Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Russian  Spanisch 
David Copperfield.  Charles Dickens
Luku 43. KAHDESTOISTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Toinen takaisinkatsaus.

Sallikaat minun kerran vielä seisahtua erääsen muistettavaan aikakauteen elämästäni. Sallikaat minun astua syrjään ja nähdä näitten päivien haamut himmeässä kulkueessa liikkuvan sivutseni, omaa varjoani seuraten.

Viikkoja, kuukausia, vuosia vierii ohitse. Ne näyttävät tuskin pidemmältä, kuin suvinen päivä tai talvinen ilta. Milloin on yhteismaa, jossa kävelen Doran kanssa, kokonaan kukassa, heleänä kultaketona. Milloin kanervan penkeret peittyvät lumiseen vaippaan. Silmänräpäyksellä joki, jonka vieressä sunnuntaisin astumme, säteilee kesän auringossa, kiihtyy talvituulesta tai sakenee ajelevista jääkappaleista. Nopeammin, kuin koskaan virta juoksi merta kohden, se välähtää, mustenee ja vyöryy pois.

Ei mitään muutosta tapahdu molempien pienten, linnun-kaltaisten ladyjen huoneessa. Kello tikittää kaminin ylipuolella, ilmapuntari riippuu eteisessä. Ei kello eikä ilmapuntari koskaan ole oikeassa; mutta me uskomme hartaasti molempia.

Minä olen päässyt miehen-ikään. Minä olen saavuttanut yhdenkolmatta vuoden arvon. Mutta tämä on semmoinen arvo, joka annetaan jokaiselle. Sallikaat minun ajatella, mitä olen toimittanut.

Minä olen kesyttänyt tuon huiman pikakirjoituksen mysterin. Minulla on melkoiset tulot siitä. Minä olen suuressa maineessa näppäryydestäni kaikissa tähän taiteesen koskevissa asioissa ja laadin yhdentoista kumppanin kanssa kertomuksia parlamentin-keskusteluista erääsen aamulehteen. Ilta toisensa perästä kirjoitan ennustuksia, jotka eivät koskaan toteudu, lupauksia, joita ei koskaan pidetä, selityksiä, jotka tarkoittavat vaan asiain hämmentämistä. Minä ryven sanoissa. Britannia, tuo onneton nainen, on aina edessäni niinkuin paahdettavaksi kääritty lintu: pistetty läpi ministeristön kirjoituskynillä ja sidottu käsistä ja jaloista hallituksen punaisella langalla. Minä olen kylläksi kulissien takana, tietääkseni valtiollisen elämän arvoa. Minä olen aivan vääräuskoinen sen suhteen, eikä minua koskaan voi kääntää.

Rakas, vanha Traddles'ini on koettanut kättänsä samassa työssä, mutta se ei sovellu Traddles'in luontoon. Hän mukaantuu täydellisesti huonoon menestykseensä ja muistuttaa minulle, että hän aina piti itseänsä hitaisena. Hänellä on satunnainen virka samassa sanomalehdessä ja hän kerää kuivia tietoja, joita kekseliäämmät henget kirjoittavat valmiiksi ja kaunistavat. Hän on nimitetty asianajajaksi; ja hän on ihmeteltävällä ahkeruudella ja alttiiksi antamisella koonnut toiset sata puntaa maksoksi eräälle julkiselle notariukselle, jolta hän kysyy neuvoja. Paljon kuumennettua portviiniä juotiin hänen nimityksensä johdosta; ja makson suuruuteen katsoen luulen, että Inner Temple varmaan hyötyi siitä.

Minä olen astunut esiin toisella tavalla. Minä olen pelolla ja vapistuksella ryhtynyt kirjailian toimeen. Minä panin salaisesti kokoon vähäisen kirjoituksen ja lähetin sen johonkin aikakauslehteen, joka julkaisi sen, Sen jälkeen olen uskaltanut kirjoittaa useita pieniä kappalia. Nyt saan säännöllisen makson niistä. Ylipäänsä olen hyvissä varoissa; kun luen tulojani vasemman käteni sormilla, sivun kolmannen sormen ja pääsen neljännen keski-niveleen.

