Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Russian  Spanisch 
David Copperfield.  Charles Dickens
Luku 40. YHDEKSÄS LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Matkamies.

Meillä oli sinä iltana varsin totinen keskustelu Buckingham Street'illä niistä perheellisistä kohtauksista, joista viimeisessä luvussa laveammalta puhuin. Tätini otti sydämestään osaa niihin ja käveli jälestäpäin, kädet ristissä, edestakaisin huoneessa enemmän, kuin kaksi tuntia. Milloin hyvänsä hän oli erittäin huolestuneena, suoritti hän aina jonkun tämmöisen kilpakäynnin; ja hänen huoltensa suuruus näkyi aina hänen kävelynsä pitkällisyydestä. Tässä tilaisuudessa oli hän niin levoton, että hän katsoi tarpeelliseksi avata makuuhuoneen oven ja tehdä itselleen radan, joka käsitti makuuhuoneitten koko pituuden seinästä seinään; ja sillä välin kuin Mr. Dick ja minä rauhallisesti istuimme valkean edessä, astui hän sisään ja ulos pitkin tätä mitattua polkua samanlaisilla askelilla ja yhtä säännöllisesti kuin kellonlekku.

Kun tätini ja minä, Mr. Dick'in levolle mentyä, olimme jääneet kahden kesken, istuin kirjoittamaan kirjettäni noille kahdelle vanhalle ladylle. Tähän aikaan väsyi tätini kävelemästä ja asettui valkean ääreen, puku sonnustettuna, niinkuin tavallisesti. Mutta hän ei istunut, niinkuin muutoin, pitäen lasiansa polvellaan, vaan tämä seisoi laiminlyötynä kaminin-reunuksella; ja hän katseli miettiväisesti minua, nojaten vasenta kyynäspäätänsä oikeaan käsivarteensa ja leukaansa vasempaan käteensä. Joka kerta, kuin nostin silmäni työstäni, kohtasin hänen silmänsä. "Minä olen mitä lempeimmällä tuulella, rakas poikani", vakuutti hän minulle pään nyykkäyksellä, "mutta minä olen levoton ja suruissani!"

Minä olin ollut niin harras työssäni, etten huomannut, ennenkuin tätini oli pannut maata, että hän oli jättänyt ilta-mixturinsa, joksi hän aina nimitti sitä, koskematta kaminin-reunukselle. Kun koputin hänen oveansa, ilmoittaakseni hänelle tätä havaintoani, tuli hän vielä suuremmalla hellyydellä käytöksessään, kuin tavallisesti, minua vastaan, mutta sanoi vaan: "minä en saa sitä tänä iltana juoduksi, Trot", pudisti päätänsä ja meni sisään taas.

Seuraavana aamuna luki hän, mitä olin kirjoittanut noille kahdelle ladylle, ja hyväksyi sitä. Minä panin kirjeen postiin, eikä minulla sitten ollut muuta tekemistä, kuin odottaa vastausta niin kärsivällisesti, kuin voin. Minä olin yhä tässä vartovassa tilassa ja olin ollut niin melkein viikon aikaa, kun eräänä lumisena iltana lähdin tohtorilta ja astuin kotiin.

Oli ollut kylmä päivä, ja viukka koillistuuli oli puhaltanut jonkun aikaa. Illan tullen oli tuuli laantunut, ja sitten oli alkanut sataa lunta. Sitä satoi raskaasti, pitkäänsä ja suurissa hahtuvissa, muistan minä; ja maa peittyi siihen paksulta. Pyöräin ja ihmisjalkojen kopina oli niin hiljentynyt, kuin olisi höyheniä yhtä paksulta kaduille levitetty.

Lyhyin matkani kotiin — ja tietysti semmoisena iltana valitsin lyhyimmän matkan — kävi Saint Martins' Lane'n kautta. Se kirkko, josta tämä soukka katu on saanut nimensä, ei siihen aikaan sijainnut niin erinänsä muista rakennuksista, kuin nyt, koska ei ollut mitään avonaista paikkaa sen edustalla ja katu suikerteli alas Strand'ia päin. Kun menin pylväs-käytävän astuinten ohitse, kohtasin nurkassa naisen kasvot. Nämät katsoivat minun kasvoihini, astuivat kapean kadun poikki ja katosivat. Minä tunsin ne. Minä olin nähnyt ne jossakin. Mutta minä en voinut muistaa, missä. Minussa virisi joku tunto, joka heti iski sydämeeni, mutta kun se ensiksi tuli, ajattelin jotakin muuta ja olin vähän hämmentynyt.

