Read synchronized with  Chinese  English  French  German  Italian  Portuguese  Russian  Spanisch 
David Copperfield.  Charles Dickens
Luku 29. YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
< Prev. Chapter  |  Next Chapter >
Font: 

Minä käyn taas Steerforth'n kodissa.

Minä mainitsin aamulla Mr. Spenlow'ille, että halusin saada lupaa olla poissa jonkun lyhyen aikaa; ja kosk'ei minulla ollut mitään palkkaa enkä minä siis ollut mikään pahennus taipumattomalle Jorkins'ille, ei tässä asiassa tehty minulle mitään vastusta, Minä käytin tätä tilaisuutta ja, vaikka ääneni tarttui kurkkuuni ja silmiäni hämärsi, sanoja lausuessani, ilmoitin sitä toivoa, että Miss Spenlow voi hyvin; johon Mr. Spenlow vastasi tuskin suuremmalla sydämen liikutuksella, kuin jos hän olisi puhunut jostakin tavallisesta inhimillisestä olennosta, että hän oli hyvin kiitollinen minulle, ja että hänen tyttärensä voi varsin hyvin.

Koska me sisäänkirjoitetut konttoristit olimme patricisen proktorin-luokan taimia, kohdeltiin meitä niin suurella arvon-annolla, että minä melkein aina olin omassa vallassani. Kun en kuitenkaan halunnut tulla Highgate'en ennenkuin kello yksi taikka kaksi päivällä ja meillä tänä aamuna oli oikeuden edessä toinen pikkuinen kirkon-pannan-juttu, jolle annettiin nimi: "Tipkins tuomarin-viran toimessa Bullock'ia vastaan tämän sielun parannukseksi", kulutin yhdessä Mr. Spenlow'in kanssa pari kolme hauskaa tuntia sitä kuunnellessani. Juttu oli syntynyt jostakin kahakasta kahden kirkkoväärtin välillä, joista toista syytettiin, että hän oli tuupannut toista erästä pumppua vastaan; ja tämän pumpun tanko, joka kosketti jotakin kouluhuonetta, joka oli kirkon-päädyn alla, teki tuuppauksesta kirkollisen loukkauksen. Se oli hupainen juttu; ja se saatti minut matkallani Highgate'en postivaunujen kutsilaudalla ajattelemaan Commons'ia ja mitä Mr. Spenlow oli puhunut Commons'iin kajoamisesta ja maan häviöön joutumisesta.

Mrs. Steerforth vastaan-otti minut iloisesti, ja niin myöskin Rosa Dartle. Minä olin hyvin mielissäni, kun huomasin, ettei Littimer ollut siellä, vaan että meitä passasi eräs kaino, nuori kamari-neitsyt, jolla oli siniset nauhat lakissansa ja jonka silmät, kun sattumalta kohtasin ne, paljon enemmän miellyttivät eivätkä likimainkaan niin hämmentäneet minua, kuin tuon arvokkaan miehen silmät. Mutta mitä minä erittäin huomasin, ennenkuin olin ollut puolen tunnin aikaa talossa, oli se alinomainen tarkkuus, jolla Miss Dartle otti vaaria minusta; ja se väijyvä tapa, jolla hän näytti vertaavan minun kasvojani ja Steerforth'in ja Steerforth'in kasvoja ja minun keskenänsä, sekä odottavan, että jotakin tulisi ilmi näissä molemmissa. Joka kerta kuin katsahdin häneen, olin varma siitä, että näkisin noitten kiihkeitten kasvojen, hiukeavain, mustien silmien ja tutkistelevan otsan tuijottavan minuun taikka äkkiä siirtyvän minun kasvoistani Steerforth'in kasvoihin taikka käsittävän meitä molempia samalla haavaa. Tätä ilveksen-kaltaista tarkastusta hän ei suinkaan lakkauttanut, kun hän näki, että minä havaitsin sen, vaan päinvastoin semmoisina hetkinä loi terävän katseensa minuun vielä kiinteämmin. Vaikka minä olin viaton ja tiesin itseni siksi, oli se paha, josta hän luuli minua, mikä hyvänsä, kartin kuitenkin hänen kummallisia silmiänsä aivan kykenemätönnä kestämään niitten nälkäistä loistoa.