Me olemme muuttaneet Buckingham Street'iltä hauskaan, pieneen huoneukseen juuri likelle sitä, jota katselin, kun intoni ensin tuli minuun. Tätini (joka on edullisesti myynyt talonsa Dover'issa) ei kuitenkaan jää tänne, vaan aikoo muuttaa vielä pienempään asuntoon kohta viereen. Mitä tämä ennustaa? Naimistaniko! Niin!

Niin! Minä hankin naimisiin Doran kanssa! Miss Lavinia ja Miss Clarissa ovat antaneet suostumuksensa; ja jos koskaan kanarilinnut ovat hyörineet, niin he hyörivät. Miss Lavinia, joka vapaa-ehtoisesti on ruvennut lemmittyni vaattehiston katsastajaksi, leikkaa lakkaamatta käärepaperin haarniskoita ja pitää toista mieltä, kuin eräs kovasti arvokas, nuori mies, jolla on pitkä kangaspankko ja kyynärämitta kainalossaan. Joku ompeliatar, jonka rinta on lävistetty neulalla ja langalla, saa sekä asunnon että ravinnon talossa; ja minusta näyttää siltä, kuin hän ei koskaan, joko hän syö, juo taikka nukkuu, luopuisi sormistimestaan. He tekevät täydellisen puetti-kuvan armaastani. He lähettävät aina noutamaan häntä milloin mitäkin koettamaan. Me emme saa olla onnelliset yhdessä viittä minutiakaan illalla ilman että joku tungettelevainen nais-ihminen koputtaa ovea ja sanoo: "jos suvaitsette, Miss Dora, tulla ylikerrokseen!"

Miss Clarissa ja tätini käyvät koko Londonin, etsiäksensä huonekaluja Doran ja minun nähtäväkseni. Olisi parempi, jos he kohta ostaisivat tavaran ilman tätä tutkimisen menoa; sillä, kun me lähdemme katsomaan jotakin takanristikkoa tai ruokakaappia, huomaa Dora kiinalaisen, Jip'ille sopivan huoneen, jossa on pienet kulkuset katolla, ja pitää enemmän siitä. Ja menee monta aikaa, ennenkuin Jip tottuu uuteen asuntoonsa, siitä kuin ostimme sen; sillä joka kerta, kuin se menee sisään tai ulos, panee se kaikki kulkuset helisemään ja pelästyy kovasti.

Peggotty tulee Londoniin auttamaan ja ryhtyy heti työhön. Hänen tehtävänsä näyttää olevan se, että hän ehtimiseen puhdistaa kaikkia esineitä. Hän tahkoo jokaista kalua, jota tahkoa voi, siksi kuin se alituisesta hivutuksesta hohtaa niinkuin hänen oma, rehellinen otsansa. Ja nyt minä rupean näkemään hänen yksinäisen veljensä iltaisin kävelevän pitkin pimeitä katuja ja kulkiessaan katselevan ohitse menevien kasvoja. Semmoisissa tiloissa minä en koskaan puhuttele häntä. Minä tiedän liian hyvin, kun hänen vakava haamunsa liikkuu eteenpäin, mitä hän etsii ja mitä hän pelkää.

Miksi Traddles näyttää niin juhlalliselta, kun hän tulee luokseni
Commons'iin — jossa vielä toisinaan muodon vuoksi käyn, kun joudan?
Nuoruuteni unelmat ovat toteen käymällänsä. Minä aion mennä ottamaan
naimalupaa.

Se on pikkuinen dokumentti siihen katsoen, mitä se toimittaa; ja Traddles katselee sitä, kun se makaa pulpetillani, puoleksi ihmetellen, puoleksi kammoten. Siinä ovat suloisessa, vanhastaan uneksitussa yhteydessä nimet David Copperfield ja Dora Spenlow; ja tuolta kulmasta katselee tuo isällinen laitos, karttapaperi-virasto, joka niin hartaasti ottaa osaa ihmis-elämän erinäisiin vaiheisin, meidän yhdistystämme; ja tuolta lausuu Canterbury'n arkkipiispa painettua siunaustansa meille ja tekee sitä niin halvalla hinnalla, kuin suinkin sopii odottaa.