Kirkon portailla istui maahan notkistunut mies, joka oli sileälle lumelle käsistään laskenut jonkun taakan, sitä järjestääksensä. Minä näin kasvot ja minä näin hänet yhtä haavaa. Minä en luule, että olin kummastuksissani pysähtynyt; mutta oli miten oli, hän nousi, kun astuin eteenpäin, kääntyi ja tuli minua kohden. Minä seisoin kasvoista kasvoihin Mr. Peggotyn kanssa.

Silloin minä muistin, kuka nainen oli. Se oli Martha, jolle Em'ly tuona iltana oli antanut rahaa kyökissä. Martha Endell — jonka vieressä, niinkuin Ham oli sanonut minulle, Mr. Peggotty ei olisi tahtonut nähdä kallista sisarentytärtänsä, vaikka hän olisi saanut kaikki aarteet, jotka olivat mereen hukkuneet.

Me pudistimme kättä sydämellisesti. Ensiksi ei kumpikaan meistä voinut puhua sanaakaan.

"Mas'r Davy!" lausui hän, tukevasti tarttuen minuun, "se tekee sydämeni hyvää, kun näen teidät, Sir. Onnellinen yhtymys. Onnellinen yhtymys!"

"Onnellinen yhtymys, rakas, vanha ystäväni!" sanoin minä.

"Minä aioin vähän tulla kysymään teitä tänä iltana, Sir", arveli hän, "mutta tietäen, että tätinne asui luonanne — sillä minä olen käynyt tuolla alhaalla — Yarmouth'in puolella — pelkäsin, että oli liian myöhäistä. Minä olisin tullut huomenna varhain, Sir, ennenkuin lähdin",

"Taas?" sanoin minä.

"Niin, Sir", vastasi hän, kärsivällisesti pudistaen päätänsä, "minä olen poissa huomenna".

"Mihin nyt aiotte mennä?" kysyin minä.

"No!" vastasi hän, varistaen lunta pitkistä hiuksistaan, "minä aion poiketa sisään johonkin".

Tähän aikaan löytyi melkein vastapäätä sitä paikkaa, jossa seisoimme, eräs syrjä-pääsy "Kultaisen Ristin" tallipihalle, tämän ravintolan, jonka hyvin muistin sen yhteyden tähden, joka sillä oli hänen onnettomuutensa kanssa. Minä osoitin porttia, pistin käteni hänen kainaloonsa, ja me astuimme kadun poikki. Tallipihasta pääsi pariin, kolmeen ravintolan huoneesen; ja katsoen yhteen niistä ja havaiten, että se oli tyhjä sekä että hyvä valkea paloi siinä, vein hänet sisään siihen.

Kun näin hänet kynttilän valossa, huomasin, ettei ainoastaan hänen hiuksensa olleet pitkät ja pörröiset, vaan myöskin että aurinko oli paahtanut hänen kasvonsa mustaksi. Hän oli harmaampi, vaot hänen kasvoissaan ja otsassaan olivat syvemmät, ja näytti kaikin puolin siltä, kuin hän olisi ponnistellut ja kuljeskellut kaikenlaisissa säissä; mutta hän oli muodoltaan voimallinen, semmoisen miehen kaltainen, jota luja tarkoitus tukee ja jota ei mikään voi uuvuttaa. Hän karisti lumen hatustansa ja vaatteistansa ja pyyhki sitä pois kasvoistansa, sillä aikaa kuin minä ajattelin näitä. Kun hän oli käynyt istumaan vastapäätä minua jonkun pöydän viereen, selkä päin sitä ovea, jonka kautta olimme tulleet, ojensi hän jälleen minulle karkean kätensä ja tavoitti lempeästi minun kättäni.