Koko päivän näytti Miss Dartle olevan läsnä joka paikassa rakennuksessa. Jos puhuttelin Steerforth'ia tämän huoneessa, kuulin Miss Dartle'n puvun kahisevan vähäisessä käytävässä ulkopuolella. Kun Steerforth ja minä ryhdyimme johonkin vanhaan ruumiin-harjoitukseemme nurmikolla rakennuksen takana, näin hänen kasvojensa siirtyvän akkunasta akkunaan, niinkuin liikkuvan valon, siksi kuin ne pysähtyivät yhteen akkunaan ja katselivat meitä. Kun kaikki neljä illalla lähdimme ulos kävelemään, pusersi hän ohuen kätensä kiinni käsivarteeni, niinkuin vieterin, ja pidätti minua, siksi kuin Steerforth ja hänen äitinsä olivat astuneet niin pitkälle, etteivät voineet kuulla, ja silloin hän puhutteli minua.

"Te ette ole moneen aikaan", lausui hän, "käyneet täällä. Onko teidän virkanne todella niin hauska ja huvittava, että se anastaa koko teidän huomionne? Minä kysyn sen vuoksi, että tahdon, että minua neuvotaan, kun en itse tiedä. Onko se todella semmoinen?"

Minä vastasin, että pidin siitä hyvin paljon, mutta etten suinkaan voinut väittää sitä ihan semmoiseksi.

"Oh! minua ilahuttaa kuulla sitä, koska aina tahdon tulla oikaistuksi, kun olen väärässä", sanoi Rosa Dartle. "Te ehkä arvelette, että virkanne on kuivanpuolinen?"

"Niin", vastasin minä; "ehkä se oli vähän kuivanpuolinen".

"Oh! ja tämä on syy, jonka vuoksi te tarvitsette helpoitusta ja vaihetusta — kiihoitusta ja kaikkia noita?" lausui hän. "Ah! hyvin totta! Mutta eikö se ole hiukan — kuinka? — hänelle; minä en tarkoita teitä?"

Hänen silmänsä nopea katse sitä paikkaa kohden, jossa Steerforth käveli, äitiänsä taluttaen, näytti minulle, ketä hän tarkoitti; mutta paitsi tätä minä en ymmärtänyt mitään. Ja sitä muotonikin osoitti, sitä en epäile.

"Eikö se — minä en sano, että niin on laita, muistakaat, että minä tahdon tietää — eikö se vedä häntä liian paljon puoleensa? Eikö se kenties tee, että hän käy tavallista harvemmin täällä sokeasti hellivän — kuinka?" Ja hän loi toisen nopean katseen heihin, ja semmoisen katseen minuun, joka näytti tunkevan sydämeni sisimpiin.

"Miss Dartle", vastasin minä, "älkäät ajatelko —".

"En minä ajattele!" sanoi hän. "Oh, voi minua, älkäät luulko, että minä ajattelen mitään! Minä en ole epäileväinen. Minä vaan teen yhden kysymyksen. Minä en tuo esiin mitään mielipidettä. Minä tahdon perustaa jotakin mielipidettä siihen, mitä te kerrotte minulle. Eikö se siis ole niin? Hyvä! Minä olen sangen iloinen, että tiedän sen".

"Totta on", lausuin minä hämmentyneenä, "ettei minun tule vastata siitä, että Steerforth on ollut tavallista kauemmin poissa kotoa — jos hän on ollut: jota en todella tiedä tänä hetkenä, jollen saa päättää sitä teidän sanoistanne. Minä en ole nähnyt häntä koko tämän pitkän ajan kuluessa, ennenkuin eilis-iltana".

"Ettekö?"

"En, totta puhuen, Miss Dartle!"

Kun hän täydellisesti katseli minua, huomasin, että hänen kasvonsa kävivät tuikeammiksi ja vaaleammiksi sekä että tuo vanha haavan jälki pidentyi, siksi kuin se viisti rumentuneen huulen poikki ja syvälle alihuuleen ja ulottui kasvoja myöden alas. Minusta oli jotakin suorastaan kammottavaa tässä ja hänen hehkuvissa silmissään, kun hän, kiinteästi katsellen minua, sanoi:

"Mitä hän toimittaa?"