Kuitenkin olen niinkuin unelmassa, hurmaavassa, onnellisessa, joutusassa unelmassa. Minä en voi uskoa, että se tapahtuu; enkä kuitenkaan saata uskoa muuta, kuin että jokaisella, joka kulkee ohitseni kadulla, on jonkunlainen tieto, että ylihuomenna menen naimisiin. Sijaiskansleri tuntee minut, kun tulen hänen luoksensa vannotettavaksi, ja suorittaa asiani niin helposti, kuin olisi joku salamuurarin liitto meidän välillämme. Traddles'ia ei tarvita ollenkaan, mutta hän seuraa minua yleisenä apumiehenäni kaikkialla.

"Minä toivon, että, kun ensi kerran tulet tänne, rakas toverini", sanon minä Traddles'ille, "puuhaat samaa itseäsi varten. Ja minä toivon, että se tapahtuu pian".

"Kiitoksia hyvistä toivotuksistasi, rakas Copperfieldini", vastaa hän. "Sitä minäkin toivon. Se lohduttaa, kun tiedän, että Sofia odottaa minua, vaikka kuinka kauan, ja että hän todella on suloisin tyttö —".

"Koska sinun on määrä tavata häntä postivaunujen luona?" kysyn minä.

"Kello seitsemän", sanoo Traddles, katsoen yksinkertaista, vanhaa hopeakelloansa — ihan samaa kelloa, josta hän kerta koulussa otti yhden rattaan, vesimyllyä rakentaaksensa. "Samaan aikaan, kuin Miss Wickfield, eikö niin?"

"Vähän varemmin. Agnes tulee puolivälissä yhdeksän".

"Minä vakuutan sinulle, rakas poikani", lausuu Traddles, "että olen melkein yhtä iloinen, kuin jos itse menisin naimisiin, kun ajattelen, että tämä asia on näin hyvin päättynyt. Ja se suuri ystävyys ja kohteliaisuus, kun asetat niin, että Sofia ottaa osaa tähän iloiseen tilaisuuteen, ja kutsut hänet morsiuspiiaksi yhdessä Miss Wickfield'in kanssa, vaatii todella sulimpia kiitoksiani. Minä tunnen sen sydämeni pohjassa".

Minä kuuntelen häntä ja pudistan hänen kättänsä; ja me puhumme ja kävelemme ja syömme päivällistä ja niin edespäin; mutta minä en usko sitä. Ei mikään ole todellista.

Sofia saapuu aikanansa Doran tätien asuntoon. Hänellä on hyvin suloiset kasvot — ei suorastaan kauniit, mutta erinomaisen miellyttävät — ja hän on mitä hilpeimpiä, luonnollisimpia, suorimpia ja viehättävimpiä olentoja, mitä minä milloinkaan olen nähnyt. Traddles esittelee häntä meille suurella ylpeydellä ja hieroo käsiänsä kymmenen minutia kellon mukaan, ja jok'ikinen hius hänen päässään seisoo varpaillansa, kun minä jossakin nurkassa toivotan onnea hänelle hänen vaaliinsa.

Minä olen noutanut Agnesin Canterbury'n postivaunuista, ja hänen iloiset ja ihanat kasvonsa ovat uudestaan meidän joukossamme. Agnes on suuresti mieltynyt Traddles'iin, ja on oikein hauska nähdä heidän kohtaavan toisiansa ja katsoa Traddles'in riemua, kun hän sulkee suloisimman tytön mailmassa Agnesin tuttavuuteen.

En minä kuitenkaan usko sitä. Meillä on hupainen ilta, ja me olemme erittäin onnelliset; mutta minä en usko sitä kuitenkaan. Minä en voi koota ajatuksiani. Minä en voi hallita onneani, kun se on tullut. Minusta on, kuin olisin jossakin sumuisessa ja sekanaisessa tilassa; kuin olisin nousnut hyvin varhain aamulla pari viikkoa takaperin enkä sen jälkeen ollenkaan maannut. Minä en voi päästä selville, milloin eilispäivä oli. Tuntuu siltä, kuin olisin kantanut naimalupaani plakkarissani useita kuukausia.