"Minä kerron teille, Mas'r Davy", sanoi hän — "missä kaikkialla minä olen ollut ja mitä kaikkia olemme kuulleet. Minä olen käynyt kaukana, ja vähän olemme kuulleet; mutta minä kerron teille!"

Minä soitin kelloa, että saisimme jotakin lämmintä juoda. Hän ei tahtonut mitään väkevämpää, kuin olutta; ja sillä välin kuin se tuotiin sisään ja lämmitettiin valkean edessä, istui hän itsekseen ajatellen. Hänen kasvoissaan kuvautui kaunis, kiinteä vakavuus, jota en uskaltanut häiritä.

"Kun Em'ly oli lapsi", lausui hän, nostaen ylös päätänsä heti, kuin olimme jääneet kahden kesken, "oli hänen usein tapa puhua minulle merestä ja niistä rannikoista, joissa meri oli tumman sininen ja aina kimalteli auringonpaisteessa. Minä tuumin välisti, että hänen isänsä hukkuminen saatti hänet ajattelemaan sitä niin paljon. Minä en tiedä, mutta ehkä hän luuli — taikka toivoi — että hänen isänsä oli ajaantunut niille seuduille, jossa kukat alati kukkivat ja maa on heleä".

"Hyvin luultavaa, että semmoiset kuvittelivat hänen lapsellisessa mielessään", vastasin minä.

"Kun hän oli kadonnut", lausui Mr. Peggotty, "tiesin sydämessäni, että tuo mies veisi hänet näille maille. Minä tiesin sydämessäni, että tuo oli kertonut hänelle kummia niistä ja kuinka hän pääsisi ladyksi siellä, ja kuinka hän ensiksi tämmöisten kautta sai hänet kallistamaan korvaansa. Kun näimme tuon miehen äidin, tiesin aivan hyvin, että olin oikeassa. Minä lähdin kanavan poikki Franskaan ja rantauduin sinne, niinkuin olisin taivaasta pudonnut".

Minä näin oven liikkuvan ja lumen vierähtävän sisään. Minä näin sen liikkuvan vähän enemmän ja käden pistäyvän väliin, pitääksensä sitä auki.

"Minä tapasin erään englantilaisen gentlemanin, jolla oli joku virka siellä", lausui Mr. Peggotty, "ja kerroin hänelle, että mielin hakea sisarentytärtäni. Hän hankki minulle ne paperit, joita välttämättömästi tarvitsin eteenpäin päästäkseni — minä en oikein tiedä, miksi niitä nimitetään — ja hän olisi myöskin antanut minulle rahaa, mutta minä en, Jumalan kiitos, tarvinnut sitä. Minä kiitin häntä sydämestäni kaikista, mitä hän teki! 'Minä olen edeltäpäin kirjoittanut teitä varten', sanoo hän minulle, 'ja minä aion puhutella monta, jotka matkustavat samaa tietä, ja moni on tunteva teidät kaukana täältä yksinäisellä vaelluksellanne'. Minä ilmoitin hänelle parhaan kykyni mukaan, kuinka kiitollinen olin, ja lähdin Franskan maata astumaan".

"Yksin ja jalkaisin?"

"Enimmiten jalkaisin", vastasi hän; "välisti torille lähtevien maalaisten rattailla, välisti tyhjissä vaunuissa. Monta penikulmaa päiväänsä jalkaisin ja usein sotamies raukan taikka jonkun muun kanssa, joka lähti ystäväänsä tervehtimään. Minä en osannut puhua hänen kanssaan", sanoi Mr. Peggotty, "eikä hän minun kanssani, mutta meistä oli kuitenkin seuraa toisillemme pölyisillä teillä".

Minä olisin arvannut sen hänen ystävällisestä äänestään.

