että minä niin suuresti kunnioitin sinua ja niin hartaasti tahdoin, että sinäkin kunnioittaisit minua!"

"Annie, sinä puhdas sydämeni!" lausui tohtori, "sinä kallis tyttöni!"

"Vähäisen lisäksi! muutamia sanoja vaan! Minä ajattelin usein, että löytyi niin monta, joitten kanssa olisit voinut mennä naimisiin, jotka eivät olisi tuottaneet semmoista vaivaa ja huolta sinulle, ja jotka olisivat tehneet kotisi soveliaammaksi kodiksi. Minä varoin, että olisi ollut parempi, jos olisin pysynyt sinun oppilaisenasi ja melkein lapsenasi. Minä varoin, etten ollut mahdollinen sinun opillesi ja viisaudellesi. Jos sillä kertaa, kuin olin tuota tunnustusta lausumallani, kaikki nämät saivat minut peräytymään omaan itseeni (niinkuin ne todella saivat), se oli yhä sentähden, että kunnioitin sinua niin suuresti ja toivoin, että sinä jonakin päivänä kunnioittaisit minua".

"Se päivä on paistanut koko tämän pitkän ajan, Annie", sanoi tohtori, "eikä sitä voi seurata, kuin yksi pitkä yö, armaani".

"Vielä sananen! Minun oli sitten aikomus — vakava, luja aikomus — kantaa koko tuo rasittava tieto sen miehen huonoudesta, jolle sinä olit ollut niin hyvä. Ja nyt yksi viimeinen sana, rakkain ja paras ystäväni! Syy siihen nykyiseen muutokseen sinussa, jonka olen niin suurella tuskalla ja surulla havainnut ja jota välisti olen selitellyt vanhan pelkoni mukaan — välisti häilyvien arveluitten mukaan, jotka olivat totuutta likempänä — on tullut ilmi tänä iltana; ja sattumuksen kautta olen myöskin tänä iltana saanut tietää, kuinka sinä kokonaan ja jalosti luotit minuun myöskin tässä epä-ymmärryksessä. Minä en toivo, että mikään rakkaus ja velvollisuus, jota voin palkinnoksi osoittaa, koskaan saattaa minua ansaitsemaan sinun arvaamattoman kallista luottamustasi; mutta vasta saadun tietoni johdosta voin minä nostaa silmäni näitten kalliitten kasvojen puoleen, joita kunnioitan, niinkuin isän, rakastan, niinkuin puolison, ja jotka lapsuudessani olivat pyhät minulle, niinkuin ystävän, ja juhlallisesti vakuuttaa, etten ole vähimmässäkään ajatuksessani tehnyt mitään vääryyttä sinulle enkä koskaan horjunut siinä rakkaudessa ja uskollisuudessa, jota minun tulee sinulle osoittaa!"

Hän kiersi käsivartensa tohtorin kaulan ympäri ja tohtori kallisti päätänsä hänen puoleensa, sekoittaen harmaita hiuksiansa hänen tumman-ruskeihin palmikkoihinsa.

"Oi, anna minun lähestyä sydäntäsi, puolisoni! Älä koskaan sysää minua pois! Älä ajattele äläkä puhu erilaisuudestamme, sillä semmoista ei löydy, paitsi kaikessa minun moninaisessa vaillinaisuudessani. Joka seuraava vuosi olen yhä paremmin tietänyt tämän ja yhä enemmän kunnioittanut sinua. Oi, suo minulle sija likellä sydäntäsi, puolisoni, sillä rakkauteni oli kalliolle perustettu ja se on pysyväinen!"

Sen äänettömyyden aikana, joka nyt alkoi, astui tätini vakavasti ja ollenkaan hätimättä Mr. Dick'in luo, syleili häntä ja antoi hänelle aika suudelman. Ja Mr. Dick'in arvoa varten oli oikein onni, että tätini teki niin; sillä minä olen varma, että näin, kuinka hän tällä hetkellä hankki seisomaan yhdellä jalalla soveliaaksi ilonsa ilmoitukseksi.

"Te olette merkillinen mies, Dick!" lausui tätini ehdottoman hyväksymisen muodolla; "älkäätkä koskaan olko olevinanne mitään muuta, sillä minä tiedän asian paremmin!"

Näin sanoen tätini nykäisi Mr. Dick'iä takin-hiasta ja nyykäytti minulle; ja me hiivimme kaikki kolme hiljaisesti ulos huoneesta ja lähdimme pois.

"Masensi tämä sentään soturi-ystäväämme", lausui tätini kotimatkalla. "Minä nukkuisin paremmin tämän vuoksi, jollei olisikaan mitään muuta, josta sopisi iloita!"

"Hän oli kokonaan kukistunut, pelkään minä", sanoi Mr. Dick sääliväisesti.

"Kuinka! Oletteko koskaan nähneet krokotiilin kukistuvan?" kysyi tätini.

"Minä en, luullakseni, koskaan ole nähnyt mitään krokotiilia", vastasi
Mr. Dick suopeasti.

"Ei olisi syntynyt mitään selkkauksia, jollei tuo vanha peto olisi ollut", lausui tätini ankarasti. "Olisi erittäin suotavaa, että muutamat äidit jättäisivät tyttärensä rauhaan naimisen jälkeen eivätkä olisi niin kauhean hellät. He näyttävät ajattelevan, että ainoa palkinto, jonka voi antaa heille siitä, että ovat saattaneet onnettoman tyttölapsen mailmaan — siunatkoon sieluani, niinkuin tämä olisi pyytänyt taikka tahtonut päästä mailmaan! — on täysi vapaus vaivata hänet pois siitä jälleen. Mutta mitä sinä ajattelet, Trot?"

Minä ajattelin kaikkia, mitä oli lausuttu. Mielessäni pysyi vielä muutamia lauseita, joita oli laskettu. "Avioliitossa ei ole mitään pahempaa erilaisuutta, kuin erilaisuus mieli-alassa ja taipumuksissa". "Harjaantumattoman sydämen ensimäinen, väärä taipumus". "Rakkauteni oli kalliolle perustettu". Mutta me olimme nyt kotona; tallatut lehdet makasivat jalkojemme alla, ja syksyinen tuuli puhalsi.