Minä toistin nämät sanat enemmän itsekseni, kuin Miss Dartle'a varten; minä olin niin kummastuneena.

"Mitä hän toimittaa?" sanoi hän semmoisella kiivaudella, joka näytti riittävän polttamaan häntä, kuin tuli. "Missä toimessa tuo mies auttaa häntä, tuo, joka ei koskaan katso minua ilman jotakin selittämätöntä viekkautta silmissänsä? Jos olette rehellinen ja uskollinen, en minä pyydä teitä pettämään ystäväänne. Minä pyydän teitä ainoastaan sanomaan minulle, onko se suuttumus, onko se viha, onko se ylpeys, onko se levottomuus, onko se joku hurja mielenjohde, onko se rakkaus, mikä se on, joka johdattaa häntä?"

"Miss Dartle", vastasin minä, "kuinka saatan sanoa teille niin, että uskoisitte minua, etten tiedä mistäkään muutoksesta Steerforth'issa siitä ajasta, kuin ensin tulin tänne. Minä en huomaa mitään. Minä luulen varmaan, ettei se ole mitään. Minä tuskin ymmärränkään, mitä tarkoitatte".

Kun hän yhä kiinteästi katseli minua, ilmestyi jonkunlainen vävähdys, joka minusta osoitti hänen tuskaansa, tuossa julmassa arvessa ja veti ylös hänen suupielensä niinkuin ylenkatseesta taikka jostakin säälistä, joka halveksi esinettänsä. Hän laski kätensä nopeasti sen päälle — semmoisen käden, joka oli niin ohut ja hennokas, että kun näin hänen pitävän sitä ylöspäin valkean edessä, kasvojansa varjostaaksensa, minä ajatuksissani vertasin sitä hienoon porsliiniin — ja lausuttuaan kiireisellä, kiivaalla, innokkaalla tavalla: "minä vannotan teitä pitämään tätä salassa!" ei puhunut sanaakaan lisäksi.

Mrs. Steerforth oli erittäin onnellinen poikansa seurassa, ja Steerforth oli tällä kertaa erittäin huomiokas ja kunnioittavainen häntä kohtaan. Minusta oli hyvin hupaista nähdä heitä yhdessä, ei ainoastaan heidän molemmin-puolisen rakkautensa tähden, vaan myöskin heidän suuren yhtäläisyytensä ja sen tavan tähden, jolla se, mikä oli ylpeätä taikka rajua pojassa, oli ijän ja sukupuolen kautta äidissä lientynyt suloiseksi arvokkaisuudeksi. Minä ajattelin useampia kertoja, että oli hyvä, ettei mikään suurempi eripuraisuuden syy koskaan ollut ilmestynyt heille; taikka kaksi semmoista luontoa — minun tulee oikeammin sanoa: kaksi semmoista saman luonnon toisintoa — olisivat ehkä olleet vaikeammat sovittaa, kuin luodun mailman kaksi äärimmäistä vastakohtaa. Tämä ajatus ei syntynyt minun omasta älystäni, täytyy minun tunnustaa, vaan eräästä Rosa Dartle'n lauseesta.

Hän sanoi päivällisillä:

"Oh, vaan sanokaat minulle kuitenkin joku, koska olen ajatellut sitä koko päivän ja tahdon tietää".

"Te tahdotte tietää mitä, Rosa?" vastasi Mrs. Steerforth. "Tehkäät hyvin, Rosa, älkäätkä olko niin salamyhkäinen".

"Salamyhkäinen!" huudahti hän. "Todella? Pidättekö minua semmoisena?"

"Enkö ehtimiseen pyydä teitä", lausui Mrs. Steerforth, "puhumaan suoraan omalla, luonnollisella tavallanne?"

"Vai niin! tämä ei siis ole minun luonnollinen tapani?" vastasi hän. "Teidän täytyy nyt kärsiä minua, koska vaan pyydän selitystä. Me emme koskaan tunne itseämme".