"Kun tulin johonkin kaupunkiin", jatkoi hän, "hain ylös ravintolan ja varroin pihalla, siksi kuin joku ilmestyi (useimmiten joku ilmestyikin), joka osasi Englannin kieltä. Sitten kerroin, kuinka olin lähtenyt etsimään sisarentytärtäni, ja he ilmoittivat minulle, mitä vallasväkeä talossa oli, ja minä odotin nähdäkseni, josko joku Em'lyn muotoinen tuli taikka meni. Kun se ei ollut hän, lähdin taas liikkeelle. Vähitellen, kun tulin johonkin kylään eli talonryhmään köyhiin ihmisiin, huomasin, että he tiesivät minusta. He käskivät minua istumaan majansa oven eteen ja antoivat minulle kaikenlaista syötävää ja juotavaa ja neuvoivat minulle makuupaikan; ja monta vaimoa, Mas'r Davy, jolla oli ollut Em'lyn ikäinen tytär, olen tavannut itseäni odottamassa Vapahtajan ristin luona ulkopuolella kylää, että hän saisi osoittaa minulle samanlaista ystävällisyyttä. Muutamilla oli ollut tyttäriä, jotka olivat kuolleet. Mutta Jumala yksin tietää, kuinka hyvät nämät äidit minulle olivat!"

Se oli Martha, joka seisoi ovella. Minä näin selvästi hänen laihat, kuuntelevat kasvonsa. Minä pelkäsin, että Mr. Peggotty kääntäisi päätänsä ja myöskin näkisi hänet.

"He asettivat usein lapsensa — erittäin pikku tyttönsä", lausui Mr. Peggotty, "polvelleni, ja monta kertaa olisitte nähneet minun yön saapuessa istuvan heidän ovellansa, melkein niinkuin lapset olisivat olleet lemmittyni lapset. Voi lemmittyäni!"

Äkillisen surun vallassa nyyhkytti hän ääneen. Minä laskin vapisevan käteni sen käden päälle, jota hän piti kasvojensa edessä. "Kiitoksia, Sir", sanoi hän, "älkäät pitäkö sillä väliä".

Vähän ajan perästä veti hän kätensä pois, pisti sen poveensa ja jatkoi kertomustansa.

"He saattivat minua usein aamuisin", sanoi hän, "noin penikulman tai parin matkallani; ja kun erosimme ja minä sanoin: 'minä olen kovin kiitollinen teille! Jumala siunatkoon teitä!' näyttivät he aina ymmärtävän ja vastasivat iloisesti. Viimein tulin meren-rannikolle. Minun, merimiehen, ei ollut, niinkuin arvaatte, vaikea päästä sen poikki Italiaan. Kun olin päässyt sinne, lähdin taas kävelemään, niinkuin olin tehnyt ennen. Ihmiset olivat aivan yhtä hyvät minulle, ja minä olisin kulkenut kaupungista kaupunkiin ehkä koko maan halki, jollen olisi saanut kuulla, että olivat nähneet hänet Schweitzin vuoristossa. Joku, joka tunsi tuon miehen palvelian, oli nähnyt heidät kaikki kolme siellä ja kertoi minulle, kuinka he matkustivat ja missä olivat. Minä pyrin noita vuoria kohden, Mas'r Davy, yöt päivät. Mitä kauemmaksi kuljin, sitä kauemmaksi näyttivät vuoret siirtyvän minusta. Mutta minä saavutin ne ja astuin niitten yli. Kun lähestyin sitä paikkaa, josta minulle oli puhuttu, rupesin itsekseni ajattelemaan: 'mitä teen, kun tapaan Em'lyn?'"

Kalseasta ilta-ilmasta huolimatta pysyivät kuuntelevat kasvot yhä notkistuneina ovella, ja kädet pyysivät — rukoilivat minua — etten sysäisi niitä pois.

"Minä en koskaan epäillyt Em'lyä", lausui Mr. Peggotty. "Ei! ei yhtäkään! Jahka hän vaan näkisi minun kasvoni — jahka hän vaan kuulisi ääneni — jahka vaan seisoisin hänen edessään ja palauttaisin hänen ajatuksensa siihen kotiin, josta hän oli paennut, ja siihen lapseen, jona hän oli ollut — ja vaikka hän olisi tullut ruhtinattareksi, lankeisi hän jalkojeni juureen! Minä tiesin sen hyvin! Usein olin unissani kuullut hänen huutavan: 'eno!' ja nähnyt hänen lankeevan eteeni, niinkuin kuollut. Usein olin unissani nostanut hänet ylös ja kuiskannut hänelle: 'rakas Em'lyni, minä olen tullut antamaan sinulle anteeksi ja viemään sinua kotiin!'"