Seuraavana päivänä, kun kaikki yhdessä menemme katsomaan asuntoa — meidän — Doran ja minun asuntoamme — on minun myöskin aivan mahdoton pitää itseäni sen isäntänä. Minusta tuntuu, kuin olisin siellä jonkun muun luvalla. Minä puoleksi odotan, että oikea isäntä äkkiä tulee kotiin ja sanoo, että häntä ilahuttaa nähdä minua siellä. Mikä kaunis, pikkuinen asunto, kuinka kirkasta ja uutta kaikki siinä on; mattojen kukat näyttävät, kuin ne olisivat vast'ikään poimitut, ja tapettien viheriät lehdet, kuin ne juuri olisivat puhjenneet; musliini-kartiinit ovat niin puhtaat, ja ruusunväriset huonekalut niin punertavat, ja Doran puutarhan-hattu sinisine nauhoineen — enkö vieläkin muista, kuinka ihastuin häneen, kun ensi kerran näin hänet tuommoisella hatulla! — riippuu jo vähäisellä vaarnallansa; gitarri-kotelo on aivan niinkuin kotona kannoillansa nurkassa, ja jokainen kompastuu Jip'in pagodiin, joka on liian iso tähän asuntoon.

Toinen onnellinen ilta, juuri yhtä olematon, kuin kaikki muut sen tapahtumat, ja minä hiivin tavalliseen huoneesen, ennenkuin lähden pois. Dora ei ole siellä. Minä arvaan, etteivät ole päättäneet koettamisiaan vielä. Miss Lavinia katsahtaa sisään ja kertoo minulle salamyhkäisesti, ettei Dora viivy kauan. Hän viipyy kuitenkin jotenkin kauan; mutta vihdoin kuulen kolinan ovelta, ja joku koputtaa.

Minä huudan: "tulkaat sisääni" mutta joku koputtaa uudestaan.

Minä menen oven luo, kummastellen, kuka se on; siinä kohtaan kaksi kirkasta silmää ja punehtuvat kasvot; ne ovat Doran silmät ja kasvot, ja Miss Lavinia on pukenut hänet huomispäivän pukuun, hattuun ja kaikkiin, minun katsottavakseni. Minä suljen pikku vaimoni syliini; ja Miss Lavinia huudahtaa, koska rusennan hattua, ja Dora nauraa ja itkee yhtä haavaa, koska minä olen niin tyytyväinen; ja minä uskon sitä vähemmän, kuin milloinkaan.

"Onko se kaunis mielestäsi, Doady?" sanoo Dora.

"Kaunis! Epäilemättä".

"Ja oletko varma, että rakastat minua oikein paljon?" kysyy Dora.

Tämä aine on niin vaarallinen Doran hatulle, että Miss Lavinia taas huudahtaa ja käskee minun ymmärtää, että Doraa saa ainoastaan katsoa eikä millään lailla koskea. Sillä tapaa Dora ihastuttavan kainona ja hämmentyneenä pari kolme minutia seisoo ja antaa katsella itseänsä; ja sitten hän ottaa hattunsa päästään — näyttäen niin luonnolliselta ilman sitä! — ja juoksee pois, hattu kädessään; ja tulee hyppien taas sisään omassa tavallisessa puvussansa ja kysyy Jip'iltä, olenko minä saanut kauniin pikku vaimon ja antaako se hänelle anteeksi, että hän menee naimisiin, ja laskeuu polvillensa ja panee viimeisen kerran tyttö-elämässään sen seisomaan kokkikirjan päälle.

Heikko-uskoisempana, kuin koskaan, lähden erääsen yö-majaan, jonka olen hyyrännyt likitteellä, ja nousen hyvin varhain aamulla, ajaakseni Highgate'en tätiäni noutamaan.

Minä en ole koskaan nähnyt tätiäni niin komeana. Hän on puettu lavendeli-väriseen silkkiin, hänellä on valkoinen hattu päässä ja hän on hämmästyttävä. Janet on pukenut hänet ja on siellä minua katsomassa. Peggotty on valmis menemään kirkkoon ja aikoo katsoa juhlamenoja parvelta. Mr. Dick, jonka on määrä alttarin edessä antaa minulle morsiameni, on käherryttänyt hiuksensa. Traddles, jonka minä puheemme mukaan kohtaan korkotiellä, ilmestyy häikäisevän keltaisena ja vaalean-sinisenä; ja sekä hän että Mr. Dick näyttävät siltä, kuin he olisivat pelkkiä hansikkaita.

Epäilemättä näen nämät kaikki, koska tiedän, että niin on laita; mutta minä olen kokonaan hämmennyksissä enkä mielestäni näe mitään. Enkä minä usko mitään. Kuitenkin nämät feen-kaltaiset häät ovat kylläksi todelliset täyttämään minua, avonaisissa vaunuissa ajaessamme, jonkunlaisella kummastelevalla säälillä kaikkien niitten onnettomien ihmisten suhteen, joilla ei ole mitään osaa niissä, vaan tulevat ulos puodeista ja lähtevät jokapäiväisiin töihinsä.