"Se on käynyt toiseksi luonnoksi", sanoi Mrs. Steerforth ilman mitään närkästystä; "mutta minä muistan — ja epäilemättä tekin, Rosa, ajattelen minä — kun käytöksenne oli toisenlainen; kun se ei ollut niin varovainen, vaan enemmän luottavainen".

"Minä olen varma, että olette oikeassa", vastasi hän; "ja niin käy, että pahat tavat saavat vallan meissä! Todella? Vähemmän varovainen ja enemmän luottavainen? Kuinka olen voinut huomaamatta muuttua, tekisi mieleni tietää! Hyvä, se on sangen omituista! Minun täytyy koettaa saada takaisin entinen luontoni".

"Minä soisin, että tekisitte niin", lausui Mrs. Steerforth, hymyillen.

"Sitä todella tahdon!" vastasi hän. "Minä tahdon oppia suoruutta — malttakaat — James'ista".

"Parempaa koulua te ette saa suoruutta oppiaksenne, Rosa", arveli Mrs. Steerforth pikaisesti, sillä Rosa Dartle'n puheessa oli aina jotakin ivallista, vaikka sitä lausuttiin, niinkuin tälläkin kertaa, mitä viattomimmalla tavalla mailmassa.

"Siitä olen varma", vastasi hän tavattoman innokkaasti. "Jos mistään olen varma, olen tietysti varma tästä".

Mrs. Steerforth näytti minusta katuvan, että hän oli ollut vähän närkästynyt; sillä hän sanoi kohta lempeällä äänellä:

"Hyvä, rakas Rosani, me emme ole kuulleet, mitä se oli, jota tahdoitte tietää?"

"Mitä minä tahdoin tietää?" vastasi hän suututtavalla kylmyydellä. "Oh! Se oli vaan, ovatko ihmiset, jotka ovat yhtäläiset henkiseltä luonnonlaadultansa — onko tämä oikea lauselma?"

"Se on yhtä hyvä, kuin mikään muu", lausui Steerforth.

"Kiitoksia: — ovatko semmoiset ihmiset, jotka ovat yhtäläiset henkiseltä luonnonlaadultaan, jos joku suurempi eripuraisuuden syy ilmestyisi heille, suuremmassa vaarassa, kuin ihmiset, jotka eivät ole yhtäläiset, ankarasti ja katkerasti riitaantua?"

"Minä sanoisin: ovat", arveli Steerforth.

"Sanoisitteko?" vastasi hän. "Voi minua! Ajatelkaamme siis esimerkiksi — esimerkiksi sopii mikä mahdoton asia hyvänsä — että te ja teidän äitinne joutuisitte kovaan erimielisyyteen".

"Rakas Rosani", keskeytti Mrs. Steerforth, suopeasti nauraen, "keksikäät joku muu esimerkki! James ja minä tiedämme velvollisuutemme toisiamme kohtaan paremmin, toivon Jumalan kautta!"

"Oh!" sanoi Miss Dartle, päätänsä ajattelevaisesti nyykäyttäen. "Tosiaan. Se estäisi tuota? No, tietysti se estäisi. Aivan niin. Minua ilahuttaa nyt, että olin kylläksi lapsellinen esittelemään tätä esimerkkiä, sillä tuntuu niin hyvältä, kun tietää, että velvollisuutenne toisianne kohtaan estäisi sitä! Minä kiitän teitä paljon siitä".