Hän vaikeni, pudisti päätänsä ja jatkoi huoaten:

"Tuo mies ei ollut mitään minulle nyt. Em'ly oli kaikki. Minä ostin maatytön puvun häntä varten; ja minä tiesin, että, jos hän kerta löydettiin, hän kulkisi minun vieressäni noita kivisiä teitä, menisi, mihin minä tahtoisin, eikä jättäisi minua koskaan, ei koskaan enää. Että saisin pukea tämän puvun hänen päällensä ja heittää pois sen, joka hänellä oli yllään — että saisin jälleen tukea häntä käsivarrellani ja astua kotia päin — että saisin välisti pysähtyä tiellä ja parantaa hänen loukkaantuneita jalkojansa ja vielä pahemmin loukkaantunutta sydäntänsä — siinä oli kaikki, mitä nyt ajattelin. Minä en luule, että olisin edes sen verran kuin katsellut tuota toista. Mutta, Mas'r Davy, se ei saanut vielä tapahtua — ei vielä! Minä myöhästyin, ja he olivat lähteneet. Mihin, siitä en saanut selkoa. Muutamat sanoivat sinne, toiset tänne. Minä matkustin sinne, ja matkustin tänne, mutta en löytänyt mitään Em'lyä, ja silloin matkustin kotiin".

"Kauanko sitten palasitte?" kysyin minä.

"Ainoastaan muutamia päiviä sitten", vastasi Mr. Peggotty. "Pimeän tultua keksin vanhan veneen ja valon, joka loisti akkunasta. Kun lähestyin ja katsahdin akkunan ruudun takaa sisään, näin tuon uskollisen olennon Missis Gummidge'n yksinään istuvan valkean vieressä, niinkuin puhe oli ollut. Minä huusin: 'älkäät pelästykö! Se on Dan'l!' ja menin sisään. Minä en olisi voinut koskaan ajatella, että vanha vene olisi tuntunut niin oudolta!"

Jostakin poviplakkarista veti hän hyvin varovaisella kädellä esiin vähäisen paperikääryn, joka sisälsi pari kolme kirjettä elikkä pientä pakettia, jotka hän laski pöydälle.

"Tämä ensimäinen tuli", sanoi hän, etsien sitä muitten joukosta, "ennenkuin olin ollut viikon poissa. Se oli viidenkymmenen punnan pankkiseteli, joka paperiin pantuna ja minulle adresseerattuna yöllä oli pistetty oven alle. Em'ly oli koettanut tehdä käsi-alaansa toisenlaiseksi, mutta hän ei voinut eksyttää minua!"

Hän taitti suurella maltilla ja huolella setelin kokoon jälleen, aivan niinkuin se oli ollut ennen, ja asetti sen syrjälle.

"Tämä tuli Missis Gummidge'lle", sanoi hän, avaten toista paperia, "pari kolme kuukautta takaperin". Katseltuaan tätä tuokion aikaa, antoi hän sen minulle ja lisäsi matalalla äänellä: "olkaat hyvä ja lukekaat se, Sir".

Minä luin, niinkuin seuraa:

"Voi, mitkä tunteenne lienevät, kun näette tämän kirjoituksen ja tiedätte, että se lähtee minun rikollisesta kädestäni! Mutta koettakaat, koettakaat — ei minun tähteni, vaan enoni hyvyyden tähden, koettakaat antaa teidän sydämenne lauhtua minua kohtaan ainoastaan vähäksi, vähäksi aikaa! Koettakaat leppyä kurjaa tyttöä kohtaan ja kirjoittakaat paperilipulle, voiko eno hyvin ja mitä hän sanoi minusta, ennenkuin lakkasitte koskaan minua keskenänne mainitsemasta — ja havaitsetteko milloinkaan iltaisin, kun on vanha kotiin-tuloni aika, hänen näyttävän, niinkuin hän ajattelisi jotakuta, jota hän rakasti niin kalliisti. Oi, sydämeni pakahtuu, kun ajattelen sitä! Minä olen polvillani teidän edessänne, minä pyydän ja rukoilen teitä, ettette ole niin kova minua vastaan, kuin ansaitsen — kuin hyvin, hyvin tiedän ansaitsevani — vaan olette niin lempeä ja hyvä ja kirjoitatte jotakin hänestä ja lähetätte sen minulle. Teidän ei tarvitse sanoa minua pikku Em'lyksi, teidän ei tarvitse nimittää minua sillä nimellä, jota olen häväissyt; mutta, voi, kuulkaat tuskani ja armahtakaat minua niin paljon, että panette minulle jonkun sanan enosta, jota minun silmäni eivät koskaan, koskaan enää näe tässä mailmassa!"