Tätini istuu koko matkan pitäen minun kättäni omassa kädessään. Kun vähän ennen kirkolle tultuamme pysähdymme, laskeaksemme alas Peggottya, jonka olemme tuoneet muassamme kuskinlaudalla, pusertaa tätini kättäni ja suutelee minua.

"Jumala siunatkoon sinua, Trot! Oma poikani ei voisi olla minulle kalliimpi. Minä olen koko aamukauden ajatellut tuota lapsi raukkaa, äiti vainajaasi".

"Niin minäkin olen ajatellut. Ja kaikkia, mistä olen velassa teille, kallis täti".

"Älä, lapseni!" sanoo tätini ja ojentaa yltäkylläisessä sydämellisyydessään kättänsä Traddles'ille, joka sitten ojentaa kättänsä Mr. Dick'ille, joka sitten ojentaa kättänsä minulle, joka sitten ojennan kättäni Traddles'ille, ja niin tulemme kirkon ovelle.

Kirkko on kylläksi levollinen, mutta mitä sen rauhoittavaan vaikutukseen minun suhteeni tulee, saisi se yhtä hyvin olla höyryn käyttämä kutouskone täydessä työssä. Minä olen liiaksi kiihtynyt.

Loppu on enemmän tai vähemmän katkonainen unelma.

Unelma, kuinka he tulevat sisään Doran kanssa; kuinka kirkonpenkkien avaaja, niinkuin harjoituskersantti, järjestää meitä alttaritarhan edessä; kuinka myöskin silloin kummastelen, miksi penkkien avaajat aina ovat mitä rumimpia naisia vaan löytyy, ja onko se joku uskonnollinen pelko, että iloisuus turmiollisesti tarttuu, joka tekee tarpeelliseksi asettaa tämmöisiä etikka-astioita taivaan tielle.

Kuinka pappi ja lukkari ilmestyvät; kuinka joukko venemiehiä ja muita ihmisiä pyrkii sisään; kuinka eräästä vanhasta merisoturista minun takaani kovasti löyhkää rommin-hajua kirkkoon; kuinka menot alkavat syvällä äänellä, ja me kaikki hyvin tarkasti kuuntelemme.

Kuinka Miss Lavinia, joka on jonkunlaisena morsiuspiian apulaisena, on ensimäinen, joka itkee, ja kuinka hän (niinkuin minä luulen) nyyhkytyksillä osoittaa kunnioitustaan Pidger'in muistolle; kuinka Miss Clarissa antaa hänelle hajupullonsa; kuinka Agnes pitää huolta Dorasta; kuinka tätini koettaa ilmestyä jonakin vakavuuden esikuvana, mutta kyynelet valuvat hänen poskillensa; kuinka pikku Dora vapisee kovasti ja vastaa heikoilla kuiskauksilla.

Kuinka lankeemme polvillemme vieretysten; kuinka Dora vapisee yhä vähemmän, mutta aina pitää lujasti kiinni Agnesin kädestä; kuinka toimitus käy levollisesti ja vakavasti; kuinka kaikki, kun se on ohitse, katsomme toisiamme jonkunlaisessa hymyjen ja kyynelten Huhtikuun tilassa; kuinka nuori vaimoni sakaristossa käy hysterilliseksi ja huutaa isä raukkaansa, kallista isäänsä.

Kuinka hän ennen pitkää jälleen tointuu ja kaikki kirjoitamme nimemme kirkonkirjaan. Kuinka minä menen parvelta tuomaan Peggottya, että hänkin kirjoittaisi; kuinka Peggotty syrjäpuolella syleilee minua ja kertoo, että hän näki oman, kalliin äitini vihkimyksen; kuinka kaikki on ohitse, ja me lähdemme pois.

Kuinka minä ylpeästi ja hellästi astun kuorinkäytävää alas, suloinen vaimoni kainalossani, jonkunlaisen puoleksi nähtyjen ihmisten, saarnastuolien, muistopatsaitten, penkkien, ristinmaljojen, urkujen ja kirkon-akkunain sumun lävitse, jossa väreilee hienoja muiston säveliä vanhasta lapsuuteni kirkosta.