Toinen pikkuinen asia, joka koskee Miss Dartle'en, täytyy minun tuoda esiin; sillä minun oli syy muistaa sitä jälestäpäin, kun koko tuo auttamaton entisyys oli käynyt selväksi. Koko tämän päivän kuluessa, mutta erittäin tästä hetkestä, ponnisti Steerforth parasta taitoansa, ja tämä kävi häneltä varsin luontevasti, muuttaaksensa tätä omituista olentoa hupaiseksi ja mieltyneeksi kumppaniksi. Että se onnistui häneltä, ei kummastuttanut minua ollenkaan. Että Miss Dartle vastusti hänen viehättävän taitonsa — viehättävän luontonsa, ajattelin silloin — lumousvoimaa, ei sekään kummastuttanut minua; sillä minä tiesin, että Miss Dartle välisti oli äreä ja itsepäinen. Minä näin hänen kasvojensa ja käytöksensä vähitellen muuttuvan; näin hänen katselevan Steerforth'ia enentyvällä ihmetyksellä; näin hänen yhä heikommin, mutta aina vihaisesti, ikäänkuin hän olisi moittinut jotakin omaa heikkouttansa, taistelevan sitä ihastuttavaa voimaa vastaan, joka Steerforth'illa oli; ja viimein näin hänen terävän katseensa lauhtuvan ja hänen hymynsä käyvän lempeäksi, ja minä herkesin häntä pelkäämästä, niinkuin olin todella pelännyt koko päivän, ja me istuimme kaikki valkean ympäri, haastellen ja nauraen yhdessä yhtä vapaasti, kuin jos olisimme olleet lapset.

Oliko se sentähden, että olimme istuneet siellä niin kauan, vai sentähden, että Steerforth oli päättänyt säilyttää sen edun, jonka hän oli voittanut, sitä en tiedä; mutta me emme viipyneet ruokasalissa enemmän kuin viisi minutia Miss Dartle'n lähdön jälkeen. "Hän soittaa harppuansa", sanoi Steerforth hiljaa vierashuoneen ovella, "eikä kukaan, paitsi äitini, ole kuullut hänen tekevän sitä, luulen minä, näinä kolmena vuonna". Hän sanoi sen oudolla hymyllä, joka kohta katosi; ja me astuimme huoneesen ja tapasimme Miss Dartle'n yksinään.

"Älkäät nousko!" lausui Steerforth (jota Miss Dartle jo oli tehnyt); älkäät, rakas Rosani! Olkaat kerta hyvä ja laulakaat meille yksi irlantilainen laulu".

"Mitä te irlantilaisesta laulusta huolitte?" vastasi hän.

"Paljon!" sanoi Steerforth. "Paljon enemmän, kuin mistään muusta. Tässä on Tuhat-ihanainen myös, joka rakastaa soittoa sydämestänsä. Laulakaat meille yksi irlantilainen laulu, Rosa! Ja antakaat minun istua ja kuunnella, niinkuin minun oli tapa ennen".

Hän ei koskenut Miss Dartle'en eikä tuoliin, jolta tämä oli noussut, vaan istui likelle harppua. Miss Dartle seisoi vähän aikaa sen vieressä, omituisella tavalla osoitellen soittamista oikealla kädellänsä, mutta kieliä näpähyttämättä. Vihdoin hän kävi istumaan, veti harpun luoksensa pikaisella liikunnolla ja soitti ja lauloi.

Minä en tiedä mikä se oli hänen soitossaan taikka äänessään, joka teki tämän laulun mitä yliluonnollisimmaksi minä milloinkaan olen kuullut taikka voin itselleni kuvata. Sen todellisuudessa oli jotakin kauheata. Tuntui siltä, kuin sitä ei koskaan olisi kirjoitettu eikä sävelletty, vaan se olisi kuohunut esiin siitä intohimosta, joka asui hänessä ja joka tuli vaan vaillinaisesti ilmi hänen matalassa äänessään ja laantui taas, kun kaikki oli hiljallensa. Minä olin äänetönnä hämmästyksestä, kun hän noustuansa jälleen kallistui harppunsa puoleen, oikealla kädellänsä soittaen sitä, mutta kieliä näpähyttämättä.

Hetki vielä, ja tämä oli herättänyt minut hurmauksistani: — Steerforth oli jättänyt istuimensa, mennyt Miss Dartle'n luo, nauraen laskenut käsivartensa hänen ympärillensä ja sanonut: "No, Rosa, vast'edes rakastamme toisiamme hyvin paljon!" Ja Miss Dartle oli lyönyt häntä, sysännyt hänet luotansa villikissan vimmalla ja hyökännyt ulos huoneesta.

"Mikä Rosaa vaivaa?" kysyi Mrs. Steerforth sisään tullen.