"Rakkaani, jos sydämenne on kova minua vastaan — syystä kova, minä tiedän sen — mutta kuulkaat, jos se on kova, kysykäät häneltä, jolle olen tehnyt suurimman vääryyden — häneltä, jonka vaimoksi minä olisin tullut — ennenkuin kokonaan ummistatte sydämenne rukous-raukaltani! Jos hän olisi niin sääliväinen ja sanoisi, että saatte kirjoittaa jotakin minulle luettavaksi — minä luulen, että hän olisi, oi, minä luulen, että hän olisi, jos vaan kysyisitte häneltä, sillä hän oli aina niin hyvä ja anteeksi antava — kertokaat hänelle silloin (mutta ei muutoin), että, kun kuulen tuulen iltaisin puhaltavan, tuntuu minusta, kuin se, hänet ja enon nähtyään, vihaisena kulkisi ohitseni ja nousisi ylös Jumalan luo minua syyttämään. Kertokaat hänelle, että jos kuolisin huomenna (ja, voi, kuinka mielelläni kuolisin, jos vaan olisin valmis siihen!), minä siunaisin häntä ja enoa viimeisillä sanoillani ja rukoilisin hänen onnellisen kotinsa puolesta viimeisellä henkäykselläni!"

Vähän rahaa oli myöskin tähän kirjeesen suljettu. Viiden punnan seteli. Se oli koskematta, niinkuin edellinen summa, ja hän taitti sen kokoon samalla tavalla. Täydelliset osoitukset, mihin vastaus oli lähetettävä, olivat kirjoitukseen liitetyt ja vaikka ne ilmaisivat monen käden välityksen ja tekivät vaikeaksi päästä aivan tarkkaan päätökseen, missä paikalla Em'ly piileskeli, eivät ne ainakaan kieltäneet mahdottomaksi, että hän oli kirjoittanut siitä paikasta, jossa väitettiin hänen olleen.

"Mimmoinen vastaus lähetettiin?" kysyin Mr. Peggotylta.

"Kosk'ei Missis Gummidge", vastasi hän, "ole erittäin oppinut, Sir, pani Ham hyväntahtoisesti kokoon vastauksen ja hän kopioitsi sen sitten. He kertoivat Em'lylle, että minä olin lähtenyt etsimään häntä, ja mitkä minun jäähyväissanani olivat".

"Onko tuokin kirje, joka teillä on kädessänne?" kysyin minä.

"Se on rahaa, Sir", sanoi Peggotty, avaten sitä vähän. "Kymmenen puntaa, niinkuin näette. Ja sisäpuolella seisoo kirjoitettuna: 'totiselta ystävältä', niinkuin ensimäisessäkin. Mutta ensimäinen pistettiin oven alle, ja tämä tuli toispäivänä postin kautta. Minä menen etsimään häntä postimerkin johdolla".

Hän näytti sen minulle. Se oli joku kaupunki ylisen Rhein'in varrella. Hän oli tavannut Yarmouth'issa muutamia muukalaisia kauppiaita, jotka tunsivat tämän maan, ja he olivat piirtäneet hänelle paperille yksinkertaisen kartan, jota hän ymmärsi aivan hyvin. Hän levitti sen pöydälle meidän väliimme, ja, tukien leukaansa toisella kädellä, osoitti hän tietänsä toisella.