Kuinka ohitse mennessämme kuiskataan, mikä nuori pariskunta me olemme, ja mikä sievä pikku vaimo hän on. Kuinka kaikki palatessamme olemme niin iloiset ja puheliaat vaunuissa. Kuinka Sofia kertoo meille, että, kun hän näki, että naimalupaa pyydettiin Traddles'ilta (jolle minä olin antanut sen), hän melkein pyörtyi, sillä hän oli varma siitä, että Traddles oli hukannut sen tai antanut varastaa sen plakkaristansa. Kuinka Agnes nauraa iloisesti; ja kuinka Dora on niin mieltynyt Agnesiin, ettei hän tahdo erota hänestä, vaan yhä pitää kiinni hänen kädestään.

Kuinka aterioitsemme aamiaista, jossa on yltäkyllin koreita ja mehukkaita aineita syödä ja juoda ja jota nautin, niinkuin missäkin muussa unelmassa, vähintäkään huomaamatta niitten hyvyyttä; sillä minä syön ja juon, niin sanoakseni, ainoastaan rakkautta ja häitä ja uskon yhtä vähän liharuokia, kuin mitään muuta.

Kuinka minä samanlaisella uneksivalla tavalla pidän puhetta ilman vähintäkään muuta käsitystä siitä, mitä mielin sanoa, paitsi sitä, että olen varma, etten sanonut sitä. Kuinka olemme erittäin ystävälliset ja sydämestä onnelliset (kaikki kuitenkin niinkuin unelmassa); ja kuinka Jip'ille annetaan hääkakkua, joka jälkeenpäin tekee sen pahaa.

Kuinka postihevospari on valmiina ja Dora menee muuttamaan pukuansa. Kuinka tätini ja Miss Clarissa jäävät meidän luoksemme; kuinka kävelemme puutarhassa; kuinka tätiäni suuresti huvittaa, että hän aamiaisella piti puheen Doran tädeille, vaikka hän myöskin on vähän ylpeä siitä.

Kuinka Dora on valmis, ja kuinka Miss Lavinia pyörii hänen ympärillänsä ja on vastahakoinen hellittämään sievästä leikkikalustansa, joka on tuottanut hänelle niin paljon hupaista puuhaa. Kuinka Dora ihmeeksensä huomaa, että hän on unhottanut koko pitkän sarjan kaikenlaisia pikku kaluja; ja kuinka kaikki juoksevat sinne tänne noutamaan niitä!

Kuinka he kaikki kokoontuvat Doran ympärille, kun hän viimein rupee jättämään hyvästi, ja he loistavissa väreissänsä ja nauhoissansa näyttävät niinkuin kukkaslava. Kuinka lemmittyni melkein tukeutetaan kukkien väliin ja yhtä haavaa nauraen ja itkien tulee ulos kadehtivaan syliini.

Kuinka minä tahdon kantaa Jip'iä (jonka on määrä tulla meidän kanssamme), mutta Dora sanoo: ei, sillä hänen täytyy itse kantaa sitä, muutoin se ajattelee, ettei hän naimisiin jouduttuaan rakasta sitä, ja särkee sydämensä. Kuinka me käsitysten astumme pois, ja Dora seisahtuu, katsoo taaksensa ja sanoo: "Jos joskus olen ollut paha taikka kiittämätön jollekulle, älkäät muistako sitä!" ja purskahtaa kyyneliin.

Kuinka hän viittaa pikkuisella kädellänsä, ja me taas astumme eteenpäin. Kuinka hän kerran vielä seisahtuu, katsoo taaksensa ja juoksee Agnesin luo ja antaa Agnesille, ennen kaikkia muita, viimeiset suudelmansa ja hyvästijättönsä.

Me ajamme pois yhdessä, ja minä herään unelmastani. Vihdoin uskon sitä todeksi. Se on kallis, kallis pikku vaimoni, joka on vieressäni ja jota niin hellästi rakastan!

"Oletko onnellinen nyt, sinä tyhmä poika?" sanoo Dora. "Ja oletko varma, ettet kadu?"

Minä olen seisonut syrjässä, nähdäkseni noitten päivien haamujen liikkuvan ohitseni. He ovat liikkuneet, ja minä jatkan kertomustani.