"Hän on vähän aikaa ollut enkeli, äiti", vastasi Steerforth, "ja on sitten korvaukseksi syöksähtänyt vastapäiseen liiallisuuteen".

"Sinun tulee varoa, ettet ärsytä häntä, James. Hänen mielensä on käynyt katkeraksi, muista se, eikä sitä saa kiusata".

Rosa ei tullut takaisin; eikä hänestä puhuttu mitään sen enempää, ennenkuin minä seurasin Steerforth'ia tämän huoneesen sanomaan hyvää yötä. Silloin hän nauroi Miss Dartle'a ja kysyi, olinko minä koskaan nähnyt mitään semmoista kiivasta, vähäistä käsittämättömyyden kappaletta.

Minä ilmoitin niin paljon kummastuksestani, kuin minun silloin oli mahdollista ilmoittaa, ja kysyin, arvasiko hän, mikä äkkiä oli Miss Dartle'a niin kovasti pahoittanut.

"Tiesi Jumala", sanoi Steerforth. "Kaikki, mitä tahdot — taikka ei mikään! Minä kerroin sinulle, että hän laski kaikki asiat, hän itse siihen luettuna, tahkolle ja hioi niitä. Hän on teräkalu ja häntä tulee kohdella suurella varovaisuudella. Hän on aina vaarallinen. Hyvää yötä!"

Hän oli vastahakoinen laskemaan pois minua ja seisoi, pitäen minua vähän matkan päässä itsestänsä, yksi käsi kummallakin olkapäälläni, niinkuin hän oli tehnyt omassa huoneessani.

"Tuhat-ihanainen", lausui hän hymyillen — "sillä vaikk'ei tämä ole se nimi, jonka risti-isäsi ja risti-äitisi antoi sinulle, on se se nimi, jolla minä kaikkein mieluisammin nimitän sinua — ja minä soisin, soisin, soisin, että sinä voisit antaa saman nimen minulle!"

"Voinhan minä, jos tahdon", lausuin minä.

"Tuhat-ihanainen, jos mikään koskaan eroittaisi meidät, täytyy sinun ajatella, mimmoinen minä parhaimpana olin, vanha poika. No! Tehkäämme tämmöinen sopimus. Muista, mimmoinen minä parhaimpana olin, jos asianhaarat joskus eroittaisivat meidät!"

"Minun mielestäni sinussa ei ole mitään parasta eikä mitään huonointa, Steerforth", sanoin minä. "Minä sydämestäni rakastan ja hellin sinua aina yhtä paljon".

Se asia, että koskaan olin tehnyt vääryyttä hänelle, vaikka vaan epämääräisillä ajatuksilla, synnytti minussa semmoisia omantunnon vaivoja, että olin nämät juuri tunnustamallani. Jollen olisi ollut vastahakoinen ilmoittamaan, mitä Agnes oli uskonut minulle, ja jollen olisi ollut epätietoinen, kuinka tuota tekemättä kajoisin aineeseni, olisi tunnustus ehtinyt huulilleni, ennenkuin hän sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, Tuhat-ihanainen, ja hyvää yötä!" Epäilyksissäni en tullut mitään lausuneeksi; ja me pudistimme toinen toisemme kättä ja erosimme.

Minä olin ylhäällä aamu-hämyssä ja puettuani niin hiljalleen, kuin mahdollista, katsahdin hänen huoneesensa. Hän nukkui sitkeästi, luontevasti maaten, pää käsivarrella, niinkuin koulun-aikanamme usein olin nähnyt hänen makaavan. Se aika tuli, tuli hyvinkin pian, jona melkein ihmettelin, ettei mikään häirinnyt hänen lepoansa minun katsellessani. Mutta hän nukkui — sallikaat minun uudestaan ajatella häntä siinä asemassa — niinkuin koulun-aikanamme usein olin nähnyt hänen nukkuvan; ja näin minä tänä hiljaisena hetkenä erosin hänestä.

Ijäti jättääkseni, voi, Jumala antakoon sinulle anteeksi, Steerforth! tuota liikahtamatonta kättä rakkaudessa ja ystävyydessä koskematta. Ijäti, ijäti!