Minä kysyin häneltä, kuinka Ham jaksoi. Hän pudisti päätänsä.

"Hän tekee työtä", lausui hän, "niin rotevasti, kuin kukaan ihminen voi. Hänen maineensa on koko siinä paikkakunnassa niin hyvä, kuin kenenkään muun ihmisen missään mailmassa. Jokaisen käsi on valmis auttamaan häntä, ja hänen kätensä on valmis auttamaan heitä. Hänen ei ole koskaan kuultu valittavan. Mutta sisareni luulo on (meidän kesken puhuen), että asia on kovasti koskenut häneen".

"Mies raukka, sen kyllä uskon!"

"Hän ei huoli, Mas'r Davy", lausui Mr. Peggotty juhlallisella kuiskauksella — "hän ei huoli yhtään hengestänsä. Kun miestä tarvitaan kovaan paikkaan kovassa säässä, on hän saapuvilla. Kun on jotain vaikeata ja vaarallista tehtävää, astuu hän esiin ennen kaikkia kumppaneitansa. Vaan kuitenkin hän on lempeä, kuin lapsi. Yarmouth'issa ei löydy sitä lasta, joka ei tunne häntä".

Hän keräsi miettiväisesti kokoon kirjeet, silittäen niitä kädellänsä, pani ne vähäiseen kääryynsä ja kätki tämän hellästi poveensa jälleen. Kasvot olivat nyt kadonneet ovelta. Minä yhä näin lumen tunkevan sisään, mutta siellä ei ollut mitään muuta.

"Hyvä!" sanoi hän, katsellen laukkuansa, "koska olen tavannut teidät tänä iltana, Mas'r Davy (ja tämä tekee minun hyvää!), lähden huomenna varhain pois. Te olette nähneet, mitä olen saanut tänne", laskien kättänsä sille paikalle, jossa pieni kääry oli; "ainoa asia, joka huolettaa minua, on se ajatus, että joku vahinko tapahtuu minulle, ennenkuin nämät rahat ovat takaisin annetut. Jos minä kuolisin, ja ne hukkaantuisivat taikka varastettaisiin taikka muulla lailla joutuisivat pois, eikä tuo mies koskaan saisi tietää muuta, kuin että minä olen pitänyt ne, luulen, etten saisi lepoa toisessa mailmassa! Minä luulen, että minun täytyisi palata takaisin!"

Hän nousi, ja minä nousin myöskin; me tartuimme taas toistemme käteen, ennenkuin lähdimme ulos.

"Minä astuisin kymmenen tuhatta penikulmaa", lausui hän, "minä astuisin siksi, kuin kuolleena kaatuisin maahan, kun vaan saisin laskea nämät rahat alas tuon miehen eteen. Jos saan tehdä sen ja löydän Em'lyn, olen tyytyväinen. Jollen löydä häntä, ehkä hän kerran kuulee, että hänen rakas enonsa lakkasi häntä etsimästä vasta, kuin hän lakkasi elämästä; ja jos tunnen hänet, tuottaa tämäkin hänet viimein kotiin!"

Kun lähdimme ulos kylmään yöhön, näin tuon yksinäisen haamun poistuvan edestämme. Jollakin verukkeella käännähytin Mr. Peggotyn toisaalle ja pidätin häntä puheellani, siksi kuin haamu oli kadonnut.

Hän puhui jostakin ravintolasta Dover'in tiellä, jossa hän tiesi saavansa puhtaan, yksinkertaisen yö-majan. Minä saatin hänet Westminster Bridge'n yli ja erosin hänestä Surrey'n rannalla. Tuntui siltä, kuin kaikki olisi hiljentynyt kunnioituksesta häntä kohtaan, kun hän jälleen aloitti yksinäistä vaellustansa lumessa.

Minä palasin ravintolan pihalle ja muistaen noita kasvoja, etsin niitä, kammolla katsoen ympärilleni. Ne eivät olleet siellä. Lumi oli peittänyt äskeiset jälkemme; minun viimeiset jälkeni olivat ainoat, jotka näkyivät, ja nekin alkoivat hävitä (niin vahvasti satoi lunta), kun katsoin taaksepäin olkapääni ylitse.